Jalkapalloväkivallasta

Egyptissä pelatun jalkapallo-ottelun jälkeen kuoli hiljattain yli 70 ihmistä. Lisäksi sadat loukkaantuivat. Katastrofi tapahtui, kun Al-Ahly, eräs maan menestyneimmistä joukkueista, hävisi vierasottelunsa maalein 3-1. Voitosta riemastuneet kotikannattajat ryntäsivät loppuvihellyksen jälkeen kentälle, jahtasivat Al-Ahlyn pelaajia ja hyökkäsivät lopulta vieraskannattajien täyttämään katsomoon. Tuhansia ihmisiä osallistui käsikähmään, jota paikalle määrätyt poliisit seurasivat vierestä.

Kulttuurikriitikot ovat tarttuneet Egyptin tapahtumiin ja käyttäneet tragediaa lyömäaseena nykyistä elämänmenoa vastaan. Jalkapallo on heidän mukaansa vääristymien symboli. Theodore Dalrymple kirjoittaa, että jalkapallo "mädättää mielen ja pilaa käytöksen." Pallon potkiminen on hänen mukaansa väkivaltaista ja väkivaltaan kannustavaa toimintaa, jonka huomattava suosio on merkki yhteiskunnassa toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneesta ikävästä muutoksesta.

Timo Vihavaisen mielestä arvot ovat vääristyneet etenkin viihteen räjähdysmäisen lisääntymisen myötä. Länsimaissa ei enää pystytä tuottamaan hyödykkeitä, joten huomio on kääntynyt tositelevisio-ohjelmien, rock-konserttien ja urheilutapahtumien kaltaisiin palveluihin. Elämäntapamme heijastelee muualle maailmaan. Työttömyys on lisääntynyt, suurkaupunkien lähiöt ovat slummiutuneet ja "rikokset, huumeet ja muu tajunnantäyttö ovat jalkapallon ohella se, mitä näille slummien asukkaille on jäänyt."

On totta, että Egyptin jalkapallomellakan kaltaiset tapahtumat johtuvat sosiaalisista vääristymistä. Väitän kuitenkin, että tapahtuneen kaltainen väkivalta olisi voinut purkautua missä tahansa tunteita herättävässä massatapahtumassa, kuten poliittisessa mielenosoituksessa, musiikkifestivaaleilla ja jopa mäkihyppykilpailussa. Dalrymple ja Vihavainen vetävät mutkat suoriksi väittäessään jalkapallon olevan syy Egyptin tai muiden väkivallasta kärsineiden maiden yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Sekasortoisessa tilanteessa melkein kuka tahansa meistä kykenee ikäviin tekoihin. Foreign Policy -lehden mielipidekirjoituksessa epäillään, että hyökkäys Al-Ahlyn joukkuetta ja sen kannattajia vastaan johtuu siitä, että joukkueen seuraajat kamppailivat poliiseja vastaan Egyptin entisen presidentin Hosni Mubarakia eroon johtaneessa "rauhanomaisessa" vallankumouksessa. Väkivallan toisen osapuolen, Al-Masryn joukkueen fanien, kerrotaan olevan pääasiassa Mubarakin puolella olevia äärinationalisteja. He toivovat hänen paluutaan valtaan. Katastrofiin päättyneessä jalkapallo-ottelussa kahdella vastakkaisella poliittisella kannalla olleet kannattajaryhmittyvät olivat yksinkertaisesti liian lähellä toisiaan.

Pitäisikö jalkapallon pelaaminen kieltää kokonaan? Tämä on turhaa, mutta Egyptin kaltaisissa epävakaissa maissa yleisötapahtumia tulisi järjestää suurella varovaisuudella. Dalrymple on oikeassa huomauttaessaan, että väkivaltaan syyllistyneet ovat vastuussa omasta käyttäytymisestään, mutta tässä tapauksessa on todisteita, että myös Al-Ahlyn ja Al-Masryn ottelun turvajärjestelyt pettivät pahemman kerran. Poliiseja oli aivan liian vähän ja he päästivät kentälle rynnänneet kannattajat eteenpäin juuri heitä estämättä. Jalkapalloväkivallalla on syynsä, mutta syynä ei ole jalkapallo, vaan tavalla tai toisella räjähdysherkät yhteiskunnalliset olosuhteet. Hyvinvoivissa maissa urheiluun liittyvää väkivaltaa ei enää juuri esiinny.

Vallankumouksista

Vallankumoukset johtavat harvoin hyvään. Tämä pätee kaikkialla, oli vallankumous luonteeltaan sitten väkivaltainen, väkivallaton, poliittinen, taloudellinen tai vaikkapa uskonnollinen. Kaikille keikauksille on yhteistä se, että ne tuntuvat johtavan aiempaa suurempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Tavallisten ihmisten elinolosuhteita merkittävimmin parantanut vallankumous lienee ollut edelleen meihin vaikuttava Ranskan suuri vallankumous, joka tapahtui vuosina 1789-1815. Se johti moniin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, mutta valitettavasti myös veritekoihin, kun absolutistisen monarkian kumonneet tasavaltalaiset päättivät kostaa entisille hallitsijoille. Siniverisiä vangittin, kidutettiin ja tapettiin, johtavaan asemaan noussut Maximilien Robespierre suoritti epämääräisiä puhdistuksia ja giljotiini oli kovassa käytössä. Metrijärjestelmän, oikeanpuoleisen liikenteen ja julkisen koulutuksen kaltaiset asiat otettiin käyttöön, mutta vasta huomattavan kärsimyksen jälkeen.

Kosto on vallankumouksissa keskeisessä asemassa. On inhimillistä, että vuosikausia tavalla tai toisella alistetussa asemassa olleet kapinalliset haluavat maksaa alistajilleen potut pottuina. Joulukuussa 2010 alkaneessa ja edelleen jatkuvassa arabivallankumouksessa on kyse pitkälti samassa asiasta. Arabikevääksi kutsuttu vallankumousaalto on levinnyt Tunisiasta Lähi-itään ja moniin muihin Afrikan maihin. Sen merkittävimpiä seurauksia on ollut, että Tunisiaa 23 vuoden ajan hallinnut Zine el-Abidine Ben Ali ja Egyptiä pitkään terrorisoinut Hosni Mubarak pakotettiin eroamaan. Libyassa Muammar Gaddafi surmattiin puolestaan lyhyen sisällisodan päätteeksi.

Arabikevään tunnusmerkkejä on, että se on saanut kaikkialla alkunsa tavallisten ihmisten halusta parempaan ja ihmisarvoisempaan elämään, ja johtanut kostamisen kierteeseen. Arabimaiden vallankumoukset ovat parhaimmassa tapauksessa edesauttaneet tiukkapipoisen islamin suosion leviämistä, huonoimmassa tapauksessa lopputuloksena on taas ollut pelkkää kaaosta. Länsimainen media on vaiennut Arabikevään epäonnistumisista, vaikka vielä viime vuonna se rummutti äänekkäästi itsensä vapauttamaan pyrkineiden ihmisten puolesta. Kaikkialle näkyneestä mediamylläkästä kertoo jotakin se, että Time-lehti ei valinnut vuoden henkilöksi ketään yksittäistä ihmistä, vaan kaikki kuluneen vuoden aikana mielenosoituksiin osallistuneet henkilöt.

Vanhojen jähmeiden valtarakenteiden korvaaminen ei ole helppoa. Esimerkiksi Tunisiassa ja Libyassa näyttää käyneen niin, että erilaiset ryhmittyvät ovat alkaneet riidella keskenään siitä miten uusi hallinto olisi järjestettävä. Erimielisyys on yleistä. Monessa arabimaassa ollaan päätymässä islamin otteen tiukentumiseen. Ihmiset kaipaavat järjestystä, ja jos hallinto ei pysty sitä takaamaan, niin monet kääntyvät uskontoa ja politiikkaa yhdistävän islamin puoleen. Samaan aikaan uudet vallanpitäjät keskittyvät kiduttamaan entisiä kiduttajiaan kaikessa hiljaisuudessa. Internet-sensuurin kaltaiset ikävät asiat ovat vähentyneet, mutta tilalle on tullut summittaisia kostoja. Lähi-idän tilanne muuttuu entistä vaikeammaksi, kun Yhdysvallat työntää lusikkansa soppaan hyökkäämällä Iraniin.

Wisława Szymborska (1923-2012)

Tästä olisi pitänyt alkaa: taivas.
Ikkuna vailla verhoja, vailla kehystä, vailla lasia.
Pelkkä aukko,
mutta ammollansa auki.

(Wisława Szymborska)

Arvo Pärtista

Olen huomannut, että Arvo Pärtin musiikkia kannattaa kuunnella kirjoittaessa. Pärt säveltää klassista musiikkia, joka ei saa päätä nuokahtelemaan, vaan joka päinvastoin lisää kuuntelijan keskittymistä. Hänen rauhallisia laulujaan on helppo kuunnella arkitoimien taustalla, tai kiireisen päivän jälkeen rauhoituttaessa, mutta kirjoittamiseen Pärt soveltuu parhaiten. Virolaisen säveltäjän pitkät ja hitaasti eteenpäin soljuvat kappaleet tyhjentävät pään ylimääräisistä ajatuksista ja mahdollistavat keskittymisen olennaiseen.

Pärt aloitti tekemällä avantgardistista räminää, ja kokeili useita erilaisia tyylejä, kunnes alkoi 1970-luvulla säveltää nykyisellä yksinkertaisella tavallaan. Hänen musiikissaan on vaikutteita renessanssin polyfoniasta ja keskiaikaisesta kirkkolaulusta, ja siinä hiljaisuus on musiikin veroisessa asemassa. Pärt itse nimittää tyyliään tintinnabuliksi (pienet kellot) ja tämä termi kiteyttääkin hyvin hänen hartaat ja hitaat viime vuosikymmenten sävellyksen.

Pärtin hengellinen musiikki ei ollut ateististen neuvostoliittolaisten viranomaisten suosiossa. Sitä sensuroitiin ja sen esittämistä pyrittiin kaikin keinoin rajoittamaan. Säveltäjä onkin asunut 1980-luvulta lähtien Berliinissä, koska siellä hän on saanut parhaiten harjoittaa taidettaan. Pärt matkustaa usein kotimaassaan, ja hänen viroksi tekemiään haastatteluja kuunnellessa ymmärtää sen meiltä suomalaisilta usein unohtuvan tosiasian, että viro on kauniin musikaalinen kieli.

Pärtin viimeisin sävellys Adam's Lament esitettiin joulukuussa Turussa sen kulttuuripääkaupunkivuoden päättäjäisten kunniaksi. Esitys koostuu kuoron ja jousisoittimien yhteistyöstä, joka vie kuuntelijan keskiaikaisen kirkkomusiikin hengelliseen maailmaan. Se saa pohtimaan uskonnollisia kysymyksiä. Sitä kuunnellessa alkaa samalla miettiä sitä kummalliselta aluksi kuulostavaa asiaa, että klassinen musiikki ei suinkaan ole vielä kuollut taiteenlaji, vaan se elää ja hengittää Pärtin, Henryk Goreckin ja John Tavenerin kuluneiden vuosikymmenten kauniissa töissä.

Guggenheimista

Viime aikoina on käyty kiihkeää keskustelua Guggenheim-museon mahdollisesta rakentamisesta Helsinkiin. Jokin aika sitten raporttinsa julkaissut selvitysryhmä esittää, että tämä designia ja arkkitehtuuria yhdistävä museo kannattaisi rakentaa Katajannokkaan ja siellä tällä hetkellä olevan ikälopun Makasiiniterminaalin paikalle. Suunnittelu kannattaisi selvitysryhmän mukaan käynnistää heti, koska Helsinki on tänä vuonna maailman designpääkaupunki, ja rautaa kannattaa takoa silloin kun se on kuumaa.

En kannata Guggenheim-museon rakentamista Helsinkiin. Syynä on taloudellinen tilanteemme, joka ei ikävä kyllä tee tämän suuruusluokan projektin toteuttamista mahdolliseksi. Prioriteettien tulisi olla toisaalla. New Yorkissa, Bilbaossa, Venetsiassa ja Berliinissä on jo Guggenheim-museot, eikä tämän nykytaiteeseen keskittyvän museoverkoston pohjoiselle leviämiselle ole tällä hetkellä tarvetta. Kannattaa muistaa, että pääkaupunkiseudulla on jo erinomaisia museoita, kuten Ateneum, Kiasma ja Espoon modernin taiteen museo. Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava on jo ehtinyt avoimesti myöntää, että Guggenheimin rakentaminen ja avaaminen johtaisi muun museotoiminnan vähentämiseen.

Helsingin kaupunki ja Suomen valtio ovat lisäksi korviaan myöten veloissa. Päättävät tahot ovat todenneet, että uuden Guggenheimin mahdollinen pystyttäminen toteutettaisiin lainarahoilla. Rakkennuskustannusten arvioidaan olevan 130-140 miljoonaa euroa. Tämä on kuitenkin niin varovainen arvio, että lopullinen lasku lienee huomattavasti suurempi. Jo olemassa olevien Guggenheim-museoiden vuotuisen budjettivajeen kerrotaan olevan vajaat kymmenen miljoonaa euroa, joten Helsinki joutuisi tässäkin suhteessa maksumieheksi, koska se joutuisi totta kai kattamaan osan maailmanlaajuisen museoverkoston kuluista.

Uuden Guggenheim-museon rakentamista on perusteltu sillä, että se toisi pääkaupunkiimme ulkomaisia turisteja. Tämä pitänee paikkansa, mutta enemmän turisteja ja taloudellista hyötyä saataisiin keskeisellä paikalla kaupungissamme olevan Olympiastadionin täydellisestä uudistamisesta. On yleisessä tiedossa, että vuoden 1952 kesäolympialaisiin rakennettu yleisurheilustadiomme on rapakunnossa. Nyt väännetään kättä edessä olevien korjausten laajuudesta. Katsomoiden kattamisesta on puhuttu, mutta suomalaisten päättäjien puuhastelun tietäen tässäkin asiassa päädyttäneen halvimpaan mahdolliseen ratkaisuun.

Kohta ollaan toisin sanoen jälleen saman korjausongelman edessä. Ehdotankin, että auttamattomasti vanhentuneen Olympiastadionin tilalle rakennetaan kokonaan uusi monitoimistadion. Uudessa rakennuksessa tulisi olla suljettava katto, että sitä voitaisiin käyttää vuoden ympäri. Sisälle mahtuisi 30,000-40,000 katsojaa, ja heidän ilokseen voitaisiin pelata jalkapalloa ja jääkiekkoa, sekä järjestää suuria yleisurheilutapahtumia ja konsertteja. Turisteja saapuisi takuuvarmasti.

Jos Suomen valtion ja Helsingin kaupungin rahoja ollaan joka tapauksessa tuhlaamassa, ja Olympiastadion on välttämättömän peruskorjauksen tarpeessa, niin kaikkein järkevin ratkaisu olisi kokonaan uuden yleisurheilustadionin rakentaminen. Se maksaisi tietenkin mansikoita, mutta rahat palautuisivat kassaan Guggenheim-museota nopeammin ja varmemmin. Tässä yhtälössä olisi pelkkiä voittajia.

The Afghan Whigsistä

Täysin kaupallistuneessa musiikkimaailmassa käy usein niin, että jokin poikkeuksellisen hyvä artisti tai yhtye ei pääse suuren yleisön kiinnostuksen kohteeksi. Näin kävi Greg Dullin johtamalle The Afghan Whigsille. Tämä 1980-luvulla perustettu yhtye toimii edelleen, mutta se on tähän mennessä nauttinut vain pienehkön yleisön kiinnostuksesta. Näin on siitä huolimatta, että The Afghan Whigs on julkaissut muutamia 1990-luvun merkittävimmistä albumeista, kuten Gentlemanin (1993) ja 1965:n (1998).

Kaikkien makuun The Afghan Whigs ei ole. Se soittaa soulista vaikutteita ottanutta poprockia, jota jotkut kriitikot ovat pitäneet teennäisenä ja imelänä. Heidän käsityksensä on kuitenkin virheellinen. Dulli ei ole kummoinen sanoittaja, mutta hänen kaunis ja intohimoinen äänensä saa huonostikin sanoitetut laulut kuulostamaan keskinkertaista paremmilta. Muuhunkaan johtopäätökseen ei voi tulla Gentleman-levyn kappaleesta Be Sweet, joka myötähäpeää aiheuttavasta alustaan "Ladies, let me tell you about myself / I got a dick for a brain / And my brain is gonna sell my ass to you" huolimatta osoittautuu varsin kelvolliseksi kappaleeksi.

Dullin laulussa, Rick McCollumin kitaroinnissa, John Curleyn bassonsoitossa ja Steve Earlen rummutuksessa on eroottista latausta. Parhaista albumeista sekä Gentleman ja 1965 kertovat huonosti sujuvista ihmissuhteista. Niiden sanoitukset ovat pullollaan väkivaltaista ja seksuaalista kuvastoa, jonka soul-vaikutteinen kehämainen musiikki nostaa uudelle tasolle: "Every night I spent in that bed with you facing the wall / If I could have only once heard you scream / To feel you were alive / Instead of watching you abandoning yourself".

Dulli tunnetaan vauhdikkaista elämäntavoistaan. Tupakka, viina, huumeet ja naiset ovat jo pitkään olleet lähtemätön osa laulajan elämää. Hänen henkilökohtaisia ongelmiaan puidaan välillisesti The Afghan Whigsin lauluissa, mutta kappaleet eivät tästä huolimatta ole pelkästään itsetuhoisia, vaan myös vitaalisia, täynnä elämää. Niitä kuunnellessaan pääsee tupakan, viinan, huumeiden ja naisten täyttämään mielenkiintoiseen maailmaan, josta pääsee kaikeksi onneksi palaamaan tavalliseen elämään. Tasaisen laadukkaisiin The Afghan Whigsin levyihin tutustuessaan ymmärtää epäoikeudenmukaisuuden siinä ettei yhtye koskaan noussut maailmanlaajuiseen suosioon.

Henriikka Tavi: Toivo

--

(Arvostelu julkaistu Lumoojan numerossa 4/2011)

--

Toivo elää

Henriikka Tavi: Toivo, runoja, Teos 2011

Henriikka Tavin esikoisteos Esim. Esa (2007) voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Monia kirjoitustyylejä yhdistellyt esikoinen oli leikillinen, kun taas toinen runokokoelma Sanakirja (2010) oli tyyliltään vakavampi. Käsiterunoutta sisältänyt Sanakirja ei juuri herättänyt huomiota, koska teoksen julkaisi pienkustantamo Poesia, mutta myös siksi, että sen äärimmäisen katkelmallinen kirjoitustyyli jätti monet kylmäksi.

Toivo sisältää helpommin lähestyttävää runoutta. Tavi osoittaa pystyvänsä yhä yhdistämään lyyrisyyden ja leikillisyyden: ”Haapaperhonen, hallakehrääjä, / kylmäperhonen, havununna, / heinähukka, hukkasiili- / käs, herukka rukka, lasisiipi.” Välillä ollaan vakavammissa tunnelmissa: ”Vapaudesta vapaussota, / vapaussodasta kapina, / kapinasta punakaarti, / punakaartista porvari.” Tavi hallitsee eri kielirekisterien käytön vaivattomasti.

Toivo elää tässä kirjassa, vaikka sen sisältämät runot ovat useimmiten joko vinksahtaneita tai synkkiä. Kyse on yksityisestä ja yleisestä muistamisesta. Muistojen maailmassa liikkuvat runot yhdistävät henkilökohtaiset kokemukset ja historian suuret linjat. Ihmisen maan päällä viettämää aikaa verrataan perhosen lyhyeen elämään: ”Elämä oli / muutaman päivän, / ihana, / joiden aikana se / ihana, / parittelee / ihana, ihana, ihana, ihana, / unelma.”

Tavia on kiitelty siitä, että hän yhdistelee runoissaan onnistuneesti kahta tukkanuottasilla olevaa suuntausta, keskuslyyrisyyttä ja kokeellisuutta. Tavi on kirjoittajana aivan oikein avoin kaikille mahdollisuuksille. Hän kurottaa joka suuntaan, kuten tästä erinomaisen poukkoilevasta teoksesta ja samoihin aikoihin Poesialta ilmestyvästä Tekstinauhoja – In large, well-organized termite colonies -kirjasta voi päätellä. Tekstinauhat Tavi on kirjoittanut yhdessä Mikael Bryggerin kanssa, mutta vaikka Tavi ammentaa monesta lähteestä, niin hän seisoo runoilijana omilla jaloillaan.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta

--

(Julkaisematon kirja-arvostelu vuodelta 2011)

--

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta, romaani, WSOY 2011 (Ville Keynäs suom.)

Michel Houellebecq kirjoittaa aiheromaaneja, jotka yhdistelevät esseetä ja proosaa. Hän ottaa mielellään kantaa nykyisiin huolenaiheisiin, kuten maahanmuuttoon, islamismiin ja seksuaalisuuteen liittyviin ongelmiin. Houllebecq lukeutuu niin sanottuihin kohukirjailijoihin, mutta tätä asiaa ei kannata korostaa liikaa. Kohu on nimittäin syntynyt lähinnä siitä, että Houellebecq uskaltaa kritisoida länsimaista elämänmenoa, eikä liiku meikäläisten kirjailijoiden mukavuusalueilla. Lisäksi hän antaa mielellään provosoivia lausuntoja. Niiden aiheuttamassa rytäkässä unohtuu usein, että ranskalainen on erinomainen kirjailija.

Houellebecq sai viimeisimmistä La carte et le territoire -romaanistaan (Maasto ja kartta) kotimaansa arvostetun Goncourt-kirjallisuuspalkinnon. Tunnustus vaikutti tosin tulleen kirjailijan laadukkaasta aiemmasta tuotannosta, sillä Maasto ja kartta ei kuulu tekijänsä parhaimpiin töihin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uusi romaani olisi huono. Keskinkertaistakin Houellebecqiä lukee mielellään. Uusin kirja vaikuttaa välityöltä, mutta se vahvistaa entisestään mielikuvaa Houellebecqistä eräänä tärkeimmistä nykykirjailijoista.

Houellebecqin heikkouksia ovat ontot henkilöhahmot ja köykäiset juonet, vahvuuksia puolestaan aihevalinnat ja niiden tarkkanäköinen käsittely. Kirjailija on saanut lokaa niskaansa, sillä hän on esimerkiksi nimittänyt islamia ”maailman typerimmäksi uskonnoksi”. Kiiltomatoon kirjoittanut Jarkko Tontti määritteli Houellebecqin Oikeus nautintoon -romaanin liioittelun romaanitaiteeksi, ja tämä pitää paikkansa. Ranskalainen provosoi, mutta pääsee provosoidessaan lähelle totuutta.

Maasto ja kartta kertoo ranskalaisesta Jed Martinista. Hän on valokuvaaja ja taidemaalari, joka kärsii luomisen tuskasta ja lähes täydellisestä tunteettomuudesta muihin ihmisiin nähden. Amerikkalaiset kirjallisuuspiirit eivät Houellebecqistä perusta, sillä hänen romaaniensa maailmankuva on äärimmäisen pessimistinen. Hänen hahmonsa eivät ole kiinnostuneita juuri kiinnostuneita mistään, ellei rahaa ja valtaa lasketa. Seksin Houellebecq näkee rahan ansaitsemisen ja vallan tavoittelun välineenä.

Martin nousee maailmanmaineeseen ensin Michelinin kartoista tekemillään valokuvasuurennoksilla ja myöhemmin erilaisia ammatteja kuvaavilla maalauksilla. Kaikkein eniten hysteriaa aiheuttaa maalaus ”Bill Gates ja Steve Jobs keskustelevat tietotekniikan tulevaisuudesta”, Houellebecqin piikki teknologiaan ja sen kehittäjiin höyrähtäneelle nykyajalle. Taidemaailmaa Houellebecq kuvaa järjettömäksi instituutioksi, joka ryntäilee päättömästi eri muoti-ilmiöiden perässä.

Tekijä ironisoi Maastossa ja kartassa myös itseään. Romaanissa on henkilöhahmona kirjailija Michel Houellebecq, josta päähahmo Martin maalaa muotokuvan. Samalla kaksi taiteilijaa tutustuvat toisiinsa. Fiktiivinen Houellebecq kuvataan erakoituneeksi ja vastenmieliseksi alkoholistiksi, eli juuri samanlaiseksi millaisen mielikuvan lehdistö on oikeasta Houellebecqistä antanut. Maalaukseen päätyvä Houellebecq päätyy kirjoittamaan Martinin näyttelyyn pitkähkön esittelytekstin, joka lisää kuvataiteilijan suosiota entisestään. Romaanien tekijälle käy sen sijaan kehnosti, sillä hänet tapetaan raa’asti.

Maastossa ja kartassa osallistutaan fiktiivisen Houellebecqin hautajaisiin. Todellinen kirjailija on monesti uhkaillut lopettaa kirjoittamisen, sillä hän on kyllästynyt sen mukanaan tuomaan kuuluisuuteen, joten Maastossa ja kartassa oleva hautajaiskohtaus saattaa olla vertauskuva oikean kirjailijantyön päättymiselle.

Näitä rivejä ja lausuntoja ei kuitenkaan välttämättä kannata ottaa aivan tosissaan. Ennen kuolemaansa fiktiivinen Houellebecq toteaa tuntevansa ”ihmiskuntaa kohtaan vain heikkoa solidaarisuutta”, mutta todellinen Houellebecq jatkaa silti romaanien kirjoittamista ja tuntee selvää huolta länsimaisen kulttuurin tulevaisuudesta. Ihmisinhon takaa pulpahtelee silloin tällöin usko ihmiseen.

Houellebecqin hahmot eivät tosin yleensä löydä paikkaansa maailmassa. Martinkin vieraantuu elämästä, mutta hieman eriskummallisella tavalla. Hän tulee valokuvillaan ja maalauksillaan niin rikkaaksi, ettei hänen enää tarvitse tehdä töitä. Martin ostaa Audi A6:n, täydellisen henkilöauton, ja vetäytyy muurin ja metsän suojaamaan kartanoonsa. Hän saavuttaa rauhan vierailemalla valtavassa ja lähes tyhjässä hypermarketissa sekä ajellessaan uudella Audillaan ”levollisena, ilottomana, ehdottoman neutraalina”.

Maaston ja kartan Parnassoon arvostelleen Tommi Melenderin mielestä edellinen lainaus kuvaa nykyihmisten kyltymätöntä materialismia, mutta tämä on hieman turhan yksioikoinen näkemys. Ihminen on aina saanut nautintoa hyvin suunnitelluista esineistä. Martinin ongelmana on, että hän sulkeutuu kokonaan maailmalta ja lopettaa olemassaololleen merkityksen antaneen työskentelyn kokonaan. Hän on kykenemätön ratkaisemaan ongelmaa, joka syntyy toimeentulon rajamailla eläneen taiteilijan alkaessa takoa rahaa. Houellebecq ratkaisi oman vastaavan ongelmansa muuntamalla sen kirjaksi.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Nöyryytyksestä

Olemassaolonsa pelkälle tekemiselle perustavalle ihmiselle kaikkein hirvittävin kuviteltavissa olevia asia on, jos ja kun hän menettää kykynsä toimia. Paikoillaan pysyminen on tällaiselle ihmiselle käytännössä mahdotonta. Hän pitää useimmiten joko sairauden tai ikääntymisen mukanaan tuomaa toimintakyvyttömyyttään henkilökohtaisena loukkauksena, johon voi reagoida ainoastaan vihalla.

Philip Roth kuvailee tätä ihmiskuntaa pitkään seurannutta ongelmaa uudessa pienoisromaanisarjassaan, johon kuuluvat kirjat Jokamies, Tuohtumus, Nöyryytys ja vielä suomentamaton Nemesis. Romaaneissa kerrotaan neljän kosketuksensa jokapäiväiseen todellisuuteen menettävän miehen tarina.

Nöyryytys kertoo kuuluisuuteen nousseesta amerikkalaisesta näyttelijästä Simon Axlerista, joka menettää eräänä päivänä äkillisesti kykynsä näytellä. Hän ei enää kykene nousemaan teatterin lavalle, menemään yleisön eteen ja asettumaan uskottavasti vieraan ihmisen nahkoihin.

Axler kuvaillaan robottimaisesti toimivana ja täydelliseen itsekuriin uskovana 65-vuotiaana miehenä. Kun Axler ei voi enää työskennellä ammatissaan, hän alkaa pitää elämäänsä näytelmänä. Shakespearelta peräisin oleva ajatus, jossa jokainen vastaantulija käsitetään näyttelijäksi ja jossa jokainen esittää elämänsä aikana monia rooleja, saa Axlerin nöyryyttämään vapaaehtoisesti itseään. Hän menee ensin psykiatriseen sairaalaan ja aloittaa myöhemmin suhteen itseään huomattavasti nuoremman vanhan perhetuttavan kanssa, vaikka tietää koko ajan tarinansa olevan lopussa.

Myös muut Rothin ns. Nemesis-sarjan kirjat käsittelevät älykkäitä ja taiteellisia lahjoja omaavia ikääntyviä miehiä, jotka eivät pysty hyväksymään vanhenemiseen kuuluvaa voimien ehtymistä. He päätyvät itsemurhan kaltaisiin epätoivoisiin ratkaisuihin ja pyrkivät tekemään mahdollisimman paljon ja mahdollisimman pitkään. Sitä ennen vapaaehtoisesti valittu traaginen rooli pitää tietenkin näytellä loppuun asti.

Roth on tällä hetkellä 78-vuotias, joten hänen voidaan helposti ymmärtää kuvaavan omia vaikeuksiaan ikääntymisen kanssa. Joka tapauksessa hänen voi olettaa tietävänsä aiheen läpikotaisin. Nöyryytyksen ja Rothin muiden romaanien ongelmana on, että ne ovat muodoltaan hyvin hallittuja, mutta sisältävät aivan liian vähän tunnetta. Olen itse kiinnostunut hallitun kokonaisuuden (eli muodon) ja tunteen (eli tyylin) yhdystämisestä. Nöyryytyksessä vauhtia yritetään lisätä seksillä, mutta se käsitetään eläimelliseksi pelehtimiseksi. Aistillisuus puuttuu kokonaan.

Axler pakenee julkisuuden valokeilaa, mutta päätyy pienempään valokeilaan yhdessä lähimpien ihmistensä kanssa. Hän ei pysty hyväksymään toimettomuutta. Tätä voidaan hyvällä syyllä pitää ihmiskunnan kirouksena, koska se ei jätä rauhaan eikä mahdollista elämästä nauttimista. Toimintapakko kannattaa kuitenkin myös ymmärtää ihmiskuntaa eteenpäin ajavana voimana. On sittenkin hyvä, että suurin osa meistä on Rothin kirjoissa esiintyvien henkilöiden kaltaisia itseään epätoivoisesti eteenpäin ajavia hahmoja.

Václav Havel (1936-2011)

(Václav Havel)

Roger Casementistä

Roger Casement jätti jälkeensä ristiriitaisen perinnön. Hän työskenteli Belgian Kongossa, jossa paljasti kuinka julmasti siirtomaaisännät kohtelivat afrikkalaisia alkuperäisasukkaita, sekä Perussa, jossa näki omin silmin miten moraalittomasti paikallinen kumiteollisuus hyväksikäytti työvoimanaan käyttämiään intiaaneja. Casementia pidettiin aluksi yhteistä etua ajavana sankarina, mutta hänen maineensa ryvettyi myöhempien tapahtumien tähden. Casement oli irlantilainen nationalisti. Hän puhui ja kirjoitti Irlannin itsenäisyyden puolesta ja oli Ison-Britannian siirtomaavallan vankkumaton vastustaja. Casement sekaantui Irlannin 1900-luvun alun itsenäisyystaisteluihin lopulta siinä määrin, että hänet vangittiin Ison-Britannian tiedustelupalvelun toimesta ja hirtettiin maanpetturina vuonna 1916.

Hirttämistä ennen julkisuuteen saatettiin sarja Casementin kirjoittamia päiväkirjamerkintöjä ja muistiinpanoja, joiden väitettiin todistavan hänen homoseksuaaliset ja pedofilistiset taipumuksensa. Tekstien todenmukaisuutta ei tosin ole aukottomasti todistettu. Perulaisen nobelistin Mario Vargas Llosan mielestä Casement kirjoitti kaikki paheelliset merkintänsä itse, mutta koki niistä todellisuudessa vain pienen osan. Llosa kirjoittaa romaanissaan Keltin uni, ettei Casement saanut pitkään aikaan osakseen ansaitsemaansa arvostusta. Kuolemansa jälkeen Casementia pidettiin pitkään imperiumin vastaisena vehkeilijänä ja likaisena elostelijana. Hänestä kirjoitettiin jonkin verran, mutta kirjoitusten tekijöinä toimivat englantilaiset historioitsijat. Näkemys oli pakostakin yksipuolinen.

Llosan mukaan käänne parempaan tapahtui vasta hiljattain: "Tapojen ja etenkin Irlannin seksuaalivallankumouksen myötä Casementin nimi nousi vähitellen esiin, vaikkakin aina vähin äänin ja teennäisesti, kunnes hänet viimein hyväksyttiin siksi mitä hän oli ollut: suureksi siirtomaavallan vastustajaksi, ihmisoikeuksien ja aikansa alkuperäisten kulttuurien puolustajaksi ja Irlannin itsenäisyydelle uhrautuneeksi taisteilijaksi. Hänen maanmiehensä suostuivat vähitellen hyväksymään sen, että sankari ja marttyyri ei ole mikään abstrakti prototyyppi eikä täydellisyyden perikuva vaan ristiriitainen, vastakohtainen, heikko ja hyvin inhimillinen olento".

Casementin elämä ja hänen näkemänsä asiat todistavat sen ilmeisen asian, että vaikka ihminen on pohjimmiltaan paha, hänessä on myös paljon hyvää. Kongoon lähdettiin levittämään kristinuskoa, tiedettä ja parempaa elämää, mutta rajaton valta ja kyltymätön ahneus alkoivat kiehtoa siirtomaaisäntiä hyväntekoa enemmän. Saman huomasi myös Joseph Conrad, jonka erinomainen Kongo-romaani Pimeyden sydän on kirjoittajan Casementin kanssa käymien keskusteluiden inspiroima.

Sama kaava toistui myöhemmin Perussa. Sieltä löydetty kumi merkitsi maalle taloudellista onnenpotkua, mutta myös kumiesiintymien lähellä asuneiden alkuperäisasukkaiden orjuuttamista ja sukupuuttoa. Useimmilla ihmisillä tuntuu olevan voittamaton halu pitää yhtä ihmisryhmää toista huonompana, kuten esimerkiksi Kongon, Perun, kansallissosialistien Saksan, Neuvostoliiton ja kommunistisen Kiinan tapahtumat osoittavat. Onneksi kaikkein surkeimmissakin yhteiskunnissa on Casementin kaltaisia sankareita, jotka kertovat todistamistaan vääryyksistä. Elämä ei ole koskaan mustavalkoista.

Maailmanlopusta

Sain viimeinkin katsottua Lars von Trierin Melancholian. Se on hyvä, joskin turhan osoitteleva elokuva henkilökohtaisen ja yhteisen elämän päättymisestä. Melancholia käsittelee suurimpia mahdollisia aiheita, eli rakkautta ja kuolemaa, mutta onnistuu silti olemaan muutakin kuin pelkkä kliseenippu. Sen alussa kokoonnuttaan maaseudulla sijaitsevassa kartanossa pidettävään hääseremoniaan. Sukulaisten joukkokokoontuminen on hyvä lähtökohta, sillä se tarjoaa mahdollisuuden tarkkailla läheisten ihmisten välillä helposti syntyviä konflikteja ja niiden vaikutusta elämään. Häiden juhlinta menee arvattavasti poskelleen, mutta syynä on henkilökohtaisten kahnausten lisäksi myös taivaalle ilmestynyt ja kohti maapalloa kiitävä planeetta nimeltä Melancholia.

Elokuvassa nähdään masentunut Justine (Kirsten Dunst), jolle maailmanloppu merkitsee pakoa ahdistavasta ja vastenmielisestä maailmasta, hänen hysteerinen siskonsa Claire (Charlotte Gainsbourg), jolle maapallon tuhoutuminen on vertauskuva hänen omalle epäonnistumiselleen elämässä, Clairen aviomies John (Kiefer Sutherland), joka tappaa itsensä huomattuaan tieteellisen maailmankatsomuksensa riittämättömäksi, sekä Johnin ja Clairen poika Leo (Cameron Spurr), joka on liian nuori pystyäkseen käsittelemään tai ymmärtämään kuoleman lopullisuutta. Maailmanloppua puidaan näiden keskushenkilöiden kautta.

Ihailen von Trierin elokuvantekofilosofiaa, joka perustuu kauneuden ja totuuden tavoitteluun, mutta en voi olla silti ihmettelemättä hänen pakonomaista tarvettaan ärsyttää elokuviensa konservatiivisimpia katsojia. Taannoinen Antichrist oli ohjaajan ärsyttämishalun huippu, sillä sen väkivalta meni mässäilyn puolelle, mutta myös Melancholiassa on vastaavia väkinäisen oloisia elementtejä. En esimerkiksi pitänyt kohtauksesta, jossa hääpukuun sonnustautunut Justine virtsaa golfkentälle. Kyseessä on vertauskuvallinen teko, jonka kautta nainen osoittaa syvän halveksuntansa yksityisten golfkenttien edustamalle rikkaalle länsimaiselle elämäntavalle, mutta se ei mitenkään sovi näin kauniin elokuvan kauneuteen. Antichristissa on puhuva kettu, Melancholiassa virtsaava morsian. Von Trier lisää elokuviinsa tahallaan tällaisia ärsyttäviä elementtejä.

En pidä kauneutta ja totuutta erillisinä asioina. Von Trier on ehkä toista mieltä, sillä Melancholiassa kauniit vaatteet, Sutherlandin hahmon omistama hulppea kartano ja koko hääseremonia ovat tyhjyyden ja merkityksettömyyden vertauskuvia. On ehdotettu, että von Trierin elokuva kuvaa moneen kertaan povattua ja vielä tulematta jäänyttä länsimaiden tuhoa, mutta yhtä lailla se kuvaa henkilökohtaista tuhoutumista. Jumalan, ydinperheen ja politiikan kaltaiset asiat ovat menettäneet merkityksensä. Niinpä me länsimaalaiset ajattelemme mielellämme, että henkilökohtainen kuolemamme tarkoittaa samalla koko maailman tuhoutumista. Olemme tästä syystä menettäneet kykymme sympatiaan ja empatiaan ja ajattelemme vain omaa välitöntä etuamme. Melancholia kuvaa tätä umpisolmua viiltävän tarkasti.

Mats Traat: Haralan elämäkertoja

--

(Arvostelu julkaistu viro.nyt numerossa 4/2011)

--

Erään pitäjän tarina

Mats Traat: Haralan elämäkertoja, runoja, Ntamo 2011 (Hannu Oittinen ja Merja Aho suom.)

Mats Traat on Viron arvostetuimpia kirjailijoita, mutta meillä Suomessa hänen tuotantoaan tunnetaan valitettavan vähän. Traatilta on tätä kirjaa ennen suomennettu ainoastaan kolme romaania, vaikka hänen merkittävä elämäntyönsä käsittää runoja, proosaa ja näytelmiä.

Haralan elämäkertoja on Traatin runollinen päätyö. Se on kuvitteelliseen etelävirolaiseen kylään sijoittuva ja siellä eläviä ihmisiä käsittelevä runosarja, jota Traat on kirjoittanut nyt jo viidenkymmenen vuoden ajan. Elämäkertoja on siis kertynyt melkoinen nivaska, eikä niiden kääntäminen kokonaisuudessaan olisi välttämättä mahdollista, joten tähän suomennokseen on poimittu parhaita paloja vuosien varrelta. Hannu Oittinen ja Merja Aho ovat kääntäneet kokonaisuudessaan vuoden 1976 valikoiman Harala elulood, sekä lisänneet mukaan muutamia yksittäisiä haraloita.

Haralan asukkaiden elämäkerrat on kirjoitettu toteavaan tyyliin: ”Elämässäni ei tapahtunut mitään sellaista, / millä kannattaisi kerskailla. / Olin sen räätälin eukko, mieheni näki harvoin selvää päivää, / lopulta minäkään en jäänyt pekkaa pahemmaksi. / Keväällä ukko hukkui kännipäissään maantieojaan, / minä syksyllä samaan paikkaan.” Henkilöt puhuvat tuonpuoleisesta. He ovat asiat selkeästi näkeviä ihmisiä, jotka elivät Viron historian solmukohdissa, kuten Neuvostoliiton miehityksen aikana. Ihmisen osa ei ole helppo: ”Neljänkymmenen vuoden perästä pojanpoika sai tietää, / että osallistuin ratkaisevasti Viron kansan tuhoamiseen, / ja hylkäsi minut. / Minulla ei jäänyt muuta ratkaisua kuin käydä narun jatkoksi.”

Traat esittelee haraloissaan vaikuttavan henkilögallerian, johon kuuluu kaikenlaisia ihmisiä. Oittinen ja Aho kirjoittavat jälkisanoissaan, että Traatin uudemmat samaan sarjaan kuuluvat runot ”kommentoivat kärjekkäästi myös neuvostoaikaa, kyydityksiä, metsäveljiä tai vaikkapa markkinatalous-Viroa.” Kyläyhteisön käyttäminen on kirjoittajan tapa kommentoida maailman menoa, mutta samalla hän joutuu ajattelemaan asioita eri kanteilta. Kirjoittajalla on varaa jopa itseensä kohdistuvaan huumoriin: ”En ole eläissäni ajanut polkupyörällä / enkä pikistänyt pyykkipojalla lahjettani kireäksi, / kuten tuota toimitusta kuvaa Mats Traat, / se tyhjäntoimittaja joka ei ollut vielä syntynytkään, / kun minä jo herrastelin / ja ajelin autolla ympäriinsä”. Yhteistä useimmille Haralan asukkaille on kuitenkin tietty pessimistinen ja elämään kyllästynyt pohjavire, johon me masentuneet suomalaiset pystymme helposti samaistumaan: ”Elämäni sujui yleisesti ottaen siedettävästi, kestin kaiken / mallikkaasti, mutta sittenkään / kukaan ei ymmärtänyt minua.”

Haralan elämäkertoja on hyvin kirjoitettu ja kiehtova runovalikoima, jonka sisäisestä yhtenäisyydestä olisi mukava tehdä tutkimusta. Jo pelkästä runojen lukemisesta on tietenkin iloa, sillä tekstit vievät suomalaisen lukijan läheiseen ja 1940-luvulta eteenpäin meiltä kokematta jääneitä mullistuksia kokeneeseen yhteisöön. Traatin haralat ovat helposti lähestyttävissä, sillä niiden teksti on proosamaisen selkeää, ja tämän tyylin käyttäminen on tarinallisuuden johdosta perusteltua. Kyseessä on eräs vuoden merkittävimmistä suomennoksista.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Olavi Ruitlane: Nainen

--

(Arvostelu julkaistu viro.nytin numerossa 4/2011)

--

Totuus naisista

Olavi Ruitlane: Nainen, romaani, Savukeidas 2011 (Hannu Oittinen suom.)

Tyrmistystä voi vain kuvitella, kun suomalaiset feministit pääsevät Olavi Ruitlasen Nainen-kohuromaanin pariin. Kirjasta nousi Virossa poru, kun se määriteltiin sovinistiseksi ja naista halventavaksi. Kohut ovat tietysti aina tekemällä tehtyjä ja myös tässä tapauksessa on tehty kärpäsestä härkänen. Pieni osa virolaislukijoista suuttui lukiessaan Ruitlasen viihteellistä ja naissukupuolta käsittelevää teosta. Kirjailija heitti puolestaan lisää vettä myllyyn ilmoittamalla teoksen kertovan entisestä vaimostaan. Vaimo raivostui ja haastoi tekijän oikeuteen.

Nyt kirja on suomennettu. Suomennoksesta vastaa virolaisen nykykirjallisuuden kääntäjä Hannu Oittinen. Oittinen on tehnyt hyvää työtä, vaikka muutama kirjoitusvirhe kirjaan on jäänytkin. Itse tekstistä tulevat ensimmäisinä mieleen kaksi kirjoja liukuhihnalta tehtaillutta miestä, Juha Vuorinen ja Charles Bukowski. Molempia pidetään kovina juomareina, vaikka heiltä julkaistujen kirjojen määrä kieliikin päinvastaisesta. Monet lukijat pitävät Vuorista, Bukowskia ja Ruitlasta kirjojensa hahmoina.

Meille suomalaisille Ruitlasen virolaisessa keltaisessa lehdistössä käsitelty ja paikallisissa tuomioistuimissa puitu yksityiselämä ei ole lainkaan tuttu. Parempi niin, sillä voimme tästä syystä lähestyä Naista puhtaana fiktiota. Lukiessamme opimme puolestaan lisää elämästä. Sukupuolten välisen ikuisen kamppailun käsittelemisen lisäksi Ruitlanen ottaa välillä kantaa vakaviin yhteiskunnallisiin asioihin, kuten Viron taloudellisiin vaikeuksiin taannoin ajanutta velkakriisiä: ”Äkkiä tuli Lantapaukuille mahdollisuus saada pankista lainaa ilman minkäänlaisia takauksia. Vain hyvin harvat jättivät mahdollisuuden käyttämättä.” (s. 39) Soppa syntyi siitä, että lainantakaajat olivat itsekin korviaan myöten veloissa: ”Lantapaukkulassa oli jokainen niin lainan takaaja kuin sen saajakin. Sikin sokin. Monet olivat taanneet lainoja ristiin ja vinksin vonksin niin pitkään, että kun Nainen halusi ottaa lainaa, niin kaikilta Takaajilta oli suuntavaisto aivan sekaisin: he eivät osanneet suunnistaa enää edes lähikauppaan.” (s. 40) Ilmaiseen rahaan ja ikuiseen kasvuun perustuva elämäntapa vertautuu tässä kirjailijan juurettomaan elämään, eivätkä nämä kaksi ääripäätä näytä loppujen lopuksi eroavan kovin paljon toisistaan.

Naisen nimetön kertoja jahtaa elämänkumppaneitaan kaupungissa ja maaseudulla. Ammatikseen hän kirjoittaa runoja. Kyseessä on klassisen ulkopuolinen hahmo, ja myös hyvin tyypillinen kirjailija, joka ei tule toimeen tavallisessa elämässä. Maatöitä tehdessään hän esimerkiksi törmää traktorilla sähkönjakelukeskukseen ja polttaa ladon. Toisaalta kirjailijana toimiminen mahdollistaa myös elämän eri ilmiöiden tarkan analysoinnin: ”Minuun suhtaudutaan kunnioittavasti rautakaupassa: siellä on selvää, että rakennan Naaraalle pesää. Kohtaan ymmärtäviä katseita myös AA-kerhossa, jossa käyminen osoittaa minun haluavan tuhlata Naaraalle kuuluvaa rahaa viinaan vähemmän kuin ennen tai ei enää lainkaan.” (s. 119) Taiteilijat analysoivat ympäristöään älykkäästi, vaikka eivät tulisi toimeen siinä.

Ruitlasen romaanisssa kenelläkään ei ole nimeä. Naisella on monta synonyymia, kuten Kiihkeä nainen ja Tyttölapsi, ja maaseudun asukkaat ovat puolestaan Lantapaukkuja. Ei tarvitse lukea syvältä huomatakseen, että Ruitlanen käyttää näitä stereotyyppejä tietoisesti. Hän kärjistää tarkoituksella: ”Kaikenlaiset Naiset muuttavat Miestä. Nuori nainen tekee Miehestä nuoren, Kiihkeä nainen kiihkeän, Kadonnut nainen saa Miehen tuntemaan kaipausta, Tyttölapsi tekee Miehestä Lapsen ja Hoitsu ruumiin.” (s. 123)

Naista lukee mielellään monesta syystä. Kirja on ensinnäkin niin hyvin kirjoitettu, ettei Vuorinen pystyisi koskaan samaan. Lyhyet kappaleet ja luvut johtavat toiseksi nopeaan lukukokemukseen. Kolmanneksi kirja on häpeämättömän viihteellinen. Kaltaiseni vakavan kirjallisuuden ystävä naureskeli ääneen Naisen odottamattomien juonenkäänteiden äärellä. Samaa on sattunut muun muassa Bukowskin säännöttömästä elämäntavasta kertovien tarinoiden äärellä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Suuresta harppauksesta

Suurella harppauksella tarkoitetaan Kiinassa noin vuosina 1958-1962 toteutettua yhteiskunnallista uudistusta, jonka tarkoituksena oli nostaa maa hetkessä maailman kehittyneimpien talouksien joukkoon. Kommunistien ideoima maatalouden ja teollisuuden täydellinen uudistaminen johti valtavaan inhimilliseen katastrofiin, kuten Frank Dikötterin vasta suomennetusta kirjasta Mao - Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962 selviää. Suuri harppaus aiheutti nälänhädän, joka johti lukemattomien ihmisten kuolemaan.

Kommunismi on ollut kaikista ihmiskuntaa koetelleista poliittisista mullistuksista tuhoisin. Se on poliittinen uskonto, jonka tavoitteet ovat epärealistiset ja todellisuudesta irronneet. Lukuisat kommunistista ideologiaa noudattaneet maat ovat epäonnistuneet täydellisesti. Neuvostoliitolta, Kiinalta, Kuubalta, Pohjois-Korealta, Laosilta ja Vietnamilta on jäänyt utopistinen ihanneyhteiskunta toteuttamatta. Kansan nimissä tehdyt vallankaappaukset eivät ole johtaneet yhteiseen hyvään perustuvaan hallintoon, vaan harvainvaltaan, jossa muutamat ovat hyväksikäyttäneet monia. Mao Zedongin Kiina on eräs viime vuosisadan varoittavampia esimerkkejä.

Neuvostoliittoa rautaisella kädellä hallinnut Josef Stalin ja Kiinaa kuristusotteessaan pitänyt Mao olivat raakoja diktaattoreita, joiden tekemät päätökset johtivat kymmenien miljoonien ihmisten kuolemaan (satojen, jos sodat lasketaan mukaan). Adolf Hitleristä puhutaan meillä eniten, vaikka myös Stalinia ja Maoa olisi syytä tarkastella enemmän. Tämä suurin piirtein samoihin aikoihin hallinnut kolmikko kuuluu maailmahistorian pahimpien rikollisten joukkoon. Holokausti, Ukrainan nälänhätä ja suuri harppaus olivat valtavia katastrofeja, joista meidän pitäisi tietää ja joista meidän pitäisi yrittää ottaa opiksi.

Suurta harppausta edelsi pieni harppaus, jolloin suoritettiin maltillisempia taloudellisia uudistuksia, ja sen jälkeen alkoi kulttuurivallankumous, jolloin kommunistista johtoa suuren harppauksen aikana kritisoineita tahoja vangittiin ja tapettiin.

On yleisessä tiedossa, että kommunistisissa maissa käytäntöön sovellettava ”tarkoitus pyhittää keinot” -ajattelu tarkoittaa ihmisten uhraamista aatteen alttarilla. Maon yhteiskuntamalli perustui Lenin kuuluisaan tokaisuun, jonka mukaan ainoastaan työtä tekeville voi antaa leipää. Kiinassa syntyikin Neuvostoliiton tyylinen hirviöyhteiskunta, jossa naisilla, lapsilla, vanhuksilla, vammaisilla, sairailla ja muulla vähemmän työtä tekevällä väellä ei ollut minkäänlaista ihmisarvoa. Darvinistinen lähestymistapa oli peräisin lähimenneisyydestä, jossa Mao oli joukkoineen selviytynyt pitkästä ja verisestä sisällissodasta, ja onnistunut kaappaamaan vallan periviholliseltaan Tšiang Kai-šekiltä. Vallan makuun päästyään Mao keksi koko joukon katastrofiin johtaneita uudistuksia.

Kiina on valtava maa ja suuren harppauksen käynnistyessä maassa oli valtava määrä potentiaalisia työläisiä. Kenenkään ei annettu laiskotella. Kaikki kynnelle kykenevät lähetettiin pelloille ja tehtaisiin. Työstä kieltäytyneet tai työhön kykenemättömät suljettiin vankileireihin tai tapettiin. Neuvostoliitossa tai Kiinassa ei tosiaankaan ollut lainkaan työttömyyttä, mutta nollatyöttömyys saavutettiin raa'in menetelmin. Ihminen suostuu kyllä tekemään työtä, jos häntä uhataan väkivallalla, mutta työn jälki ei tällöin ole parasta mahdollista. Suuri harppaus johti räjähdysmäisesti lisääntyneeseen tuotantoon, mutta tavara oli poikkeuksetta heikkolaatuista. Tiettyyn tehtävään kouluttautumisen, logistiikan ja terveen järjen käyttämisen kaltaiset seikat olivat Maolle ja hänen kanssahallitsijoilleen käsittämättömiä asioita. Kiina joutui retuperälle.

WikiPedian mukaan harppauksen ”aikana nälkään arvioidaan menehtyneen 14–43 miljoonaa henkeä, ja kymmenet miljoonat lapset jäivät syntymättä”, mutta Dikötter päätyy kirjassaan suurempaan lukemaan. Hänen mukaansa harppauksessa ja sen aiheuttamassa nälänhädässä kuoli vähintään 45 miljoonaa ihmistä. Kuolleiden määrä on joka tapauksessa valtava, vaikka Kiina pyrkiikin edelleen parhaansa mukaan piilottelemaan tapausta käsitteleviä arkaluontoisempia asiakirjoja. Maon henkilökultti ei kaikeksi onneksi elä yhtä vahvana kuin vielä jokin aika sitten, joten Dikötter pääsi Kiinaan tekemään laajamittaista tutkimusta. Hänen kirjansa vahvistaa näkemystä, jonka mukaan kommunismissa kukaan ei ole koskaan vastuussa mistään, vaikka sen alaisuudessa inhimillisiä katastrofeja tapahtuu tämän tästä.