Lincolnista

Amerikkalaisella suurohjaajalla Steven Spielbergillä on hämmästyttävä kyky tehdä koskettavaa soopaa vakavista aiheista. Hänen arvostetuin elokuvansa, vuoden 1993 Schindlerin lista, onnistui kommentoimaan siirappisesti holokaustia. Joukkotuhosta selvinnyt ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon ajanjaksoa käsittelevillä teoksillaan saanut Imre Kertész on väittänyt Schindlerin listaa teennäiseksi, koska se kärsii ”kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ymmärtää orgaanista yhteyttä vääristyneen elämänmuotomme ja holokaustin tapahtumisen mahdollisuuden välillä.”

Spielberg valitsee toisin sanoen rohkeasti vaikeita aiheita, mutta on kyvytön tai haluton käsittelemään niitä niiden vaatimalla raadollisella ja syvällisellä tavalla. Ohjaaja on parhaimmillaan viihteellisten seikkailuelokuvien, kuten Indiana Jonesien, tekijänä. Vakavaksi heittäytyessään hän osuu usein harhaan, kuten Schindlerin lista ja vuoden 2012 Lincoln, hänen toinen päätyönsä, osoittavat. Molemmat ovat keskivertoa parempia elokuvia, mutta kärsivät spielbergmäisestä melodramaattisuudesta.

Suurella budjetilla tehty Lincoln käsittelee Yhdysvaltojen sisällissotaa ja orjuuden lopettamiseen johtaneita ratkaisevia hetkiä. Elokuva pelastuu pitkälti sen erinomaisen päänäyttelijän Daniel Day-Lewisin ansiosta. Parhaan miespääosan Oscarin ansaitusti pokannut Day-Lewis ei voisi olla roolissaan vakuuttavampi, ja luonnenäyttelijä herättää Yhdysvaltojen 16. presidentin henkiin hatunnoston ansaitsevalla tavalla. Lincolnissa on muitakin nimekkäitä Hollywood-näyttelijöitä, kuten Sally Fields ja Tommy Lee Jones, mutta he jäävät hyvästä työstään huolimatta pääosanesittäjän varjoon.

Lincolnin suurin vahvuus on sen lähestymistavassa. Käsikirjoitus on siirappisuudestaan huolimatta onnistunut käsitellessään Abraham Lincolnin kamppailua demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Käsikirjoittaja Tony Kushner ja ohjaaja Spielberg tuovat erinomaisesti esiin Lincolnin päättäväisyyden hänen runnoessaan läpi orjuuden lopettamisen ja sisällissodan päättymisen samanaikaisesti. Presidentin hyväntahtoisuus, yhdistettynä hänen jääräpäisyyteensä, oli pitkälti syynä siihen, miksi riidat saatiin sovittua. Hyvin tehty pohjatyö merkitsi sitä, etteivät eteläisten ja pohjoisten osavaltioiden erimielisyydet johtaneet uuteen sotaan Lincolnin kuoltua.

Lincoln ansaitsee lisää kehuja kuvauksestaan ja valaistuksestaan. Taiteellinen valon ja varjojen käyttö vähentää tositapahtumien idealisointiin perustuvan elokuvan realistisuutta, mutta saa sen näyttämään kauniilta. Vastaavaa asetelmallisuutta näkee oikeastaan vain maalaustaiteessa. Kuvaaja Janusz Kamiński on ollut tekemässä jokaista Spielbergin elokuvaa Schindlerin listasta eteenpäin, joten miesten yhteistyö on hedelmällistä.

Kamińskin kuvaus on lopulta niin henkeäsalpaavan kaunista, että siihen alkaa kaipaamaan samanlaista rosoisuutta ja säröisyyttä kuin Spielbergin vuoden 2005 elokuvassa München, joka yllätti siloittelemattomuudellaan. Lincolnin viimeisen päälle sisustettu presidentin virka-asunto Valkoinen talo, jossa jokainen esine on täsmällisesti oikealla paikallaan, luo vaikutelman lavastuksesta. Siksi myös tuskallisiksi tarkoitetut kohtaukset, kuten presidentin ja hänen vaimonsa kärsimykset heidän surressaan pienenä kuollutta poikaansa, jäävät hyvästä näyttelystä huolimatta teennäisiksi.

Lincolniin pätee sama teesi kuin Spielbergin muihin elokuviin, eli siitä on mahdotonta pitää ja vaikea olla pitämättä. The New Yorkerissa uutuutta kuvataan rehelliseksi, The Daily Mailissa vääristellyksi. Näkökulma riippuu pitkälti katsojan poliittisesta kannasta. Spielberg nostaa Lincolnin jalustalle ja tekee presidentistä sankarin, mikä hän kieltämättä olikin. Epäonnistumiset jäävät Lincolnissa silti suurimmaksi osaksi käsittelemättä. Elokuvan mieltäylentävä loppu antaa väärän vaikutelman, sillä todellisuudessa mustien oikeuksia poljettiin Yhdysvalloissa vielä pitkään poliittisen kädenväännön takia.

Lincolnin yksinvaltaista johtamistapaa ei sitäkään käsitellä tarpeeksi. Hänen kanssaan eri mieltä olleet poliitikot näytetään elokuvassa vanhanaikaisina jäärinä, jotka ovat menettäneet kosketuksensa todellisuuteen. Lincoln esiintyy useimmissa kohtauksissa messiaanisessa valossa, mikä kasvattaa varmasti Yhdysvalloissa voimissaan olevaa Lincoln-myyttiä. Jotkut nimittävät presidenttiä "Jumalan mestariteokseksi" ("Masterpiece of Godiksi"), mikä on liioittelua, mutta tässä hengessä tehty Spielbergin elokuva on puutteistaan huolimatta katsomisen arvoinen.

Tunnustuskirjasta

Antti Nylén tunnetaan poleemisena esseistinä, jonka lihansyönnin vastaiset ja uskontoa puolustavat kirjoitukset ovat herättäneet tarpeellista, joskaan ei kovin tervettä keskustelua. Yhdet ovat loukkaantuneet, toiset olleet kiihkeästi kirjoittajan puolella. Nylénin uusin teos, kristinuskon puolustuspuhe Tunnustuskirja, täyttää tekijän alussa asettaman tavoitteen, eli saa lukijan ajattelemaan uskonnon asiaa. Se karkottanee tosin räväkkyydellään useimmat aiheen parista.

Suurin osa korkeampien voimien ympärillä käytävästä keskustelusta on yhdentekevää puhetta tai turhaa huutelua, jollaiseksi myös pitkä mielipidekirjoitus Tunnustuskirja paikoin osoittautuu. Kokoelman esseet ovat pääsääntöisesti hyvää, asiapitoista tekstiä. Nylén sortuu kuitenkin tämän tästä kirjoittamaan tavaramerkiksi muodostuneella tyylillään, joka vaihtelee itseinhosta itsevarmaan julistamiseen. Populaarikulttuurin kaltaisia vähemmän vakavia asioita käsitellessään Nylénin ilmaisu on lyömätöntä, mutta uskonnon tapauksessa lukijaa alkaa nopeasti ärsyttämään kirjoittajan tapa vetää mutkat suoriksi.

Nylén ymmärtää Jeesuksen kapinalliseksi, auktoriteettien vastustajaksi ja temppelin pöytien kaatajaksi, vaikka häntä on pyritty viime aikoina nostamaan esiin enemmänkin lempeänä hahmona. Tietysti hän on molempia. Ihmiset liittävät Jeesukseen itselleen tärkeitä arvoja, mikä on hyväksyttävää ja luonnollista. Tunnustuskirjassa vaivaa silti Nylénin pyrkimys valjastaa Jeesus radikaalin yksilöllisyyden sankarihahmoksi, oman tien kulkijaksi ja pyhimykseksi, joska uskoi alituisista epäilyistään huolimatta olevansa oikeassa.

Tässä hengessä katoliseksi kääntynyt ja oikeassaolostaan vakuuttunut Nylén näkee uskontokuntansa edustajat valtavana määränä radikaaleja yksilöinä, ei muodottomana massana. Eräs hänen perusteluistaan katolilaisuudelleen on se, että kyseinen kirkkokunta on alkuperäinen ja suurin kristillisistä liikkeistä. Massassa on tietysti suurta potentiaalia. Näin hiljattain Italian jalkapalloliigan ottelun, jonka katsomot olivat täynnä omilla aivoillaan ajattelevia yksilöitä, joilla kaikilla oli omat kiinnostavat sisäiset elämänsä. Joukossa heidän yksilöllisyytensä kuitenkin hävisi.

Nylénissä ihailtavinta ja rasittavinta on hänen ehdottomuutensa; hänen kanssaan on helppo olla eri mieltä, mutta perustelut pitäisi julkaista pitkässä kirjassa. Tunnustuskirjassa Nylén myöntää, ettei vaivaudu vastaamaan lyhyissä keskusteluissa esitettyihin provokatiivisiin heittoihin, koska niiden tekijät ovat idiootteja. Samalla hän provosoi itse runsaasti. Nyléniä ei toisin sanoen voida syyttää tyypillisestä suomalaisesta vetelyydestä (tai kokoomuslaisesta positiivisuudesta), mutta ehdottomuudessaan hän on lähinnä rasittava.

Tunnustuskirjassa rakennetaan Vihan ja katkeruuden esseiden aloittamaa nyléniläistä mytologiaa. Nylén kirjoittaa olevansa naispappeuden, abortin ja homojen avioliiton kannalla, mistä syytä vanhoillisimmat katolilaiset haluaisivat varmasti erottaa hänet kirkosta. Niin ei kuitenkaan tapahdu, esseistin mielestä siksi ettei instituutiolla ole lopullista valtaa yksilöön. Nylén peräänkuuluttaa katolisen kirkon (ja koko kristinuskon) perusteellista uudistamista. Muokkaamisella syntyisi voimakas uusi uskonto, joka pystyisi pysäyttämään Tunnustuskirjan tekijälle paholaisen työtä edustavan kapitalismin.

Tämänhetkinen uskontokeskustelu on mielipidekirjoittelua, joka ei Nylénin hartaankiihkeästä toiveesta huolimatta tule muuttamaan maailmaa paremmaksi paikaksi. Silti sitä on käytävä. Uskonnolla on vuosituhantiset perinteet, eikä sitä pystytä lakaisemaan maton alle vaikenijoiden toimesta. Tunnustuskirja tarjoaa tarpeellista ajattelemisen aihetta. Sen elämäkerralliset esseet ovat haukotuttavia ja raivostuttavia, mutta vimma kantaa niiden sisältämät ajatukset pitkälle.

Jukeboksista

Pieni LURRA Editions -kustantamo tekee kulttuurityötä julkaisemalla muun muassa Thomas Bernhardin elämäkertaa ja Peter Handken tuotantoa suomeksi. Itävaltalaiskirjailija Handken pienoisromaani tai pitkä novelli Jukeboksista (2005) on minulle tärkeitä kirjoja. Matkaamisesta kertova teksti kulkee usein mukanani ollessani ulkomailla, kuten nyt kirjoittaessani pyhimys Franciscus Assisilaisen kotiseudulla keskellä vehreää Italiaa.

Jukeboksista-kirjaa markkinoidaan yleensä kirjoittamista käsittelevänä pitkänä esseenä, vaikka kyse on enimmäkseen lyhyestä proosasta. Markkinointimiehiä (ja mahdollisesti myös tekijää itseään) sekoittanee se, että Jukeboksista yhdistää saumattomasti eri lajityyppejä, kuten matkakirjallisuutta, proosaa ja esseetä. Handke on monien tyylien taitaja.

Jukeboksista on selvästi fiktiota, mutta siinä on omaelämäkerrallisia elementtejä. Teoksen päähahmo on kirjailija, joka suunnittelee kirjoittavansa jukebokseista. Projektin aloittamista vältellessään hän harhailee 1980-luvun lopun pohjoisessa Espanjassa. Otto Lappalainen kirjoittaa Kiiltomadossa: ”Jukeboksista sisältää yhdellä tasollaan esseen jukeboksin historiasta ja kulttuurisesta merkityksestä sekä sen yhtymäkohdista teoksen päähenkilön elämään. Samalla se on pienoisromaani kirjailijan työn siitä vaiheesta, jossa teos on hahmottumassa mielessä mutta sen paperille saattamista on lykättävä mahdollisimman otollisiin olosuhteisiin – mikä samalla on tekosyy olla aloittamatta varsinainen kirjoitustyö. Jukeboksista on myös hyvin keskittynyt kuvaus matkasta sekä fyysisenä siirtymisenä että henkisenä irtiottona tutusta tuntemattomaan.”

Jukeboksista on romaani kirjoittamisen vaikeudesta, mutta sen voi nähdä myös kertovan muuttuvasta maailmasta (sen tapahtuma-aika on Espanjan lopullisen demokratisoitumisen ja kylmän sodan lopun aikaa) tai olevan kaunis tunnelmapala (sen kertoja analysoi vierasta ympäristöä kirjailijamaisen kauniilla ja tarkalla tavalla). Romaani on täynnä tällaisia monimerkityksellisiä kohtia: ”Seuraavana päivänä – sää pysyi sateisena, ja lehtien mukaan Soria oli jälleen kerran Espanjan kylmin maakunta – hän lähti jäähyväiskävelylle kaupungin halki. Ilman että oli suunnitellut sitä etukäteen, hän näki yhtäkkiä edessään Santo Domingon julkisivun, jonka mitat ja vaaleat, usein pyöreiksi puhaltuneet hiekkakivet kertoivat heti rakennuksen iän. Miten häntä säväyttivätkään romaanistyyliset rakennukset, tekivät sen niin vaikuttavasti, että hän tunsi välittömästi niiden suhteet olemuksessaan, hartioissaan, kupeissaan, jalkapohjissaan, ikään kuin kyseessä olisi ollut hänen varsinainen, kätketty ruumiinsa.” (s. 33–34)

Jukeboksista ei sisällä selkeää, helposti seurattavaa juonta, minkä takia lyhyys on sille eduksi. Teksti on tyylikästä, mutta yhtään pidempään sitä ei välttämättä jaksaisi lukea. Kiiltomadossa todetaan: ”Jukeboksista on Handken kaiken proosan tavoin tekstiä, jossa maailman havainnoimisella on tärkeä sija. Se on aktiivista toimintaa, työtä, johon nähden kirjoittaminen on jopa toisarvoista. Tekstissä on tärkeää myös ajattelun kuvaaminen. Havainnot ja niiden tulkinta ovat olennainen osa fiktiivisen henkilön elämää. Näin syntyy proosaa, joka ei tarvitse varsinaista juonta ollakseen kiinnostavaa ja koskettavaa.”

Teoksen päähenkilö kärsii ja nauttii juurettomuudestaan. Hän kaipaa lapsuutensa kieltä saksaa, mutta ei pidä sitä enää kovin kiinnostavana. Huomioimisen arvoisia ovat hänen ajatuksensa siitä, että tietyt kirjat tarvitsevat tiettyä kirjoitusympäristöä, tässä tapauksessa huonon sään takia melankolisena näyttäytyvää Espanjaa: ”Tuulen mukana pois leijuvat lastukierukat sekoittuivat tuhkahöytyviin, jotka olivat peräisin jostakin nuotiosta; alhaalla talon edessä, keittiön oven luona, josta saattoi astella suoraan ohdake-, jätesora- ja sammalkentälle, puhdisti joku oppipoika käsivarren pituisella veitsellä melkoista joukkoa vieläkin pitempiä kaloja, niin että ilmassa lenteli ja välähteli vaaleanhohtoisia suomuja.” (s. 57)

Handke sijoittaa romaaninsa Baskimaahan, mitä voi pitää poliittisena kommenttina. Omaleimaisen kulttuurin omaavat pohjoisessa asuvat baskit ovat pitkään halunneet itsenäistyä Espanjasta, mutta epäonnistuminen on saanut monet heistä vajoamaan apatiaan. Jukeboksista on täten myös kuvaus baskien luovuttamisen romanttisesta laadusta, siitä miltä ihmisestä tuntuu kun hänellä ei ole kotimaata ja juuria.

Handke on joutunut tiettyjen piirien epäsuosioon poliittisten mielipiteittensä takia. Häneltä on muun muassa evätty Heinrich Heine -palkinnon ehdokkuus sen takia, että hän on julkisesti puolustanut Jugoslavian valtiota ja erityisesti sen monien mielestä kaikkein ryvettyneintä entistä osaa Serbiaa. Kärkevät poliittiset kannanotot eivät kuitenkaan juuri esiinny hänen suomennetuissa romaaneissaan, vaikka Jugoslavia mainitaankin ohimennen positiivisesti Jukeboksin sivuilla. Handken kirjalliset ansiot ovat joka tapauksessa kiistattomat, minkä meillä lähes tuntemattomaksi mestariteokseksi jäänyt Jukeboksista parhaiten osoittaa.

Matkasta

PlayStationin verkkokaupassa myytävä Journey on yksi uudentyyppisistä runollisista videopeleistä. Sen tekijä, kalifornialainen Thatgamecompany, mainostaa tuotteensa edustavan keksimäänsä zen-lajityyppiä. Siinä missä sen tyylillisissä edeltäjissä, saman valmistajan Flow’ssa ja Flowerissa, nähtiin lähinnä upeaa grafiikkaa, Journeyssä myös sisältöön on panostettu. Tuloksena on kiintoisa, mielipiteitä jakava julkaisu.

Palkintopöydät putsannutta Journeyta ja sen hengenheimolaisia on kuvailtu runollisiksi, vaikka runous ei tietenkään ole pelkkää zeniä. Peleissä on silti lyyrisiä elementtejä. Flow’n, Flowerin ja Journeyn parissa on tarkoitus rauhoittua, maistella ääniä ja grafiikkaa. Pelialueilla kohdataan muutamia vihollisia, mutta vastuksista ei ole todellista vaaraa kuin muutamassa lyhyessä kohdassa. Pelaajan annetaan keskittyä katsomaan ja kuuntelemaan maailmaa.

Runollinen Journey on sikäli, ettei siinä ole proosallista juonta, kuten peleissä yleensä. Sen mielensisäisen matkan läpäisee täydellisen haasteettomuuden takia muutamassa tunnissa, mutta toisaalta kokemus maksaa vain osan tavallisen pelin hinnasta. Autiomaahan ja jäätikölle sijoittuvan seikkailun pariin on myös helppo palata, koska kyseessä on meditatiivinen, toistoon taipuva kokemus. Unenomaista aluetta tutkiessa irtautuu eskapistisella tavalla arjesta.

Journeyn ohjaaja Jenova Chen kommentoi, että tekijöiden lähtökohtana oli tehdä tyypillisestä tappamisen kautta tapahtuvasta etenemisestä poikkeava peli. Rakenne otettiin mytologiatutkija Joseph Campbellilta, joka kehitteli tuotannossaan ajatusta sankarin synnystä. Matka synnyttää Campbellin mukaan sankarin ja prosessi tapahtuu usein vain vertauskuvallisella tasolla. Journey soveltaa teoriaa kekseliäällä tavalla.

Chenin ja hänen tiiminsä valmistama peli on minimalistinen. Se on ohjaajan mukaan inspiroitunut japanilaisesta puutarhasta, jossa ylimääräinen on karsittu. Journeyssä voi tästä syystä tavata muita pelaajia, mutta sanallinen kommunikaatio ei ole mahdollista. Keskustelut käydään nuoteilla. Oikeissa kohdissa käytetty musiikki muuttuu kankaanpaloiksi, joiden avulla pelaaja voi esimerkiksi ylittää rotkon tai kiivetä jyrkkää rinnettä.

Edgen arvostelussa todetaan, että Journey hyötyy audiovisuaalisesta toteutuksestaan mutta kärsii sisällön puutteesta. Kokonaisuus venyttää kriitikon mukaan videopelin käsitettä siinä määrin, että kyse alkaa olla jostakin muusta muodosta. Hahmon tehtävänä on edetä horisontissa häämöttävälle vuorelle, mutta peleille tyypillisiä elementtejä, kuten hitaasti nousevaa vaikeusastetta, ei Journeyssä ole. Nimettömällä päähenkilöllä ei ole käsiä ja karu maasto on muutamia rakennelmia lukuun ottamatta yksityiskohdaton.

Mikä tekee Journeysta kiinnostavan? Edgen kirjoittajan mielestä pelin tarjoama kokemus on voimakkaimmillaan ensimmäisellä läpäisykerralla, jolloin vähitellen paljastuva maailma on ihmeellinen ja uusi. Seuraavilla kerroilla viehätys vähenee. Jotkut voivat arvostelijan mukaan pitää sisällöttömyyttä luotaantyöntävänä, mutta ”niille, jotka pelaavat pelejä tutkiakseen outoja maita, nähdäkseen kauniita näkyjä ja uppoutuakseen – vaikkakin vain hetkeksi – uuteen maailmaan, Journey on täydellinen.” Sen ihmeellinen maailma auttaa pelaajaa löytämään sisäisen lapsensa.

Thatgamecompany ottaa tuotteillaan kantaa keskusteluun siitä pitäisi videopelit hyväksyä taiteeksi. Flow, Flower ja Journey eivät ole yksinomaan viihdykkeitä, vaikka pelaajan halutaankin viihtyvän niiden parissa. Ne ovat audiovisuaalisia elämyksiä, jotka haluavat herättää pelaajissa runojen lukijoille tuttuja vaikeasti selitettävissä olevia tunteita. Journey on Thatgamecompanyn paras julkaisu. Se ei ole pelkkä teknologiademo, vaan kokonaan oma lajityyppinsä. Journey valaa onnistumisellaan uskoa siihen, etteivät pelitalot tuota liukuhihnalta pelkästään jonninjoutavia sota- ja urheilupelejä.

Milan Kundera: Esirippu

Revitty esirippu

Milan Kundera: Esirippu

Siltala 2013, 151 s.

Suomentanut Ville Keynäs

Pitkän uran tehnyt Milan Kundera (s. 1929) lukeutuu tunnetuimpiin tšekkiläisiin kirjailijoihin. Hänen romaanejaan, kuten pääteosta Olemisen sietämätön keveys, on käännetty laajasti muille kielille. Nobel-ehdokkaana useasti ollutta Kunderaa karsastetaan kuitenkin synnyinmaassaan, koska hän muutti sieltä Neuvostoliiton valloituksen jälkeen ja on asunut vuosikymmeniä Ranskassa. Monet hänen kirjansa kertovatkin muuttuneesta identiteetistä.

   Kundera käsitteli ensimmäisessä romaanissaan Pila satiirisesti totalitarismia. Hädin tuskin piilotetusta kritiikistä suuttuneet neuvostoliittolaiset kielsivät Kunderan teosten levittämisen Tšekissä aina maan vuonna 1989 tapahtuneeseen vapautumiseen asti, mutta panna ei estänyt tekijän mainetta leviämästä. Häntä pidettiin tosin petturina Ranskaan muuttonsa takia. Myöhemmissä romaaneissaan, kuten Kuolemattomuudessa ja Kiireettömyydessä, kirjailija lisäsi huumorin rinnalle filosofista pohdintaa.

   Kunderan esseetuotanto on vähemmän tunnettu. Mielenkiintoista kyllä, siinä missä suurin osa hänen romaaneistaan on kirjoitettu tšekiksi, esseet on tehty ranskaksi. Myös nyt suomennetun Esiripun alkuteos on julkaistu Kunderan toisella kielellä. Kirjan on suomentanut Ville Keynäs, muun muassa Michel Houellebecqiä kääntänyt ranskalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Esirippua on ilo lukea. Kääntäjä häivyttää itsensä taustalle ja antaa Kunderan puhua omalla äänellään, mikä kertoo useimmiten onnistuneesta suomennoksesta.

   Kirja koostuu seitsemästä lyhyisiin osiin jaetusta esseestä. Teksteissä pohditaan romaanin olemusta, sitä mikä tekee romaanista keskeisen taiteessa. Kirjoitusten ytimessä on ajatus esiripusta, esitulkitusta maailmasta, jonka hyvän kirjailijan on revittävä alas. Kunderan mukaan ensimmäinen repimisessä onnistunut taiteilija oli espanjalainen Miguel de Cervantes (1547–1616), Don Quijoten tekijä. Hän vaikutti länsimaisen kirjallisuuden kehitykseen merkittävällä tavalla. Kursivointeja tärkeät kohdat osoittaakseen usein käyttävä Kundera kirjoittaa: ”Repäistessään esitulkinnan esiripun Cervantes lähetti uuden taidemuodon matkaan: hänen tuhoava eleensä heijastuu ja jatkuu jokaisessa romaanissa, joka ansaitsee romaanin nimityksen; se on romaanitaiteen tunnusmerkki.” (s. 83)

   Luova tuhoaminen takaa Kunderan mukaan jatkumon. Romaanitaide on pitkä ketju, johon osallistuvan on ymmärrettävä perinteen merkitys. ”Kapinalliset, kaiken ja kaikkien vastustajat” saavat esseistiltä tylyn tuomion, koska ”he kapinoivat ainoastaan sitä vastaan, mikä on tulkittua (esitulkittua) ja siksi kapinoimisen arvoista.” (s. 83) Todelliset uudistajat, kuten poukkoilevan Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet -romaanin tehnyt Laurence Sterne (1713–1768), ymmärsivät perinteen tärkeyden. Klassiseen, luonnollisesti kehittyvään tarinnankerrontaan mieltyneen Kunderan on toisin sanoen vaikea nähdä välittävän kokeellisesta proosasta, kuten Jaakko Yli-Juonikkaan (s. 1976) nerokkaasta teoksesta Neuromaani.

   Kundera vieroksuu Esiripussa ilmenevästä konservatiivisuudestaan huolimatta eniten kopiointia. Elämään jäävien romaanien tulee hänen mukaansa kertoa jotakin uutta omasta ajastaan. Entistä toistavat romaanit häviävät nopeasti. Kaavoihin kangistunutta kirjallisuutta rakastavat palauttavat esseistin mieleen pysähtyneisyydestä kärsineen ja sosialistista realismia taiteelta vaatineen Neuvostoliiton. Kundera näkee vanhan ja uuden kekseliään yhdistämisen taisteluna merkityksellisen taiteen puolesta.

   Esiripun tekijän maahanmuuttajatausta tulee mielenkiintoisella tavalla esiin hänen puhuessaan maailmankirjallisuudesta. Tšekin kaltaisten pienien kielien vaikutusmahdollisuudet ovat hänen nähdäkseen mitättömät saksan kaltaisiin suuriin kieliin verrattuna. Kundera nostaa esimerkiksi Prahassa syntyneen Franz Kafkan (1883–1944), jota pidetään tšekkiläisenä kirjailijana, vaikka hän kirjoitti saksaksi. Saksan käyttäminen teki Kafkab tunnetuksi, mutta tšekkiläiset ovat nurkkakuntaisuuttaan myöhemmin yrittäneet omia hänet.

   Kundera itse nousi kirjalliselle kartalle muutettuaan Ranskaan ja ryhdyttyään suurempaan kieleen vaihtaessaan maailmankirjailijaksi. Hän ei menettänyt identiteettiään, vaan antoi sen muuttua toiseksi. Esiripun lopussa rummutetaan yksilöllisyyden puolesta: ”Kuvittelen ahdistuksen vallassa päivää, jolloin taide lakkaa etsimästä ennen sanomatonta ja palaa kuuliaisena yhteisöllisen elämän palvelukseen, joka vaatii sitä tekemään kertaamisesta kaunista ja auttamaan yksilöä sulautumaan rauhan ja riemun vallassa olemisen yhdenmukaisuuteen.” (s. 151)

   Romaanin teoria ei ole tietenkään kiveen hakattu, mutta punaista lankaa lajityypin historiasta etsivä Esirippu on silti kiinnostava katsaus terävän tšekkiläis-ranskalaisen kirjailijan ajatusmaailmaan. Kundera kertoo kirjan alussa muusikkona toimineesta isästään. Myös poika on opiskellut musiikin teoriaa, minkä huomaa hänen esseittensä ja romaaniensa tarkkaan mietitystä rakenteesta. Kundera peräänkuuluttaa Esiripussa tyypilliseen tapaansa täsmällistä ajattelua ja musikaalisia lauseita. Toisaalta hän ymmärtää muistuttaa taiteen olevan jokeltelua, lapsen ihmettelyä elämän edessä.

Julkaisematon arvostelu vuodelta 2013.

Esa Mäkijärvi

esa.makijarvi[at]gmail.com

Jalkapallosta ja videopeleistä

Pidän jalkapallosta ja videopeleistä. Tällaisen tunnustuksen tekeminen on tosin älykkäältä ihmiseltä typerää, koska kyseiset viihteen muodot ovat älykköjen halveksimia, ja niistä on siksi hyvä vaieta. Silti ne kiinnostavat satoja miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Jalkapallosta ja videopeleistä on tullut nykyisen elämänmenon tunnusmerkkejä: ne ovat massojen viihdykettä, joita omilla aivoillaan ajattelevat kaikin keinoin välttävät. 

Tom Bissell kiteyttää ongelman muutaman vuoden takaisessa esseekokoelmassaan Extra Lives: Why Video Games Matter: ”Martin Amis, hyvän teoksen varhaisista videopeleistä tehnyt kirjailija, sanoi kerran jalkapallofanina olemisen ongelmastaan: ’Teräväpäiset jalkapallon ystävät ovat vaikeuksien ympäröimä ryhmä, joita yhtä lailla teräväpäiset ja jalkapallon ystävät inhoavat.’” Bissell kommentoi, että hänen videopelien merkitystä käsittelevät esseensä saavat osakseen samanlaisia inhoa kuin mitä Amis joutui kokemaan.

Amisin ja Bissellin kaltaisten kirjoittajien ongelma on ilmeinen. He tuppaavat kirjoittamaan jalkapallosta ja videopeleistä tavalla, joka tuntuu älyköistä keinotekoiselta ja saa suuren yleisön raapimaan päätään. He kirjoittavat toisin sanoen vain itselleen etsiessään viihteestä merkitystä, jota siinä ei ole. Niinpä kirjailijat nostavat jalkapallon metafyysisen toiminnan ja videopelit aliarvostetun taiteen asemaan. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että kumpikin viihdyke on läpikotaisin kaupallistunutta, eivätkä myyntimiehet tunnetusti vierasta mitään niin paljon kuin vaikeaa taidetta.

Jalkapalloa pelataan kaikkialla maailmassa. Sen suosio perustuu yksinkertaisten sääntöjen lisäksi vuosikymmenten saatossa monimutkaisia muotoja saaneisiin taktiikoihin, jotka tekevät jokaisesta ottelusta erilaisen. Radio ja televisio ovat auttaneet lajia leviämään. Jalkapalloilijat ovat viestimien ansiosta rock-tähtiin verrattavissa olevia julkimoita, joiden sanomisia seuratataan tarkasti. Samalla kassakoneet kilisevät. Kentän tapahtumat ovat leikki, johon suurin osa ihmisistä tuntee vetoa. Jalkapallo on massaviihteen kuningas.

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen väitti puolestaan maaliskuun pääkirjoituksessaan, että videopelit ovat syrjäyttämässä kirjallisuuden nuorten maailmankuvan tärkeimpänä rakentajana. Ongelma on siinä, että suurin osa peleistä on maailmankuvaltaan niin typeriä, että pelkästään niistä ammentavista nuorista tulee helposti yksisilmäisiä hölmöjä. Esimerkiksi monet amerikkalaisvalmisteiset sotapelit ovat huonosti naamioitua propagandaa, jonka tarkoitus on saada käyttäjät sympaattisemmiksi Yhdysvaltojen sotaponnistuksille.

Pelit kehittävät ongelmanratkaisua, sorminäppäryyttä ja kielitaitoa, mutta eivät juuri kriittistä ajattelua. Pullinen huomauttaa kuitenkin formaatin valtavasta suosiosta ja ihmettelee miksi sitä ei ole otettu mukaan kulttuurilliseen keskusteluun. Bissell nostaa Extra Livesissa esiin lukuisia taiteen aseman ansaitsevia videopelejä, kuten BioShockin ja Braidin, mutta myöntää samalla, ettei leijonanosasta niistä ole kuin ajanvietteeksi. Kertakäyttöisyys on suurin syy siihen, miksi videopelit eivät ole esilläolostaan huolimatta päässeet vakavan keskustelun aiheeksi. 

Tilanne on alan kaupallisuuden takia tuskin muuttumassa, joten pelaamisen liittyy aikuisilla jatkossakin turhaa häpeää. Samalla Amisin ja Bissellin kaltaiset kirjailijat pyrkivät perustelemaan kiinnostuksensa viihteeseen, mutta päätyvät lähinnä säälimään itseään. Yliälyllistäminen saa heidät kiertämään ympyrää. Ruumiinkulttuuri ja teknologia ovat silti asioita, joissa ihminen menee koko ajan eteenpäin. Niinpä niiden ystävät tietävät olevansa kehityksen etujoukoissa.

Predatorista

Helsingin elokuva-arkistossa hiljattain esitetyn Predatorin (1987) näytöksessä oli riehakas tunnelma. Sen aikana taputettiin ja huudettiin tavalla, joka on kyseisessä hiljaisen asiantuntevassa teatterissa vierasta. Ensimmäiset raivokkaat aplodit kuultiin jo, kun Predatorin lihaksikkaan päätähden Arnold Schwarzeneggerin nimi ilmestyi ruutuun, ja myöhemmin naurettiin muun muassa Itävallasta maailmalle lähteneen Schwarzeneggerin huonolle englannille ja kehnoille vitseille.

Predator yhdistää mielenkiintoisella tavalla taide- ja camp-elokuvien estetiikkaa. Arkiston verkkosivuilla todetaan: ”Predatorissa on aineksia, jotka harvoin yhdistyvät toisiinsa: siinä on sekä klassinen sankaritarina että kauhuelokuvan hirviötarina kuten pohjoismaisissa myyteissä, joissa sankarit kohtaavat yliluonnollisia olentoja. (...) Predator on James Cameronin Aliensin tapaan selvä Vietnam-allegoria. Ja Walter Hillin Southern Comfortin tavoin näky on harmaa, kostea ja abstrakti."

Predatorissa sekalainen joukko erikoisjoukkojen sotilaita lähetetään viidakkoon suorittamaan salaista tehtävää. Kapuloita rattaisiin heittää puustoon sattumalta päätynyt murhanhimoinen ulkoavaruuden olento, joka pitää itseään metsästäjänä. Yksi kerrallaan joukon jäseniä tappava muukalainen edustaa häiveteknologiaan ja muihin futuristisiin vempaimiin turvautuvaa äärimmäistä toista, jonka vasta kaikki toverinsa, aseensa ja jopa paitansa menettänyt lihaskimppu Alan “Dutch” Schaefer (Schwarzenegger) pystyy tappamaan.

Toisin kuin useimmissa muissa samalla vuosikymmenellä tehdyissä amerikkalaisissa toimintaelokuvissa, joilla on vain huumoriarvoa, Predatorilla on myös taiteellisia ansioita. Miljöönä toimiva Latinalaisen Amerikan viidakko on upean näköinen. Se on unenomaisen ahdistava tavalla joka tuo mieleen painajaisen, samanlaisen minkä amerikkalaiset kohtasivat Vietnamissa 1960- ja 1970-luvuilla. Rehevä kasvillisuus tarjoaa ihmisten metsästäjälle runsaasti sopivia piilopaikkoja.

Uneen viittaa myös elokuvan raavaiden sotilaiden riittämätön varustus. Heillä ei ole viidakkoon mennessään ollenkaan ruokaa ja vain vähän juotavaa. Schaeferilla on sen sijaan paksuja sikareita ja toisella hahmolla purutupakkaa. Miehet raahaavat tiheän kasvillisuuden sekaan myös yhden epäloogisimmista mahdollisista aseista, valtavan kannettavan kanuunan. Siitä ei lopulta ole juuri muuta hyötyä kuin viidakon pistäminen sileäksi eräässä elokuvan muistettavimmista kohtauksista, jossa sotilaat unohtavat koulutuksensa ja tuhlaavat suurimman osan ammuksistaan tuhoamalla luontoa.

Predator ei kumma kyllä kärsi lainkaan Schwarzeneggerin ja muiden puisevasta näyttelystä, eikä tasaisin väliajoin viljellyistä puujalkavitseistä. Ne päinvastoin piristävät kokonaisuutta. Katsoja joutuu nimihahmon edesottamuksien lisäksi jännittämään CIA-mies George Dillonin (Carl Weathers) vehkeilyjä, jotka tekevät selviytymistaistelusta hyvin vaikean. Arkiston sivuilla kerrotaan: ”Elokuvan edetessä sen pessimismi amerikkalaisten sotavoimien kykyjä kohtaan kasvaa. Lannistavaa ennuskuvaa kuudesta nyljetystä vihreästä baretista, jotka on ripustettu puihin, seuraa tyrmäävä osoitus omien tuliaseiden avuttomuudesta muukalaista vastaan. Vasta hylätessään mutkikkaat aseensa ja muuttuessaan alkukantaiseksi sissisoturiksi Dutch pystyy nujertamaan muukalaisen."

Muun muassa ensimmäisen Die Hardin ohjanneen John McTiernanin hirviöelokuva onnistuu vaikeassa tehtävässä, eli tavoittamaan kahden ääripään yleisöt. Se kiinnostaa sekä taide-elokuvien että camp-viihteen faneja. Lopputulos näkyi lippuluukuilla: Predator maksoi 15 miljoonaa dollaria ja tuotti lähes sata miljoonaa. Jos elokuva julkaistaisiin nyt, voitot olisivat parempien levitysmahdollisuuksien takia moninkertaiset.

Hauskaa kyllä, lähes Schwarzeneggerin veroisen toimintaviihteen osaajan Jean-Claude Van Dammen piti alun perin näytellä Predatorin muukalaista, mutta belgialainen vetäytyi projektista hirviöpuvun kankeuteen vedoten. Puvun sulavoittamisen ja rahavaikeuksien selättämisen jälkeen Predatoriksi pestattiin tuntematon Kevin Peter Hall. Hall näytteli samaista avaruusoliota kaupunkimaisemiin siirretyssä surkeassa Predator 2:ssa. Stephen Hopkisin ohjaama ja Danny Gloverin tähdittämä vesitetty jatko-osa korosti ensimmäisen osan laatua. Nimihirviö on viime vuosikymmeninä seikkaillut valkokankaalla useissa vaihtelevan tasoisissa elokuvissa, mutta yksikään niistä ei ole onnistunut toistamaan alkuperäistä menestystä. Olio olisi ollut syytä kuopata ensimmäisen Predatorin lopun valtavan ydinräjähdyksen jälkeen.

Rakkaudesta

Itävaltalainen ohjaaja Michael Haneke voitti Rakkaus-elokuvallaan (2012) Cannesin elokuvafestivaalilla toisen kerran urallaan sen pääpalkinnon Kultaisen palmun. Myös hänen edelliselle elokuvalleen, vaikuttavalle Valkoinen nauhalle (2009), annettiin sama tunnustus. Ahdistavien marginaalisten taide-elokuvien tekijänä tunnettu Haneke on lopulta murtautunut valtavirtaan, mistä kertoo esimerkiksi Rakkauden esittäminen Suomessa Finnkinon teattereissa, ei elokuvakerhojen hämyisissä tiloissa. Cannesissa pokatut palkinnot ovat kunnianosoitus vastikään 71 vuotta täyttäneelle Hanekelle, joka tekee parhaita ohjauksiaan kypsässä iässä.

Valkoisessa nauhassa ja Rakkaudessa hanekelainen synkkyys on hiottu huippuunsa. Siinä missä hänen aiemmissa elokuvissaan, kuten Bennyn videossa (1992) ja Funny Gamesissa (1997), väkivalta on lähinnä fyysistä, tyylitellymmissä uudemmissa töissä kärsitään enimmäkseen pään sisällä. Koruttomassa Rakkaudessa ynseä Georges Laurent -niminen (Jean-Louis Trintignant) vanha mies hoitaa pahasta halvauksesta kärsivää vaimoaan Annea (Emmanuelle Riva). Sairaalaan menemisestä itsepäisesti kieltäytyvän naisen tila pahenee elokuvan edetessä ja katsoja joutuu todistamaan lähestyvää kuolemaa.

Kehuja kerännyttä Rakkautta on syystä kuvailtu järkyttäväksi. Haneke on todennut, että hänen filminsä ”on tarkoitettu poleemisiksi mielenilmauksiksi amerikkalaista ’vesitettyä’ ja katsojan vieraannuttavaa elokuvaa vastaan. Ne ovat vetoamuksia hellittämättömiä kysymyksiä esittävästä elokuvasta (liian nopeiden) valheellisten vastausten sijaan, etäisyyden ottamisesta loukkaavan läheisyyden asemesta, provosoinnista ja dialogista kulutuksen ja yksimielisyyden sijaan.” Ohjaaja pyrkii ravistelemaan katsojaa. Hanekea on kutsuttu sadistiksi, mutta toisaalta hän käsittelee elokuvissaan vaikeiden moraalikysymysten kaltaisia tärkeitä aiheita.

Edellisessä lainauksen kaltainen poleeminen asenne on kirvoittanut vastalauseita, mutta hiljattainen palkintosade näyttää tukkineen kriitikoiden suut. Jopa The Guardianissa, jossa hanekelaisen brutaalia käsitystä elämästä ei yleensä arvosteta, ohjaajaa verrataan El Grecoon, levottomia maalauksia tehneeseen uskonnolliseen maalariin. ”Meidän täytyy sallia monimutkaisuudet ja ristiriidat,” Haneke toteaa brittiläisen sanomalehden haastattelussa myöntäessään, että ei halua päästää katsojaa helpolla. Vaikeita asioita, kuten rappeutumista ja kuolemaa, on käsiteltävä sen sijaan että niistä yritettäisiin vaieta.

Haneke jättää elokuviensa ratkaisut toisinaan avoimiksi, mutta Rakkaudessa Annen hidas rappeutuminen kuvataan kokonaan. Loppu on katkera. Filmi onnistuu kuitenkin välttämään mässäilyä ja kuvaamaan realistisesti ja hellästi vanhan pariskunnan kamppailua mahdottoman edessä. Georges ja Anne ovat Haneken hahmoista miellyttävimmästä päästä (mikä selittää varmasti osaltaan Rakkauden suosion), mutta myös heitä vaivaa ohjaaja-käsikirjoittajan henkilöille tyypillinen voimattomuus vaikeassa paikassa. Monet Haneken hahmoista eivät uskalla kohdata ongelmaansa, vaan pyrkivät jatkamaan elämäänsä normaalisti tietäen sen olevan mahdotonta.

Rakkaus muistuttaa hyvää näytelmää. Se sijoittuu yhteen huoneistoon alun lyhyttä kaupunkikohtausta lukuun ottamatta ja henkilöitä on vain muutama. Elokuvassa kuvataan kotihoitajien ja lähisukulaisten toimintaa, jonka voi tulkita pyyteettömäksi auttamiseksi tai kyyniseksi oman edun tavoitteluksi. Valmiita vastauksia ei anneta, mutta ainakin saattokodista toitottava Georgesin ja Annen keski-ikäinen tytär Eva (Isabelle Huppert) on selvästi vanhempiensa tilavan pariisilaisen asunnon perässä. Motiivit ovat ristiriitaisia, eikä yksikään hahmo ole yksiselitteisesti hyvä tai paha. Todentuntuisuus onkin viime vuoden parhaan elokuvan Rakkauden suurimpia valtteja.

Mestarista

Vuonna 1970 syntynyt Paul Thomas Anderson on tämän hetken kiinnostavimpia amerikkalaisia ohjaajia. Hänen elokuvansa, kuten Magnolia (1999), There Will Be Blood (2007) ja nyt teattereissa pyörivä Mestari (2012), ovat keränneet ansaittua tunnustusta. Suurin osa niistä ei ole ollut myyntimenestyksiä, mutta palkintoja on tullut Yhdysvalloista ja Euroopasta. Entertainment Weekly nimesi Andersonin hiljattain kymmenenneksi parhaaksi yhä työskenteleväksi ohjaajaksi ja The Guardian nosti hänet vastaavan listansa kärkisijalle. Andersonin nuoren iän huomioiden hänen parhaat työnsä ovat todennäköisesti vielä edessä.

Mestari kuvaa karismaattista älykköä (Philip Seymour Hoffman), joka perustaa uskonnon 1950-luvun Yhdysvalloissa. Elokuva viittaa monessa kohtaa skientologiaan ja sen höyrypäiseen perustajaan, tieteiskirjailija L. Ron Hubbardiin, mutta sitä tai häntä ei mainita nimeltä. Anderson on tosin kieltänyt filminsä kertovan pelkästään skientologiasta. Tarina on yleisluontoinen, kertomus sodan jälkeisestä henkisestä tyhjiöstä, joka on otollinen ajankohta uskonnon perustamiselle. Mestarissa Lancaster Dodd -niminen kummallisilla teorioillaan rahoiksi lyövä mies saa vastavoimakseen Freddie Quellin (Joaquin Phoenix), toisen maailmansodan veteraanin ja pahasti alkoholisoituneen miehen. Kahden sisäisestä myllerryksestä kärsivän ihmisen kohtaamisesta kertova elokuva kuuluu viime vuosien parhaisiin.

Hoffmanin ja Phoenixin valitseminen päärooleihin on erinomainen ratkaisu. Heidän intensiivisyytensä tekee heidät sopiviksi esittämään Doddin ja Quellin kaltaisia sisäisesti särkyneitä hahmoja. Roger Ebert kritisoi arvostelussaan kylläkin sitä, ettei elokuvan kahden päähenkilön vahvaa yhteyttä selitä tarpeeksi. Väite on kummallinen. Tarina ei ole valmiiksi pureskeltu, mutta se tarjoaa silti tarpeeksi vihjeitä kokonaisuuden hahmottamiseksi. Doddin ja Quellin (henkinen? homoseksuaalinen?) lataus purkautuu kunnolla keskivaiheen lyhyessä sellikohtauksessa, jossa vaikeuksistaan tarpeekseen saaneet miehet huutavat toisilleen kuula punaisina jouduttuaan poliisin pidättämiksi. Dodd vangitaan hänen pidettyään uskonnollisia tilaisuuksia ilman asianmukaista lupaa, Quell puolestaan hänen käyttäydyttyään väkivaltaisesti. Molemmat miehet vaikuttavat kärsivän itsetuhoisesta jakautuneesta persoonallisuudesta.

Ebert kritisoi Mestaria yleisestä suunnanpuutteesta. On totta, ettei se ole yhtä mestarillinen kuin Andersonin kuuden vuoden takainen There Will Be Blood, mutta kyseessä on silti erinomainen elokuva. Aikana, jolloin julkiseen levitykseen pääsee lähinnä höyhenenkevyitä romanttisia komedioita ja typeriä toimintarymistelyitä, Mestarin kaltaisen keskivertoa älykkäämmän filmin ilmaantuminen on tervetullutta. The Guardianin Rachel Cooke kommentoi kritiikissään Mestarin olevan pettymys sen päähahmojen luotaantyöntävyyden takia. He eivät muutu, eikä heistä tule parempia ihmisiä. Tämä tekee kuitenkin nähdäkseni Mestarista todenmukaisen, kertomuksen kahdesta parantumattoman särkyneestä sielusta.

Kriitikot ovat yhtä mieltä siitä, että Mestari on upean näköinen. Ebertin mukaan kyseessä on ensimmäinen elokuva sitten Kenneth Branagh’n Hamletin (1996), joka on kuvattu 65 mm:n tekniikalla. Meren ja suolatasangon kaltaiset avoimet maisemat näyttävät erityisen komeilta. Anderson ei silti uhraa sisältöä korean ulkokuoren takia. Mestari on erinomaisen tasapainoinen elokuva siitä mihin ihmiset parhaimmillaan ja pahimmillaan pystyvät. Massojen villitseminen onnistuu vahvoilta persoonallisuuksilta helposti, ja joukkojen innostuminen johtaa useimmiten pahaan. Mestarissa Lancaster Doddin oudot teoriat kasvavat lopulta häntä suuremmiksi ja vaarallisen tuntuisiksi. Seuraavia käänteitä voi vain arvailla.

Radioheadin kitaristi Jonny Greenwood vastaa Mestarin mieleenpainuvasta musiikista. Greenwood teki hienon ääniraidan Paul Thomas Andersonin aiempaan elokuvaan There Will Be Bloodiin, mutta nyt muusikko on ylittänyt itsensä. Onkin kummallista, miksi Mestarin monipuolista musiikkia ei hyväksytty edes ehdolle hiljattaisessa Oscar-gaalassa. Maailmassa on harvoin oikeudenmukaisuutta, eikä edes Andersonin uusimman elokuvan tekeminen ollut kirkossa kuulutettu. Ensimmäiset rahoittajat vetäytyivät projektista epäillen sen mahdollisuuksia. Tätä kirjoitettaessa Mestari on päässyt kutakuinkin omilleen, tuottaen lippuluukulla lähes budjettinsa verran käteistä. Andersonin tärkeä elokuva ansaitsisi silti suurempaa huomiota.

Pekka Himasesta ja paremmasta Suomesta

Pitkiä artikkeleita maksusta kauppaava Long Play -palvelu näyttää sittenkin ottavan tulta alleen. Sen ensimmäinen jalkapallokorruptiota käsitellyt reportaasi ei herättänyt ansaitsemaansa huomiota, mutta toinen tutkija Pekka Himasta koskeva artikkeli on herättänyt ainakin muualla mediassa suurta kiinnostusta. Pääsyyllinen huomioon on Helsingin Sanomat, joka on rummuttanut näyttävästi Long Playn viimeisimpiä paljastuksia. Sitoutumattoman lehdistön on helpompi kirjoittaa ensimmäisenä vaikeista asioita, minkä jälkeen yksityinen media voi halutessaan tarttua niihin.

Keskustelua herättäneessä ”Himasen etiikka” -artikkelissa Pekka Himasta kutsutaan muun muassa filosofiksi, tutkijaksi ja tulevaisuuskonsultiksi. Himanen esittelee itsensä verkkosivuillaan professoriksi, joka opettaa lukuisissa Suomen ja muun maailman huippuyliopistoissa, vaikka hänellä ei 20-vuotiaana tehtyä tohtoriväittelyä lukuun ottamatta ole professoriuden saralta mainittavia näyttöjä. Hänen todellinen toimenkuvansa on epämääräinen. Lähimmäksi totuutta päästään nimittämällä häntä pitkiä mielipidekirjoituksia julkaisevaksi mieheksi, joka on saanut ansaitsematonta huomiota. Himanen tullaan muistamaan järjestelmää hyväkseen käyttäneenä helppoheikkinä, jollaisia tulee julkisuuteen aina yhteiskunnan ollessa retuperällä.

Long Playn mukaan Himasen suurin taito on kyky verkostoitua. Hän tuntee pahimman grillauksen kohteeksi hiljattaisen rahoituskeskustelun tiimoilta joutuneen pääministeri Jyrki Kataisen, toisen julkimofilosofin Esa Saarisen ja koko joukon muita suomalaisia merkkihenkilöitä. Kyseessä on klassinen hyvä veli -verkosto, jonka jäsenet pitävät toisistaan huolta julkisen rahoituksen sumuverhon turvin. Himasen suosioon nostanut teesi, jonka mukaan positiivisessa Suomessa kaikkien tulisi pystyä elämään kunnollista elämää, ei ole omaperäinen tai kekseliäs, mutta sen on helppo nähdä herättävän innostusta etenkin Yhdysvalloista käytösmallinsa ottaneiden dynaamisten kokoomuspoliitikkojen parissa.

Mistä koko tämänhetkisessä vyyhdissä on kysymys? Himasen ja hänen ulkomaisten tutkijakumppaneittensa kestävän kehityksen tutkimusta on rahoitettu Suomen valtion rahoilla. Tuloksena on syntynyt luonnosmainen Sininen kirja, jonka voi halutessaan lukea ilmaiseksi verkossa. Helsingin Sanomat kirjoittaa: ”Kirja on osa Sitran, Tekesin ja Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, jonka hintalappu on 700 000 euroa. Myös Himasen oma Sofos-yhtiö on investoinut tutkimukseen hankesuunnitelman perusteella 100 000 euroa.” Keskustelua on aiheuttanut erityisesti se, ettei hanketta kilpailutettu. Se runnottiin läpi sellaisenaan ja melko kalliilla hintalapulla.

Pääpiruna häärii langoista taustalla vedellyt Katainen, joka on kuitenkin kieltänyt haastatteluissa olleensa missään tekemisissä rahoituksen järjestämisen kanssa. Totuus on "Himasen etiikka" -artikkelin mukaan toinen. Reportaasissa todetaan Kataisen hallituksen tavoitteena olevan ”parempi Suomi, joka on kaikkien yhteinen projekti.” Mitä sanahelinä tarkoittaa, siitä ei ole tietoa. Edelleen ”Himasen mielestä vanha hyvinvointivaltio on ollut lähinnä ’pahoinvoinninvähentämisvaltio’, joka on keskittynyt kurjuuden kitkemiseen. Pitäisi pyrkiä todelliseen hyvinvointiin.” Tarkemmin puolueet ja Himanen eivät osaa asiaa selittää. Maailman paremmaksi paikaksi muuttavan oikean hyvinvoinnin luonteen selvittämiseksi tehdyssä Sinisessä kirjassakin keskitytään sisällöttömiin lauseisiin.

Valtio, yliopistot ja yritykset lähestyvät nykyään jatkuvasti toisiaan. Veljeily lisää mahdollisuuksia korruptioon. Politiikan vallannut tuloskeskeisyys johtaa valitettavasti lähinnä vain selvitysten kaltaisten byrokratisten toimien lisääntymiseen ja sitä kautta huonommin toimivaan yhteiskuntaan. Pekka Himanen huomauttaa Long Playn haastattelussa asianmukaisesti, että häntä kohtaan suunnattu kritiikki on ollut liioiteltua. Todellisen huomion tulisi suuntautua tutkimusrahat antaneisiin tahoihin, eli Suomen Akatemiaan, Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitraan ja Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus Tekesiin, kuten nyt on onneksi tapahtumassa. Vain asiat juurta jaksaen selvittämällä voimme estää ongelmia toistumasta tulevaisuudessa.

Hannu Oittinen: Assamallan asemalla

--

(Arvostelu julkaistu viro.nytin numerossa 1/2013)

--

Hannun haikuja Virosta

Hannu Oittinen: Assamallan asemalla, runoja, Näö Kirik 2012, 72 s.

Vironhaiku poikkeaa perinteisestä japanilaisesta haikusta niin, että siinä on 4+6+4 tavua tutuksi käyneen 5+7+5:n sijaan. Syynä määränvaihtoon on lyhyemmän mitan parempi soveltuminen etelänaapurimme kieleen. Vironhaiku eroaa eteerisemmästä esikuvastaan mitan lisäksi sisällöltään, sillä se kuvaa lakonisesti virolaista elämää. Kyseessä on muodollinen ja sisällöllinen kokeilu. Sen ansiosta syntyy mielenkiintoisia ja osuvia säkeitä, jotka jäisivät tavanomaisessa vapaassa mitassa keksimättä.

Hannu Oittisen Assamallan asemalla on ensimmäinen metodia käyttäen suomeksi kirjoitettu kokoelma. Vuonna 2010 julkaistiin Asko Künnapin, Jürgen Roosteen ja Karl Martin Sinijärven yhteisvalikoima Eesti haiku. Se ilmestyi suomeksi Palladium Kirjojen kustantamana ja Oittisen kääntämänä vuonna 2011 nimellä Aika sattuu. Assamallan asemalla sisältää Oittisen uusien tekstien ohella myös muutamia vironhaikun uranuurtajien tuoreita runoja. Tuloksena on mielenkiintoinen kaksikielinen teos, josta voi vertailla lähikieliemme yhteneväisyyksiä ja eroja.

Oittinen mainitsee jälkisanoissa kirjansa käyttävän otsakkeessaan virolaista paikkakuntaa, joka kuulostaa huvittavalta tarkoittamatta silti mitään. Monessa tekstissä vilahtaa jokin kaupunki tai alue: ”pariisi on / barbaari kun varis / nai tankaani”. Tai: ”assamallan / asemalla alas- / suin sain, söin”. Maantieteellisyys ei kuitenkaan Oittisen mukaan ole Assamallan asemalla -teoksen tai vironhaikun itsetarkoitus, vaan lähinnä osa luomisprosessin mukanaan tuomaa sattumaa.

Oittisen kirja aukeaa paremmin Tallinnaa tunteville. Esimerkiksi haikun ”koidulassa / ain’ automessutaan / lydialle” kohdalla pitää tietää, että Viron pääkaupungissa sijaitsee runoilija Lydia Koidulan (1843–1886) mukaan nimetty katu, jonka tienoilla yksityisautoilua mielellään harrastavat virolaiset ajavat. Lisäsävyä lyhyeen runoon tuo se, että Koidula tunsi eräässä vaiheessa kansallisromanttista kiinnostusta Suomea kohtaan.

Edellisen kaltainen asiantuntemus ei ole välttämätöntä, mutta se on hyödyksi Assamallan asemalla -kirjan pienien vivahteiden huomaamiseksi. Vaikka monet suomalaiset eivät tiedä tuon taivaallista Viron maantieteestä, niin he voivat silti nauttia Oittisen hauskoista säkeistä: ”fallisesti / tanassa on torni / munamäen”. Teksti tasapainottelee balttilaisen ja pohjoismaisen kansanluonteen mukaisesti humoristisen ja synkän välillä.

Assamallan asemalla on esineenä kaunis. Kirjan on kuvittanut ja taittanut monessa mukana oleva virolaisen kulttuurin ihmemies Asko Künnap. Künnapin Näö Kirik -kustantamo on tehnyt maansa runouden puolesta kulttuurityötä julkaisemalla muun muassa Pentti Saarikosken kaikki runot käsittävän järkäleen Luuletused. Monelta jää muuten todennäköisesti huomaamatta, että Assamallan asemalla on etelänaapurimme lyriikkaa väsymättä suomentavan Hannu Oittisen ensimmäinen kokoelma omia runoja. Sellaisena kirja sisältää hallittua ja monipuolista tekstiä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Huumeista

Rankkuudessaan toisiaan muistuttavissa elokuvissa Unelmien sielunmessu (2000) ja Enter the Void (2009) osoitetaan, miten helposti, perusteellisesti ja usein tahtomattaan huumeisiin koukkuun jäämällä pystyy tuhoamaan elämänsä. Hubert Selbyn romaaniin perustuvassa Unelmien sielunmessussa vahvoihin huumeisiin koukussa oleva nuori pariskunta vajoaa pohjalle. Harry (Jared Leto) piikittää saastuneella neulalla ja hänen kätensä joudutaan amputoimaan, Marion (Jennifer Connelly) ajautuu puolestaan prostituutioon saadakseen rahaa aineisiin. Samaan aikaan laihdutuksesta ja televisioon pääsystä kiinnostunut Harryn äiti Sara (Ellen Burstyn) jää kohtalokkaalla tavalla koukkuun reseptilääkkeisiin. Addiktio ja rahojen loppuminen muodostavat kierteen, joka johtaa pahimpaan mahdolliseen lopputulokseen.

Gaspar Noén ohjaama psykedeelinen Enter the Void sijoittuu sykkivään Tokioon. Sen päähenkilö Oscar (Nathaniel Brown) elättää itsensä ja sisarensa Lindan (Paz de la Huerta) myymällä voimakkaita tajuntaa muokkaavia huumeita. Mielenkiintoisella tavalla ensimmäisen persoonan näkökulmasta Oscarin silmien kautta kuvatussa alkujaksossa seurataan, kuinka nuoren myyjän yhä hämärämpiin piireihin vienyt kaupankäynti johtaa tämän kuolemaan. Elokuvan nimi viittaa päähahmon menehtymisen jälkeiseen pitkään jaksoon, jossa kuolemaa kuvataan eräänlaisena viimeisenä trippinä. Enter the Void on ennen kaikkea visuaalinen kokeilu, mutta siinä on selkeä huumeiden vastainen sanoma. Oscar pakotetaan kuoltuaan käymään läpi elämänsä kipeimmät vaiheet ja tekemiensä valintojen seuraukset ennen buddhalaista uudelleensyntymää ja kaiken alkamiseen alusta.

Unelmien sielunmessu ja Enter the Void eivät esittele huumeita pelkästään negatiivisessa valossa, mutta molemmissa koukkuun jääminen tuhoaa käyttäjien elämän. Erinomaisen huumeiden vastaisen esseen City Journalissa vuonna 1997 julkaisseen Theodore Dalrymplen mukaan huumeiden käyttö vähentää ”ihmisen vapautta rajoittamalla hänen mahdollisuuksiaan. Se haittaa hänen kykyään suorittaa tärkeitä inhimillisiä toimia, kuten huolehtia perheestään ja täyttää kansalaisvelvollisuutensa. Se johtaa hyvin usein pitkäaikaiseen työttömyyteen ja riippuvuuteen sosiaaliturvasta. Lisäksi on muistettava, että vaikka huumeita pidetään tajunnan laajentajina, suurin osa niistä rajoittaa kokemushorisonttia. Eräs huumeiden käyttäjien silmiinpistävimmistä ominaisuuksista on heidän intensiivinen ja tylsä itsekeskeisyytensä; heidän sisäiseen avaruuteen suuntautuva matkansa on usein harhailu sisäiseen tyhjiöön. Huumeiden käyttäminen on laiskan ihmisen tapa tavoitella onnellisuutta ja viisautta, ja se johtaa täydelliseen umpikujaan.”

On selvää, että huumeiden väärinkäyttö tuhoaa addiktin elämän vaikkapa alkoholin liikakulutusta nopeammin ja perusteellisemmin. Samalla perhe, sukulaiset, työtoverit ja ystävät kärsivät. Mietojakaan huumeita ei tästä syystä tulisi laillistaa, koska niiden käyttö voi helposti johtaa siirtymiseen vahvempiin aineisiin. Kyse on yksilöiden sijaan kokonaiskuvasta: huumeet johtavat pahaan suuressa mittakaavassa. Eräitä aineisiin liittyviä ongelmia voi tarkastella katsomalla rovaniemeläisten nuorten korvauslääkeriippuvaisuudesta kertovan hyytävän dokumentin Reindeerspotting – pako Joulumaasta (2010). Mielenkiintoista kyllä, sen ohjaaja Joonas Neuvonen sai tänä vuonna vankeusrangaistuksen osallistumisestaan dokumentin kuvaamien Subutex-lääkkeiden maahantuontiin, välitykseen ja myyntiin.

Huumeiden täydellistä laillistamista ja niiden myynnin valvomista esitetään usein ratkaisuksi niiden ympärillä pitkään rehottaneeseen rikollisuuteen. Dalrymple osoittaa kuitenkin esseessään, että laillistamista puoltavat argumentit ovat hataralla pohjalla. Vaatimus huumeiden laillistamisesta jakautuu hänen mukaansa filosofiseen ja pragmaattiseen väitteeseen. Filosofisen väittämän mukaan aidosti vapaassa yhteiskunnassa kenen tahansa tulisi saada tehdä mitä haluaa, vaikka tämä johtaisi helposti järjestyksen romahtamiseen ja raakaan anarkiaan. Pragmaattinen väittämä on vahvempi, mutta ei lähemmin tarkasteltuna yhtään vakuuttavampi. Sen mukaan käyttämisen tarkka valvonta johtaisi esimerkiksi yliannostusten vähenemiseen, välikäsien tuottojen pienenemiseen ja vähempään korruptioon poliisissa.

Kaiken takana on käsitys, että huumeiden vastainen sota on hävitty. Tämän ei kuitenkaan ja tietenkään pitäisi tarkoittaa hanskojen heittämistä tiskiin. Virkavalta on monen muunkin rikollisen toiminnan kohdalla alakynnessä, mutta jatkaa silti taistelua yhteiskuntarauhan säilyttämisen puolesta. Dalrymple kertoo seikkaperäisesti kotimaansa Ison-Britannian melko liberaalista huumepolitiikasta. Korvaavia lääkkeitä on jaettu addikteille ilmaiseksi, mikä on pitkässä juoksussa johtanut järjestelmän väärinkäyttöön ja ongelman pahenemiseen. Myös Suomi kärsii samasta ongelmasta, kuten Reindeerspotting esittää. Kaikkien huumeiden laillistamisen voi helposti nähdä johtavan käytön räjähdysmäiseen lisääntymiseen. Olen Dalrymplen kanssa samaa mieltä siitä, että hyvät aikomukset eivät automaattisesti johda hyvään lopputulokseen.

Espanjan sisällissodasta

Vuosina 1936–1939 käyty raaka sisällisota kuuluu Espanjan vaiherikkaan historian mielenkiintoisimpiin tapahtumiin. Maan nykyisiä poliittisia ongelmia voi ymmärtää paremmin tutustumalla sisällissodan moninaisiin käänteisiin. Neljälle vuodelle jakautuneissa verisissä taisteluissa kuoli yhteensä noin 500,000 ihmistä, joista vain 200,000 menehtyi varsinaisissa taisteluissa. Loput kuolivat nälkään, pommeihin tai voittajien sodan jälkeen toteuttamissa summittaisissa teloituksissa. Espanjan sisällissotaa voi pitää ensimmäisenä todella modernina sotilaallisena konfliktina. Monia siinä kokeiltuja käytäntöjä, kuten propagandan laajamittaista käyttöä ja siviiliväestöön kohdistettuja ilmapommituksia, hyödynnettiin paljon tehokkaammin vuosina 1939–1945 käydyssä toisessa maailmansodassa. 

Espanjan sisällissodan kaksi pääasiallista taistelevaa osapuolta olivat vaaleilla valittua hallitusta edustaneet tasavaltalaiset ja kenraali Francisco Francon johtamat kansallismieliset. Todellisuudessa kaksi ryhmittymää koostuivat kuitenkin monista kilpailevista alajaostoista, jotka on vasta myöhemmin niputettu vasemmistoa ja oikeistoa edustaneisiin leireihin. Monimutkaisesta vyyhdistä saa hyvän kuvan tutustumalla Antony Beevorin kirjan Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 1936–1939 alussa oleviin selityksiin. Hieman yksinkertaistaen voidaan todeta, että anarkistit, demokraatit, kommunistit ja sosialistit edustivat hävinnyttä tasavaltaa, kun taas falangistit, karlistit ja monarkistit olivat voittaneiden kansallismielisten puolella.

Poliittinen tilkkutäkki teki sisällissodasta luonteeltaan arvaamattoman. Ulkomaalaisten vapaaehtoisten armeijassa ja tasavaltaisten puolella kamppaillut George Orwell käsittelee teoksessaan Katalonia, Katalonia! taistelutoimien arkipäivää, kuten jatkuvaa taistelua surkeiden varusteiden ja täiden kanssa. Beevorin ja Orwellin mukaan espanjalaiset suhtautuivat sotimiseen heille tyypillisellä epäkäytännöllisellä kiihkeydellä. Käytännön asiat, kuten strategiat ja jopa joukkojen varustus, olivat retuperällä. Tasavallan armeija oli taisteluiden alkaessa lukumääräisesti vastustajaansa voimakkaampi, mutta sen sodanjohdon osaamattomuus ja riitely johtivat vuosien saatossa Francon voittoon. Vaaleilla valittu hallitus odotti turhaan Ison-Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen väliintuloa ja ryhtyi epäviisaasti puolustuskannalle.

Italialta ja Saksalta runsaasti apua saanut Franco käytti vihollisensa epäröinnin hyväkseen. Kapinakenraalit toivoivat alun perin kaappauksen päättyvän nopeasti, koska heidän voimansa olivat riittämättömät, mutta tasavaltalaisten sotilaallinen kyvyttömyys kävi konfliktin pitkittyessä selväksi. Beevor kuvaa kirjassaan hävinneen osapuolen muutamia sodan aikana tekemiä huonosti suunniteltuja hyökkäyksiä, jotka osoittautuivat täydellisiksi katastrofeiksi. Hallituksessa johtavaan asemaan nousseet kommunistit ja sosialistit kävivät kohtalokasta keskinäistä kädenvääntöä loppuun asti, mikä tuntuu jälkikäteen kummalliselta. Franco pelasi korttinsa paremmin perustamalla jo vuonna 1937 löyhän kansallismielisen liittymän, joka käytti poliittisesta sekasotkusta paljon kertonutta pitkää nimeä Falange Española Tradicionalista y de las Juntas de Ofensiva National-Sindicalista (FET de las JONS). Häikäilemätön Franco syrjäytti kilpailijansa ja teki itsestään liikkeen ainoan johtajan.

Falangiryhmä tunnettiin myöhemmin kiteytetymmällä nimellä Moviemento Nacional (kansallismielinen liike). Se päätti Espanjan asioita vuodesta 1939 aina vuoteen 1975, jolloin diktaattorina koko tämän ajan toiminut Francisco Franco viimein menehtyi. Kenraali onnistui pysymään vallassa julistettuaan Espanjan toisessa maailmansodassa puolueettomaksi ja otettuaan sopivasti etäisyyttä liittolaisiinsa Italiaan ja Saksaan. Myöhempi armoton sotilaallinen kuri piti 1940-luvulta eteenpäin ongelmat aisoissa.

Francon kuoleman jälkeen Espanjassa voimaan tullut uusi perustuslaki piti pahimman poliittisen kuohunnan asioissa aina maata viime aikoina vaivanneisiin taloudellisiin ongelmiin asti. Diktaattori oli suosinut taantumuksellista politiikkaa, jossa korostettiin sulkeutuneisuutta ja kansallista yhtenäisyyttä. Yhtenäisyyden saavuttaminen oli jo sisällissodan takia vaikeaa, mutta Espanjan eri alueiden pirstaleisuus teki valtiokeskeisestä politiikasta likipitäen mahdotonta. Beevorin mukaan Espanjassa oli vuodesta 1938 vuoteen 1966 voimassa sananvapautta rajoittanut lehdistölaki, "joka määräsi kaikki julkaisut Francon palvelukseen. Tarkoituksena oli rangaista 'jokaista kirjoitusta, joka suoraan tai epäsuorasti pyrki vähentämään kansakunnan tai hallituksen kunniaa, murentamaan hallituksen työtä uudessa valtiossa tai kylvämään turmiollisia ajatuksia niiden parissa joilla on heikko äly.'" (s. 476)

Francon Espanja muistutti avovankilaa niille, jotka eivät kannattaneet hallitusta. Elämää rajoittanut ja francolaisille rajoittamattoman poliittisen liikkumavapauden mahdollistanut sotatila kumottiin vasta 17. huhtikuuta vuonna 1948, lähes 12 vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Maan baski- ja katalaanivähemmistöjä vainottiin koko Francon valtakauden ajan estämällä heitä muun muassa käyttämästä omia kieliään. Myös esimerkiksi abortti, aviero ja homoseksuaalisuus olivat diktaattorin aikana pannassa. Pelätyn, pidetyn ja vihatun kenraalin kuolema johti 1980-luvulla vastareaktioon ja hedonistisen Espanjan syntyyn. Maa on nykyään kummallinen sekoitus francolaista taantumuksellisuutta ja espanjalaisille luontaista kiihkeyttä. Hiljattaiset taloudelliset vaikeudet ovat ajaneet valtion jälleen pahoihin vaikeuksiin. Jää nähtäväksi pystyykö hallitus ratkaisemaan ongelmat. Seuraava mahdollinen verenvuodatus johtaa parhaimmassa tapauksessa Espanjan pirstaloitumiseen useiksi pieniksi valtioiksi ja pahimmassa tapauksessa uuden Francon voimapolitiikasta vaikutteita ottaneen diktatuurin syntyyn.

Anselm Hollo (1934–2013)

Anselm Hollo (1934–2013)

Saima Harmajasta

(Puhe pidetty Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa 18.1.2013. Saima Harmajan syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta.)

1

Olen tutustunut suomalaisiin runoilijoihin nurinkurisessa järjestyksessä, edeten uudemmasta vanhempaan. Aloittaessani runouteen tutustumisen minulle tärkeitä olivat nuoremmat ja vain muutaman kokoelman tuolloin julkaisseet lyyrikot, kuten Markku Paasonen ja A.W. Yrjänä, mutta sittemmin merkittävämmiksi vaikuttajiksi ovat nousseet kirjoittajat Pentti Saarikoskesta taaksepäin. Tällä käänteisella metodilla löysin lopulta myös Saima Harmajan.

Olen lukenut Harmajan runoja vuodesta 2011. Tästä syystä minulle tuli yllätyksenä, että meillä on samanniminen kokoelma, Kaukainen maa. Sattumalta valittu yhteinen nimi sopii kuitenkin tässä tapauksessa kohdalleen hyvin, koska pyrin yhdistämään kirjassani uutta ja vanhaa, tekemään molemmille kunniaa. Harmajan vuonna 1937 julkaisemassa Kaukaisessa maassa ja vuoden 2011 alussa ilmestyneessä omassa kokoelmassani on vähän yhteistä. Molemmissa on silti samantyyppinen tunnelma. Luen ensin tämän keskustelun aiheena olevan runoilijan tekstin ”Miksi pelkäisin?”:

Kevät urpuja kultasi äsken,
nyt lehdet kuihdutti syys.
Liki maata on vaipuva jälleen
tie kaiken, mi kukkia pyys.

Kevätöin sydän liekehti tuskaa;
mitä jäi, kun jo kylmeni maa?
Sisin viisaus puiden ja ruohon
kädet kuihtuvat korjatkaa!

Syli mulla on lehdillä armas,
hymy kukkien kuolossakin
syvä, tyyni ja kirkas kertoo:
miks, syntyvä, pelkäisin?

Seuraavaksi vastaavissa tunnelmissa liikkuva runo uudemmasta Kaukaisesta maasta:

Aamun läpi voi nähdä maailman.
Valo paistaa avoimeen taloon, ikkunoihin ja oveen.
Se ei pelkää.
Päivää katsoessaan ihmettelee
kuinka ääni on mahdollinen mutta
yön hiljaisuuskaan ei tule helposti.
Pimeyden (aivan kuten valonkin) eteen on taisteltava.
On sukellettava syvälle löytääkseen.
Ruumiin on sukellettava mutta
sielussa näkee liikkeen, yhtäjaksoisen siirtymisen valosta
pimeyteen
 ja takaisin
onnen
ettei ole toisin.

Molemmissa esimerkkiteksteissä on pohjimmiltaan kyse perusasiasta, kamppailusta elämän ja kuoleman välillä. Vierastan Harmajan elinaikana yleisessä käytössä ollutta loppusoinnittelua, mutta pidän tärkeänä hänen runoihinsa lataamaa tunnetta. Monet ovat sitä mieltä, että romanttinen kuvasto on runoudessa samaan tapaan aikansa elänyttä kuin loppusointujen käyttö, mutta nähdäkseni kumpaakin on mahdollista hyödyntää tavalla, joka ei ole pelkkää kopiointia vaan päinvastoin luovaa tulkintaa. Tulkitsemisen taidosta muistuttaminen on eräs syy sille miksi Harmajan runoista on tullut minulle tärkeitä.

2

Edellä käsittelemäni omaperäisyys on ollut useimpien runoilijoiden tavoite ja ongelma. Luen otteen Saima Harmajan päiväkirjasta: ”Kuinka voisin kirjoittaa runoja, joissa olisi erehtymättömästi minun leimani, kun en edes itse tiedä, mikä on omani. Kaikki, mitä kirjoitan, tuntuu ikäänkuin jostain luetulta – valkea ruusupensas kuiskasi minulle eilen runon, mutta saman se on varmasti kuiskannut jokaisella muullekin runoilijalle, joka hengittää sen tuoksua.” Uusi teksti on aina enemmän tai vähemmän vanhan toistoa. Tilanne on erityisen haastava nykypäivänä, kun kaikki keksimisen arvoinen näyttää olevan jo keksitty, ja uusien merkittävien ideoiden saaminen on yhä vaikeampaa.

Ajatellaan 1900-luvun puolivälin jälkeen tehtyä populaarimusiikkia. Se jos mikä on vanhan toistoa. Esimerkiksi Bob Dylanin tiedetään lainanneen sanoituksiinsa ja sävelmiinsä osia suoraan vanhoista lauluista, ja häntä pidetään silti yleisesti suurena runoilijana. Dylan ei kuitenkaan ole varas, koska hän käyttää jo olemassa olevaa materiaalia tuoreella tavalla. Harvat kehtaavat väittää, ettei Dylan olisi omaperäinen.

Toinen amerikkalainen veteraanimuusikko Bruce Springsteen laulaa entisen uudeksi tekemisestä vuoden 2012 laulussaan ”Jack of All Trades”: ”So you use what you've got, and you learn to make do / You take the old, you make it new.” Lainaus osoittaa, että Harmajan päiväkirjamerkinnässään käsittelemä huolenaihe on universaali. Yleisyys ei tee asiasta yhdentekevää, vaan päinvastoin lisää sen merkittävyyttä. Voimme helposti samaistua Harmajan ja muiden taiteilijoiden kamppailuun työnsä parissa.

Luen seuraavaksi Harmajan Kaukainen maa -kokoelmaan sisältyvän tekstin “Ensimmäinen kevätpäivä”:

Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan.

Hopealta kuori oksien
hohtaa hämyn tihetessä hiukan.
Keveä on ilma hiljainen.
Kaikki aarteet elämäni niukan.

Kaikki armo, minkä ikänään
sydän omisti, lie läsnä tässä:
valossa, mi kätkee hymyään,
sädehuntuisessa hämärässä.

Harmaja kuoli vuonna 1937, eli samana vuonna kuin hänen Kaukainen maa -kirjaan sisältyneet viimeiset runonsa tulivat painosta. Myöhemmin on julkaistu päiväkirjakatkelmia ja valikoimia, muun muassa vuonna 1988 ilmestynyt ja lähteenä käyttämäni Sydämeni soi. Sydämeni soi -teoksen kansiliepeen mainospuhe, jonka mukaan runojen “teemat liittyivät Harmajan omaan kokemusmaailmaan: nuoren elämän vimmaan ja kuoleman mysteeriin, hengellisyyteen, luontoon, rakastumiseen ja lopulta voimattomuuteen sairauden edessä”, pitää täysin paikkansa. Harmaja on meille nuorille runoilijoille hyvä esikuva, koska hän teki iästään ja siihen erottamattomasti liittyvästä vimmasta huolimatta erittäin tasapainoisen tuotannon.

“Ensimmäinen kevätpäivä” -runo osoittaa, että vaikka Harmaja kärsi parantumattomasta tuberkuloosista ja oli pahoin heikentynyt, hän jaksoi kaikesta huolimatta edelleen uskoa luomistyön uudeksi tekevään voimaan. Hän ymmärsi, ettei tulisi enää todistamaan viimeisimmässä esimerkkitekstissä kuvattuja tapahtumia, kevätpäivää, valoa ja linnun uupumattomuutta, mutta luopuminen ei haitannut, koska runossa hän onnistui tekemään sovinnon itsensä ja maailman kanssa.

Vuonna 1934 Harmaja kirjoitti päiväkirjaansa: “En tiedä, kuinka voisin olla kyllin kiitollinen tällaisesta kesästä. Ylt’ympäri maan loppumaton ihanuus ja sydämessä vain iloa ja rauhaa. Peltojen punertava kulta ei enää viillä minua, pilvien joutsenlento ei saa kyyneleitä silmiini. En varmaankaan näe nyt yhtä syvälle luontoon kuin viime vuonna, mutta todellinen varjo elämässäni on tieto siitä, että tämä loppuu.” Sanoissa kiteytyy Harmajan syvä kokemus, tieto lähestyvästä kuolemasta ja kiitollisuus mahdollisuudesta kokea vielä elämää. Toivon jokaisen meistä pystyvän elämään yhtä antaumuksella jokaisena päivänä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com