Francis Baconista

Francis Bacon

Francis Bacon (1909-1992) oli poikkeuksellinen taiteilija. Toisen kuin monet muut maalarit, joilla on parhaat työt käsittäviä kausia, Baconin kaikki maalaukset ovat erinomaisia. Hän aloitti taiteilijanuransa toden teolla 1930-luvulla ja jatkoi kuolemaansa saakka. Bacon oli hämmästyttävän tuottelias ja lahjakas taidemaalari, jonka työt ovat groteskeja, usein epämiellyttäviä. Hän kuvaa ihmistä inhottavimmillaan.

Baconia ymmärtää parhaiten, jos lähestyy hänen maalauksiaan 1900-luvun mielenmaiseman kuvauksena. Taiteilija oli kiinnostunut ihmisestä, ja maalasikin usein muotokuvia. Bacon teki kuvia itsestään ja lähimmäisistään. Näissä muotokuvissa kasvot tai vartalot nähdään vääristyneinä, kuin tuskaan taipuneina. Ne, kuten hänen muutkin maalauksensa, ovat sisäisiä näkyjä. Ne kuvaavat suuntansa ja tarkoituksensa menettänyttä nykyihmistä. Bacon oli siis kiinnostuneempi ihmisen sisäisestä elämästä kuin hänen ulkokuorestaan. Hän käsitteli mielellään kuitenkin sekä ulkoista että sisäistä menetystä.

Bacon vähätteli mielellään omaa rooliaan, ja määrittelikin itsensä vastaanottavaiseksi, ei lahjakkaaksi. Sisimmässään hän tosin ehkä tiesi itsekin, että oli yksi 1900-luvun ehdottomasti merkittävimmistä maalareista. Toista hänen veroistaan ei ole eikä tule.



Baconin maalaus "Painting 1946"

Manic Street Preachersin levystä Journal for Plague Lovers

Levyn kansitaidetta

Manic Street Preachers ärsyttää monia. Kriitikkojen mukaan nämä walesilaismiehet eivät osaa soittaa ja liioittelevat laulujensa sanoituksissa älykkyyttään. Syytökset ovat totta, mutta ne ovat vain kolikon kääntöpuoli. Sanoituksissa vilisee toki taiteilijoita ja korkealentoisia, kontekstistaan poistettuja lainauksia, mutta eivät laulut pelkkää yliampumista ole. Repertuaariin mahtuu todellisia helmiäkin, kuten vuosituhannen vaihteen megahitti If You Tolerate This Your Children Will Be Next.

Lisäksi yhtye kuulostaa nyt paremmalta kuin koskaan. Heidän kaksi viimeisintä levyään, Send Away the Tigers (2007) ja nyt julkaistu Journal for Plague Lovers (2009), ovat mainioita. Ne nimittäin hyötyvät suurielkeisestä tuotannosta. Laulaja James Dean Bradfieldin ääni hukutetaan kitara-, rumpu- ja viuluvalleihin. Ratkaisu toimii.

Journal for Plague Lovers on herättänyt kiinnostusta. Levyn kansitaiteesta ehdittiin jo kohista Iso-Britanniassa. Kansi nimittäin poistettiin erään suuren tavarataloketjun valikoimasta, koska se saattaisi kuulemma vaikuttaa häiritsevästi kuluttajiin. Niinpä niin. Suurin poru nousi kuitenkin siitä, että levy käyttää vuonna 1995 kadonneen Richey Edwarsin sanoituksia. Edwarshan oli Manic Street Preachersin neljäs jäsen ja kirjoitti yhdessä pääkitaristi Nicky Wiren kanssa nuoren yhtyeen sanoituksia. Nyt Edwarsin levyttämättä jääneet laulut on kaivettu naftaliinista.

Journal for Plague Loversin myötä bändin sanotaan viimeinkin jättäneen Edwardsin haamun taakseen. Siksi onkin ironista, että uuden albumin pahin ongelma löytyy sanoituksista. Aiheet, kuten Marlon Brando, kulutuskulttuuri ja maalaustaide, ovat toki kiinnostavia, mutta Edwards ei ole löytänyt niistä uutta sanottavaa. Lyyrikat sortuvatkin juuri siihen yli-intellektiuteen, josta bändiä on vuosien varrella syytetty.

Lopulta on kuitenkin hauska huomata, että albumi toimii itsensä liian vakavasti ottavista sanoituksista huolimatta. Se johtuu hienosta tuotannosta. Musiikki kuulostaa kerrassaan komealta etenkin rumpujen ja kitaroiden osalta. Aivan kuten kahden vuoden takaista mainiota Send Away the Tigersiäkin, tätä uutuuttakin kuuntelee mielellään kovalla äänenvoimakkuudella. Bradfieldin äänikin kuulostaa edelleen miellyttävältä, vaikka suusta sammakoita putkahteleekin.

On hienoa, että Manic Street Preachers pystyy kerta toisensa jälkeen uudistumaan onnistuneesti. Se ei ole maailman taitavin yhtye, mutta puutteineenkin sen musiikki on parempaa kuin monen muiden saman myyntiluokan bändien. Toivottavasti he tekevät levyjä jatkossakin.

The Mars Voltasta ja albumista Octahedron

Omar Rodríguez-López ja Cedric Bixler-Zavala

Omar Rodríguez-López (s. 1975) ja Cedric Bixler-Zavala (s. 1974), The Mars Volta -yhtyeen nokkamiehet, ovat neroja. Heillä on kaikkea: tyylikkäät nimet ja kampaukset sekä roppakaupalla musikaalista lahjakkuutta. At the Drive-In -rockyhtyeen raunioille perustettu The Mars Volta on vuodesta 2003 lähtien julkaissut viisi studioalbumia, siis melkein yhden vuodessa. Samalla yhtye on kiertänyt ympäri maailmaa ja soittanut energisiä ja pitkiä konsertteja. Suomeen asti he eivät valitettavasti ole vielä klubikeikalle tulleet.

The Mars Voltan musiikki on kakofonista. Yhtye kasaa ääniraitoja toisensa päälle. Yhtyeen kerrotaan soittavan progressiivista rockia, mutta tämä on varsin kaukana totuudesta. Enimmistö kappaleista on toki pitkiä, mutta niissä riittää vaikutteita: salsaa, jazzia, ambient-melua, psykedeliää, kitarasooloja, kaikkea mahdollista. Kitaristi Rodríguez-López vastaa levyjen tuottamisesta. Laulaja Bixler-Zavala puolestaan hoilaa vuorotellen espanjaksi ja englanniksi. Sekopäisyys on päivän sana.



Octahedron

Vaan eipä ole enää. Tuoreessa Octahedron-pitkäsoitossa sekopäisintä on nimittäin kansitaide. Itse levy on puolestaan rauhallisempi, sovinnaisempi kuin mitä The Mars Voltalta on totuttu odottamaan. Yhtyeen parhaat levyt ovat edelleen kaksi ensimmäistä, De-Loused in the Comatorium (2003) ja eeppistäkin eeppisempi Frances the Mute (2005). Sen jälkeen ilmestyneille albumeille on mahtunut hienoja kappaleita, mutta kokonaisuuksissa on aina ollut parantamisen varaa. Octahedron on The Mars Voltan kolmanneksi ehein ja samalla kolmanneksi paras tekele.

Yhtyeen nokkamiehet puhuivat levyä tehdessään akustisesta levystä ja jopa pop-albumista. Sellainen Octahedron ei tietenkään ole. Mukana on sähkökitaraa ja rumpuja, ripaus psykedeliaakin, mutta pääasiassa pitkäsoitto on tosiaan ihmeellisen rauhallinen. Syykin on ilmiselvä: tuottaja Rodríguez-López on tällä kertaa suosinut yksinkertaisempaa lähestymistapaa. Fanit eivät yksinkertaistamisesta välttämättä perusta, mutta siitä viis: taiteellisesti takapakin ottaminen on mainio ratkaisu.

Sanoitukset ovat sentään kryptisiä, jopa älyttömiä. Yleisiä teemoja ja suuria linjoja löytyy, yksityiskohtia ei niinkään. Tarttumapintaa on eniten itse musiikissa. Bixler-Zavala laulaa tällä kertaa pelkästään englanniksi. Se korostaa levyn yksinkertaisempaa luonnetta, vaikka The Mars Voltan tapauksessa simppeliys onkin liioittelua. Octhedron on joka tapauksessa yllättävä, piristävä levy. Se osoittaa, että The Mars Volta on yhä voimissaan.

Wilcosta ja yhtyeen nimikkoalbumista

Wilco

Wilco on amerikkalainen vaihtoehtorock-yhtye, joka on perustettu vuonna 1994 ja julkaissut seitsemän levyä. Wilco tulee myös tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen, elokuussa ja Helsingin juhlaviikoille. Yhtye on mitä viehättävin. Se on kokenut monia kokoonpanovaihdoksia, mutta soittanut viime vuosina samalla miehityksellä. Bändi ja sen musiikki on kuitenkin ennen kaikkea laulaja-sanoittaja-kitaristi Jeff Tweedyn hengentuote. Hän perusti Wilcon ja on basisti John Stirrattin ohella ainoa siinä yhä soittava alkuperäisjäsen.

Wilcon viimeisin pitkäsoitto on nimeltään Wilco (The Album). Pilke silmäkulmassa nimetyn levyn avaa tietenkin Wilco (The Song). Ei tässä kuitenkaan pelkästä huumorista ole kyse. Yhtyeen seitsemäs kokopitkä albumi on nimittäin jokaiselta osa-alueeltaan eheä ja erinomainen. Se ei ehkä ole Summerteethin (1999) ja Yankee Hotel Foxtrotin (2002) veroinen klassikko, mutta silti selkeästi parempi kuin muutaman vuoden takainen Sky Blue Sky.

Sky Blue Sky oli epätasainen levy, jolla oli muutama hieno kappale. Uutukainen on tasaisempi. Se ei kuitenkaan ole ylituotettu musiikkimatto, jollaisia monet nimekkäiden yhtyeiden levyt tänä päivänä ovat. Wilco on suosittu, mutta pienemmässä mittakaavassa. Sen levyt käyvät kaupaksi ja keikat myydään loppuun. Bändi on silti onnistunut pitämään kiinni riippumattomuudestaan. Sitä on pakko kunnioittaa.

Wilco-levyn kannessa on täytetty kameli. Pienellä salapoliisityöllä selviää, että kameli on nimeltään Albert. Hassuttelua siis, tai lähinnä rentoutta. Tweedy ei enää pingota, kuten vaikkapa ahdistavalla A Ghost is Born (2004) -levyllä. Bändi kuulostaa rentouden takia paremmalta kuin pitkään aikaan. Sen jäsenet lähestyvät pikku hiljaa jo ikämiesosastoa, mutta mitäpä siitä. Wilco (The Album) on eräs vuoden piristävimmistä levyistä.

E.E. Cummingsin kääntämisestä

E.E. Cummings

E.E. Cummingsia (1894-1962) ei ole juuri suomeksi käännetty. Häntä on omalla kielellämme voitu lukea vain joistakin lehdistä ja antologioista. Syy tähän on ilmeinen: Cummings on muka niin pirun vaikea. Tässä mennään metsään. Cummingsin runot ovat usein leikitteleviä, hauskoja, jopa järjettömiä. Niistä on vaikea saada otetta. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että ne olisivat sinänsä vaikeita. Cummings itse asiassa halusi kirjoittaa suurelle yleisölle, ei pelkästään harvoille ja valituille.

Toki tulkinnanvaraisuus johtaa siihen, että Cummingsia on vaikea kääntää. Monet hänen runoistaan voitaisiin kääntää monella tavalla, ja kaikki versiot olisivat oikein. Saman runon käänöksissä on tietysti aina pieniä vivahde-eroja, mutta monen saman Cummings-runon käännöksesta löytää runsaasti sisältö- ja merkityseroavaisuuksia. Englanti on sanamääränsä puolesta suomea rikkaampi kieli, mutta kyllä meiltäkin synonyymejä löytyy.

Kaikki riippuu kääntäjästä. Tulkinnanvaraisuus voidaan Cummingsin tapauksessa mielestäni nähdä rikkautena. Ja vaikka runoilija enimmäkseen vaikuttikin 1900-luvun alkupuoliskolla, ja nimenomaan Yhdysvalloissa, hänellä olisi silti nähdäkseni annettavaa suomalaisellekin nykyrunoudelle. Cummings on nimittäin vaikutusvaltainen. Hän on mielenkiintoisella tavalla sekä kokeellinen että perinteinen runoilija; monia rakennekokeiluja tasapainottavat esimerkiksi hänen lyyriset luontorunonsa.

Itse olen tutustunut ja kiinnostunut Cummingsista vasta hiljattain. Vaikka vanhemmasta (amerikkalaisesta) runoudesta pidänkin, ei Cummings ole tuntunut vanhentuneelta. Hänen runoissaan on voimaa, joka puhuttelee nykylukijaakin. Se ei johdu ikuisuusteemoista, vaan siitä, että Cummings oli parhaita kirjojaan tehdessään aikaansa edellä.

Allekirjoittaneen ja Leevi Lehdon E.E. Cummings -käännösvalikoima on tekeillä ja julkaistaan myöhemmin.

Peter Handkesta ja hänen romaaneistaan

Peter Handke

Peter Handke (s. 1942) on monipuolinen ja tuottelias kirjailija. Hän on syntyjään itävaltalainen, mutta on pitkään asunut muualla, muun muassa Pariisissa ja Berliinissä. Miehen laajaan tuotantoon kuuluu romaaneja, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Runouden saralla Handke ei ole loistanut, proosassa sitäkin enemmän. Elokuvista ja näytelmistä erityismaininnan puolestaan ansaitsevat Wim Wendersin kanssa tehty Berliinin taivaan alla -elokuvan käsikirjoitus sekä varhaisnäytelmä Publikumsbeschimpfung, eli yleisönhaukkumisnäytelmä.

Suomessa Handke on kohtalaisen tunnettu, vaikka hänen tuotannostaan on suomennettu vain pieni osa. Esimerkiksi Vasenkätisen naisen (suom. 1981) ja Jukeboksista (2005) kaltaiset romaanit ovat kuitenkin tuoneet hänelle meikäläisiä lukijoita. Viimeksi käännetty Don Juan (hänen itsensä kertomana) (2008) ei ole hänen parhaita töitään, mutta pitää ainakin Handken kirjallisella kartallamme.

Tällä vuosikymmenellä itävaltalaiskirjailijaan kääntämiseen on panostanut pieni Lurra Editions -kustantamo. Se on julkaissut viime vuosina peräti kolme Handken pienoisromaania. Ne ovat edellä mainitut Jukeboksista ja Don Juan sekä niitä ennen käännetty, tekijän äidin itsemurhasta kertova Riisuttu epäonni (2003). Pienoisromaanien saralla Handke on erityisen taitava. Etenkin Jukeboksista on todellinen helmi, eräs parhaista lukemistani lyhyistä proosateksteistä.

Kaikki eivät Handkesta pidä. Usein se johtuu hänen mielipiteistään, ei proosastaan. Handke aloitti provosoivalla tekstillä, mutta ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään erityisen poleemista. Miestä on kritisoitu esimerkiksi Slobodan Miloševićin hallinnon ja persoonan puolustamisesta. Siksi merkittävät kirjallisuuspalkinnotkin ovat häntä vältelleet. Pitkä klassikkoromaania Handke ei ole tosin kirjoittanut. Kuten sanottu, hänen vahvuutensa ovat lyhyemmissä teksteissä.

Handken proosaa (ja miksei näytelmiäkin) soisi suomennettavan enemmänkin. Hänen runsaasta, monivivahteisesta tuotannostaan löytyy varmasti ammennettavaa. Kielitaitoisten onneksi englanninnoksiakin on hyvin saatavilla.

Kauko Röyhkästä ja romaanista Kesä Kannaksella (2009)

Kauko Röyhkä

Kauko Röyhkä, oikealta nimeltään Jukka-Pekka Välimaa (s. 1959), on kirjailija ja muusikko. Kirjailijana hän on parhaimmillaankin keskinkertainen, muusikkona puolestaan loistava. Omaa taiteilijanimeään kantavia LP:itä hän on julkaissut kolmisenkymmentä, ja kokoelmalevyjäkin riittää. Kirjoja puolestaan ilmestyy melkein joka vuosi. Röyhkä on tuottelias mies.

Suuri yleisö tuntee vain Röyhkän provosoivan puolen. Hän on "saatananpalvoja", ärsyttäjä, kaiken kaikkiaan epämiellyttävä mies. Röyhkä on tehnyt ikävästä persoonastaan tavaramerkkinsä, elantonsa takeen. Ja hyvinhän se toimii. Kirjailija-muusikko ei ole rahoissaan, mutta pärjää silti tekemällä taidetta.

Viime vuosina Röyhkä on taas ollut nosteessa. Lässähtämään päin ollut musiikkiura sai uutta nostetta Riku Mattilan kanssa tehdystä yhteislevystä, jonka kappaleisiin kuului minihitti Helvetti. Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa tehty Zaia-sovitus sekä Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon kanssa tehty Hiekkarantaa-levy ovat nekin sittemmin saaneet positiivisen vastaanoton. Vastikään ilmestyi Helsingin Sanomissakin asti kehuttu romaani Kesä Kannaksella (Like, 2009).

Viimeisimmässä opuksessaan Röyhkä palaa suurimman kirjallisen menestyksensä, Kaksi aurinkoa -kirjan (Like, 1996) maisemiin. Proosaa Röyhkä ei kirjoita kovinkaan hyvin, korkeintaan menettelevästi. Silti hänen kirjallisissa julkaisuissaan on oma viehätyksensä. Hän puhuu asioista, joista normaalit, julkaisuseulan läpäisseet kirjailijat vaikenevat: seksistä ja muista ruumiintoiminnoista. Keskiverron kukkahattutädin hänen tekstinsä saavat varmasti punastumaan. Eikä siinä mitään. Kaikkea saa tehdä, kunhan ei sorru mässäilyyn.

Kesä Kannaksella on varsin mukiinmenevä sotaromaani. Sekin puhuu asioista, joista normaalisti vaiettaisiin. On homoseksuaalisuutta, lääkkeiden väärinkäyttöä, murhaamista, paneskelua ja muuta mukavaa. Mässäilyä, siis, jota Röyhkältä osataan jo odottaa. Homman pelastaa kuitenkin se, että toisin kuin esimerkiksi parin vuoden takaisessa Jobissa (Like, 2007), sekoilun takaa löytyy oikeaakin sisältöä. Sota on kamala asia; miksei siitä siis saisi kirjoittaa kauheita asioita? Kesä Kannaksella on myös lyhyt, vähän perus-pienoisromaania pidempi. Ei sen sisältö pidemmälle kantaisikaan.

Röyhkä on siis oppinut tiivistämään. Niin musiikki- kuin kirjatuotannossaan hän on viime aikoina vedellyt oikeista naruista. Toivottavasti sama jatkuu. Hyviä provosoijia täällä tarvitaankin.