Bob Dylanin joululevystä

Kansi

Bob Dylan (s. 1941) teki sen taas. Hän onnistui jälleen yllättämään kriitikot ja kuuntelijansa. Monelta meni aamukahvi väärään kurkkuun, kun Dylan ilmoitti aikaisemmin tänä vuonna julkaisevansa joululevyn. Kaiken huippu oli, että pitkäsoitto ilmestyi vain muutama kuukausi edellisen, rakkausteemaisen Together Through Lifen jälkeen. Dylanhan on viime vuosikymmeninä tullut tunnetuksi albumiensa verkkaisesta julkaisutahdista.

Lisäksi päiviteltiin, onko artisti jälleen tunnustautunut kristityksi. Eräs Dylanin uran tunnetuimmista vaiheistahan on ryhtyminen ns. "Born Again" -kristityksi ja sen tiimoilta syntyneet kaksi gospel-levyä. Sittemminhän laulaja vaivihkaa irrottautui uskonnollisesta puuhailusta. Nyttemmin hän on maininnut tunnustavansa vain musiikin uskontoa, sekä vitsaillut saaneensa muusikon lahjansa paholaiselta.

Eipä ihme, että Dylanin joululevyaikeita epäiltiin. Pitää kuitenkin muistaa, että joululaulut ovat perinteisiä lauluja, siis Dylanin ominta aluetta, ja niillä on kunniakas levytyshistoria. Monet suuret muusikot ovat uudelleenversioineet joululauluja. Dylanilla ei tietenkään ole yhtä hunajainen ääni kuin esimerkiksi Frank Sinatralla tai Bing Crosbylla. Jo Dylanin epävireisestä murinasta voi päätellä, ettei laulaja ole ihan tosissaan. Tietenkin on, mutta joulumielellä, pilke silmäkulmassa.

Oli ironisuuden kanssa sitten niin tai näin, rahat ainakin menevät hyvään tarkoitukseen. Pitkäsoiton tuotto ohjataan kokonaisuudessaan World Food Programmen ja Crisis UK:n kansainvälisille hyväntekeväisyysjärjestöille. Dylan tekee hyvää, eikä levykään kehno ole. Se on selkeä välityö, mutta ei näitä lauluja tarvitsekaan kuunnella kuin kerran vuodessa.

Charles Bernsteinin kirjasta Parsing / Jäsentäen

Kansi

Ntamo on julkaissut ehkäpä mielenkiintoisimman kirjansa. Leevi Lehto on kääntänyt Language-runoilijoihin kuuluneen Charles Bernsteinin (s. 1950), nuoruudentyön, Parsingin. Suomeksi teos kulkee nimellä Jäsentäen. Kirjan tekee hyväksi paitsi kaksikielisyys, myös loppuun lisätty pitkä Bernsteinin haastattelu. Suomennoksista vastaa Leevi Lehto, haastattelun on tehnyt kiinalainen tutkija Nie Zhenzhao.

Lehdon käännökset eivät ole yhtä onnistuneita kuin hänen edellisessä Bernstein-projektissaan, Runouden puolustuksessa (poEsia, 2005), mutta alkukieliset runot ovat erinomaisia. Bernstein mainitsee haastattelussa, että hänen tavoitteenaan oli kontekstin poistaminen. Niinpä runot ovat säksättäviä, aiheesta toiseen hyppeleviä. Niillä ei välttämättä ole merkitystä.

Juuri tämä ”merkityksettömyys” oli eräs edesmenneen Language-runousliikkeen punaisia lankoja. Lehto on kääntänyt runot vapaasti, siis poistanut ne kontekstistaan. Lopputuloksena on oikeastaan kaksi runokokoelmaa, Lehdon ja Bernsteinin. Näistä jälkimmäinen on onnistuneempi.

Lehto kokeilee puhekielisyyttä. Tähän tapaan:

”You look around. You hear things. Sometimes you daydream you’re really something special. It’s the sort of thing you do.” (Bernstein)

“Katselee ympärillee. Kuulee asioita. Joskus uneksuu että on oikeasti joku tärkeä. Tällasia sitä tekee.” (Lehto)

Käännökseen ei totu hevillä. Se yrittää olla samanveroinen alkukielisten runojen kanssa, ellei parempi. Lehdon aiemman esseekokoelman nimi olikin vihjailevasti Alussa oli kääntäminen. Toisaalta kaksikieliset runojulkaisut ovat aina positiivinen ilmestys.

Tätä ennen vain kiinaksi saataville olleen Zhenzhaon tekemä haastattelu on sekin käännetty englanniksi ja suomeksi. Lehto on vastuussa tästäkin. Kolmannesta kielestä kahdelle kielelle käännetty haastattelu on kummallinen tuttavuus. Niinpä selviää sekin, että Ntamo yrittää tällä ”käännöskirjalla” englanninkielisillekin markkinoille.

Kriitikon vastuusta

Tuomari

Paljon on puhuttu tästä Helsingin Sanomien kirja-arvostelusta, jossa Jukka Petäjä pisti viisi esikoisrunokirjaa niin sanotusti halki, poikki ja pinoon. Eipä siinä, jos kirjat sen ansaitsevat. Tässä tapauksessa kritiikistä kuitenkin selviää helposti, että 1.) kriitikko on käsiteltyjä runoilijoita (ja erityisesti heidän edustamaansa kirjoitustyyliä) kohtaan vahvasti ennakkoasennoitunut ja 2.) ettei hän ole kirjoja kunnolla lukenut.

Jälkimmäinen selviää siitä, että Petäjä niputtaa viisi melko erilaista kirjaa yhteen. Runot tuomitaan "käsiterunouden" kaltaisten ylimalkaisten termien suojista. Lyhyehkö kritiikki vilisee muutenkin "saturaatiopisteiden" tyylisiä vaikeita sanoja, joiden tarkoituksena on ehkä satirisoida käsiteltyjen kirjojen "vaikeutta". Nykyrunous on Petäjän mukaan sisäänpäinlämpiävää ja -kääntynyttä. Onhan näitä luettu.

Mielipiteensa kullakin. Nyt vain kävi niin, että kritiikki oli suuressa valtamediassa ja liittyi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon. Vaikeaa ei ole arvata, ettei tämän teilauksen jälkeen jutussa käsiteltyjä kirjoja tulla palkintogaalassa näkemään. Eriäväkin mielipiteitä on.

Toinen kritiikin ongelma liittyy tekstin keskinkertaisuuteen. Jos Petäjä perustelisi näkemyksensä hyvin, porua olisi syntynyt vähemmän. Helsingin Sanomien kulttuuripalsta on muutenkin ollut retuperällä, lyhyt puolivillaisia kirja-arvosteluja ja viihdejuttuja sekoittava osasto. Petäjä ei kuulu lehden osaaviin kirja-arvostelijoihin, vaikka heitäkin toimituksesta toki löytyy.

Ntamon kaltaisten minimaalisten kustannustalojen ja -tahojen esiinmarssi (ja kustannusalan murros) johtaa siihen, että runoja julkaistaan kovalla tahdilla. On ilahduttavaa, että suuri osa julkaistavasta materiaalista on vieläpä lukukelpoista. Kirjojen suuri määrä ajaa kuitenkin Helsingin Sanomien kaltaiset suuret julkaisut (joissa runokritiikkejä on vain marginaalisesti) vaikeaan tilanteeseen. Niinpä tuloksena saattaa olla Petäjän arvostelun kaltaisia keskustelunaiheita.

Jotkin ovat sitä mieltä, että kaikki julkisuus on hyvästä. Ei se aivan niinkään ole.

Runojen otsikoinnista

Vaihtoehtoja

Lopetin hetken mielijohteesta runojeni otsikoinnin. Se ei ollut harkittu päätös, vaikka syntyikin sisäisestä tarpeesta, muutoksenhalusta. Nykyisissä runokäsikirjoituksissani olen jo noudattanut tätä tapaa, siis poistanut olemassa olevat otsikot ja korvannut ne luettelomaisesti numeroilla. Miksi näin olen tehnyt, sitä en osaa sanoa. Tapa tuntuu luontevalta.

Tähän asti olen kuitenkin nimennyt kaikki runoni. Olen noudattanut periaatetta, että runot ovat yksilöllisiä ja niillä pitää siksi olla otsikko. Vähitellen olen kuitenkin lipsunut nimeämisperiaatteesta, laittanut runojeni otsikoksi ”vain” jonkin ensimmäisenä mieleeni tulleen sanan.

En siis ole välittänyt miettiä annettavaa nimeä sen enempää. Tämä johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin, luomisprosessin itsensä hankaluuden takia. Runoni syntyvät harvoin ikään kuin itsestään. Ne pitää pakottaa, pusertaa esiin. Näin runon kirjoittamisen jälkeen on jo tavallaan voimaton, eikä halua käyttää lisää energiaa otsikon keksimiseen. Sitä haluaa vain siirtyä eteenpäin. Toiseksi, kirjoittamisen hankaluudesta huolimatta kirjoitan silti paljon runoja. Siispä käy usein, että siirryn keskinkertaisimmiksi määrittelemistä teksteistä vauhdilla eteenpäin. En kuitenkaan yleensä poista kirjoittamiani runoja. Haluan muistaa, mistä (mahdolliset) hyvät ajatukset ovat lähtöisin.

Paavo Haavikko oli ehkä vahvimmin ja tunnetummin runojen otsikoimista vastaan. Niitä ei suurimmasta osasta hänen tuotantoaan löydy. Toista näkökulmaa edustaa muusikko-runoilija A.W. Yrjänä, joka on yrittänyt välttää laulujensa ja runojensa otsikoiden olevan ns. ”käyttöohjeita” niitä seuraavaa tekstiä varten. Näin siis Yrjänä on monissa teksteissään päätynyt otsikoihin, jotka ovat harhaanjohtavia tai lukijalle käsittämättömiä. Tyyli tämäkin.

En kuitenkaan luopunut runojeni otsikoinnista siksi, että Haavikko piti niitä turhina tai Yrjänä omalla sarkastisella tavallaan välineinä. Tein niin, koska se tuntui oikealta. Kirjoitustyössäni olen muutenkin kallistunut intuitiivisuuden, improvisoinnin suuntaan. Tässä vaiheessa runojeni otsikointi oli vain tullut tiensä päähän. Se tapahtui luonnollisesti, ajan myötä. Koska en enää useimmissa tapauksissa vaivautunut juurikaan miettimään otsikoita, ne eivät siis tuoneet runoihin mitään lisä-arvoa. Siksi otsikoista oli aika luopua.

(Esimerkkiruno)

Olli Sinivaaran kirjasta Valonhetki ja poetiikasta

Olli Sinivaara

Olli Sinivaaran (s. 1980) kolmas runokokoelma Valonhetki on hienointa lyyristä runoutta, mitä Suomessa on vuosiin julkaistu. Hienoa kokeellista runoutta tulvii markkinoille pilvin pimein, mutta hyvästä perinteisestä on puutetta. Valonhetki on lyhyt, tiivis kokoelma, kuin pieneen tilaan puristettua valoa.

Valonhetki on pelkistetty. Se on siis vastakohta Sinivaaran aiemmille kirjoille, joissa runot virtasivat runsaina. Runsaita ne ovat paikoin uudessakin teoksessa, mutta hyvässä mielessä; tekijä on oppinut hallitsemaan valtavia kuvia.

Parhaimmillaan Valonhetki on kuitenkin lyhyissä (alle sivun mittaisissa) runoissa. Niissä kiteytyy olennainen kirjan teemoista: valosta ja pimeydestä, luonnosta, vuodenajoista ja ajasta. Sinivaaran lyhyet runot ovat tämän vuosituhannen kotimaisesta lyriikasta lähimpänä omaa runouskäsitystäni. Runojen puhuja on profeetta, joka ei julista. Julistamisen sijaan profeetta kokee ja välittää oman kokemuksensa muille. Puhe on puhdasta tunnetta, valoa.

Ted Hughes käsitti runoilijan parantajana, joka parantaa runoillaan yhteiskunnan ja ihmisen haavat. Paljon samaa löytää, sanoisinko, uudelta Sinivaaralta. Valitin aiemmin tämänvuotisen runotarjonnan keskinkertaisuudesta. Valonhetki on kirja joka saa valituksen unohtumaan.

Elokuvasta Inglourious Basterds ja yksinkertaistamisesta

Quentin Tarantino

Quentin Tarantino (s. 1963) on jo vuosikymmenen ajan ollut maailman tunnetuin elokuvaohjaaja. Hänen nimensä tiedetään ja sen mukaan vannotaan. Näin siis siitäkin huolimatta, että kaikki tietävät hänen parhaiden elokuviensa olevan 1990-luvulta. Ne ovat Reservoir Dogs (1992), Pulp Fiction (1994) ja Jackie Brown (1997).

Uudelle vuosituhannelle siirryttyään Tarantino ei enää ole osannut yksinkertaistaa. Kill Bill (2003 ja 2004) piti pituutensa takia jakaa kahteen osaan, yhdessä Robert Rodriguezin kanssa tehty Grindhouse-elokuva oli tarkoituksellista mässäilyä ja uusi sotaelokuva Inglourious Basterds kärsii sekin monimutkaisuudesta.

Yksinkertaistaminen on vaikeaa. Tarantino on elokuvien suuri ystävä. Ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja haluaa kertoa kaikille, kuinka suuri populaarikulttuurin tuntija hän on. Niinpä hänen jokainen elokuva on pullollaan viittauksia lajin historiaan. Ei siinä mitään. Pulp Fiction on mestarillinen osoitus siitä, kuinka viittauksellisuus voi toimia.

Sen jälkeen Tarantino on vähitellen kadottanut otteensa. Hänelle on käynyt vähän samalla lailla kuin U2:n kaltaisille suurille rock-yhtyeille; tuotanto on on karannut ylisuureksi. Inglourious Basterdsiin pätevät samat kehut ja haukut kuin Kill Billeihinkin: tyylitelty, ylimitoitettu, ylipitkä, kaunis, paikoin hauska, paikoin myötähäpeää aiheuttava.

Tarantinon vahvuus on dialogissa. Inglourious Basterds sisältää paljon kutkuttavan hienoa sanailua. Tarantinon kirjoittamat hahmot ovat sanavalmiita, joskaan eivät realistisia. Cannesin elokuvafestivaalien kilpailusarjaan Inglourious Basterdsia ei kuitenkaan olisi pitänyt hyväksyä. Muihin ehdolla olleisiin elokuviin verrattuna Tarantinon uutuus on paljon huonompi.

Inglourious Basterdsia parsittiin kokoon kymmenisen vuotta. Jos jonkinmoista huhua kuultiin, ja huhumyllyyn suhteutettuna lopputuotteen on pakko olla pettymys. Niin se onkin. Tarantino survoo kahteen ja puoleen tuntiin niin paljon materiaalia, että elokuva ei kanna. Nykyään tehdään paljon ylituotettua taidetta ja viihdettä. Ehkä kannattaisi ottaa askel taaksepäin, yrittää yksinkertaisemmin. Tällöin lopputuloksessa voisi olla jotakin samaa kuin hyvässä runossa.

Spam-runoudesta ja Juri Nummelinin kirjasta Bodice Ripper Apart

Spam on mielenkiintoinen kokeellisen runouden sara. Joku keksi, että sähköpostin usein tukkivia roskaposteja voi käyttää runoina. Kun spam-viestejä pätkitään cut-up-tekniikalla, tulokset voivat olla kiinnostavia. Spam-runoutta alettiin kirjoittaa Internetin käytön yleistyttyä. Toden teolla lajityyppi on lähtenyt lentoon vasta viime vuosina.

Juri Nummelinin englanninkielinen spam-runokirja Bodice Ripper Apart on ensimmäinen kokonaan tälle taidemuodolle omistettu kirja Suomessa. Aiemmin Mikael Brygger käytti kirjassaan Emily spam-viestejä.

Nummelin kutsuu kirjaa ”robottikirjallisuudeksi”. Tämä pitääkin paikkansa. Spam-runoudessa ja cut-upeissa yleensäkin tekijän rooli minimalisoituu. Tekijästä tulee järjestelijä, tekstien organisoija ja arkistoija. Pääosaan nousee teksti. Tekijä on tosin edelleen vastuussa siitä, onko sisältö kiinnostavaa vai ei. Bodice Ripper Apart on vähän niin ja näin. Kirjassa ei ole päätä eikä häntää, mutta se ei tietenkään tee siitä automaattisesti huonoa. Automaattikirjallisuus ei vaadi sisältöä. Muotoa Nummelinin kirjassa on.

Bodice Ripper Apart on kuin roskaposti muutenkin: paikoin erittäin kiinnostava, paikoin turha. Se on kuitenkin mielenkiintoinen uusi aluevaltaus suomalaisessa kokeellisessa runoudessa. Kirjan lopussa on Jussi Parikan mielenkiintoinen kommentti spam-kulttuurista. Se on niin hyvin kirjoitettu, että voisi olla enemmänkin kuin nykyisen muutaman sivun mittainen.