keskiviikko 21. toukokuuta 2008
torstai 8. toukokuuta 2008
Kirja-arvostelu: Adolfin linna (Gummerus 2007)
Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 1 / 2008.
--
Kirja pahuudesta
Norman Mailer: Adolfin linna, romaani, Gummerus 2007, Kalevi Nyytäjä ja Tommi Uschanov (suom.)
Truman Capoten aikalainen, viime vuoden lopussa menehtynyt Norman Mailer (1923-2007), on yksi Yhdysvaltojen kiitellyimpiä ja kiistellyimpiä kirjailijoita. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäänyt Adolfin linna vain lisäsi hänen ristiriitaista mainettaan. Kyseessä on faktaa ja fiktiota yhdistävä pitkä romaani Adolf Hitlerin lapsuudesta ja nuoruudesta. Kirja on luontaista jatkoa hänen aiemmalle tuotannolleen, johon kuuluu teoksia Pablo Picassosta, Marilyn Monroesta, Lee Harvey Oswaldista, CIA:sta sekä muista ihmiskunnan muistia viime vuosisadalla muokanneista ihmisistä tai ilmiöistä.
Mailer oli uuden ajan ensimmäisiä julkimokirjailijoita ja aito kapinallinen. 1950-luvulla hänet tunnettiin itsetuhoisasta elämäntavastaan ja myöhemmin julkaistut mitään kaihtamattomat romaanit vain lisäsivät hänen mainettaan. Hän sai aikanaan ehdollista vankeutta lyötyään ensimmäistä vaimoaan kuulakärkikynällä, oli naimisissa kaiken kaikkiaan kuusi kertaa ja sai yhdeksän lasta. Hän perusti kiitellyn The Village Voice –lehden, joka ilmestyy vielä nykyäänkin, sai Pulitzer-palkinnon kahdesti ja National Book Awardin kerran. Räjähdysherkkä persoona yhdistyi hänen henkilökohtaisessa elämässään ja kirjailijantyössään.
Mailer oli juutalainen, joten romaani juutalaisten kansanmurhan järjestäneestä Hitleristä herätti pakostakin kohua. Mailer nautti omien sanojensa mukaan ajatellessaan, millaista kohua uusi kirja aiheuttaisi. Adolfin linnan ilmestymisen jälkeen kuultiin odotettu kritiikkivyöry. Arvostelijat syyttivät tekijää Hitlerin kuvaamisesta liian inhimillisenä, kuten aina murhamiehistä kerrottaessa. Kymmenen vuoden ja valtavan tutkimustyön tuloksena syntynyt Adolfin linna on vastenmielisyydessään onnistunut kirja. Se sisältää sivukaupalla insestiä, perversioita, demoneita ja muuta epämiellyttävää. Kuten tavallista, Mailer ei pelkää mitään. Juuri se on hänen vahvuutensa ja heikkoutensa. Uusi kirja on paikoin loistavan dekadentti ja herättää älykkäitä kysymyksiä Hitlerin kaltaisen ihmishirviön synnystä. Toisinaan tekijä taas sortuu tarpeettomaan mässäilyyn.
Adolfin linnan kertojana toimii Heinrich Himmlerin palveluksessa oleva SS-mies nimeltä Dieter. Hänet paljastetaan Paholaiseksi. Romaani onkin yhdellä tasolla Jumalan ja Saatanan taistelu Hitlerin epävakaasta sielusta. Ylimaallinen kamppailu sekoittuu Hitlerin sukuhistoriaan, jota käydään läpi seikkaperäisesti. Kirjassa on Mailerin mukaan vain yksi täysin keksitty hahmo, mehiläisenhoitaja Magnus Rudiker. Historiaa tulkitaan silti vapaasti, sillä Hitlerin varhaisista vuosista ei ole definitiivisiä dokumentteja. Adolfin isän mieltymys mehiläisten kasvatukseen nähdään järjestelmällisyyden vertauskuvana ja pinnallinen perhe-elämä kuvatulle ajalle ominaisena teennäisenä näytelmänä. Mailer ei pyri painamaan villaisella Hitlerin kauheaa tulevaisuutta. Hän pyrkii osoittamaan, millaisia traumoja huono lapsuus voi ihmisessä aiheuttaa. Isän ja pohjan vaikean suhteen kuvaileminen on asia, jota Mailer on käsitellyt tuotannossaan aikaisemminkin. Adolfin linna kertookin yhtä paljon kuvatun henkilön perheestä kuin diktaattoriksi kasvavasta pojasta itsestään.
Adolfin linnan tasapainottelu älykkään ja inhottavan sisällön välillä on rohkeaa ja tarkoituksellista. Yli 600-sivuinen romaani on kirjoitushetkellä yli 80-vuotiaan tekijän näyte siitä, että ihminen pystyy vanhoillakin päivillään olemaan kumouksellinen ja rajoja rikkova. Ilman Mailerin vuosikymmenien aikana keräämää mainetta romaani tuskin olisi päässyt kustannusseulasta läpi. Mailer käyttää vapauttaan julkaista lähes mitä tahansa hyväkseen. Kalevi Nyytäjän ja Tommi Uschanovin suomennostyö on lähes virheetöntä. Adolfin linna on kaikessa karmeudessaan kirja, jota kovan vatsan omaava ajatteleva ihminen ei voi jättää lukematta.
--
Kirja pahuudesta
Norman Mailer: Adolfin linna, romaani, Gummerus 2007, Kalevi Nyytäjä ja Tommi Uschanov (suom.)
Truman Capoten aikalainen, viime vuoden lopussa menehtynyt Norman Mailer (1923-2007), on yksi Yhdysvaltojen kiitellyimpiä ja kiistellyimpiä kirjailijoita. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäänyt Adolfin linna vain lisäsi hänen ristiriitaista mainettaan. Kyseessä on faktaa ja fiktiota yhdistävä pitkä romaani Adolf Hitlerin lapsuudesta ja nuoruudesta. Kirja on luontaista jatkoa hänen aiemmalle tuotannolleen, johon kuuluu teoksia Pablo Picassosta, Marilyn Monroesta, Lee Harvey Oswaldista, CIA:sta sekä muista ihmiskunnan muistia viime vuosisadalla muokanneista ihmisistä tai ilmiöistä.
Mailer oli uuden ajan ensimmäisiä julkimokirjailijoita ja aito kapinallinen. 1950-luvulla hänet tunnettiin itsetuhoisasta elämäntavastaan ja myöhemmin julkaistut mitään kaihtamattomat romaanit vain lisäsivät hänen mainettaan. Hän sai aikanaan ehdollista vankeutta lyötyään ensimmäistä vaimoaan kuulakärkikynällä, oli naimisissa kaiken kaikkiaan kuusi kertaa ja sai yhdeksän lasta. Hän perusti kiitellyn The Village Voice –lehden, joka ilmestyy vielä nykyäänkin, sai Pulitzer-palkinnon kahdesti ja National Book Awardin kerran. Räjähdysherkkä persoona yhdistyi hänen henkilökohtaisessa elämässään ja kirjailijantyössään.
Mailer oli juutalainen, joten romaani juutalaisten kansanmurhan järjestäneestä Hitleristä herätti pakostakin kohua. Mailer nautti omien sanojensa mukaan ajatellessaan, millaista kohua uusi kirja aiheuttaisi. Adolfin linnan ilmestymisen jälkeen kuultiin odotettu kritiikkivyöry. Arvostelijat syyttivät tekijää Hitlerin kuvaamisesta liian inhimillisenä, kuten aina murhamiehistä kerrottaessa. Kymmenen vuoden ja valtavan tutkimustyön tuloksena syntynyt Adolfin linna on vastenmielisyydessään onnistunut kirja. Se sisältää sivukaupalla insestiä, perversioita, demoneita ja muuta epämiellyttävää. Kuten tavallista, Mailer ei pelkää mitään. Juuri se on hänen vahvuutensa ja heikkoutensa. Uusi kirja on paikoin loistavan dekadentti ja herättää älykkäitä kysymyksiä Hitlerin kaltaisen ihmishirviön synnystä. Toisinaan tekijä taas sortuu tarpeettomaan mässäilyyn.
Adolfin linnan kertojana toimii Heinrich Himmlerin palveluksessa oleva SS-mies nimeltä Dieter. Hänet paljastetaan Paholaiseksi. Romaani onkin yhdellä tasolla Jumalan ja Saatanan taistelu Hitlerin epävakaasta sielusta. Ylimaallinen kamppailu sekoittuu Hitlerin sukuhistoriaan, jota käydään läpi seikkaperäisesti. Kirjassa on Mailerin mukaan vain yksi täysin keksitty hahmo, mehiläisenhoitaja Magnus Rudiker. Historiaa tulkitaan silti vapaasti, sillä Hitlerin varhaisista vuosista ei ole definitiivisiä dokumentteja. Adolfin isän mieltymys mehiläisten kasvatukseen nähdään järjestelmällisyyden vertauskuvana ja pinnallinen perhe-elämä kuvatulle ajalle ominaisena teennäisenä näytelmänä. Mailer ei pyri painamaan villaisella Hitlerin kauheaa tulevaisuutta. Hän pyrkii osoittamaan, millaisia traumoja huono lapsuus voi ihmisessä aiheuttaa. Isän ja pohjan vaikean suhteen kuvaileminen on asia, jota Mailer on käsitellyt tuotannossaan aikaisemminkin. Adolfin linna kertookin yhtä paljon kuvatun henkilön perheestä kuin diktaattoriksi kasvavasta pojasta itsestään.
Adolfin linnan tasapainottelu älykkään ja inhottavan sisällön välillä on rohkeaa ja tarkoituksellista. Yli 600-sivuinen romaani on kirjoitushetkellä yli 80-vuotiaan tekijän näyte siitä, että ihminen pystyy vanhoillakin päivillään olemaan kumouksellinen ja rajoja rikkova. Ilman Mailerin vuosikymmenien aikana keräämää mainetta romaani tuskin olisi päässyt kustannusseulasta läpi. Mailer käyttää vapauttaan julkaista lähes mitä tahansa hyväkseen. Kalevi Nyytäjän ja Tommi Uschanovin suomennostyö on lähes virheetöntä. Adolfin linna on kaikessa karmeudessaan kirja, jota kovan vatsan omaava ajatteleva ihminen ei voi jättää lukematta.
Kirja-arvostelu: Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus (Gaudeamus, 2007)
Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 1 / 2008.
--
Etujoukoissa
Sakari Katajamäki ja Harri Veivo (toim.): Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus, tietokirja, Gaudeamus 2007
Ranskalaisella avantgarde-sanalla tarkoitettiin alun perin pientä eliittisotilaiden joukkoa, etuvartiota, joka tutki maastoa ennen perässä seuraavaa varsinaista armeijaa. Taiteessa avantgarde merkitsee kumouksellista pyrkimystä uudistamiseen ja uusien alueiden rohkeaa tutkimista. Se on ristiriitaiselle 1900-luvulle ja vaikealle 2000-luvulle tyypillinen kulttuuri-ilmiö, joka hyökkää kulloinkin vallitsevaa hyvää makua vastaan. Avantgardeen kuuluu olennaisesti se, että oman ajan koetaan poikkeavan merkittävästi edeltävistä ajoista. Erilaisuuden esittäminen on kokeilevan uuden taiteen tärkein tehtävä.
Sakari Katajamäen ja Harri Veivon toimittama Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys avantgarden historiasta ja nykyisyydestä. Teos sisältää valikoiman useiden eri tekijöiden kirjoittamia artikkeleita, jotka käsittelevät kokeellista taidetta suuntausten, termien, ilmiöiden, historian ja maantieteen näkökulmasta. Kirja on kaivattu edelläkävijä. Leijonanosa kansien väliin kootusta materiaalista on ollut kirjoitettuna jo pitkään, mutta sirpaleisena, kulttuurilehdissä ja muissa yhteyksissä julkaistuina teksteinä. Teokseen kootut artikkelit ovatkin tiivistelmiä jo käsitellyistä aiheista.
Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus toimii parhaiten, jos sitä lukee hipaisuna valtavaan aiheeseen, ei kaikenkattavana analyysinä. Lähes jokainen teoksen kirjoittajista on akateemikko tai muuten vain aihepiiriä paljon tutkinut intellektuelli. Tämä näkyy tekstin puisevuutena ja kiinnostavienkin aiheiden alistamista puuduttavaan teoreettiseen analysointiin. Esimerkkejä tai lukuohjeita ei juurikaan ole. Tämä voi lukijasta riippuen olla hyvä tai huono asia. Oppikirjanäkökulmasta kirja toimii hyvin, mielikuvituksen tasolla huonosti.
Artikkelikokoelma alkaa katsauksella avantgarden teoriaan ja manifesteihin. Seuraavaksi päästään tutustumaan kokeellisen kirjallisuuden suuntauksiin, kuten italialaiseen futurismiin, venäläiseen avantgardeen, dadaan, surrealismiin, uuteen ranskalaiseen romaaniin ja suomalaiseen kirjalliseen vastarintaan. Viimeisessä osassa käsitellään avantgardea muissa taiteissa, kuten teatterissa ja elokuvassa. Kyse on siis hyvin laajasta alueesta, jota olisi voitu käsitellä enemmänkin. Valtava tietomäärä on ahdettu muutaman kymmenen sivun mittaisiin artikkeleihin, joita on pakostakin jouduttu karsimaan. Monet nimet vilahtavatkin kirjan sivuilla vain syntymä- ja kuolinvuosiin rajoittuvina mainintoina.
Kiinnostavimpia artikkeleita ovat Harri Veivon näkemykset ranskalaisista Oulipo- ja Tel Quel –liikkeistä sekä Leevi Lehdon kirjoitus amerikkalaislähtöisestä language-runoudesta. Myös Vesa Haapalan poikkileikkaus suomalaisesta kirjallisesta vastarinnasta 1960-luvulta nykypäivään on perusteltu lisä valikoimaan. Tavallinen lukija kokee kuitenkin puistatusta esimerkiksi Irmeli Hautamäen ja Päivi Mehtosen avantgarden ja manifestien teoriaa käsittelevien, termipaljoudesta kärsivien artikkelien äärellä. On kummallista, että näinkin teoriapainotteisessa teoksessa ei ole asiasanahakemistoa. Viiteluettelokin on työnnetty kirjan loppuun, vaikka se toimisi paljon paremmin helpommin luettavina alaviitteinä.
Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus on puutteistaan huolimatta käypä hakuteos aiheesta kiinnostuneille. Se ei sisällä mitään uutta, ja useimmat artikkeleiden kirjoittajista ovatkin käsitelleet samoja aiheita aiemmassa tuotannossaan, mutta hyvä henkilöhakemisto ja liitteet tarjoavat hyvän lähtökohdan tarkemmalle tutkimukselle. Avantgarde on valtavan monitahoinen ja ristiriitainen alue, josta voisi kirjoittaa runsaimmin esimerkein ja intohimoisemmin. Nykyisessä muodossaan kirja taantuu paikoin sen saman tylsän sovinnaisuuden tasolle, jota vastaan avantgarde-liikkeet manifesteissaan ja tuotannossaan ovat hyökänneet.
--
Etujoukoissa
Sakari Katajamäki ja Harri Veivo (toim.): Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus, tietokirja, Gaudeamus 2007
Ranskalaisella avantgarde-sanalla tarkoitettiin alun perin pientä eliittisotilaiden joukkoa, etuvartiota, joka tutki maastoa ennen perässä seuraavaa varsinaista armeijaa. Taiteessa avantgarde merkitsee kumouksellista pyrkimystä uudistamiseen ja uusien alueiden rohkeaa tutkimista. Se on ristiriitaiselle 1900-luvulle ja vaikealle 2000-luvulle tyypillinen kulttuuri-ilmiö, joka hyökkää kulloinkin vallitsevaa hyvää makua vastaan. Avantgardeen kuuluu olennaisesti se, että oman ajan koetaan poikkeavan merkittävästi edeltävistä ajoista. Erilaisuuden esittäminen on kokeilevan uuden taiteen tärkein tehtävä.
Sakari Katajamäen ja Harri Veivon toimittama Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys avantgarden historiasta ja nykyisyydestä. Teos sisältää valikoiman useiden eri tekijöiden kirjoittamia artikkeleita, jotka käsittelevät kokeellista taidetta suuntausten, termien, ilmiöiden, historian ja maantieteen näkökulmasta. Kirja on kaivattu edelläkävijä. Leijonanosa kansien väliin kootusta materiaalista on ollut kirjoitettuna jo pitkään, mutta sirpaleisena, kulttuurilehdissä ja muissa yhteyksissä julkaistuina teksteinä. Teokseen kootut artikkelit ovatkin tiivistelmiä jo käsitellyistä aiheista.
Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus toimii parhaiten, jos sitä lukee hipaisuna valtavaan aiheeseen, ei kaikenkattavana analyysinä. Lähes jokainen teoksen kirjoittajista on akateemikko tai muuten vain aihepiiriä paljon tutkinut intellektuelli. Tämä näkyy tekstin puisevuutena ja kiinnostavienkin aiheiden alistamista puuduttavaan teoreettiseen analysointiin. Esimerkkejä tai lukuohjeita ei juurikaan ole. Tämä voi lukijasta riippuen olla hyvä tai huono asia. Oppikirjanäkökulmasta kirja toimii hyvin, mielikuvituksen tasolla huonosti.
Artikkelikokoelma alkaa katsauksella avantgarden teoriaan ja manifesteihin. Seuraavaksi päästään tutustumaan kokeellisen kirjallisuuden suuntauksiin, kuten italialaiseen futurismiin, venäläiseen avantgardeen, dadaan, surrealismiin, uuteen ranskalaiseen romaaniin ja suomalaiseen kirjalliseen vastarintaan. Viimeisessä osassa käsitellään avantgardea muissa taiteissa, kuten teatterissa ja elokuvassa. Kyse on siis hyvin laajasta alueesta, jota olisi voitu käsitellä enemmänkin. Valtava tietomäärä on ahdettu muutaman kymmenen sivun mittaisiin artikkeleihin, joita on pakostakin jouduttu karsimaan. Monet nimet vilahtavatkin kirjan sivuilla vain syntymä- ja kuolinvuosiin rajoittuvina mainintoina.
Kiinnostavimpia artikkeleita ovat Harri Veivon näkemykset ranskalaisista Oulipo- ja Tel Quel –liikkeistä sekä Leevi Lehdon kirjoitus amerikkalaislähtöisestä language-runoudesta. Myös Vesa Haapalan poikkileikkaus suomalaisesta kirjallisesta vastarinnasta 1960-luvulta nykypäivään on perusteltu lisä valikoimaan. Tavallinen lukija kokee kuitenkin puistatusta esimerkiksi Irmeli Hautamäen ja Päivi Mehtosen avantgarden ja manifestien teoriaa käsittelevien, termipaljoudesta kärsivien artikkelien äärellä. On kummallista, että näinkin teoriapainotteisessa teoksessa ei ole asiasanahakemistoa. Viiteluettelokin on työnnetty kirjan loppuun, vaikka se toimisi paljon paremmin helpommin luettavina alaviitteinä.
Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus on puutteistaan huolimatta käypä hakuteos aiheesta kiinnostuneille. Se ei sisällä mitään uutta, ja useimmat artikkeleiden kirjoittajista ovatkin käsitelleet samoja aiheita aiemmassa tuotannossaan, mutta hyvä henkilöhakemisto ja liitteet tarjoavat hyvän lähtökohdan tarkemmalle tutkimukselle. Avantgarde on valtavan monitahoinen ja ristiriitainen alue, josta voisi kirjoittaa runsaimmin esimerkein ja intohimoisemmin. Nykyisessä muodossaan kirja taantuu paikoin sen saman tylsän sovinnaisuuden tasolle, jota vastaan avantgarde-liikkeet manifesteissaan ja tuotannossaan ovat hyökänneet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)