Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.
--
Vaihtoehtoyhteiskunnan vastaisku
Jarkko Martikainen: 9 Teesiä, runoja, Like 2008
YUP-rockyhtyeen keulahahmo Jarkko Martikainen (s. 1970) on viime vuosina laajentanut repertuaariaan kirjallisuuden suuntaan. Tämä ei ole yllättävää, onhan mies toimina aiemmin mm. kolumnistina ja Ylen ammoisen Ä&Ö-kirjallisuusohjelman vakiovieraana. Onhan kotimaisten ja ulkomaisten muusikkojen kynäilemiä kirjojakin kertynyt vuosikymmenien saatossa kertynyt vino pino.
Martikaisen ensimmäinen kirja Pitkät Piikit ja Muita Kertomuksia (Like, 2006) oli kokoelma lyhyitä tarinoita, joiden väliin oli laitettu kirjailijan itsensä tekemiä piirroksia. Teos sai varovaisen positiivisen vastaanoton. Sen muutaman sivun mittaiset tarinat olivat kieltämättä hauskoja, vaikka eivät mitään suurta kertomakirjallisuutta olleetkaan. Tekstit ruotivat Martikaisen lauluissaankin käsittelemiä teemoja, kuten ihmisten suhdetta elämään, työhön ja rahaan. Vapaana taiteilijana elävällä Martikaisella on varaa kritisoida nyky-yhteiskuntaa. Hänen kirjansa sanoma oli, että toisenlainenkin elämä on mahdollista.
Muusikon toinen kaunokirjallinen teos 9 teesiä pureutuu lyriikan, tarkemmin sanottuna runojen ja aforismien maailmaan. Tekstit ovat puhuttelevan yksinkertaisia. Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, se koostuu yhdeksästä teemoittain jaetusta osiosta. Osioiden numerot ovat kirjailijan piirtämiä numeroista, eikä muita piirroksia ole tällä kertaa mukana. Se onkin viisainta. Kuvat ovat mukavaa vaihtelua tekstimassan keskellä, mutta esimerkiksi Pitkissä Piikeissä piirroksia oli liikaa. Martikainen on vasta keräämässä kannuksiaan kirjallisuuden saralla, mutta kertomuskokoelman runsas kuvallisuus kertoi, kuinka huono keskittymiskyky rokkimiehen kirjoja selailevalla peruslukijalla voi olla.
9 teesiä sisältää yksinkertaisia mietintöjä elämästä: ”Elämä on antelias / jo siksi että antoi meille elämän. / Me olemme kiittämättömiä / mutisemme osaamme / valitamme kaiken vähyyttä / vaikka meillä on paljon / jo siinä että elämme.” Havainnot tuntuvat tuoreilta, koska olemme jo pitkään (ehkäpä aina) eläneet arvonsa menettäneessä yhteiskunnassa. Kaikki ajattelevat omaa napaansa, eikä kanssaihmistä huomata muuta kuin kauppojen tai juottoloiden jonoissa tilaa viemässä. Martikainen käsittelee näitä meissä kaikissa piileviä vaikeita ajatuksia.
Hyvästä lähtökohdastaan huolimatta 9 teesiä ei ole kirjana kummoinen. Se on verrattain pitkä, yli 150 sivua, ollakseen sisällöltään näinkin köykäinen. Olennaiset asiat käydään läpi muutamassa osiossa ja Pitkiltä Piikeiltä kaipaamani pituus kääntyy tässä kirjassa itseään vastaan. Tekijällä on selvästikin kiinnostavaa sanottavaa ja ajatuksia. Hän haluaa herätellä lukijansa katsomaan ympärilleen, mutta 9 teesiä on siihen liian sovinnainen. Se on muotopuhdas, tyylikkäästi koottu ja kaikin puolin käypä kirja, mutta suurimmasta osasta runoaforismeja huokuu niiden pöytälaatikkomaisuus. Pienissä erissä Martikaisen uusin toimii paremmin ja ehkä niin on tarkoitettukin. Seuraava kirja voisi olla hitusen tinkimättömämpi.
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Kirja-arvostelu: Whitmanin Valitut runot (Sammakko 2007)
Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.
--
Whitmania sieltä täältä
Walt Whitman: Valitut runot, runoja, Sammakko, 2007 (Markku Jääskeläinen suom.)
Walt Whitman (1819-1892) on luetuin, siteeratuin ja kiistellyin kaikista yhdysvaltalaisista runoilijoista. Karismaattisesta Whitmanista on moneksi: hän on seksuaalivähemmistöjen keulakuva, amerikkalaisuuden perikuva ja jopa Amerikka itse. Hänen merkityksensä rapakon takaisen runouden kentässä on joka tapauksessa valtava, oli miehestä sitten mitä mieltä tahansa. Hänen keskeinen työnsä, useana eri laitoksena julkaistu valtava runoelma Leaves of Grass, on amerikkalaisuuden, politiikan, luonnon ja ihmisyyden kuvaajana merkittävä ja edelleen ajankohtainen. Whitmania ei elinaikanaan arvostettu yhtä paljon kuin 1900-luvulla, jolloin hänet nostettiin klassikon asemaan.
Amerikkalaisia runoilijoita toivoisi käännettävän suomeksi enemmänkin. Tilanne on ainakin suuren yleisön sivistyksen kannalta kehno, sillä esimerkiksi Walt Whitmania on tätä uutta kirjaa ennen käsitelty viimeksi Arvo Turtiaisen käännösvalikoimassa Ruohoa vuonna 1965. Sitä ennen Whitmania on kääntänyt Lauri Viljanen vuoden 1954 kokoelmaansa Ruohonlehtiä. Näistä Turtiaisen kirja on kattavin ja siksi hyvä lähtökohta Whitmanin runouden tutkimiselle. Markku Jääskeläisen tuore Whitman-kokoelma Valitut runot on jatkoa kääntäjän yhteistyölle Sammakko-kustantamon kanssa. Aiemmin Jääskeläinen käänsi Sammakolle osan Jack Kerouacin Matkalla-romaanin uudesta laitoksesta.
Kaikki kolme edellä esiteltyä Whitman-käännöskirjaa sisältävät runoja amerikkalaisuuden ikonin koko elämän varrelta. Ne ovat siis valikoimia hyvässä ja pahassa. Whitmanin tuotannon läpileikkaus on toki sekin hyväksi, mutta monesta kokoelmasta ja eri aikakausilta poimitut runot tekevät kokonaisuuden pakostakin sirpaleiseksi. Pahimmillaan ongelma on Viljasella, jonka kirja on paikoin lukukelvoton, mutta myös uusin runovalikoima kärsii sekavuudesta. Lukijan näkökulmasta tuntuu siltä, että Whitmania olisi sittenkin parasta kääntää kokoelma kerrallaan. Runoilijalla kun on tapana piirtää kirjojensa sisällä laajoja kaaria, jotka jäävät satunnaisista otannoista pois. Näin osa Whitmanin tarkoituksista jää harmittavasti ymmärtämättä.
Jääskeläinen käännös on tekstinä soljuvaa ja hyvätasoista. Tässä hän tavoittaa Whitmanin hengen. Runojen kuuluisa puhekielisyyskin on Valituissa runoissa erinomaisesti läsnä. Jääskeläinen käsittelee kohdettaan kuitenkin hieman liian kiltisti, sillä Whitman oli myös huutomerkkiä ahkerasti käyttävä tunteen runoilija. Käännökset sortuvatkin välillä turhaan virkamiesmäisyyteen. Runot ovat teknisesti taitavia, mutta kolkkoja.
Valitut runot keskittyy Whitmanin luontolyriikkaan. Jääskeläinen enimmäkseen sivuuttaa poliittisemman ja kantaaottavan runouden. Jyrkkä keskittyminen luontoteemaan ei tunnu aivan perustellulta, eikä Jääskeläinen jälkisanoissaankaan erittele valitsemisperiaatteitaan. Kirjasta puuttuu esipuhe. Whitmanin elämän ja tuotannon syvällinen käsittely olisi varmasti tullut monelle lukijalle tarpeeseen; onhan edellisestä käännösvalikoimasta vierähtänyt useampi vuosikymmen. Kokoelman kyllä avaa Whitmanin itselleen kirjoittama runo “Laulu itsestäni”, mutta se lienee sittenkin turhan vähän näinkin tärkeän kirjailijan esittelemiseen.
Valitut runot on mukava keskustelunavaus, mutta se ei todennäköisesti kestä ajan hammasta. Sammakko ja Jääskeläinen ansaitsevat kuitenkin kiitosta Whitmanin tuomisesta uudelleen esille. Ehkä nämä runot innostavat kääntäjiä ja miksei kustantajiakin tarttumaan edessä olevaan valtavaan projektiin, koko mammuttimaisen Leaves of Grassin suomentamiseen. Silloin alkaa tietenkin kädenvääntö siitä, mikä lukuisista laitoksista olisi sopivin, mutta käännettävähän ei lopu koskaan. Whitmanin elämänmyönteisellä lyriikalla on varmasti tilausta kyynisessä nykymaailmassa.
--
Whitmania sieltä täältä
Walt Whitman: Valitut runot, runoja, Sammakko, 2007 (Markku Jääskeläinen suom.)
Walt Whitman (1819-1892) on luetuin, siteeratuin ja kiistellyin kaikista yhdysvaltalaisista runoilijoista. Karismaattisesta Whitmanista on moneksi: hän on seksuaalivähemmistöjen keulakuva, amerikkalaisuuden perikuva ja jopa Amerikka itse. Hänen merkityksensä rapakon takaisen runouden kentässä on joka tapauksessa valtava, oli miehestä sitten mitä mieltä tahansa. Hänen keskeinen työnsä, useana eri laitoksena julkaistu valtava runoelma Leaves of Grass, on amerikkalaisuuden, politiikan, luonnon ja ihmisyyden kuvaajana merkittävä ja edelleen ajankohtainen. Whitmania ei elinaikanaan arvostettu yhtä paljon kuin 1900-luvulla, jolloin hänet nostettiin klassikon asemaan.
Amerikkalaisia runoilijoita toivoisi käännettävän suomeksi enemmänkin. Tilanne on ainakin suuren yleisön sivistyksen kannalta kehno, sillä esimerkiksi Walt Whitmania on tätä uutta kirjaa ennen käsitelty viimeksi Arvo Turtiaisen käännösvalikoimassa Ruohoa vuonna 1965. Sitä ennen Whitmania on kääntänyt Lauri Viljanen vuoden 1954 kokoelmaansa Ruohonlehtiä. Näistä Turtiaisen kirja on kattavin ja siksi hyvä lähtökohta Whitmanin runouden tutkimiselle. Markku Jääskeläisen tuore Whitman-kokoelma Valitut runot on jatkoa kääntäjän yhteistyölle Sammakko-kustantamon kanssa. Aiemmin Jääskeläinen käänsi Sammakolle osan Jack Kerouacin Matkalla-romaanin uudesta laitoksesta.
Kaikki kolme edellä esiteltyä Whitman-käännöskirjaa sisältävät runoja amerikkalaisuuden ikonin koko elämän varrelta. Ne ovat siis valikoimia hyvässä ja pahassa. Whitmanin tuotannon läpileikkaus on toki sekin hyväksi, mutta monesta kokoelmasta ja eri aikakausilta poimitut runot tekevät kokonaisuuden pakostakin sirpaleiseksi. Pahimmillaan ongelma on Viljasella, jonka kirja on paikoin lukukelvoton, mutta myös uusin runovalikoima kärsii sekavuudesta. Lukijan näkökulmasta tuntuu siltä, että Whitmania olisi sittenkin parasta kääntää kokoelma kerrallaan. Runoilijalla kun on tapana piirtää kirjojensa sisällä laajoja kaaria, jotka jäävät satunnaisista otannoista pois. Näin osa Whitmanin tarkoituksista jää harmittavasti ymmärtämättä.
Jääskeläinen käännös on tekstinä soljuvaa ja hyvätasoista. Tässä hän tavoittaa Whitmanin hengen. Runojen kuuluisa puhekielisyyskin on Valituissa runoissa erinomaisesti läsnä. Jääskeläinen käsittelee kohdettaan kuitenkin hieman liian kiltisti, sillä Whitman oli myös huutomerkkiä ahkerasti käyttävä tunteen runoilija. Käännökset sortuvatkin välillä turhaan virkamiesmäisyyteen. Runot ovat teknisesti taitavia, mutta kolkkoja.
Valitut runot keskittyy Whitmanin luontolyriikkaan. Jääskeläinen enimmäkseen sivuuttaa poliittisemman ja kantaaottavan runouden. Jyrkkä keskittyminen luontoteemaan ei tunnu aivan perustellulta, eikä Jääskeläinen jälkisanoissaankaan erittele valitsemisperiaatteitaan. Kirjasta puuttuu esipuhe. Whitmanin elämän ja tuotannon syvällinen käsittely olisi varmasti tullut monelle lukijalle tarpeeseen; onhan edellisestä käännösvalikoimasta vierähtänyt useampi vuosikymmen. Kokoelman kyllä avaa Whitmanin itselleen kirjoittama runo “Laulu itsestäni”, mutta se lienee sittenkin turhan vähän näinkin tärkeän kirjailijan esittelemiseen.
Valitut runot on mukava keskustelunavaus, mutta se ei todennäköisesti kestä ajan hammasta. Sammakko ja Jääskeläinen ansaitsevat kuitenkin kiitosta Whitmanin tuomisesta uudelleen esille. Ehkä nämä runot innostavat kääntäjiä ja miksei kustantajiakin tarttumaan edessä olevaan valtavaan projektiin, koko mammuttimaisen Leaves of Grassin suomentamiseen. Silloin alkaa tietenkin kädenvääntö siitä, mikä lukuisista laitoksista olisi sopivin, mutta käännettävähän ei lopu koskaan. Whitmanin elämänmyönteisellä lyriikalla on varmasti tilausta kyynisessä nykymaailmassa.
sunnuntai 22. kesäkuuta 2008
Kirja-arvostelu: Riippuvat puutarhat (Ntamo 2007)
Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.
--
Riippuvuutta aiheuttavaa runoutta
Lassi Hyvärinen: Riippuvat Puutarhat, runoja, Ntamo 2007
Lassi Hyvärisen (s. 1981) esikoisrunokokoelmassa liikutaan vahvasti typografisissa, kielellä iloittelevissa tunnelmissa. Riippuvat puutarhat on tyylilajien sekoitus olematta kuitenkaan täydellinen sekasotku. Kirjan mottona on Johanneksen evankeliumista poimittu teksti ”pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Tämä antaa teoksesta harhaanjohtavan kuvan, mutta se on ehkä ollut tekijän tarkoituksenakin. Kirja on odottamaton sanavyörytys, joka hakee vertaistaan ainakin sen julkaisseen pienen kustantamon Ntamon katalogissa.
Hyvärisen kirjoitustyyli muistuttaa Henriikka Tavia, jonka niin ikään viime vuonna ilmestynyt ensimmäinen runokokoelma Esim. Esa (Teos, 2007) voitti ansaitusti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Toinen hengenheimolainen on Eino Santanen, jonka mainio runokirja Merihevonen kääntää kylkeään (Teos, 2006) on nähdäkseni vaikuttanut Hyvärisen satiiriseen otteeseen. Kaikki kolme edellä mainittua runoilijaa ironisoivat perinteistä lyriikkaa. He hyökkäävät sitä vastaan, mutta hyödyntävät samalla teorioita omiin tarkoituksiinsa. Tavin ja Hyvärisen runoista välittyy sama musikaalisuus ja kyky luoda mieleenpainuvia kielikuvia oudoilla sanayhdistelmillä. Esimerkiksi jälkimmäisestä käy Riippuvien puutarhojen erikoiskummallinen ja ratkiriemukas säe ”zetori keikkuu kummulla.”
Riippuvien puutarhojen ensimmäisessä osiossa ironisoidaan runouden konventioita, kuten käsitteellistä, surrealistista ja dadaistista runoutta. Eräs runo on jopa huvittavasti nimeltään ”Oikea runo.” Hyvärisellä on oiva kyky olla samanaikaisesti sekä vitsikäs että tosissaan. Hän osaa nauraa itselleen. Kokeellisuus lisääntyy kirjan edetessä. Perinteinen lukija on tiukoilla Riippuvien puutarhojen sanaolentojen ja vaikeammin avautuvien runojen kanssa. Runossa ’Concerto Grosso V. Jousille, kurjille ja kihokeille’ Hyvärinen kirjoittaa: ”TUPAKKAYSKÄINEN SORSA 1. kahisee / TUPAKKAYSKÄINEN SORSA 2. kahis / a T.Y.S. 2 1/2 jen huuto 3. kahi” ja niin edelleen pitkään ja hartaasti. Lukijalta edellytetään pitkää pinnaa ja huumorintajua.
Hyvärinen pitää suosittua blogia osoitteessa http://herranutz.blogspot.com. Verkkosivulta käy hyvin ilmi tekijän halu rohkeisiin typografisiin kokeiluihin. Kaikki Riippuvien puutarhojen runot ovat olleet aiemmin luettavissa Hyvärisen blogista. Jokainen runo ei toimi kirjamuodossa yhtä hyvin kuin näytöllä, sillä rajoitetun sivukoon vuoksi niitä on jouduttu pätkimään. Tämä on mielenkiintoista, jos ajattelee kuinka runoutta tulisi lukea. Digitaalijakelu on ainakin Hyvärisen kaltaisten visuaalisten kirjailijoiden tapauksessa paikoin jopa printtiformaattia parempaa. Se herättää mielenkiintoisia ajatuksia tekijän ja lukijan rooleista tulevaisuuden maailmassa.
Hyvärisen runouskäsitys herättää varmasti keskustelua. Hän ei lähde hyvän runoilijan tavoin sulkemaan mitään pois, vaan käyttää kaikkia aineksia normaalista lyyrisestä ilmaisusta aina kollaasiin asti. Riippuvissa puutarhoissa Hyvärinen ei kuitenkaan aivan saavuta valtavaa potentiaaliaan. J.H. Erkon palkinnon vuoden 2007 voittajan olisi kannattanut hioa ja kustannustoimittaa kirjaansa pidempään. Riippuvat puutarhat on nykymuodossaan laaja ja inspiroiva kokoelma modernia, älykästä ja rosoista runoutta. Se olisi hyötynyt karsimisesta. Yli sadassa sivussa on muutama kymmenen ylimääräistä. Hyvärinen toteuttaa liikaa eräitä säkeitään: ”siis kun keksit sen, kajauta, / älä jää hautomaan vatvomaan / jotta tyhjyys saisi taas täyttyä / ja jumalat / vetäytyä vuorille mietiskelemään.”
--
Riippuvuutta aiheuttavaa runoutta
Lassi Hyvärinen: Riippuvat Puutarhat, runoja, Ntamo 2007
Lassi Hyvärisen (s. 1981) esikoisrunokokoelmassa liikutaan vahvasti typografisissa, kielellä iloittelevissa tunnelmissa. Riippuvat puutarhat on tyylilajien sekoitus olematta kuitenkaan täydellinen sekasotku. Kirjan mottona on Johanneksen evankeliumista poimittu teksti ”pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Tämä antaa teoksesta harhaanjohtavan kuvan, mutta se on ehkä ollut tekijän tarkoituksenakin. Kirja on odottamaton sanavyörytys, joka hakee vertaistaan ainakin sen julkaisseen pienen kustantamon Ntamon katalogissa.
Hyvärisen kirjoitustyyli muistuttaa Henriikka Tavia, jonka niin ikään viime vuonna ilmestynyt ensimmäinen runokokoelma Esim. Esa (Teos, 2007) voitti ansaitusti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Toinen hengenheimolainen on Eino Santanen, jonka mainio runokirja Merihevonen kääntää kylkeään (Teos, 2006) on nähdäkseni vaikuttanut Hyvärisen satiiriseen otteeseen. Kaikki kolme edellä mainittua runoilijaa ironisoivat perinteistä lyriikkaa. He hyökkäävät sitä vastaan, mutta hyödyntävät samalla teorioita omiin tarkoituksiinsa. Tavin ja Hyvärisen runoista välittyy sama musikaalisuus ja kyky luoda mieleenpainuvia kielikuvia oudoilla sanayhdistelmillä. Esimerkiksi jälkimmäisestä käy Riippuvien puutarhojen erikoiskummallinen ja ratkiriemukas säe ”zetori keikkuu kummulla.”
Riippuvien puutarhojen ensimmäisessä osiossa ironisoidaan runouden konventioita, kuten käsitteellistä, surrealistista ja dadaistista runoutta. Eräs runo on jopa huvittavasti nimeltään ”Oikea runo.” Hyvärisellä on oiva kyky olla samanaikaisesti sekä vitsikäs että tosissaan. Hän osaa nauraa itselleen. Kokeellisuus lisääntyy kirjan edetessä. Perinteinen lukija on tiukoilla Riippuvien puutarhojen sanaolentojen ja vaikeammin avautuvien runojen kanssa. Runossa ’Concerto Grosso V. Jousille, kurjille ja kihokeille’ Hyvärinen kirjoittaa: ”TUPAKKAYSKÄINEN SORSA 1. kahisee / TUPAKKAYSKÄINEN SORSA 2. kahis / a T.Y.S. 2 1/2 jen huuto 3. kahi” ja niin edelleen pitkään ja hartaasti. Lukijalta edellytetään pitkää pinnaa ja huumorintajua.
Hyvärinen pitää suosittua blogia osoitteessa http://herranutz.blogspot.com. Verkkosivulta käy hyvin ilmi tekijän halu rohkeisiin typografisiin kokeiluihin. Kaikki Riippuvien puutarhojen runot ovat olleet aiemmin luettavissa Hyvärisen blogista. Jokainen runo ei toimi kirjamuodossa yhtä hyvin kuin näytöllä, sillä rajoitetun sivukoon vuoksi niitä on jouduttu pätkimään. Tämä on mielenkiintoista, jos ajattelee kuinka runoutta tulisi lukea. Digitaalijakelu on ainakin Hyvärisen kaltaisten visuaalisten kirjailijoiden tapauksessa paikoin jopa printtiformaattia parempaa. Se herättää mielenkiintoisia ajatuksia tekijän ja lukijan rooleista tulevaisuuden maailmassa.
Hyvärisen runouskäsitys herättää varmasti keskustelua. Hän ei lähde hyvän runoilijan tavoin sulkemaan mitään pois, vaan käyttää kaikkia aineksia normaalista lyyrisestä ilmaisusta aina kollaasiin asti. Riippuvissa puutarhoissa Hyvärinen ei kuitenkaan aivan saavuta valtavaa potentiaaliaan. J.H. Erkon palkinnon vuoden 2007 voittajan olisi kannattanut hioa ja kustannustoimittaa kirjaansa pidempään. Riippuvat puutarhat on nykymuodossaan laaja ja inspiroiva kokoelma modernia, älykästä ja rosoista runoutta. Se olisi hyötynyt karsimisesta. Yli sadassa sivussa on muutama kymmenen ylimääräistä. Hyvärinen toteuttaa liikaa eräitä säkeitään: ”siis kun keksit sen, kajauta, / älä jää hautomaan vatvomaan / jotta tyhjyys saisi taas täyttyä / ja jumalat / vetäytyä vuorille mietiskelemään.”
Kirja-arvostelu: Hakkuu (Teos 2007)
Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.
--
Kulttuurieliittiä pilkkomassa
Thomas Bernhard: Hakkuu, romaani, Teos, 2007 (Tarja Roinila suom.)
Thomas Bernhard (1931-1989) oli itävaltalainen kirjailija, joka ravisteli maansa kulttuuria haukkumalla sitä mm. natsimenneisyytensä piilottelusta. Hänen provokatiivinen, äärimmäisen vakavuuden ja rikkaan satiirin välillä tasapainotteleva proosansa ei ole menettänyt särmäänsä. Vuonna 1984 alunperin ilmestynyt Hakkuu. Muuan Mielenkuohu. on ensimmäinen suomeksi käännetty Bernhardin kirja. Kyseessä on hieno romaani, joka kuuluu Teos-kustantamon uuteen, lupaavaan Babel-käännössarjaan.
Hakkuun nimetön kirjailija-kertoja istuu Wienissä järjestettävillä taiteilijaillallisilla. Paikalle odotetaan kuuluisaa näyttelijää ja tunnelma on teennäisen kultivoitunut. Romaani koostuu siitä, kun kertoja pistää kulttuurieliitin halki, poikki ja pinoon. Haukkuminen viedään niin pitkälle, että lukijan on pakko nauraa toinen toistaan nerokkaammille herjoille. Kaikilla ei kuitenkaan liittänyt huumorintajua. Bernhard kirjoittaa läheltä itseään. Hakkuun hahmokaarti on helposti johdettavissa oikeisiin henkilöihin. Kirjailija haastettiinkin oikeuteen kunnianloukkauksesta. Herneet nenään vetäneiltä kulttuurivaikuttajilta jäi ehkä huomaamatta, että Bernhard ei ollut aivan tosissaan. Hän puhui kyllä haastatteluissa ”avoimista haavoista”, mutta mainitsi samalla, että itävaltalaiset pystyvät käsittelemään vakavia asioita ainoastaan huumorin kautta.
Romaani on rakenteeltaan rohkea. Siinä ei ole kappalejakoja tai lukuja. Lauseet ovat pitkiä ja rönsyileviä. Erinomaisesti työstään suoriutuvat suomentaja Tarja Roinila kutsuu Bernhardin elämää valottavissa hyvissä jälkisanoissaan lauseita ”musikaalisiksi”. Se pitää paikkansa. Musiikki on ollut vahvasti läsnä kirjailijan elämässä, sillä hän halusi oopperalaulajaksi ja opiskeli Salzburgin Mozarteumissa. Keuhkosairaus tuhosi hänen haaveensa ja pakotti siirtymään kirjailijaksi. Se oli lukijoiden voitto.
Bernhard toimi myös näytelmäkirjailijana. On hauskaa, että Hakkuussa solvataan toistuvasti Itävallan pääkaupungissa sijaitsevaa Burgtheateria, jonka kanssa Bernhard teki myöhemmin tiivistä yhteistyötä. Hakkuu on näytelmää muistuttava romaani niin asetelmaltaan kuin henkilöhahmoiltaankin. Kertoja istuu nojatuolissaan ja tarkastelee halveksuvasti muita vieraita. Hän ei juurikaan osallistu keskusteluun tai liiku, vaan kertoo havaintonsa ja ajatuksensa. Bernhard argumentoi Hakkuussa, että Itävalta on valtava näytelmä. Kyseenalaisen menneisyyden lakaiseminen maton alle on räikein esimerkki kaikkien maassa asuvien pikkuporvarillisesta mentaliteetista. Kirja kyseenalaistaa ja herättää ajattelemaan monen merkittävän kaunokirjallisen tekstin tavoin.
Ryppyotsaiselta aluksi vaikuttava Hakkuu paljastuu ratkiriemukkaaksi ja runsaaksi romaaniksi. Kirjassa yhdistyvät hirtehinen, jopa absurdi huumori, kielellisyys, näytelmällisyys ja musikaalisuus. Teokselta on myöhemmin tulossa lisää Bernhard-suomennoksia. Niiden on oltava loistavia yltääkseen Hakkuun tasolle. Kyseessä on hieno romaani, jonka syvälliseen lukemiseen kannattaa varata aikaa.
--
Kulttuurieliittiä pilkkomassa
Thomas Bernhard: Hakkuu, romaani, Teos, 2007 (Tarja Roinila suom.)
Thomas Bernhard (1931-1989) oli itävaltalainen kirjailija, joka ravisteli maansa kulttuuria haukkumalla sitä mm. natsimenneisyytensä piilottelusta. Hänen provokatiivinen, äärimmäisen vakavuuden ja rikkaan satiirin välillä tasapainotteleva proosansa ei ole menettänyt särmäänsä. Vuonna 1984 alunperin ilmestynyt Hakkuu. Muuan Mielenkuohu. on ensimmäinen suomeksi käännetty Bernhardin kirja. Kyseessä on hieno romaani, joka kuuluu Teos-kustantamon uuteen, lupaavaan Babel-käännössarjaan.
Hakkuun nimetön kirjailija-kertoja istuu Wienissä järjestettävillä taiteilijaillallisilla. Paikalle odotetaan kuuluisaa näyttelijää ja tunnelma on teennäisen kultivoitunut. Romaani koostuu siitä, kun kertoja pistää kulttuurieliitin halki, poikki ja pinoon. Haukkuminen viedään niin pitkälle, että lukijan on pakko nauraa toinen toistaan nerokkaammille herjoille. Kaikilla ei kuitenkaan liittänyt huumorintajua. Bernhard kirjoittaa läheltä itseään. Hakkuun hahmokaarti on helposti johdettavissa oikeisiin henkilöihin. Kirjailija haastettiinkin oikeuteen kunnianloukkauksesta. Herneet nenään vetäneiltä kulttuurivaikuttajilta jäi ehkä huomaamatta, että Bernhard ei ollut aivan tosissaan. Hän puhui kyllä haastatteluissa ”avoimista haavoista”, mutta mainitsi samalla, että itävaltalaiset pystyvät käsittelemään vakavia asioita ainoastaan huumorin kautta.
Romaani on rakenteeltaan rohkea. Siinä ei ole kappalejakoja tai lukuja. Lauseet ovat pitkiä ja rönsyileviä. Erinomaisesti työstään suoriutuvat suomentaja Tarja Roinila kutsuu Bernhardin elämää valottavissa hyvissä jälkisanoissaan lauseita ”musikaalisiksi”. Se pitää paikkansa. Musiikki on ollut vahvasti läsnä kirjailijan elämässä, sillä hän halusi oopperalaulajaksi ja opiskeli Salzburgin Mozarteumissa. Keuhkosairaus tuhosi hänen haaveensa ja pakotti siirtymään kirjailijaksi. Se oli lukijoiden voitto.
Bernhard toimi myös näytelmäkirjailijana. On hauskaa, että Hakkuussa solvataan toistuvasti Itävallan pääkaupungissa sijaitsevaa Burgtheateria, jonka kanssa Bernhard teki myöhemmin tiivistä yhteistyötä. Hakkuu on näytelmää muistuttava romaani niin asetelmaltaan kuin henkilöhahmoiltaankin. Kertoja istuu nojatuolissaan ja tarkastelee halveksuvasti muita vieraita. Hän ei juurikaan osallistu keskusteluun tai liiku, vaan kertoo havaintonsa ja ajatuksensa. Bernhard argumentoi Hakkuussa, että Itävalta on valtava näytelmä. Kyseenalaisen menneisyyden lakaiseminen maton alle on räikein esimerkki kaikkien maassa asuvien pikkuporvarillisesta mentaliteetista. Kirja kyseenalaistaa ja herättää ajattelemaan monen merkittävän kaunokirjallisen tekstin tavoin.
Ryppyotsaiselta aluksi vaikuttava Hakkuu paljastuu ratkiriemukkaaksi ja runsaaksi romaaniksi. Kirjassa yhdistyvät hirtehinen, jopa absurdi huumori, kielellisyys, näytelmällisyys ja musikaalisuus. Teokselta on myöhemmin tulossa lisää Bernhard-suomennoksia. Niiden on oltava loistavia yltääkseen Hakkuun tasolle. Kyseessä on hieno romaani, jonka syvälliseen lukemiseen kannattaa varata aikaa.
perjantai 20. kesäkuuta 2008
Artikkeli: Imagismi runouden suunnannäyttäjänä
Artikkeli julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.
--
Euroopan kirjallisuudessa 1900-luvun alussa syntynyt halu kokeilla loi roppakaupalla hyvää kirjallisuutta. Imagismi oli yksi tuon ajan tärkeimmistä runosuuntauksista ja tiennäyttäjä monille tuleville liikkeille. Sillä oli verrattain lyhyestä olemassaolostaan huolimatta lähtemätön vaikutus viime vuosisadan runouteen. Suuntaus syntyi englantilaisen kirjailijan ja filosofin T.E. Hulmen (1883-1917) vuonna 1908 perustamassa Poets’ Clubissa. Kerhossa luettiin ja keskusteltiin ensimmäisistä imagistisista runoista. Näiden joukossa oli Hulmen omia runoja, kuten tammikuussa 1909 ryhmän lehdessä julkaistut Autumn (”Syksy”) ja A City Sunset (”Kaupungin Auringonlasku”), joita pidetään yleisesti imagismin eräänlaisena lähtölaukauksena. Imagistisen runojen tavoitteena oli sisältää mahdollisimman tarkkoja kuvia ja kieltä. Säkeissä kuvattiin usein arkitodellisuutta ja tavallista ihmistä. Kyse oli reaktiosta vanhojen uskomusten särkymistä ja maailmankuvan epäselvyyttä vastaan. Runot oli tarkoitettu dynaamiseksi vastavoimaksi yhteiskunnan turvattomuudelle. Koettiin, että vanha mitallinen runous ei enää pysty vastaamaan todellisuuden asettamiin vaatimuksiin. Kaikenlaiset symbolit hylkäävä uusi runous oli vahvassa ristiriidassa esimerkiksi silloisen mitallisen runouden kanssa. Säkeiden tarkka kuvallisuus levisi sittemmin myös muihin taiteenlajeihin, kuten kubistisiin maalauksiin.
Yhdysvalloista Englantiin muuttanut runoilija ja kääntäjä Ezra Pound (1885-1972) oli kuitenkin se mies, joka teki liikkeen tunnetuksi. Hän piti Hulmen ajatuksista ja huomasi, että ne vastasivat hänen omaa käsitystään oikeasta runoudesta. Siinä missä Hulme oli enemmänkin organisoija ja päällepäsmäri, Pound vei imagismia taiteena pidemmälle. Pound huomasi tarkkanäköisesti, että Hulme ammensi kuviinsa aineksia etenkin ranskalaisista ja englantilaisista symbolisteista, mutta pidemmältäkin aina kreikaksi, latinaksi, hepreaksi, kiinaksi ja japaniksi kirjoitetusta klassisesta kirjallisuudesta lähtien. Yksittäiset imagistit eivät tietenkään ammentaneet samoista lähteistä. Liikkeen sanoma oli kuitenkin harmonisen yleismaallinen ja juuri siksi se veti puoleensa monen tyyppisiä henkilöitä.
Sanoma levisi Poundin omassa runoudessa ja käännöksissä sekä hänen lukuisissa artikkeleissaan. Hän jätti Poets’ Clubin nopeasti kyllästyttyään sen nurkkakuntaisuuteen ja perusti uuden ryhmän, Lontoossa kokouksiaan pitäneen ns. Eiffel Tower –ryhmän (nimi tuli siitä, että tapasivat kuuluisan pariisilaisen tornin mukaan nimetyssä ravintolassa). Vuonna 1911 Pound otti imagisteihin entisen rakastettunsa, runoilija Hilda Doolittlen, taiteilijanimeltään H.D.:n. Hänestä tuli Poundin ohella yksi uuden runoliikkeen aktiivisimpia ja tärkeimpiä vaikuttajia. Myöhemmin samana vuonna perustettiin vielä tänäkin päivänä ilmestyvä tärkeä amerikkalainen Poetry-lehti. Ezra Pound pestattiin lehden ulkomaiseksi toimittajaksi ja hän julkaisi ensimmäisissä numeroissa omiaan ja muiden imagistien runoja. Eräässä alkutaipaleen numeroista oli myös Poundin kirjoittamia lyhyitä manifesteja, jotka selvensivät imagistisen suuntauksen tarkoitusperiä.
Imagistit ja erityisesti Ezra Pound saivat kiitosta klassisen kiinalaisen ja japanilaisen runouden kääntämisestä. Myöhemmin esimerkiksi 1950- ja 1960-lukujen Beat-kirjallisuussuuntaus inspiroitui itämaisesta runoudesta paljolti juuri Poundin ansiosta. Vuonna 1914 julkaistiin yksi imagistisen liikkeen tärkeimmistä kirjoista, Poundin itsevaltaisesti toimittama Des Imagistes –antologia. Englanninkielisessä teoksessa oli kirjoittajina toimittajan, H.D.:n ja hänen aviomiehensä Richard Aldingtonin lisäksi mm. sellaisia nimiä, kuten Amy Lowell, James Joyce, Ford Madox Ford ja William Carlos Williams. Valitut runoilijat eivät kaikki edustaneet imagismia, mutta he olivat puhuneet liikkeestä hyväksyvään sävyyn. Kirja ei ilmestyessään saavuttanut juurikaan suosiota, mutta se on sittemmin noussut klassikoksi.
Pound riitautui pian Eiffel Tower –ryhmänsä kanssa ja siirtyi eteenpäin. Hän perusti yhdessä maalari Wyndham Lewisin (1884-1957) kanssa imagismin ideaa pidemmälle viemään pyrkivän vortisismin. Siinä tarkasta kuvasta tai hahmosta pyrittiin etsimään dynaamista periaatetta ja energiaa. Amy Lowell (1874-1925) otti Poundin paikan imagismi-liikkeen nimellisenä johtajana. Lowell julkaisi muutaman uuden imagisti-antologian ja sai jopa liikettä vastaan puhuneen D.H. Lawrencen (1885-1930) tarjoamaan runojaan. Ensimmäinen maailmansota merkitsi kuitenkin kulttuurille vaikeaa aikaa ja imagismin loppua. Ideat, joita vastaan kuvallisuuteen pyrkinyt runous oli hyökännyt, kääntyivät sitä itseään vastaan. Kaikkea sensuroitiin, myös runojen sisältämiä kuvia. Imagismi jäi kuitenkin ihmisten mieliin ja se nousi 1940-lukuun mennessä arvostettuun asemaan. Liikkeen vaikutus näkyy erityisesti englantilaisessa modernistisessa runoudessa, kuten T.S. Eliotin tuotannossa. 1910- ja 1920 –luvuilla vaikuttanut suomenruotsalainen modernismi on myöskin vahvasti imagismin kyllästämä. Mm. Edith Södergranin (1892-1923) ja Elmer Diktoniuksen (1896-1961) runoissa on tarkkoja, uudistamiseen pyrkiviä kuvia. Monet muutkin ovat saaneet vaikutteita Hulmen ja Poundin aloittamasta tärkeästä työstä.
Lähteet:
- Wikipedia
- Glenn Hughes: Imagism & the Imagists – A Study in Modern Poetry (Bowes & Bowes, 1960)
- Stanley K. Coffman, jr.: Imagism : A Chapter for the History of Modern Poetry (University of Oklahoma Press, 1951)
--
Euroopan kirjallisuudessa 1900-luvun alussa syntynyt halu kokeilla loi roppakaupalla hyvää kirjallisuutta. Imagismi oli yksi tuon ajan tärkeimmistä runosuuntauksista ja tiennäyttäjä monille tuleville liikkeille. Sillä oli verrattain lyhyestä olemassaolostaan huolimatta lähtemätön vaikutus viime vuosisadan runouteen. Suuntaus syntyi englantilaisen kirjailijan ja filosofin T.E. Hulmen (1883-1917) vuonna 1908 perustamassa Poets’ Clubissa. Kerhossa luettiin ja keskusteltiin ensimmäisistä imagistisista runoista. Näiden joukossa oli Hulmen omia runoja, kuten tammikuussa 1909 ryhmän lehdessä julkaistut Autumn (”Syksy”) ja A City Sunset (”Kaupungin Auringonlasku”), joita pidetään yleisesti imagismin eräänlaisena lähtölaukauksena. Imagistisen runojen tavoitteena oli sisältää mahdollisimman tarkkoja kuvia ja kieltä. Säkeissä kuvattiin usein arkitodellisuutta ja tavallista ihmistä. Kyse oli reaktiosta vanhojen uskomusten särkymistä ja maailmankuvan epäselvyyttä vastaan. Runot oli tarkoitettu dynaamiseksi vastavoimaksi yhteiskunnan turvattomuudelle. Koettiin, että vanha mitallinen runous ei enää pysty vastaamaan todellisuuden asettamiin vaatimuksiin. Kaikenlaiset symbolit hylkäävä uusi runous oli vahvassa ristiriidassa esimerkiksi silloisen mitallisen runouden kanssa. Säkeiden tarkka kuvallisuus levisi sittemmin myös muihin taiteenlajeihin, kuten kubistisiin maalauksiin.
Yhdysvalloista Englantiin muuttanut runoilija ja kääntäjä Ezra Pound (1885-1972) oli kuitenkin se mies, joka teki liikkeen tunnetuksi. Hän piti Hulmen ajatuksista ja huomasi, että ne vastasivat hänen omaa käsitystään oikeasta runoudesta. Siinä missä Hulme oli enemmänkin organisoija ja päällepäsmäri, Pound vei imagismia taiteena pidemmälle. Pound huomasi tarkkanäköisesti, että Hulme ammensi kuviinsa aineksia etenkin ranskalaisista ja englantilaisista symbolisteista, mutta pidemmältäkin aina kreikaksi, latinaksi, hepreaksi, kiinaksi ja japaniksi kirjoitetusta klassisesta kirjallisuudesta lähtien. Yksittäiset imagistit eivät tietenkään ammentaneet samoista lähteistä. Liikkeen sanoma oli kuitenkin harmonisen yleismaallinen ja juuri siksi se veti puoleensa monen tyyppisiä henkilöitä.
Sanoma levisi Poundin omassa runoudessa ja käännöksissä sekä hänen lukuisissa artikkeleissaan. Hän jätti Poets’ Clubin nopeasti kyllästyttyään sen nurkkakuntaisuuteen ja perusti uuden ryhmän, Lontoossa kokouksiaan pitäneen ns. Eiffel Tower –ryhmän (nimi tuli siitä, että tapasivat kuuluisan pariisilaisen tornin mukaan nimetyssä ravintolassa). Vuonna 1911 Pound otti imagisteihin entisen rakastettunsa, runoilija Hilda Doolittlen, taiteilijanimeltään H.D.:n. Hänestä tuli Poundin ohella yksi uuden runoliikkeen aktiivisimpia ja tärkeimpiä vaikuttajia. Myöhemmin samana vuonna perustettiin vielä tänäkin päivänä ilmestyvä tärkeä amerikkalainen Poetry-lehti. Ezra Pound pestattiin lehden ulkomaiseksi toimittajaksi ja hän julkaisi ensimmäisissä numeroissa omiaan ja muiden imagistien runoja. Eräässä alkutaipaleen numeroista oli myös Poundin kirjoittamia lyhyitä manifesteja, jotka selvensivät imagistisen suuntauksen tarkoitusperiä.
Imagistit ja erityisesti Ezra Pound saivat kiitosta klassisen kiinalaisen ja japanilaisen runouden kääntämisestä. Myöhemmin esimerkiksi 1950- ja 1960-lukujen Beat-kirjallisuussuuntaus inspiroitui itämaisesta runoudesta paljolti juuri Poundin ansiosta. Vuonna 1914 julkaistiin yksi imagistisen liikkeen tärkeimmistä kirjoista, Poundin itsevaltaisesti toimittama Des Imagistes –antologia. Englanninkielisessä teoksessa oli kirjoittajina toimittajan, H.D.:n ja hänen aviomiehensä Richard Aldingtonin lisäksi mm. sellaisia nimiä, kuten Amy Lowell, James Joyce, Ford Madox Ford ja William Carlos Williams. Valitut runoilijat eivät kaikki edustaneet imagismia, mutta he olivat puhuneet liikkeestä hyväksyvään sävyyn. Kirja ei ilmestyessään saavuttanut juurikaan suosiota, mutta se on sittemmin noussut klassikoksi.
Pound riitautui pian Eiffel Tower –ryhmänsä kanssa ja siirtyi eteenpäin. Hän perusti yhdessä maalari Wyndham Lewisin (1884-1957) kanssa imagismin ideaa pidemmälle viemään pyrkivän vortisismin. Siinä tarkasta kuvasta tai hahmosta pyrittiin etsimään dynaamista periaatetta ja energiaa. Amy Lowell (1874-1925) otti Poundin paikan imagismi-liikkeen nimellisenä johtajana. Lowell julkaisi muutaman uuden imagisti-antologian ja sai jopa liikettä vastaan puhuneen D.H. Lawrencen (1885-1930) tarjoamaan runojaan. Ensimmäinen maailmansota merkitsi kuitenkin kulttuurille vaikeaa aikaa ja imagismin loppua. Ideat, joita vastaan kuvallisuuteen pyrkinyt runous oli hyökännyt, kääntyivät sitä itseään vastaan. Kaikkea sensuroitiin, myös runojen sisältämiä kuvia. Imagismi jäi kuitenkin ihmisten mieliin ja se nousi 1940-lukuun mennessä arvostettuun asemaan. Liikkeen vaikutus näkyy erityisesti englantilaisessa modernistisessa runoudessa, kuten T.S. Eliotin tuotannossa. 1910- ja 1920 –luvuilla vaikuttanut suomenruotsalainen modernismi on myöskin vahvasti imagismin kyllästämä. Mm. Edith Södergranin (1892-1923) ja Elmer Diktoniuksen (1896-1961) runoissa on tarkkoja, uudistamiseen pyrkiviä kuvia. Monet muutkin ovat saaneet vaikutteita Hulmen ja Poundin aloittamasta tärkeästä työstä.
Lähteet:
- Wikipedia
- Glenn Hughes: Imagism & the Imagists – A Study in Modern Poetry (Bowes & Bowes, 1960)
- Stanley K. Coffman, jr.: Imagism : A Chapter for the History of Modern Poetry (University of Oklahoma Press, 1951)
torstai 5. kesäkuuta 2008
Karri Kokon kirjasta Mitä ehkä (Ntamo, 2008)
Karri Kokon aiemmat runokirjat, uusyhdyssanoja sisältänyt Avokyyhky, lattiaheroiini (2007) ja ihmisten nimiä listannut MMVII (2008), olivat kokeellisia, kohtalaisen mielenkiintoisia kirjoja. Nyt ilmestynyt Mitä ehkä on näistä kolmesta mielestäni paras. Se sisältää rajallisella sanamäärällä kirjoitettuja lausemuunnelmia.
Kokko on kirjailijana samoilla linjoilla amerikkalaisen taidemaalarin Jasper Johnsin kanssa. Johns sanoo Mitä ehkä -kirjan alussa: ”I tend to like things that already exist.” Pähkinänkuoressa: kaikki tarvittavat sanat ovat olemassa. Meidän tarvitsee vain yhdistää niitä luodaksemme runoutta. Säkeet eivät kuitenkaan saa olla satunnaisia. Niiden on oltava ainakin jossain mielessä harkittuja. Muuten runo ei ole millekään aistille mielekäs, ainoastaan mieletön.
Kokon uudella kirjalla on mittaa yli sata sivua, siis ehkä hieman liikaa. Runoja tai säkeitä on lukutavasta riippuen joko tuhansia tai vain yksi. Teksti etenee tähän tapaan: ”Varis halaan ei tuo oleellinen kujalla. Tulipalossa siima äidinkieltä soittamaan itket hankkeesta kuvan.” Säkeet virtaavat sivulta ja aukeamalta toiselle. Kirjassa ei ole ”juonta”. Se on kielijärjestelmä, kieltä itseään. Lauseita kannattaakin mielestäni lukea siten, että katsoo umpimähkään rivin sieltä, toinen täältä. Tällä tavalla teoksen kaoottisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa.
Kokeilin, millainen cut-up-tyyppinen runo syntyy, kun ottaa sanoja sieltä täältä:
Elämämme maja,
hetki sitten rakennettu.
Nuku maassa on luusta voimat vain,
pienempi kuolisi.
Sisällä ihminen on tunnus.
On niin alasti,
vilkkuu hulluna.
Rajoitteiden alla kootuista lauseista löytyy pakostakin tiettyjä yhtäläisyyksiä. Mitä ehkä sisältää paikkoja, luonnonilmiöitä, perhesuhteita, ihmisiä jne. Kirja ei ole siansaksaa. Se on rekisteri kaikesta ja kaikkialla käynnissä olevasta elämästä, liikkeestä ja liikkumattomuudesta. Se on runoutta, ei proosaa.
Kokko lähestyy runoutta vastahankaan. Hän on hylännyt perinteisemmät kirjoitustavat. Hän päivittelee ahkerasti lukuisia blogejaan, vaikuttaa sitä kautta. Kirjojakin tulee useampia vuodessa. Ntamo on Kokolle hyvä julkaisukanava, sillä muuten nämä käsikirjoitukset jäisivät pöytälaatikkoon tai internet-sivujen täytteeksi. Vaikeampia tekstejä on helpompi lähestyä, kun ne ovat konkreettisesti kirjoja.
Mitä ehkä luettavana lulu.comissa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)