TMV12.jpg

img20-1.jpg

The Smiths

Vain viisi vuotta (1982-1987) kasassa ollut brittiläinen rockyhtye The Smiths ehti julkaista vain neljä levyä. Nämä levyt, The Smiths (1984), Meat is Murder (1985), The Queen is Dead (1986) ja Strangeways, Here We Come (1987), ovat klassikkoja. Nyt bändiltä on ilmestynyt kokoelma-albumi, The Sound of the Smiths (2008). Kappaleet on remasteroitu kitaristi Johnny Marrin valvovan silmän alla, kun taas laulaja Morrissey vastaa levyn nimestä. Rikkaasta tuplakokoelmasta muistuu mieleen, mikä teki ja tekee yhtyeestä niin hienon.

Kaikkin ilmeisin ensiksi: Morrisseyn sanoitukset ovat nerokkaita. Hän laulaa omintakeisista asioista omintakeisella äänellä. Yhtä aikaa huvittavat ja vakavat laulut käsittelevät yksityisiä ja yleisiä asioita. Morrissey peräänkuuluttaa diskokulttuurin alasajoa, lihansyönnin lopettamista ja Englannin kuningasperheen syöksemistä vallasta. Tekstit, kuten Meat is Murder, There is a Light That Never Goes Out ja Shoplifters of the World Unite, puhuttelevat nykyäänkin. Tämä johtuu siitä, että The Smithsin kuvailema maailma on samaan aikaan sekä outo että tuttu. Sieltä löytyy jokaiselle jotakin. Eikä käy kieltäminen, etteikö brittiläinen tihkusateinen sielunmaisema ole läheinen meille skandinaaveillekin.

The Smiths ei kuitenkaan ole erinomainen pelkästään sanoitustensa takia. On mainittava, että myös musiikki on loistavaa. Johnny Marrin sovitukset ja soitto vievät laulut seuraavalle tasolle. Musiikin arvoa nostaa se, että se kuulostaa edelleen tuoreelta. Aika ei ole syönyt The Smithsin arvoa, kuten monen muun 1980-luvun yhtyeen. Lisäksi on huomionarvoista, että vaikka Morrissey onkin myöhemmällä soolourallaan kynäillyt tarttuvia kappaleita, yksikään niistä ei ole yltänyt The Smithsin tasolle. Marr ja Morrissey ovat tiettävästi edelleen riidoissa. Heidän yhtyeensä hajosi aikoinaan keskinäisiin erimielisyyksiin. Miehet ovat viime vuosina lähentyneet (kuten kokoelmalevyn julkaiseminenkin osoittaa), mutta paluu tai edes kiertue näyttävät silti epätodennäköisiltä.

Kaikkiaan The Smiths oli olemassaolonsa aikana melko aliarvostettu. Sillä oli muutamia hittejä, mutta suurin maine on kertynyt kuluneen 20 vuoden aikana. Bändi nauttii yhä vankkumatonta suosiota indie-piireissä. Kaikki eivät tosin pidä Morrisseyn räiskyvästä persoonallisuudesta, mutta toiset, kuten minä, eivät voi olla rakastamasta häntä. The Smiths oli kuitenkin neljän pääjäsenensä (joihin kahden mainitsemani herran lisäksi kuuluvat myös basisti Andy Rourke ja rumpali Mike Joyce) nerouden kollektiivinen ilmentymä. Se kuuluu lähtemättömästi aikaan, joka ei koskaan palaa. Onneksi musiikki säilyy ikuisesti.

Elokuvasta James Bond: Quantum of Solace

Väkivaltaviihteellä on yhä vankempi jalansija elokuvabisneksessä. Quentin Tarantinon kaltaiset ohjaajat ovat tehneet veripaltusta tavaramerkkinsä, ja ennen kaikkea tyylikkäästi. Tyyli onkin avain. Esimerkiksi Matt Damonin tähdittämät Bourne-elokuvat ovat supersuosittuja, vaikka niissä (kuten ei elokuvien pohjana toimivissa kirjoissakaan) ole päätä eikä häntää. Tärkeintä on, että miestä putoaa ja vauhti on kova. Vuonna 2006 ilmestynyt James Bond -elokuva Casino Royale toi monien rakastaman salaisen agentinkin onnistuneesti tähän pirtaan. Pätkä oli tietenkin jättimenestys. On yhteiskunnallisesti kiinnostavaa, kuinka väkivallan laatu näkyy positiivisesti lipputuloissa.

Järjestyksessään 22. Bond-raina Quantum of Solace vahvistaa kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että Bond ei todellakaan ole enää camp-huumoria, vaan vakavasti otettavaa toimintaa. Toiseksi varmistuu se, että kivikasvoinen Daniel Craig oli nappivalinta esittämään pääroolia.

Quantum of Solacen toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja loistavia, vaikkakin kovin kaukana todellisuudesta. Juuri tässä äärimmäisessä eskapismissa on Bondien vahvuus ja heikkous. Osumaa kestävät urheiluautot, naiset ja tyylikkäät puvut ovat tietysti monen miehen toivelistalla, mutta vakavasti Bondin toilailuja ei oikein voi ottaa. Daniel Craig säntäilee kadulla, katolla, kujalla, lentokoneessa, hotellissa, ravintolassa, ja ties missä. Kaikesta tästä hän selviää miehekkäästi ahavoituvilla kasvoilla. Muutenkin mies näyttää kuin vaatekatalogista karanneelta. Pakostakin tulee mieleen: onko Bondilla oma stylisti?

Silti, Daniel Craigin karisma, atleettisuus ja näyttelijänlahjat pitävät paketin koossa. Yliammutun toiminnan mittapuulla Quantum of Solace ei ole yhtä tyylikäs kuin edeltäjänsä Casino Royale, mutta kyseessä on silti käypä väkivaltaelokuva. Uutukainen on valovuosia Pierce Brosnanin viimeisiä Bondeja edellä. Kiitosta ansaitsevat pääroolin esittäjän lisäksi näyttävät maisemat, niitä vangitseva kuvaus, hommansa enimmäkseen osaava näyttelijäkaarti sekä mainio ääniraita. Huonointa anti ovat, valitettavasti, Bond-tytöt sekä tarinan konnat. Bond selviytyy sekä naisista että roistoista turhan helposti.

Ohjaaja Marc Foster, Craigin henkilökohtainen ehdotus paikalle, ei saa Bondiin tarpeeksi tyyliä, että elokuvan voisi nostaa lajityyppinsä klassikoksi. Tapahtumat seuraavat toisiaan kuin nousut ja laskut vuoristoradassa; suvantovaiheita seuraa aina kymmenen minuutin rähinä. Casino Royalesta tavatut yllätyksellisyys ja nyanssit puuttuvat. Eipä silti, Quantum Solacen katsoo mielellään, kunhan elokuvateatteri on mahdollisimman suuri ja turpasaunan katsominen miellyttää. Klassikkoa on aina vaikea seurata, mutta uusi Bond selviytyy urakasta kohtalaisesti. Ensi kerralla on lupa odottaa parempaa.

Sinikka Tirkkosen kirjasta Unohdus (Ntamo, 2008)

Sinikka Tirkkosen (s. 1954) toinen runokirja Unohdus on kaikin tavoin mielenkiintoinen. Edellinen, Otavan vuonna 2003 julkaisema Miten peiliin kirjoitetaan sai paljon kiitosta. Palkintojakin ropisi. Tirkkosen siirtyminen Ntamon kaltaiselle pienoiskustantamolle on siis jo tapaus sinänsä. Kirjakin on mitä mainioin, yksi kustantamonsa tämän vuoden parhaista.

Tirkkonen on kirjoittanut aiemmin myös proosaa, mutta runous on hänen vahvin osa-alueensa. Unohdus on tarkkaa, keskuslyyristä runoutta. Se liikkuu unenomaisissa maailmoissa. Juuri kielen tarkkuuden ja maiseman häilyvyyden vastakkainasettelu tekee teksteistä mielenkiintoisia. Asetelmasta kielii jo alun lyhyt runo, joka on omistettu lyyristen, loppuun asti tyyliteltyjen elokuvien mestarille, Andrei Tarkovskille. Toinen kirjassa vahvasti läsnä oleva tuttu herra on kittiläläinen taidemaalari Kalervo Palsa. Palsan eräs maalaus on Tirkkosen kirjan kannessa, ja seikkaileepa omaperäinen taidemaalari useiden runojen päähenkilönäkin.

Juuri Palsa on runojen rakastettu, mm. Aleksis Kiveen verrattavissa oleva hahmo. Unohduksessa käsitellään klassisia väärinymmärrettyjä taiteilijoita. He ovat yhteiskunnan ja jopa taidepiirien ulkopuolella. Heitä ei elinaikanaan ymmärretä, ja se hamuttu tunnustus tulee korkeintaan kuoleman jälkeen. Runojen puhuja on hänkin taiteilija. Puhujan ja puhuteltavan rooli hämärtyy, muusa ja taiteilija sekoittuvat. Ikuisuudessa (vaan ei tänään) he ovat yhtä.

Esimerkiksi näin:

"Sinä soudat yksin peilikirkasta Päijännettä,
pieni veneesi etääntyy.
Sinulla on sen veden silmät päivänä ennen kuin sorsa ammutaan.
Aurinko paistaa takanasi salmeen,
vesi asettuu, tulee aivan tyyntä,
syvyyksistä kuuluu tumma hiljainen laulu."

Tirkkonen kirjoittaa runoutta, joka on kypsyydessään omaa luokkaansa Ntamon tuotannossa. Sanoissa on vahvuutta, jonka sopisi herättävän laajempaakin huomiota. Tirkkosen teos jää tällaisenaan valitettavan vähäiselle huomiolle. Toivottavasti sitä ei kirjan nimen mukaisesti kuitenkaan unohdeta, vaan löydetään ja luetaan uudestaan.

- Unohdus Ntamon sivuilla
- Sinikka Tirkkonen Lukukeskuksen sivuilla

Yhdysvaltain presidentinvaalit 2008 - Obama.

Yhdysvallat valitsi seuraavaksi presidentikseen Barack Obaman. Obaman voitto oli odotettu ja toivottu. Olihan hän selvästi paras loppusuoralla olleista ehdokkaista. Uusi presidentti on 47-vuotias, ei siis poliitikoksi mikään vanha mies. Hänessä on samantyylistä karismaa kuin nuorimpana presidentiksi äänestetyssä John F. Kennedyssä, joka oli vuonna 1961 Valkoiseen taloon astuessaan 43-vuotias.

John McCainista olisi voittonsa myötä tullut Yhdysvaltain historian vanhin virkaan astunut presidentti. Onneksi näin ei käynyt. Se antaa toivoa paremmasta, ja siitä kuuluisasta muutoksesta, josta Obama on väsymättä kampanjassaan toitottanut.

Nyt on kuitenkin aika käydä sanoista tekoihin. Uudella presidentillä ja varapresidentti Joe Bidenillä on edessään valtava urakka. Laakereille ei sovi jäädä lepäämään, sillä juuri Bush nuoremman passiivisuus johti Yhdysvallat sen nykyiseen alennustilaan. Parannettavaa on, kuten edellisessä viestissäni maitsin, ainakin sisä- ja ulkopolitiikassa, sekä taloudessa. Obama mainitsikin voittopuheessaan osuvasti, ettei yksi virkakausi tule riittämään kuin työn aloittamiseen.

Vaikka Obama on poliitikkona innostava, en kuitenkaan usko hänen johtavan Yhdysvaltoja radikaalisti uusiin suuntiin. Hänen tekemänsä muutokset tulevat todennäköisesti pysymään pieninä; Yhdysvallat tulee jatkamaan sotatoimiaan Irakissa ja Afganistanissa, mutta pienimuotoisemmin. Asiat muuttuvat parempaan suuntaan, mutta hitaasti. Talouskriisi saadaan toivottavasti sentään kuriin välittömillä, markkinoita vakauttavilla toimilla. Näin aluksi tärkeintä olisi kuitenkin saada pahasti jakautunut Yhdysvaltain valtio yhden asian taakse. Nyt se näyttää toteutuvan.

Yhdysvaltain presidentinvaalit 2008 - Obama vai McCain?

"The damage visited upon America, and upon America’s standing in the world, by the Bush Administration’s reckless mishandling of the public trust will not easily be undone." (The New Yorker -lehden artikkelista)

Ylläolevan lauseen sisältöä on vaikea kiistää. Bushin sähläily ulko- ja sisäpolitiikassa on ajanut Yhdysvallat (ja muunkin maailman) melkoiseen liemeen. Onkin korkea aika, että Walker Teksasista saadaan viimeinkin kammettua ulos Valkoisesta talosta. Kahdeksan vuotta on pitkä aika olla presidenttinä. Siinä ajassa Bush on hölmöillyt kaikilla rintamilla - eikä vihani häntä kohtaan johdu pelkästään siitä, että luen Noam Chomskya säännöllisesti. Olen vakuuttunut, että maailma tulee huokaisemaan helpotuksesta, kun nuorempi Bush siirtyy takavasemmalle.

Vaalit pidetään vain muutaman päivän kuluttua. Itse kannatan Obamaa, sillä John McCain edustaa samoja arvoja kuin nykyinenkin presidentti. Lyhyesti ilmaistuna se kiteytyy haluun, että kaikki säilyy entisellään. Totta kai tämä vetoaa siihen amerikkalaiseen ihmisryhmään, jonka asiat ovat tällä hetkellä kunnossa. He kuuluvat kuitenkin pieneen eliittiin, lähinnä rikkaisiin, tietämättömiin ja fundementalistiuskovaisiin. Obaman vahvuudet puolestaan ovat hänen karismassaan ja kyvyssään innoittaa. McCain on 72 vuoden ikäinen, Obama puolestaan 47-vuotias. Nuoruus tekee muutoksen mahdolliseksi.

Vaalit ratkeavat tällä(kin) kertaa siihen, kuinka nuoret äänestävät. Nuorten apaattinen äänestyskäyttäytyminen on etenkin Yhdysvalloissa hyvin tunnettua. Lyhyesti: jos keski-ikäistä nuoremmat äänestävät, Obama voittaa. Jos he jäävät koteihinsa, McCain voittaa. Obama on useimmissa mielipidemittauksissa johdossa. Kaikki riippuu kuitenkin siitä, jaksavatko nämä Obamaa suosivat raahautua äänestyspaikoille.

Meillä Suomessa (ja laajalti muuallakin Euroopassa) media ja sitä kautta kansalaiset rummuttavat Obaman puolesta. Meillä onkin Helsingin Sanomien jatkuvan, yksipuoleisen uutisoinnin takia vääristynyt kuva vaalikampanjasta. Tilannehan on oikeasti todella kiperä. Toivottavasti ei kuitenkaan niin kiperä, että korkein oikeus joutuu valitsemaan presidentin - kuten tapahtui vuonna 2000.

The New Yorker (kuten monet ns. intellektuellilehdet) valitsi Obaman. Mutta kumman amerikkalaiset valitsevat?