Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 2008.
--
Käkkäräpään kootut sutkautukset
Frédéric Strauss: Almodóvar on Almodóvar, haastattelukirja, Like 2008
Espanjalainen Pedro Almodóvar (s. 1949) on ollut pitkään yksi nykyelokuvan kiinnostavimpia ohjaajia. Hänen intohimoiset elokuvansa käsittelevät vaikeita asioita, kuten tukahdutettuja tunteita, kuolemaa, sukupuolikysymyksiä, suhdetta vanhempiin, seksuaalisuutta, uskontoa ja muita seikkoja, jotka ainakin Hollywoodissa pyritään lakaisemaan viihdyttävyyden maton alle. Yhdysvalloissa Almodóvar ei ole vielä suostunut työskentelemään, vaikka mainitseekin Frédéric Straussin haastattelukirjassa, että se ei ole täysin poissuljettu vaihtoehto. Toistaiseksi hänen suurin menestyksensä on ollut vuonna 1999 ilmestynyt Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre), joka niitti mainetta elokuvafestivaaleilla aina Cannesia myöten. Elokuva niputti menestyksekkäästi Almodóvarin aiempia teemoja, kuten ohjaajan vahvan näkemyksen naisena olemisesta.
Almodóvar on Almodóvar on Like-kustantamon pitkään jatkuneen ohjaajahaastattelusarjan uusin käännös. Aiemmin on keskusteltu mm. Tim Burtonin, Quentin Tarantinon, Howard Hawksin ja David Lynchin kanssa. Almodóvarin haastattelut vetoavat nykylukijoihin, sillä ne yltävät aina vuoteen 2006 ja elokuvaan Volver asti. Kronologisesti etenevät haastattelut alkavat ohjaajan ensimmäisten lyhytelokuvien käsittelyllä, siirtyvät ensimmäiseen kokopitkään Pepi, Luc, Bom ja muut tytöt ja jatkuvat lähelle nykypäivää. Selviää, että Almodóvaria on kiittäminen esimerkiksi Antonio Banderasin ja Penélope Cruzin tuomisesta kansainväliseen tietoisuuteen. Almodóvarin omaperäisyys on vienyt monia muitakin elokuvavaikuttajia eteenpäin urallaan. Hän on itseoppinut ohjaaja, joka on onnellisen vapaa tekemään mitä haluaa.
Haastatteluista paljastuu yllättäviä asioita. Almodóvar haaveili aikoinaan kirjailijan urasta, mutta romaanien kirjoittaminen ei luonnistunut. Hän huomasi, että elokuvakäsikirjoituksella hän pystyy ilmaisemaan itseään paremmin. Asia jäi kuitenkin kaivelemaan, sillä ohjaaja mainitsee, että hänen mielestään suuri kirjallisuus on paljon elokuvaa suurempaa taidetta. Hän mainitsee jokaista lausetta viimeiseen asti hioneen ranskalaisen Gustave Flaubertin (1821-1880). Maininnassa lienee tosin kyse taiteilijan pakonomaisesta tarpeesta alentaa itseään. (Päinvastainen esimerkki löytyy runoilija Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) puheista, joissa hän nostaa juuri elokuvan kirjallisuuden yläpuolelle.) Kiinnostavia yksityiskohtia ovat myös Almodóvarin varhaiset yritykset kirjoittaa sarjakuvia ja hänen entinen drag-bändinsä.
Almodóvar on Almodóvar on kuten muutkin haastattelusarjan teokset. Se tuskin vetoaa tavallisiin lukijoihin, mutta elokuvista, luomisprosessista ja Almodóvarista kiinnostuneille se on todellinen aarreaitta. Ohjaaja paljastuu mielenkiintoisista aihevalinnoistaan huolimatta perinteiseksi elokuvantekijäksi, jolle tärkeintä on kertoa hyviä tarinoita. Kirjan lopussa on porkkanana Pedron veljen, elokuvatuottaja Agústin Almodóvarin kirjoittama artikkeli heidän yhteistyöstään. Kokonaisuus on syväluotaava sukellus erään omaperäisen ja merkittävän elokuvaohjaajan maailmaan.
lauantai 27. joulukuuta 2008
Kirja-arvostelu: Into - Kummalta puolelta muna paistetaan
Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 2008.
--
Intoilevaa runoutta
Markku Into: Kummalta puolelta muna paistetaan, runoja, Sammakko 2008
Markku Into ammentaa taas samasta kielellisyydestä, josta hän Turun runouden underground-liikkeen johtohahmona tuli tunnetuksi. Kääntäjänä Into on tehnyt hyvää työtä tuomalla esimerkiksi Kurt Schwittersin kaltaisia nimiä kotimaiseen kirjallisuustietoisuuteen. Viime vuosina ilmestyneet omat kokoelmat, Hyvä yö ja Potero, ovat merkinneet vanhan jäärän uutta tulemista. Niissä hän on pitkästä aikaa todella antautunut mielikuvien ja tunteiden vietäväksi.
Uusi Kummalta puolelta muna paistetaan ei nimensä vastaisesti tarjoa ohjeita, vaan kehottaa avautumaan uusille mahdollisuuksille. ”Mitä jos ottaisin rennosti”, Into kirjoittaa. Säe vaikuttaa ryppyotsaiselle lukijalle suunnatulta ehdotukselta. Innosta ei juurikaan välitetä akateemisissa piireissä. Siksi onkin mukava huomata, että useaan kertaan palkittu ja muutenkin tunnustettu runoilija kieltäytyy vieläkin mukautumasta. Into ei kumartele. Hän katsoo maailmaa samoin palavin silmin kuin muutama kymmenen vuotta sitten.
Kirjassa runojen kokija ei aina välttämättä ole Into itse, mutta turkulaiseksi hän paljastuu. Turun kaupunki vertautuu maailmaan. Maailma näyttäytyy aina sellaisena kuin millainen on kokijan mielentila. Kesä on milloin allergian ja hien, milloin lämmön aikaa. Kaupunkilainen pystyy näkemään kuluneen ajan alati rappeutuvista rakennuksista. Kirja alkaa mollivoittoisesti: ”Aurajoen suussa kuihtuvat nostokurjet / Tolppa-apinoiden varjot sumussa”. Ei kuitenkaan kulu montaakaan sivua, kun kuolema unohtuu ja runoilijan lanteet hytkyvät kuin vanhoina hyvinä aikoina: ”Tunnen yhä bizarrin svengin väreet / Zatopekin luut!”
Toivo herää. Ehkä kaikkea ei vielä sittenkään ole menetetty.
Lukijakin rentoutuu säkeiden soljuessa. Elämä on vakavaa, mutta sitä ei saa ottaa liian vakavasti. Aina on toivoa siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen. Kirjan loppupuolella on lista levyistä, joita tekijä on kuunnellut kootessaan käsikirjoitusta. Manic Street Preachersin ja Rammsteinin kaltaisia yhtyeitä sisältävästä listasta saa hyvän kuvan siitä, mitä Into on kirjassa tavoitellut. Hän on kiinnostunut uudesta, mutta haluaa muistaa vanhan. Hänelle maailma on samalla selkeä että monimutkainen, hauska että vakava. Elämä nähdään runoissa ristiriitaisena.
Ristiriitaisuus johtaa Innon tapauksessa välillä myös ongelmiin. Kuten hänen edellisetkin kokoelmansa, on Kummalta puolelta muna paistetaan ajoittain epätasainen. Säkeet vierivät eteenpäin sellaisella vauhdilla, että ne sotkeutuvat välillä omaan näppäryyteensä. Etenkin pidemmissä runoissa Into päätyy kikkailemaan. Näin käy esimerkiksi runossa Moniminä: ”en kerjää lespaavan / hönöapteekkarin tiskin yli / nylkyttävää neurologista / äbörumbapuukkoa”. Parhaimmillaan Into on yksittäisissä lakonisissa huomautuksissa, kuten loistavassa säkeessä ”tervaskanto lopetti tupakoinnin ja kuoli”.
Ylilyöntejä lukuun ottamatta Into kirjoittaa tyypillisistä aiheista kiinnostavasti. Ihminen vanhenee, jää yksin ja kuolee. Runoilija onnistuu kuitenkin ilakoimaan, vaikka surullisuus nostaakin päätään. Kaikkein koskettavin ja oikeastaan irralliseksi muusta kirjasta jäävä runo on Jarkko Laineelle kirjoitettu muistoruno: "hiljaisella otsalla runon uurteet / raskaan sateen jälkeen / silmät siristävät valoon / lämpöinen käsi lakanalla / kädessäni hetkien muisto mahdottomat sanat / kun tajuaa pilvien hajoavan kalkin / kultatukan leimahdus nuoruuden häivähdys / uskomattoman raastava hiljaisuus / viimeinen hidastus / äänetön höyryveturi humahtaa lihan ja surun tunneliin / viimeiset sanasi minulle: / päässä kihisee”.
Toisin kuin Intoa lukiessa yleensä, Laineelle omistetuista säkeistä tulee hyvin surulliseksi.
Takakannessa Into väittää vihdoinkin tehneensä kokoelman, joka on ”kuin kalikat pinnasängyssä”. Itse en menisi aivan niin pitkälle, sillä hyötyesineeksi Kummalta puolelta muna paistetaan on sittenkin liian kesytön. Lausuma kannattaakin tulkita samaksi leikkisyydeksi, jota kirja on pullollaan. Mahdottomalta tuntuvaa maailmaa on usein mahdollista käsitellä vain satiirin kautta.
Kirjassa on muutamia eri tilaisuuksia varten kirjoitettuja juhlarunoja, mutta ne sulautuvat kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Kirja on muutenkin melko lyhyt, joten siinä on vähän ylimääräistä. Lopun monisivuisessa nimirunossa niputetaan samaan pakettiin underground-legenda M.A. Numminen, Platon, historia ja nykyisyys. Runo yhdistää oivasti kirjan teemat. Runoilijaa painaa pitkä menneisyys, mutta hän ei suostu painumaan kumaraan. Into kirjoittaa pudottavansa ”taivaanhomeeksi nuollun lautasen lattialle”, siis nauttimaan elämästä, muistamaan ja aloittamaan samalla alusta.
--
Intoilevaa runoutta
Markku Into: Kummalta puolelta muna paistetaan, runoja, Sammakko 2008
Markku Into ammentaa taas samasta kielellisyydestä, josta hän Turun runouden underground-liikkeen johtohahmona tuli tunnetuksi. Kääntäjänä Into on tehnyt hyvää työtä tuomalla esimerkiksi Kurt Schwittersin kaltaisia nimiä kotimaiseen kirjallisuustietoisuuteen. Viime vuosina ilmestyneet omat kokoelmat, Hyvä yö ja Potero, ovat merkinneet vanhan jäärän uutta tulemista. Niissä hän on pitkästä aikaa todella antautunut mielikuvien ja tunteiden vietäväksi.
Uusi Kummalta puolelta muna paistetaan ei nimensä vastaisesti tarjoa ohjeita, vaan kehottaa avautumaan uusille mahdollisuuksille. ”Mitä jos ottaisin rennosti”, Into kirjoittaa. Säe vaikuttaa ryppyotsaiselle lukijalle suunnatulta ehdotukselta. Innosta ei juurikaan välitetä akateemisissa piireissä. Siksi onkin mukava huomata, että useaan kertaan palkittu ja muutenkin tunnustettu runoilija kieltäytyy vieläkin mukautumasta. Into ei kumartele. Hän katsoo maailmaa samoin palavin silmin kuin muutama kymmenen vuotta sitten.
Kirjassa runojen kokija ei aina välttämättä ole Into itse, mutta turkulaiseksi hän paljastuu. Turun kaupunki vertautuu maailmaan. Maailma näyttäytyy aina sellaisena kuin millainen on kokijan mielentila. Kesä on milloin allergian ja hien, milloin lämmön aikaa. Kaupunkilainen pystyy näkemään kuluneen ajan alati rappeutuvista rakennuksista. Kirja alkaa mollivoittoisesti: ”Aurajoen suussa kuihtuvat nostokurjet / Tolppa-apinoiden varjot sumussa”. Ei kuitenkaan kulu montaakaan sivua, kun kuolema unohtuu ja runoilijan lanteet hytkyvät kuin vanhoina hyvinä aikoina: ”Tunnen yhä bizarrin svengin väreet / Zatopekin luut!”
Toivo herää. Ehkä kaikkea ei vielä sittenkään ole menetetty.
Lukijakin rentoutuu säkeiden soljuessa. Elämä on vakavaa, mutta sitä ei saa ottaa liian vakavasti. Aina on toivoa siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen. Kirjan loppupuolella on lista levyistä, joita tekijä on kuunnellut kootessaan käsikirjoitusta. Manic Street Preachersin ja Rammsteinin kaltaisia yhtyeitä sisältävästä listasta saa hyvän kuvan siitä, mitä Into on kirjassa tavoitellut. Hän on kiinnostunut uudesta, mutta haluaa muistaa vanhan. Hänelle maailma on samalla selkeä että monimutkainen, hauska että vakava. Elämä nähdään runoissa ristiriitaisena.
Ristiriitaisuus johtaa Innon tapauksessa välillä myös ongelmiin. Kuten hänen edellisetkin kokoelmansa, on Kummalta puolelta muna paistetaan ajoittain epätasainen. Säkeet vierivät eteenpäin sellaisella vauhdilla, että ne sotkeutuvat välillä omaan näppäryyteensä. Etenkin pidemmissä runoissa Into päätyy kikkailemaan. Näin käy esimerkiksi runossa Moniminä: ”en kerjää lespaavan / hönöapteekkarin tiskin yli / nylkyttävää neurologista / äbörumbapuukkoa”. Parhaimmillaan Into on yksittäisissä lakonisissa huomautuksissa, kuten loistavassa säkeessä ”tervaskanto lopetti tupakoinnin ja kuoli”.
Ylilyöntejä lukuun ottamatta Into kirjoittaa tyypillisistä aiheista kiinnostavasti. Ihminen vanhenee, jää yksin ja kuolee. Runoilija onnistuu kuitenkin ilakoimaan, vaikka surullisuus nostaakin päätään. Kaikkein koskettavin ja oikeastaan irralliseksi muusta kirjasta jäävä runo on Jarkko Laineelle kirjoitettu muistoruno: "hiljaisella otsalla runon uurteet / raskaan sateen jälkeen / silmät siristävät valoon / lämpöinen käsi lakanalla / kädessäni hetkien muisto mahdottomat sanat / kun tajuaa pilvien hajoavan kalkin / kultatukan leimahdus nuoruuden häivähdys / uskomattoman raastava hiljaisuus / viimeinen hidastus / äänetön höyryveturi humahtaa lihan ja surun tunneliin / viimeiset sanasi minulle: / päässä kihisee”.
Toisin kuin Intoa lukiessa yleensä, Laineelle omistetuista säkeistä tulee hyvin surulliseksi.
Takakannessa Into väittää vihdoinkin tehneensä kokoelman, joka on ”kuin kalikat pinnasängyssä”. Itse en menisi aivan niin pitkälle, sillä hyötyesineeksi Kummalta puolelta muna paistetaan on sittenkin liian kesytön. Lausuma kannattaakin tulkita samaksi leikkisyydeksi, jota kirja on pullollaan. Mahdottomalta tuntuvaa maailmaa on usein mahdollista käsitellä vain satiirin kautta.
Kirjassa on muutamia eri tilaisuuksia varten kirjoitettuja juhlarunoja, mutta ne sulautuvat kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Kirja on muutenkin melko lyhyt, joten siinä on vähän ylimääräistä. Lopun monisivuisessa nimirunossa niputetaan samaan pakettiin underground-legenda M.A. Numminen, Platon, historia ja nykyisyys. Runo yhdistää oivasti kirjan teemat. Runoilijaa painaa pitkä menneisyys, mutta hän ei suostu painumaan kumaraan. Into kirjoittaa pudottavansa ”taivaanhomeeksi nuollun lautasen lattialle”, siis nauttimaan elämästä, muistamaan ja aloittamaan samalla alusta.
Kirja-arvostelu: Byatt - Riivaus
Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 2008.
--
Järki ja tunteet
A.S. Byatt: Riivaus - romanttinen kertomus, romaani, Teos 2008 (Marja Alapaeus ja Leevi Lehto suom.)
A.S. Byatt (s. 1936) on rakastetuimpia englantilaisia kirjailijoita. Hänen suosituin romaaninsa niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin on vuonna 1990 ilmestynyt, Booker-palkittu Riivaus. Se on romanttisesta viktoriaanisesta tarinaperinteestä ammentava paksu, monitasoinen kirja, josta riittää iloa sateisiin iltoihin. Kirja on viimeinkin saatu myös suomennettua ja julkaistua Teoksen Babel-käännössarjassa.
Riivauksen keskiössä on nykyhetkessä operoiva nuori kirjallisuustutkija Roland, joka saa sattumalta käsiinsä mielenkiintoista kirjeaineistoa. Se liittyy kuviteltuihin viktoriaanisen ajan runoilijoihin, Randolph Henry Ashiin ja Christabel LaMotteen, joilla näyttää olleen suhde. Rolandia ryhtyy auttamaan kanssatutkija, nainen nimeltä Maud Bailey. Yhdessä he alkavat selvittää runoilijoihin liittyvää salaisuutta.
Riivaus on yli 700-sivuinen kirjajärkäle ja sen perässä on vielä suomalaisten kirjallisuustutkijoiden laatima pitkähkö essee, joka kertoo mielenkiintoisesti romaanin taustoista. Rakenteeltaan Riivaus on rönsyilevä. Nykyisyyttä käsitellään 1800-lukulaisen romaanin hengessä liioitellun kuvailevasti. Päähenkilöt ovat hyvällä tavalla vanhanaikaisia, siveellisiä tutkijoita. Heidänkin kehittyvä rakkautensa on normien sanelemaa. Välillä kerrontaa rytmitetään tutkijoiden löytämillä kirjeillä, jotka ovat kerrassaan viehättäviä ja muodostavat oman kirjansa romaanin sisälle. Siellä täällä on myös Byattin itsensä kynäilemää viktoriaanista runoutta. Säkeiden suomennoksista vastaa Leevi Lehto. Runosuomennokset ovat pääosin hyvätasoisia, vaikka pientä väkinäisyyttä onkin havaittavissa. Marja Alapaeusin suomennostyö on korkeatasoista, jopa loistavaa.
Katkonainen kerronta on hyvä tapa pitää raskaalta vaikuttava romaani lukukelpoisena. Fiktiiviset kirjeet on painettu kursiivilla, mikä tekee niiden lukemisesta hankalaa. Silmät joutuvat koetukselle, sillä kirjeitä riittää puolisenkin sataa sivua yhteen menoon. Itse teksti on kuitenkin loistavaa. Riivausta lukee sananmukaisesti kuin riivattu, vaikka pintatasolla tarinassa tapahtuu melko vähän. Kiinnostavuudet löytyvät heti pinnan alta: monet 1800-lukuun viittaavat nykyhetken alluusiot, totuuden etsiminen, moraalikysymykset ja huolellinen tutkimustyö. Byatt itsekin on kirjallisuudentutkija, joten hän tietää mistä kirjoittaa.
Riivauksen alaotsikko on romanttinen kertomus. Se on monitulkintainen, mielikuvituksen merkitystä korostava viite. Se asettaa periaatteessa kirjalle ja kirjailijalle tiettyjä odotuksia, mutta Byatt kiertää ovelasti kaikki sudenkuopat. Riivaus on romantiikkaa, etsiväkertomus, kirjeromaani, runoutta, draamaa, näytelmää, satua ja monta muuta asiaa – usein vieläpä kaikkea samanaikaisesti. Kirjallisuustutkijoiden ympärille ja sisälle rakentuva romaani on niin valtava taideteos, että siinä itsessäänkin riittäisi tutkittavaa pitkäksi aikaa.
Tekstiin tutustumiseen kannattaa varata runsaasti aikaa. Kirja avautuu parhaiten hitaalla, kärsivällisellä lukemisella. Lukijan ei tarvitse olla kirjallisuuden ammattilainen nauttiakseen tarinasta. Riivaus käynnistyy hitaasti, mutta paranee loppua kohden. Byatt ei ole valinnut helpointa mahdollista tietä, joka olisi ollut kertomuksen sijoittaminen suoraan 1800-luvun Englantiin. Nykyhetki ja menneisyys elävät romaanissa rinta rinnan. Ne imevät toisistaan voimaa ja yhtyvät henkilöissä ja heidän suhteissaan. Maailma on kuin yksi suuri kirja jota tutkia.
--
Järki ja tunteet
A.S. Byatt: Riivaus - romanttinen kertomus, romaani, Teos 2008 (Marja Alapaeus ja Leevi Lehto suom.)
A.S. Byatt (s. 1936) on rakastetuimpia englantilaisia kirjailijoita. Hänen suosituin romaaninsa niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin on vuonna 1990 ilmestynyt, Booker-palkittu Riivaus. Se on romanttisesta viktoriaanisesta tarinaperinteestä ammentava paksu, monitasoinen kirja, josta riittää iloa sateisiin iltoihin. Kirja on viimeinkin saatu myös suomennettua ja julkaistua Teoksen Babel-käännössarjassa.
Riivauksen keskiössä on nykyhetkessä operoiva nuori kirjallisuustutkija Roland, joka saa sattumalta käsiinsä mielenkiintoista kirjeaineistoa. Se liittyy kuviteltuihin viktoriaanisen ajan runoilijoihin, Randolph Henry Ashiin ja Christabel LaMotteen, joilla näyttää olleen suhde. Rolandia ryhtyy auttamaan kanssatutkija, nainen nimeltä Maud Bailey. Yhdessä he alkavat selvittää runoilijoihin liittyvää salaisuutta.
Riivaus on yli 700-sivuinen kirjajärkäle ja sen perässä on vielä suomalaisten kirjallisuustutkijoiden laatima pitkähkö essee, joka kertoo mielenkiintoisesti romaanin taustoista. Rakenteeltaan Riivaus on rönsyilevä. Nykyisyyttä käsitellään 1800-lukulaisen romaanin hengessä liioitellun kuvailevasti. Päähenkilöt ovat hyvällä tavalla vanhanaikaisia, siveellisiä tutkijoita. Heidänkin kehittyvä rakkautensa on normien sanelemaa. Välillä kerrontaa rytmitetään tutkijoiden löytämillä kirjeillä, jotka ovat kerrassaan viehättäviä ja muodostavat oman kirjansa romaanin sisälle. Siellä täällä on myös Byattin itsensä kynäilemää viktoriaanista runoutta. Säkeiden suomennoksista vastaa Leevi Lehto. Runosuomennokset ovat pääosin hyvätasoisia, vaikka pientä väkinäisyyttä onkin havaittavissa. Marja Alapaeusin suomennostyö on korkeatasoista, jopa loistavaa.
Katkonainen kerronta on hyvä tapa pitää raskaalta vaikuttava romaani lukukelpoisena. Fiktiiviset kirjeet on painettu kursiivilla, mikä tekee niiden lukemisesta hankalaa. Silmät joutuvat koetukselle, sillä kirjeitä riittää puolisenkin sataa sivua yhteen menoon. Itse teksti on kuitenkin loistavaa. Riivausta lukee sananmukaisesti kuin riivattu, vaikka pintatasolla tarinassa tapahtuu melko vähän. Kiinnostavuudet löytyvät heti pinnan alta: monet 1800-lukuun viittaavat nykyhetken alluusiot, totuuden etsiminen, moraalikysymykset ja huolellinen tutkimustyö. Byatt itsekin on kirjallisuudentutkija, joten hän tietää mistä kirjoittaa.
Riivauksen alaotsikko on romanttinen kertomus. Se on monitulkintainen, mielikuvituksen merkitystä korostava viite. Se asettaa periaatteessa kirjalle ja kirjailijalle tiettyjä odotuksia, mutta Byatt kiertää ovelasti kaikki sudenkuopat. Riivaus on romantiikkaa, etsiväkertomus, kirjeromaani, runoutta, draamaa, näytelmää, satua ja monta muuta asiaa – usein vieläpä kaikkea samanaikaisesti. Kirjallisuustutkijoiden ympärille ja sisälle rakentuva romaani on niin valtava taideteos, että siinä itsessäänkin riittäisi tutkittavaa pitkäksi aikaa.
Tekstiin tutustumiseen kannattaa varata runsaasti aikaa. Kirja avautuu parhaiten hitaalla, kärsivällisellä lukemisella. Lukijan ei tarvitse olla kirjallisuuden ammattilainen nauttiakseen tarinasta. Riivaus käynnistyy hitaasti, mutta paranee loppua kohden. Byatt ei ole valinnut helpointa mahdollista tietä, joka olisi ollut kertomuksen sijoittaminen suoraan 1800-luvun Englantiin. Nykyhetki ja menneisyys elävät romaanissa rinta rinnan. Ne imevät toisistaan voimaa ja yhtyvät henkilöissä ja heidän suhteissaan. Maailma on kuin yksi suuri kirja jota tutkia.
Kirja-arvostelu: Bukowski - Valitut runot 1946-1994
Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 2008.
--
Kaljanhuuruista runoutta
Charles Bukowski: Valitut runot 1946-1994, runoja, Sammakko 2007
Charles Bukowski (1920-1994) on kovassa maineessa. Hän on renttu, ikuinen poikamies ja juoppolalli, joka toteutti unelmansa, jätti tylsän työnsä postissa ja ryhtyi täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Hän oli tuottelias kynäniekka, jolta ilmestyy runokokoelmia vielä tänäänkin, melkein 15 vuotta kuoleman jälkeen. Bukowski eli railakkaasti, mutta piti järjen päässä. Kirjoittaminen oli etusijalla, pullo ja naiset vasta kakkosena ja kolmosena. Tästä olisi monen suomalaismiehenkin hyvä ottaa opiksi.
Elämänsä aikana Bukowski ehti julkaisemaan novellikokoelmia, muutaman romaanin ja monia runokirjoja. Runoutta hän julkaisi amerikkalaisissa pienlehdissä jo ennen vuonna 1960 ilmestynyttä esikoiskokoelmaansa Flower, Fist and Bestial Wail. Mies oli jo varhain kovassa kulttimaineessa, mutta suursuosion hän saavutti vasta elämän ehtoopuolella ja ennen kaikkea postuumisti.
Bukowski oli hyvin kiinnostava hahmo. Hän loi romaaneihinsa kirjallisen alter egon Henry Chinaskin, joka joutui monenmoisiin kaljanhuuruisiin kommelluksiin matkallaan kirjailijaksi. Bukowskin kännikalan ja huithapelin maine perustuukin osittain Chinaskin sekoiluihin, joita monet pitävät elämänkerrallisina. Kirjailija ja Chinaski pitivät kyllä samoista asioista, kuten laukkaradoilla ja juottoloissa pyörimisestä, tupakasta ja halvoista naisista. Totta on kuitenkin myös se, että Bukowski oli piinkova ammattilainen. Hän kirjoitti jatkuvasti ja julkaisi ahkerasti.
Prosaistina ja runoilijana Bukowski muistutti kantrilaulaja Johnny Cashia (1932-2003), joka halusi laulaa asioista mahdollisimman suoraan ja rehellisesti. Bukowskin teksteistä puuttuu kaikki snobismi ja teeskentely. Runot ovat yksinkertaisia ja kertovat elämän pikkuasioista, kuten juopottelusta, eroista, tylsistymisestä, viimeisestä savukkeesta. Kirjailija ei saarnaa. Hän mainitsee pilke silmäkulmassa, että arkipäivän kestää paremmin pienessä maistissa. Lukijankin on pakko naurahdella välillä ääneen runojen kertomille pienille tarinoille, anekdooteille ja sutkautuksille.
Sammakko on suomentanut Bukowskin tuotantoa laajasti ja lisää on tulossa. Seppo Lehtisen suomentama Valitut runot kartoittaa baarikärpäsen koko runotuotantoa. Kirja on luontevaa jatkoa aiemmin julkaistuille yksittäisille kokoelmille. Kirjassa käsiteltyjen vuosien 1946 ja 1994 välillä Bukowskin tyyli ei juurikaan muuttunut. Hän kynäili samalla arkisella tavalla koko elämänsä. Kirjailijapiirit nyrpistivät nenäänsä Bukowskille, mistä tämä vähät välitti. Hän näytti keskisormea ja antoi kynän sauhuta. Tuloksena oli vaihtelevan tasoista runoutta, joka näkyy Valituissa runoissakin pienenä laadullisena heittelehtimisenä. Välillä runoratsu laukkaa kuin tuulispää, kuten säkeissä ”kun naiset lakkaavat kantamasta / peilejä mukanaan / niin ehkä sitten / he voivat alkaa puhua minulle / vapautumisesta”. Toisinaan taas hevonen ontuu pahasti, kuten säkeissä ”nyt meille tyrkätään / kaikki kerralla kuin / McDonaldsin hampurilainen”.
Valitut runot 1946-1994 on mukava läpileikkaus kiinnostavan runoilijan tuotantoon. Bukowski koki paljon ja kirjoitti toden ja kuvitellun muistiin. Niistä syntyi hänen legendansa. Lehtisen suomennokset tavoittavat hyvin runojen arkisen, rennon otteen. Nykyelämän hektisyyden keskellä on välillä hyvä puhaltaa peli poikki, korkata huurteinen, laittaa tupakka huuleen ja lukea Bukowskia. ”Meidän täytyy tuoda oma valomme pimeyteen”, runoilee elämän baarikärpänen ja on oikeassa.
--
Kaljanhuuruista runoutta
Charles Bukowski: Valitut runot 1946-1994, runoja, Sammakko 2007
Charles Bukowski (1920-1994) on kovassa maineessa. Hän on renttu, ikuinen poikamies ja juoppolalli, joka toteutti unelmansa, jätti tylsän työnsä postissa ja ryhtyi täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Hän oli tuottelias kynäniekka, jolta ilmestyy runokokoelmia vielä tänäänkin, melkein 15 vuotta kuoleman jälkeen. Bukowski eli railakkaasti, mutta piti järjen päässä. Kirjoittaminen oli etusijalla, pullo ja naiset vasta kakkosena ja kolmosena. Tästä olisi monen suomalaismiehenkin hyvä ottaa opiksi.
Elämänsä aikana Bukowski ehti julkaisemaan novellikokoelmia, muutaman romaanin ja monia runokirjoja. Runoutta hän julkaisi amerikkalaisissa pienlehdissä jo ennen vuonna 1960 ilmestynyttä esikoiskokoelmaansa Flower, Fist and Bestial Wail. Mies oli jo varhain kovassa kulttimaineessa, mutta suursuosion hän saavutti vasta elämän ehtoopuolella ja ennen kaikkea postuumisti.
Bukowski oli hyvin kiinnostava hahmo. Hän loi romaaneihinsa kirjallisen alter egon Henry Chinaskin, joka joutui monenmoisiin kaljanhuuruisiin kommelluksiin matkallaan kirjailijaksi. Bukowskin kännikalan ja huithapelin maine perustuukin osittain Chinaskin sekoiluihin, joita monet pitävät elämänkerrallisina. Kirjailija ja Chinaski pitivät kyllä samoista asioista, kuten laukkaradoilla ja juottoloissa pyörimisestä, tupakasta ja halvoista naisista. Totta on kuitenkin myös se, että Bukowski oli piinkova ammattilainen. Hän kirjoitti jatkuvasti ja julkaisi ahkerasti.
Prosaistina ja runoilijana Bukowski muistutti kantrilaulaja Johnny Cashia (1932-2003), joka halusi laulaa asioista mahdollisimman suoraan ja rehellisesti. Bukowskin teksteistä puuttuu kaikki snobismi ja teeskentely. Runot ovat yksinkertaisia ja kertovat elämän pikkuasioista, kuten juopottelusta, eroista, tylsistymisestä, viimeisestä savukkeesta. Kirjailija ei saarnaa. Hän mainitsee pilke silmäkulmassa, että arkipäivän kestää paremmin pienessä maistissa. Lukijankin on pakko naurahdella välillä ääneen runojen kertomille pienille tarinoille, anekdooteille ja sutkautuksille.
Sammakko on suomentanut Bukowskin tuotantoa laajasti ja lisää on tulossa. Seppo Lehtisen suomentama Valitut runot kartoittaa baarikärpäsen koko runotuotantoa. Kirja on luontevaa jatkoa aiemmin julkaistuille yksittäisille kokoelmille. Kirjassa käsiteltyjen vuosien 1946 ja 1994 välillä Bukowskin tyyli ei juurikaan muuttunut. Hän kynäili samalla arkisella tavalla koko elämänsä. Kirjailijapiirit nyrpistivät nenäänsä Bukowskille, mistä tämä vähät välitti. Hän näytti keskisormea ja antoi kynän sauhuta. Tuloksena oli vaihtelevan tasoista runoutta, joka näkyy Valituissa runoissakin pienenä laadullisena heittelehtimisenä. Välillä runoratsu laukkaa kuin tuulispää, kuten säkeissä ”kun naiset lakkaavat kantamasta / peilejä mukanaan / niin ehkä sitten / he voivat alkaa puhua minulle / vapautumisesta”. Toisinaan taas hevonen ontuu pahasti, kuten säkeissä ”nyt meille tyrkätään / kaikki kerralla kuin / McDonaldsin hampurilainen”.
Valitut runot 1946-1994 on mukava läpileikkaus kiinnostavan runoilijan tuotantoon. Bukowski koki paljon ja kirjoitti toden ja kuvitellun muistiin. Niistä syntyi hänen legendansa. Lehtisen suomennokset tavoittavat hyvin runojen arkisen, rennon otteen. Nykyelämän hektisyyden keskellä on välillä hyvä puhaltaa peli poikki, korkata huurteinen, laittaa tupakka huuleen ja lukea Bukowskia. ”Meidän täytyy tuoda oma valomme pimeyteen”, runoilee elämän baarikärpänen ja on oikeassa.
tiistai 23. joulukuuta 2008
maanantai 22. joulukuuta 2008
sunnuntai 21. joulukuuta 2008
perjantai 19. joulukuuta 2008
Jusu Annalan kirjasta aDIEuXit (Ntamo, 2008)
aDIEuXit on kommentoijalle vaikea pala. Se on sekasotku, kielisokkelo ja kerta kaikkiaan mahdoton kirja käsitellä konventionaalisin perustein. Alussa lainataan rehvakkaasti Wittgensteinia ja Dantea. Kyse on kielen perusteiden tutkimisesta. Esitetään ikuisia kysymyksiä: mikä on kirjallisuutta? Mikä runoutta? Vai mitä pitäisi sanoa tästä, nokturnon artikkelista lainatusta runosta:
A QUOI UN POÈTE EST-IL BON?
Itest litlkubirdu, ausyystumnmuu2n währ(end)kaan
c@cht&ty, preparpantu al buio
compl&o lådtikkoon,
göra
fetar&&tu
mångkertai(seksi) undja kill&tu
noyerttamalla Armagnaciin
– hic!
Br@ent&tu ownssa f@vassaan
& e@ty aus boneuineen, siipngs.
D am it Criticojen fingrm&
eivät sporcarsitune&,
sen legl@ rollttiin pap/eriin.
C’est fruitvrai. Voilàbouill&out!
bonBon APPÉtit,
Monsieurra Côtel&te d’Porc.
Niinpä. Jusu Annalan runot ovat usein valtavirrasta poikkeavia, mutta aDIEuXit on hänen selvästi kokeilevin kirjansa tähän asti. Ei siis mikään ihme, että kirjaan ei yksikään arvostelija ole tietääkseni tarttunut. Meillä kun tupataan edelleen pelkäämään erilaista. Eikö kuitenkin pitäisi argumentoida, että runo on jo itsessään erilaista, ja kriitikon tulisi siksi siihen tarttua? aDIEuXit ei nimittäin ainakaan sulje itseään ulos laadullisin perustein.
Kirjan runot pyörivät sivuilla hallitsemattomasti. Erikokoiset kirjaimet, käsittämättömät sanayhdistelmät ja Lassi Hyvärisen kirjoitustyylin mieleen tuovat typografiset kokeilut seuraavat toisiaan. Puhtaasti kokeilevana kirjana Annalan uusin ei ole mikään mestariteos, kuten esimerkiksi Kari Aronpuron monet julkaisut, mutta sen vahvuus on lyhyt mitta. Annalan vyörytystä jaksaa hyvin aDIEuXitin vajaan 50 sivun verran.
Kustantajakin heittää esittelysivulla ranttaliksi: ”Sitaatti Wittgensteinilta pitää jo sinällään. Tietenkin jonkinlainen dadaismi, Tzara, cummings, Joyce, Lewis Caroll... valaisseet pimeyttä jota ei ole, ja toisaalta, sen läpi ei voi nähdä. ’Dreamy min dryyms, snoor und snyyze. Yxinyt. Vajos. Ajos. Jos.’” Mitäpä tähän enää lisäämään? aDIEuXit kehittää Annalan edellisen kirjan, Paellan, ideaa kiinnostavalla ja tuoreella tavalla.
tiistai 16. joulukuuta 2008
Arvostelu Hannu Häklin kirjasta Seuraajat
"Häkli kirjoittaa tuokiokuvia elämästä. Siihen liittyy erilaisia matkoja, kipuja ja iloja, säätiloja, kirjoittamista ja kirjoittamatta jättämistä."
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+runous&rid=1737
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+runous&rid=1737
maanantai 8. joulukuuta 2008
Miikka Mutasen kirjasta Esikko, klassikko (Ntamo, 2008)
Miikka Mutanen kirjoittaa omaperäistä, lyyristä ja surrealistishenkistä runoutta. Häntä on aiemmin julkaistu mm. Parnassossa, ja mies kääntää myös James Joycen mammuttimaista Finnegans Wakea suomeksi. Ntamon julkaisema Esikko, klassikko on kuitenkin perinteisempää tekstiä kuin Joycen kiemurainen proosa.
Mutasen kirjan säkeet sisältävät kuulaita tuokiokuvia. Runot ovat muutamaa poikkeusta huolimatta lyhyehköjä, ja hyvä niin. Mutasella on ilmeinen kyky kirjoittaa pienessä mitassa. Tutusti, kuten Ntamon monissa muissakin lyyrisemmissä julkaisuissa, runot muuttuvat pidentyessään kehnommiksi. Eipä silti, lyhyen muodon taitaminen on taito sinänsä. Näitä Mutasen runojakin olisi todennäköisesti karsastettu suuremmalla kustantamolla.
Tulos on siis kaksijakoinen: toisaalta lukija jää kaipaamaan tarkempaa kustannustoimittamista, toisaalta runojen karheus ja alkuperäisyys pääsee hyvin esille. Mutasenkin kirja toimisi paremmin lyhyempänä, mutta mainioita lyyrisiä välähdyksiä etsii mielellään. Parhaimmillaan Esikko, klassikko on välähdyksissä: ”Valkea helle - lehdet, joiden läpi valo kuultaa”. Kuvasto on surrealistis- ja fantasiahenkistä, mutta mukana on myös perinteisempää sanastoa, kuten tähtiä, avaruuksia ja järviä. Huumoriakaan ei unohdeta: ”leikkaan kynsiä / kirjoitan runoa / kaksin käsin pidän kiinni saksista”.
Viiteen osioon jaetussa kirjassa käydään läpi myyttinen, metafyysinen matka. Runojen puhuja ei juurikaan käy dialogia, vaan puhuttelee luontoa, avaruutta ja itseään. Lukijalle jää kummallinen tunne, että teksteissä samanaikaisesti on ja ei ole yhtenäisyyttä. Ne ikään kuin leijailevat kasteena ilmassa, tai ovat jonkinlaisia irrallisia, ihmeellisiä taivaankappaleita. Tämä metafyysinen vaikutelma lienee ollut tekijän tarkoituksenakin. Kokonaisuudesta ei saa otetta, ennen kuin lakkaa tavoittelemasta sitä ja alkaa leijailemaan tekstien mukana: ”Tähtien voima koskettaa minua, / myrskyjen yksinäisyys ja, huokaus: / Taivas on kaunis ja nousee korkeuksiin, / kuin suru, kuin päättymätön unelma.”
Mutanen on kiinnostava, sillä hänen runonsa ovat monitahoisia. Niistä löytyy monelle jotain. Olennainen kuvasto löytyy pienellä etsimisellä: ”Nimet syntyvät syvässä valossa / Äänettömästi, energiapurkauksina”. Esikko, klassikko on sisällöltään, teemoiltaan ja kieleltään rosoinen, lyyrinen ja kiinnostava, mutta parannettavaa jää rutkasti.
lauantai 6. joulukuuta 2008
perjantai 5. joulukuuta 2008
keskiviikko 3. joulukuuta 2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)