parent.deselectBloggerImageGracefully

Elokuvasta Milk (2008)

On synti ja häpeä, jos ja kun The Curious Case of Benjamin Button ryövää Milkiltä kaikki Oscarit tulevassa Oscar-gaalassa. Ensimmäinen sai 13 ehdokkuutta, kun jälkimmäiselle niitä suotiin vain kahdeksan. Aiheita tarkastellessa ei ole vaikea arvata, kuka on gaalan ehdoton ennakkosuosikki. Näin ei pitäisi olla.

Milk kertoo Harvey Bernard Milkistä, ensimmäisestä avoimesti homoseksuaalista miehestä, joka äänestettiin Kaliforniassa poliitikon virkaan. Hän taisteli julkisesti ja onnistuneesti homoseksuaalien oikeuksien puolesta. Punaisia vaatteita olivat patavanhoillisuus, nurkkakuntaisuus ja fundementalismi. Jeesus- ja uskontokortteja pelattiin useita, ja, kuinka ollakaan, lopulta Milk ammuttiin toimistossaan. Kyseessä on tarina, joka kannattaa ja pitää kertoa.

Onneksi tarina on kerrottu hyvin. Sean Penn, nykynäyttelijöistä tämän hetken parhaimmistoa, ansaitsee suitsutusta pääroolistaan. Vaikka hänet palkittiin Oscarilla jokusen vuoden takaisesta Mystic Riveristä, tästä hänen pitäisi saada toinen pysti. Onhan Brad Pittkin erinomainen Benjamin Buttonissa, mutta Penn suorastaan loistaa Milkissä. Akatemia on tehnyt historiansa aikansa runsaasti oikeusmurhia, ja tästä näyttää tulevan taas yksi sellainen.

Eikä siinä vielä kaikki. Yleensä keskinkertainen Josh Brolinkin on erinomainen Milkin elämän rakkautena. Emile Hirsch, James Franco, ja muut tekevät hekin hienoa työtä. Ohjaaja Gus Van Sant palaa puolestaan takaisin suurempien elokuvien pariin. Hän ehti yli kymmenen vuoden takaisen Good Will Huntingin jälkeen tehdä lähinnä erinomaisia pienemmän budjetin tuotantoja. Milk on hänen voimannäytteensä. Se on hienoa elokuvataidetta. Kaikki kuvausta, leikkausta ja musiikkia myöten on kohdallaan.

Toivon olevani väärässä ja Milkin ryöväävän Oscar-potin. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, oikeus ei tälläkään kertaa voita. Milk on kuitenkin jo voittanut puolelleen sekä katsojat että kriitikot. Se täydentää Hollywoodin hyvää elokuvavuotta 2008.

Elokuvasta Waltz with Bashir (2008)

Waltz with Bashir on yksi viime vuoden omaperäisimpiä ja parhaimpia elokuvia. Se käsittelee alati paperilla olevaa vaikea aihetta, palestiinalaisten ja israelilaisten välistä kärhämää, mutta tekee sen uudella, loistavalla tavalla. Kyseessä on nimittäin animoitu dokumenttielokuva. Israelilainen ohjaaja Ari Folman osallistui nuorena miehenä elokuvan kuvaamiin tapahtumiin, eli Israelin Palestiinan miehitykseen vuonna 1982. Erityisesti Waltz with Bashir keskittyy selvittelemään tiettyä dokumentoitua joukkomurhaa, johon Folman välillisesti osallistui, mutta jonka hänen mielensä pyrki kieltämään. Kyseessä on siis myös elokuva muistista.

Näennäisesti Waltz with Bashir etenee kuin konventionaalinen dokumentti. Elokuvassa nähdään haastatteluja. Haastateltavat muistelevat tapahtumia, jotka puolestaan on näytelty. Vaikka piirroselokuvamainen tyyli antaisi olettaa päinvastaista, Waltz with Bashir on mitä vakavin elokuva. Se ottaa kantaa vakavaan aiheeseen. Kyse on syyllisyydestä, syyllisyydentunnosta, vastuusta, sodasta, muistista, viattomuuden menettämisestä. Animaatio on paras tapa kuvata hallusinaatioita, unia, jopa todellisuutta. Haastattelijana toimiva Folman pystyy, kiitos animaation, visualisoimaan mielessään toisten kertomukset, olivat ne sitten miten sekopäisiä tahansa, ja näyttämään ajatuksensa katsojalle.

Lopulta päädytään massamurhaan, sen kuvaukseen, sen selvittelyyn. Päätellään, että kaikki, katsojat ja osallistujat, ovat syyllisiä. Jopa me elokuvakatsojat olemme välillisesti vastuussa, sillä kukaan ei tehnyt mitään pysäyttääkseen käynnissä ollutta tapahtumasarjaa. Syyllisyys ei unohdu, sillä se kestää sukupolvia, ehkä ikuisesti.

Elokuvan huhuttiin voittavan Cannesin elokuvafestivaalien pääpalkinnon, mutta ikävä kyllä pysti meni sivu suun. Pienempiä palkintoja on silti sadellut, eikä syyttä. Waltz with Bashir on eräs viime vuosien vaikuttavimmista elokuvista. Se on mestarillinen osoitus elokuvan voimasta vaikuttaa taiteen keinoin.

Outi-Illuusia Parviaisen kirjasta Memo (Ankkuri, 2007)

Outi-Illuusia Parviainen (s. 1979) on monialataiteilija. Memo on hänen ensimmäinen kirjansa. Se on leikekirjatyyppinen kokonaisuus, jossa yhdistyvät runot, mietteet, satunnaiset huomiot, kuvat ja muut visuaaliset elementit. Kirja on mielenkiintoinen, jopa avantgardistinen. Eipä siis ihme, että sitä ei ole mediassa huomioitu. Kuten tuttua, kaikki poikkeava jää (ainakin aluksi) paitsioon.

Memo on muistilappuja, muistoja. On ostoslistaa, kuvia sutatuista lapuista, lainauksia, viivakoodeja, runoja. Lyriikka on päällekäyvää, jopa alleviivaavaa: ”D-sade, kemikaali / turvottaa yläluomen ja samalla syytää / keitoksen / juurruttavan onnentunteen poskiluun taa”. Välillä runot on taiteltu sivuttain, joten lukija joutuu kääntämään päätään tai kirjaa. Lukija pakotetaan täten osallistumaan, ottamaan mielessään kantaa.

Kirja noudattelee muistojen logiikkaa: aiheesta ja mielleyhtymästä loikataan toiseen. Se haistattaa pitkät romantiikalle. Heti, kun runo näyttää siirtyvän lyyrisempään suuntaan, tekijä vetäisee maton alta: ”Nurmi, syvävesi. / Kaikki turhan laakeaa / romantiikalla ruokittu metsäsika / paisti / josta puuttuu raato”. Ei tämän ole tarkoituskaan olla mukavaa. Päänsisäinen muistio on kaoottinen, täynnä epäloogisuutta. Kauneus sekoittuu rumuuteen.

Niin: vaikea tätä kirjaa olisi kuvitella supermarkettien hyllyille tai kukkahattutätien iltalukemiseksi. Memo sisältää silti kauneutta, joka ei ole sanoissa, vaan nimenomaan kirjan visuaalisuudessa. Kirjan vahvin osa-alue, taitto, miellyttää silmää ja saa lukijan tutkimaan sivuja. Tämä tutkailu kannattaa.

Muualla:

- Kirja lulu.comissa
- Parviaisen runoblogi

Kirja-Arvostelu: Simic - Ääni aamulla kello kolme

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 4 / 2008.

--

Maisemassa välkähtävä virneentapainen

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme, runoja, Aki Salmela ja Timo Hännikäinen suom. (WSOY 2008)

Timo Hännikäinen (s. 1979) ja Aki Salmela (s. 1976) ovat runoilijoita, suomentajia ja esseistikkoja - siis laaja-alaisia kirjallisia vaikuttajia. Charles Simic (s. 1938) puolestaan on serbialais-yhdysvaltalainen, vanhoilla päivillään laajasti palkittu runoilija. Hännikäinen ja etenkin Salmela ovat tehneet hyvää työtä tuomalla ulkomaisia lyyrikkoja suomalaiseen runotietoisuuteen. Nyt vuorossa on Simic. Ääni aamulla kello kolme on suomennosvalikoima, joka sisältää amerikkalaistuneen runoilijan tekstejä vuosilta 1971-2005. Otanta on siis laaja. Se on hyvä, sillä Simiciä ei kirjamuodossa ole Suomessa tätä ennen julkaistu.

Ääni aamulla kello kolme alkaa hyvin kirjoitetulla selitysosiolla, jossa kerrotaan lyhyesti käännettävän elämäntarina ja hänen runoutensa perusteet. Toisin kuin voisi luulla, entisessä Jugoslaviassa syntynyt ja ympäri maailmaa kiertänyt kirjailija ei kirjoita synkkiä säkeitä. Hänen runoutensa on surrealistissävytteistä ja usein odottamatonta. Tähän tapaan: ”Voit myös nähdä / ketun vievän kanaa mennessään, / alastoman pariskunnan hääyönään, / savupatsaan, / pahasilmäisen naisen sylkäisevän maitotonkkaan.” Runoilija liikkuu odottamattomasti ja odottamattomilla alueilla.

Hännikäinen ja Salmela kirjoittavat Simicin liikkuvan kielessään näkyjen ja näkökulmien tasolla. Runot ovat Simicin tapa nähdä todellisuus. Ne ovat kuitenkin soinnillisesti selkeitä, eivätkä omaan napaansa tuijottavia, mikä puolestaan helpottaa kääntämistä. Säkeet etenevät tosin melkoisin koukeroin, aiheesta toiseen ja taas takaisin. Lukija saa pinnistellä pysyäkseen tarkoituksen perässä. Onkin mielenkiintoista, että Simic on Yhdysvalloissa myös suuremman yleisön suosiossa. Ehkä toivoa on vielä. Tai ehkä se johtuu kirjailijan mainiosta huumorintajusta: ”Hyvät filosofit, minä tulen surulliseksi kun ajattelen. / Käykö teillekin niin?”

Ääni aamulla kello kolme on hyvä pelinavaus. Simic on kuitenkin julkaissut melkoisen läjän kirjoja, joista yksittäisiäkin näkisi mielellään suomennettavan. Hän on raivannut itselleen merkittävän paikan Yhdysvaltain nykyrunoudessa kirjoittamalla omaperäistä, yhtä aikaa kiertelevää ja puhuttelevaa runoutta. Simic on merkittävä tarkkailija, jolta suomalaisillakin kirjailijoilla ja lukijoilla olisi paljon oppimista. Älä anna ruman kannen pelottaa, vaan käy ostamassa tämä kirja.

Kirja-arvostelu: Cormac McCarthy - Tie

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 4 / 2008.

--

Vähäeleisyys ennen kaikkea

Cormac McCarthy: Tie, romaani, WSOY 2008, Kaijamari Sivill suom.

Cormac McCarthy (s. 1933) on pitkän linjan romaanikirjailija. Hän on erityisen tunnettu Yhdysvalloissa, jossa hänelle on myönnetty merkittävä Pulitzer-palkinto. Euroopassa hän ei ole aivan niin suosittu. Suomennettuja teoksia on nyt kolme, vuonna 1995 ilmestynyt Matka toiseen maailmaan (The Crossing, 1994), Cohenin veljesten elokuvana suursuosioon noussut, vuonna 2006 käännetty Menetetty Maa (No Country for Old Men, 2005), sekä nyt julkaistu Tie (The Road, 2006).

Tie kuvaa apokalypsin jälkeistä maailmaa. Maapalloa on kohdannut määrittelemätön tuho, joka on tappanut leijonanosan ihmisistä, autioittanut kaupungit ja peittänyt kaiken tuhkalla. Kirjassa seurataan nimetöntä pääkaksikkoa, isää ja poikaa, jotka yrittävät selviytyä tässä vihamielisessä maailmassa. Sen lisäksi, että päivittäisten tarpeiden täyttäminen käy päivä päivältä vaikeammaksi; elämää hankaloittavat entisestään kannibaalijoukot sekä toiset selviytyneet, jotka ajattelevat vain omaa napaansa. McCarthyn kerronta on vähäeleistä. Se koostuu lyhyistä lauseista, joissa tapahtumia kuvataan niin vähän kuin mahdollista.

Kaikkialle levinnyt tuhka ja taivaan harmaus ovat paitsi konkreettisia asioita, niin myös metaforia. Ikävä tunnelma leviää myös nimettömiin hahmoihin sekä kirjoitustyyliin. Romaanissa ei ole kappale- tai lukujakoja, eikä siinä käytetä lainausmerkkejä. Toiminnan lisäksi myös tyyli on siis riisuttu äärimmilleen. Tässä mielessä kirja on hieman liian pitkä, melkein 250 sivua. Pienoisromaanina Tie olisi voinut olla jopa mestarillinen, tällaisenaankin se on tosin lukemisen arvoinen.

Tie käsittelee samaa soihdun välittämiseen sukupolvelta toiselle liittyvää teemaa kuin Menetetty maakin. Tien kulkeminen on tietysti myös näppärä, joskin kulunut vertauskuva elämän matkalle. Mielestäni aiempi romaani on kuitenkin parempi kirja, vaikka juuri Tie palkittiinkin Pulitzerilla. Kaijamari Sivillin käännöstyö on pääosin hyvätasoista. Tekstiä lukee mielellään, vaikka olenkin pidempien, rönsyilevämpien lauseiden ystävä. Toivottavasti McCarthya kohtaan lisääntynyt kiinnostus johtaa myös hänen aiempien teostensa kääntämiseen suomeksi.

Kirja-arvostelu: Dostojevski - Rikos ja rangaistus / Köyhää väkeä

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 4 / 2008.

--

Uudelleentulkittu mestari

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus / Köyhää väkeä, romaaneja, Otava 2008, Olli Kuukasjärvi ja Martti Anhava suom.



Fjodor Dostojevskistä (1821-1881) ei pääse eroon. Hänen teoksiaan on kiitelty ja haukuttu pitkälti yli sata vuotta, eikä loppua ole näkyvissä. Toisten mielestä Dostojevski on psykologisen kuvauksen mestari, joidenkin mielestä taas nais- ja juutalaisvastainen surkimus, vain eräät näkökulmat mainitakseni. Hänen merkityksensä romaanitaiteelle on joka tapauksessa kiistaton. Klassisesta venäläisestä kirjallisuudesta nostetaan usein esiin juuri Dostojevski ja aikalainen Leo Tolstoi (1828-1910). Nämä kaksi nimeä kannattaa muistaa ja mainita.

Otava on ottanut työn alle hienon ja työlään projektin, eli Dostojevskin merkittävimpien kirjojen suomentaminen uudelleen. Tälle onkin tilausta, sillä edellisistä käännöksistä on vierähtänyt aikaa. Kielen modernisointi herättää tietysti jälleen keskustelua kääntämisen mielekkyydestä, mutta mielestäni sekä Rikos ja rangaistus -pääteoksen suomentanut Olli Kuukasjärvi että Köyhää väkeä -esikoisromaanin suomentanut Martti Anhava suoriutuvat työstään erinomaisesti.

Kirjakaksikosta Köyhää väkeä on se, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle. Anhavan suomennos on nimittäin laatuaan vasta toinen, vaikka alkukielinen kirja näki päivänvalon jo vuonna 1844. Dostojevskin esikoisteos on kirjeromaani. Kirjeromaani lajityyppinä oli jo ilmestyessään tyylillisesti vanhentunut. Suosittiin suuria romaaneja, kirjeromaanien kulta-aika oli 1700-luvun jälkipuoliskolla. Niinpä Dostojevski herätti jo nuorena miehenä närää. Monet eivät ymmärtäneet uutta romaania, jossa romantiikka yhdistyi Pietarin kaupungin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Köyhää väkeä on satiirinen, mutta sillä on vakava tarkoitus. Dostojevski haluaa näyttää, ettei romanttisella toiminnalla ole mahdollisuuksia raadollisessa kaupunkiyhteiskunnassa.

Kirjan keskiössä ovat kirjurina työskentelevä vanhempi herra Makar Devuškinin, sekä Varvara Dobroselovan, nuori ompelijatar. He eivät ole juurikaan kosketuksissa todellisuuteen. Molemmat elättelevät kuvitelmia rakkaudesta ja rikkaudesta, vaikka asuvatkin Pietarin laitamilla lähes vailla mahdollisuuksia parempaan. Kaksikko lähettää toisilleen kirjeitä. Dostojevskille tyypillistä on, että tapahtumat sijoittuvat kuumaan kesään. Niin luonnon kuin ihmisten kohdalla pätee, että pinnalla on rauhallista, mutta sisällä kiehuu. Asiat menevät tietenkin päin honkia. Dostojevski maalaa jo esikoisessaan kiinnostavan kuvan elämän häilyvyydestä ja ihmisten todellisista motiiveista. Kirja ei ole lähellekään niin loistava, kuin hänen myöhemmin kirjoittamat tiiliskivensä, mutta romaani on silti ohittamaton Dostojevskistä kiinnostuneille.

Rikos ja rangaistus taas on se suuri romaani, josta Dostojevski parhaiten tunnetaan. Kirja on monille tuttu, ja jos ei ole, niin on syytä lähteä kipin kapin kirjastoon. Rikos ja rangaistus ilmestyi 1864, tasan 20 vuotta esikoisromaanin jälkeen. Tällä välillä Dostojevski oli ehtinyt kirjoittaa tukun kirjoja, joiden laatu vaihteli erinomaisesta todella kehnoon. Työ kuitenkin kannatti, sillä se johti tyylillisiin täysosumiin, kuten Rikokseen ja rangaistukseen, sekä myöhempiin merkkiteoksiin, kuten Karamazovin veljeksiin.

Ensimmäinen Rikoksen ja rangaistuksen suomennos nähtiin vuonna 1889. Sittemmin käännöksiä on ilmestynyt useampia. Se onkin ymmärrettävää, sillä kirjaa on luettu intohimoisesti koko tämän ajan. Teoksesta on saatu aikaan melkoinen polemiikki, mikä on tietysti kaunokirjallisen tekstin kohdalla usein tervetullutta. Kirjan päähenkilö on nuori mies nimeltä Raskolnikov. Hän asuu ruumisarkkua muistuttavassa pienessä huoneistossa ja unelmoi tulevansa suurmieheksi. Lopulta hän keksii keinon: murhan. Kohteeksi hän valitsee koronkiskurieukon, jolle on itsekin velkaa. Eukosta ei kukaan pidä ja tappaminenhan on tunnetusti mitä kutkuttavinta puuhaa. Kirveen heiluessa hautaan menee valitettavasti viaton sivullinenkin, mutta aina roiskuu kun rapataan.

Sitten alkavat tunnontuskat. Raskolnikov tulee henkisesti ja fyysisesti sairaaksi tehtyään kammottavan tekonsa. Hän alkaa käydä vainoharhaiseksi, pelkää kiinnijäämistään, tarkkailee toisia ihmisiä ja laiminlyö elämäänsä. Opiskeluja pitäisi jatkaa, mutta siihen ei tunnu olevan syytä. Työskentelyyn hän ei kykene, makaapa vain kotona ja odottaa rangaistusta. Rikos ja rangaistus on parhaimmillaan juuri tässä vaiheessa. Toki murhiin johtava alun tapahtumasarja on sekin kiinnostava, mutta Dostojevski pääsee todella vauhtiin vasta kuvatessaan Raskolnikovin sisäisiä kärsimyksiä. Kuvaan astuu muuta väkeä. Jotkut heistä huolehtivat Raskolnikovista, toiset alkavat vähitellen liittää häntä rikokseen. Rangaistus pannaan täytäntöön itse asiassa jo kirjan tässä vaiheessa.

Dostojevski antaa itselleen ja teemoilleen varsin paradoksaalisesti toivoa, kaiken synkkyyden keskelläkin. Raskolnikovin tunnustettua ja jouduttua vankeuteen hän kokee valaistumisen ja tulee paremmaksi ihmiseksi. Kirjan keskiössä ovat yksilöt, mikä nousee esiin erityisesti Raskolnikovin kohdalla. Rikos ja rangaistus onkin mitä kiinnostavin ihmiskuvaus. Kuukasjärven vivahteikas nykysuomi tuo tälle merkittävälle romaanille ansaitusti monia uusia lukijoita.

Dostojevski-suomennoksia on luvassa lisääkin, joten niitä jää odottamaan innolla.

Kirja-arvostelu: Eeva-Liisa Manner - Kirkas, hämärä, kirkas

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 4 / 2008.

--

Kirkkautta, hämärää, kirkkautta

Eeva-Liisa Manner: Kirkas, hämärä, kirkas, runoja, Tammi 2008

Pentti Saarikoski (1937-1983) ja Eeva-Liisa Manner (1921-1995) olivat maamme merkittävimpiä runoilijoita. He uudistivat ja herättelivät runouden kenttää 1900-luvun jälkipuoliskolla niin omilla runoillaan kuin suomennoksillaankin. Manner kirjoitti kuulaalla, modernismiin vivahtavalla tyylillä. Kumpikin heistä oli paitsi lyyrinen, niin myös poliittinen runoilija. Manner oli sitoutumattomuudessaan ja kriittisyydessään viisaampi, Saarikoski puolestaan sotkeutui kommunismiin. Voidaan ajatella, että Mannerin tekstit ovat tästä syystä kestäneet paremmin aikaa. Molemmat kynäilivät myös proosaa sekä muuta kirjallisuutta, mutta suurimmillaan he olivat runoilijoina.

Kirkas, hämärä, kirkas sisältää koko Mannerin runotuotannon. Kirja julkaistiin alkujaan vuonna 1999, mutta nyt se ilmestyi muuttumattomana uusintapainoksena. Kirjassa on valtavan runomäärän lisäksi myös Tuula Hökän kirjoittama asiantunteva esipuhe, joka valottaa kirjailijan elämää, hänen merkitystään ja tarkoituksiaan. Kansien väliin on ahdettu kaikkiaan 11 kokoelmaa, mutta mukana on myös runoja kokoelmien ulkopuolelta. Kirja pohjautuu teosten alkuperäisiin painoksiin. Manner tunnetusti muokkasi jo julkaistuja runojaan myöhemmin rankalla kädellä. Kirkas, hämärä, kirkas mahdollistaa siis alkuperäiseen Manneriin tutustumisen. Muutoksiakaan ei tosin ole unohdettu. Runoista on nimittäin luettavissa sekä alkuperäiset että muokatut versiot. Lukeminen on näin entistä kiinnostavampaa.

Mannerin esikoisteos, vuonna 1944 julkaistu Mustaa ja punaista on vielä sovinnainen. Se käsittelee sotaa ja kirjailijan synnyinkaupunkia Viipuria. Viipurin menettäminen vaikutti Manneriin syvästi. Menetys ja juurettomuus kaikuvat vielä monesta myöhemmästä kirjasta. Seuraava runoteos, Kuin tuuli tai pilvi (1949), oli jo parempi, mutta vasta vuonna 1956 julkaistu Tämä matka räjäytti pankin. Se oli suomalaisen modernismin merkkiteos, joka on kestänyt hyvin aikaa. WSOY kieltäytyi aikoinaan julkaisemasta kirjaa, koska siinä oli Ruth Ellisin teloitusta käsittelevä poliittinen runo. Manner siirtyi Tammelle, jolta tämä kokoelmakin nyttemmin ilmestyi.

Sittemmin Manner liikkui mielenkiintoisiin suuntiin. Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964) oli luontokeskeinen, Fahrenheit 151 (1968) käsitteli puolestaan tyhjyyttä. Samana poliittisesti merkittävänä vuonna ilmestyi myös hieno Jos suru savuaisi, jossa otettiin suorasanaisesti kantaa Prahan vuoden 1968 tapahtumiin. Silti Manner oli ensisijaisesti keskeislyyrinen runoilija. Tällä tyylillä hän kirjoittikin parhaat ja muistettavimmat säkeensä.

Kirkas, hämärä, kirkas antaa jo nimenä erinomaisen kuvan Mannerin runoudesta. Monet hänen teksteistään perustuivat valon ja pimeän vuorovaikutukselle ja vastakkainasettelulle. Mannerin runous oli musiikkia, kuulasta sekä monitasoista. Hän oli yksinäinen ihminen, joka käsitteli yksinäisyyttään kirjoittamalla siitä. Tuloksena oli merkittävä siivu suomalaista lyriikkaa. Melkein 600-sivuinen kokoelmanjärkäle Kirkas, hämärä, kirkas on kauttaaltaan erinomainen kirja, joka sopii mittapuuksi kenelle tahansa runoutta harrastavalle. Manneriin kannattaa uppoutua.

nick_cave_1.jpg

Nick_Drake.jpg

keith_richards.jpg

jonnydrum-722926.jpg

BruceSpringsteen-L1.jpg

48289609_95075f785f.jpg

Elokuvasta The Curious Case of Benjamin Button (2008)

The Curious Case of Benjamin Buttonia katsellessa tulee ihmetelleeksi, kuinka juuri tätä elokuvaa pidetään yhtenä vuoden 2008 parhaista. Vastaukset ovat tosin ilmiselviä: hienoa näyttelyä ja ohjausta, kaunista kuvaa, suuria tunteita ja Oscar-kelloja kilkuttava erikoinen tarina. Siitä huolimatta tulee miettineeksi elokuvan saamaa lähes poikkeuksetta ylistävää vastaanottoa.

Miksikö? Koska F. Scott Fitzgeraldin tarinaan perustuva elokuva on lähtökohdaltaan liiankin erikoinen. Se kertoo miehestä nimeltä Benjamin Button, joka syntyy vanhana ja kuolee nuorena. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, mutta tarinoiden, kirjojen ja elokuvien fantasiamaailmassa kaikki on periaatteessa sallittua. Se kuitenkin herättää automaattisesti tukun olemassaoloon ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä kysymyksiä, joihin elokuva ei osaa vastata.

On vähintäänkin arvelluttavaa seurata, kuinka Brad Pittin näyttelemä "vanha" Benjamin tapaa elokuvan alussa nuoren tytön (jota suurimassa osassa pätkää näyttelee erinomainen Cate Blanchett). Benjaminin "nuorentuessa" ja tytön kasvaessa heistä tulee tietenkin rakastavaisia. Moralistiset hälytyskellot alkavat soida kohtauksessa, jossa kaksikko päätyy rakastelemaan. Tulee mieleen, että heillä ei voi olla puhtaita jauhoja pussissa.

Juuri tästä vaikeasti hyväksyttävästä lähtökohdasta käsin on mielenkiintoista, että elokuva kommentoi monella tapaa suvaitsemattomuutta. Se sijoittuu enimmäkseen 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jossa esimerkiksi rotusyrjintä oli vielä arkipäivää. Tuore isäkään ei aivan alussa hyväksy muotopuolta Benjamia, vaan päätyy hylkäämään tämän.

Pilvellä on tietysti hopeareuna. Sylivauva-Benjaminin hylkääminen tapahtuu portaikossa, joka johtaa ystävällisten ihmisten asuttamaan vanhainkotiin. Ensimmäisenä paikalle osuu musta nainen, jonka sydän on puhdasta kultaa. Hän on vanhainkodin työntekijä, ja rupeaa sitten Benjaminin sijaisäidiksi. Oikea äiti on kuollut synnytyksessä, eikä häntä siksi ikävä kyllä käsitellä. Monessa muussakin kohdassa joutuu pyörittelemään päätään, vaikka alkuperäinen novellikaan ei tavoitellut sosiaalista realismia.

Vaikka meno on koko reilun kahden ja puolen tunnin ajan älytöntä, kuolema tuo vakavuutta. Benjaminin on vaikea suhtautua ystävien ja rakastettujen menetykseen. Hänhän muuttuu koko ajan nuoremmaksi ja, paradoksaalista kyllä, kokeneemmaksi. Vaikka Benjamin on hänkin matkalla olemattomuuteen, hänen erikoisessa tilanteessaan on jotain ei-inhimmillistä. Koska hän kokee ikääntymisen käänteisesti, myös katselijan on vaikea samaistua häneen - oli Brad Pitt sitten kuinka sympaattinen tahansa.

Koska kyseessä on Hollywood-tuotanto, melodraamaa on liikaa. Käsikirjoitus ei mukaile alkuperäistä novellia. Tämä on lähtökohtaisesti hyvä, sillä Fitzgerald kiersi selkeät moraaliset ongelmat kirjoittamalla farssia. Draama menee kuitenkin elokuvassa plörinäksi, koska vaikeisiin kysymyksiin ei edes yritetä vastata. Käsikirjoitus piiloutuu fantasiaverhon taakse.

Benjamin Button -elokuvasta voi siis nauttia täysin rinnoin ainoastaan, jos ei ajattele liikaa. Siinä on monia hauskoja ja surullisia käänteitä, eivätkä tuotantoarvotkaan ole sieltä huonommasta päästä. Brad Pittin asettaisin itsekin mieluusti ehdolle parhaaksi näyttelijäksi Oscar-gaalassa. Hän pitää karismallaan paketin koossa. Tiukkapipona olen kuitenkin velvoitettu sanomaan, että takaperinvanhenemisen aihe on tekijöille liian vaikea pala purtavaksi. Kertomus herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Oscareita se tulee voittamaan, vaikka parempiakin elokuvia olisi palkittavana.

Elokuvasta Che: El Argentino

Vallankumoustaisteilija Ernesto "Che" Guevaran (1928-1967) nimi ja naama ovat tuotemerkkejä. Marxilaisia aatteita kannattanut Guevara varmasti kääntyisi haudassaan, jos tietäisi kuinka hänet on kapitalistisessa maailmassa tuotteistettu. On paitoja, pinssejä, laukkuja, kyniä, kaikkea maan ja taivaan välillä. Vallankumous elää, mutta vääristyneenä.

Nyt on sitten elokuvakin. Onneksi Che ei sorru perinteisiin suuren elokuvan kliseisiin: siinä ei ole käytetty amerikkalaista rahoitusta, suurin osa dialogista on espanjaksi, eikä kyseessä ole yksioikoinen ylistyselokuva.

Che on jaettu kahteen osioon, jotka kestävät yhteensä neljä tuntia. Ensimmäinen, El Argentino, käsittelee Guevaran ja Fidel Castron vallankumoustaistelua Kuubassa. Jälkimmäisessä elokuvassa Guevara nähdään Boliviassa, jossa hän kohtasi loppunsa.

Nimiroolia esittävä Benicio Del Toro palkittiin Cannesin edellisillä filmifestivaaleilla ansaitusti parhaan miesnäyttelijän palkinnolla. Hänen karismansa kantaa ja vie elokuvaa eteenpäin, vaikka hyvin näyttelee Castroa esittävä Demián Bichirkin. On mielenkiintoista, että vaikka Del Toro on tunnettu näyttelijä, se ei haittaa illuusiota. Tapahtumiin uppoutuu, eikä katsoja välillä tunnu katsovan elokuvaa ollenkaan.

Niinikään on mukava nähdä, että ohjaaja Steven Soderberg on palannut vakavampien elokuvien pariin. Ocean's-elokuvia kun alkaa olla jo enemmän kuin tarpeeksi. Che on Soderbergin paras työ sitten Trafficin. Se miellyttänee monia katselijakerroksia, koska se on toiminnallinen mutta herättää myös ajatuksia. Eri aikatasot on rytmitetty mestarillisesti.

Toisaalta ohjaajan lupaukset Guevaran puolueettomasta tarkastelusta eivät aivan toteudu El Argentinossa. Ehkä toisessa osassa, joka tiettävästi on ensimmäistä synkempi, nähdään vallankumoustaisteilijan makaaberimpia puolia. El Argentinossa Guevara on pelkästään sympaattinen, viisas ja sydämeltään hyvä ihminen, joka pakon edessä joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja. Hän on ihanteellisesti kansan puolella.

Toisissa käsissä kiehtova aihe olisi kuitenkin varmasti mennyt hukkaan. Hieno käsikirjoitus, osaava pääosanesittäjä ja hyvä ohjaaja tuovat Che Guevaran lähelle. Parasta El Argentinossa on kuitenkin sen maanläheisyys. Se ei ole pompöösi Hollywood-elokuva, vaan kertoo ihmisestä ja ihmisistä. Kyseessä on yksi vuoden 2008 parhaista suurista tuotannoista.