Peter Handkesta ja hänen romaaneistaan

Peter Handke

Peter Handke (s. 1942) on monipuolinen ja tuottelias kirjailija. Hän on syntyjään itävaltalainen, mutta on pitkään asunut muualla, muun muassa Pariisissa ja Berliinissä. Miehen laajaan tuotantoon kuuluu romaaneja, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Runouden saralla Handke ei ole loistanut, proosassa sitäkin enemmän. Elokuvista ja näytelmistä erityismaininnan puolestaan ansaitsevat Wim Wendersin kanssa tehty Berliinin taivaan alla -elokuvan käsikirjoitus sekä varhaisnäytelmä Publikumsbeschimpfung, eli yleisönhaukkumisnäytelmä.

Suomessa Handke on kohtalaisen tunnettu, vaikka hänen tuotannostaan on suomennettu vain pieni osa. Esimerkiksi Vasenkätisen naisen (suom. 1981) ja Jukeboksista (2005) kaltaiset romaanit ovat kuitenkin tuoneet hänelle meikäläisiä lukijoita. Viimeksi käännetty Don Juan (hänen itsensä kertomana) (2008) ei ole hänen parhaita töitään, mutta pitää ainakin Handken kirjallisella kartallamme.

Tällä vuosikymmenellä itävaltalaiskirjailijaan kääntämiseen on panostanut pieni Lurra Editions -kustantamo. Se on julkaissut viime vuosina peräti kolme Handken pienoisromaania. Ne ovat edellä mainitut Jukeboksista ja Don Juan sekä niitä ennen käännetty, tekijän äidin itsemurhasta kertova Riisuttu epäonni (2003). Pienoisromaanien saralla Handke on erityisen taitava. Etenkin Jukeboksista on todellinen helmi, eräs parhaista lukemistani lyhyistä proosateksteistä.

Kaikki eivät Handkesta pidä. Usein se johtuu hänen mielipiteistään, ei proosastaan. Handke aloitti provosoivalla tekstillä, mutta ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään erityisen poleemista. Miestä on kritisoitu esimerkiksi Slobodan Miloševićin hallinnon ja persoonan puolustamisesta. Siksi merkittävät kirjallisuuspalkinnotkin ovat häntä vältelleet. Pitkä klassikkoromaania Handke ei ole tosin kirjoittanut. Kuten sanottu, hänen vahvuutensa ovat lyhyemmissä teksteissä.

Handken proosaa (ja miksei näytelmiäkin) soisi suomennettavan enemmänkin. Hänen runsaasta, monivivahteisesta tuotannostaan löytyy varmasti ammennettavaa. Kielitaitoisten onneksi englanninnoksiakin on hyvin saatavilla.

Kauko Röyhkästä ja romaanista Kesä Kannaksella (2009)

Kauko Röyhkä

Kauko Röyhkä, oikealta nimeltään Jukka-Pekka Välimaa (s. 1959), on kirjailija ja muusikko. Kirjailijana hän on parhaimmillaankin keskinkertainen, muusikkona puolestaan loistava. Omaa taiteilijanimeään kantavia LP:itä hän on julkaissut kolmisenkymmentä, ja kokoelmalevyjäkin riittää. Kirjoja puolestaan ilmestyy melkein joka vuosi. Röyhkä on tuottelias mies.

Suuri yleisö tuntee vain Röyhkän provosoivan puolen. Hän on "saatananpalvoja", ärsyttäjä, kaiken kaikkiaan epämiellyttävä mies. Röyhkä on tehnyt ikävästä persoonastaan tavaramerkkinsä, elantonsa takeen. Ja hyvinhän se toimii. Kirjailija-muusikko ei ole rahoissaan, mutta pärjää silti tekemällä taidetta.

Viime vuosina Röyhkä on taas ollut nosteessa. Lässähtämään päin ollut musiikkiura sai uutta nostetta Riku Mattilan kanssa tehdystä yhteislevystä, jonka kappaleisiin kuului minihitti Helvetti. Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa tehty Zaia-sovitus sekä Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon kanssa tehty Hiekkarantaa-levy ovat nekin sittemmin saaneet positiivisen vastaanoton. Vastikään ilmestyi Helsingin Sanomissakin asti kehuttu romaani Kesä Kannaksella (Like, 2009).

Viimeisimmässä opuksessaan Röyhkä palaa suurimman kirjallisen menestyksensä, Kaksi aurinkoa -kirjan (Like, 1996) maisemiin. Proosaa Röyhkä ei kirjoita kovinkaan hyvin, korkeintaan menettelevästi. Silti hänen kirjallisissa julkaisuissaan on oma viehätyksensä. Hän puhuu asioista, joista normaalit, julkaisuseulan läpäisseet kirjailijat vaikenevat: seksistä ja muista ruumiintoiminnoista. Keskiverron kukkahattutädin hänen tekstinsä saavat varmasti punastumaan. Eikä siinä mitään. Kaikkea saa tehdä, kunhan ei sorru mässäilyyn.

Kesä Kannaksella on varsin mukiinmenevä sotaromaani. Sekin puhuu asioista, joista normaalisti vaiettaisiin. On homoseksuaalisuutta, lääkkeiden väärinkäyttöä, murhaamista, paneskelua ja muuta mukavaa. Mässäilyä, siis, jota Röyhkältä osataan jo odottaa. Homman pelastaa kuitenkin se, että toisin kuin esimerkiksi parin vuoden takaisessa Jobissa (Like, 2007), sekoilun takaa löytyy oikeaakin sisältöä. Sota on kamala asia; miksei siitä siis saisi kirjoittaa kauheita asioita? Kesä Kannaksella on myös lyhyt, vähän perus-pienoisromaania pidempi. Ei sen sisältö pidemmälle kantaisikaan.

Röyhkä on siis oppinut tiivistämään. Niin musiikki- kuin kirjatuotannossaan hän on viime aikoina vedellyt oikeista naruista. Toivottavasti sama jatkuu. Hyviä provosoijia täällä tarvitaankin.

Tuukka Terhon kirjasta Huulilla, nolo tuuli (Ntamo, 2009)

Tuukka Terhon (s. 1984) esikoisrunokokoelma Huulilla, nolo tuuli juhlii yksinkertaisuutta, jokaisen päivän yksinkertaista kauneutta. Se on kirjoitettu omaperäisellä tavalla ja tyylillä. Kirja heittelehtii näkökulmasta ja mielipiteestä toiseen ja saa lukijan varpailleen. Kirjan julkaissut Ntamo onkin selvästi ottanut tavaramerkikseen ”erilaisen” runouden lanseeraamisen. Suurin osa kustantamon tuotannosta on materiaalia, jota ei todennäköisesti olisi suurilla kustantamoilla nähty. Poikkeuksiakin toki on.

Erilaisen julkaiseminen johtaa tietysti väistämättä kysymyksiin tekstin laadusta. Huulilla, nolo tuuli on kirja, jonka ei tarvitse hävetä. Se on pitkähkö kirja, reilun 80 sivun mittainen. Koska runoja ei ole jaettu osastoihin, eikä teksteillä ole juuri otsikkoja, kirjaa on hieman vaikea seurata. Vaikutelma korostuu, koska runoista ei muodostu mitään tiettyä, selkeää kokonaisuutta. Terho kirjoittaa fragmentaarisesti. Huulilla, nolo tuuli seuraa elämäntarinaa, jossa puhuja ja tyylit vaihtelevat. Koska nykyrunoissa monesti suositaan tasaisuutta, Huulilla, nolo tuuli on lukijasta riippuen joko ärsyttävä tai raikas lukukokemus. Itse pidän kirjoittajan näkemyksestä.

Terho luo yllätyksellisiä kuvia: ”kuinka monta ajatusta on luettava ykkösellä alas / että tulisi viisaaksi / kuinka monta näyteikkunaa ohitettava, ymmärtäisi itsensä niin kuin / ei tahdo”. Kirjoitustekniikkakin on yllätyksellinen. Pisteitä tekijä ei käytä, muita välimerkkejäkin on harvakseltaan. Pitkähköjä säkeitä pitääkin monesti lukea useasti, että ajatuksesta saa kiinni. Siksi osastoihin jakaminen tai kirjan lyhentäminen olisikin ollut paikallaan. Toisaalta pitkäpinnaisilla lukijoilla riittää tekstissä ammennettavaa. Kirjan loppupään hirtehinen elämänohje sopii siis ehkä myös teokseen itseensä: ”Parasta on kun laitat pipon silmille ja et tunne mitään”.

Muuta:

- Kirja kustantamon sivuilla

Lars von Trieristä ja elokuvasta Antichrist (2009)

Lars von Trier

Tanskalaisilla on syytä ylpeyteen. Heillä on Lars Trier (s. 1956), taiteilijanimeltään Lars von Trier, eräs nykyelokuvien omaperäisimpiä ohjaajia. Hän on ihastuttanut ja vihastuttanut katsojia jo 25 vuoden ajan. Esikoinen, The Element of Crime, näki päivänvalon vuonna 1984. Siitä eteenpäin hän on jatkanut alalla omalla persoonallisella ja tinkimättömällä tyylillään.

Trier pitää trilogioista. Hän aloitti Europe-trilogialla (The Element of Crime, Epidemic ja Europa), jatkoi Golden Heart -trilogialla (Breaking the Waves, Idioterne ja Dancing in the Dark) ja aivan viimeisimpänä ryhtyi työstämään USA: Land of Opportunity -trilogiaa, josta nähdään ilmeisesti kuitenkin vain kaksi osaa (Dogville ja Manderlay). Välillä hän kokeili tv-sarjankin tekoa.

Kaikille Trierin töille on ominaista niiden omaperäisyys. Dogvillessa ja Manderlayssa ei esimerkiksi ole lavasteita juuri ollenkaan. Niissä taloja ja maamerkkejä merkitsevät lattiaan piirretyt viivat. Trierin elokuvissa ei myöskään turhia kainostella. Niissä itketään, pyöritään alastomana, purraan, tapellaan, tapetaan, lauletaan ja tanssitaan. Eipä ihme, että herkimmät eivät Trieristä perusta.



Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg

Tanskalaisen ohjaajaneron viimeisin, Antichrist, on hänen provokatiivisin työnsä. Se syntyi, kun ohjaaja kärsi ja toipui syvästä masennuksesta. Niinpä elokuvakaan ei ole sieltä leppoisimmasta päästä. Sen lajityyppi on kauhu, mutta sisimmässään elokuva kertoo ihmisen pahuudesta. Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg esittävät avioparia, joka menettää lapsensa. Dafoen esittämä roolihahmo on psykiatri, joten hän päättää ottaa vaimon hoitamisen omiin käsiinsä. Pieleenhän se menee. Pari päätyy mökilleen, vertauskuvallisesti nimettyyn Edeniin, eikä verenvuodatukselta säästytä.

Elokuvan mustavalkoinen, hidastettu aloituskohtaus on hienointa elokuvataidetta jota on hetkeen nähty. Muutaman minuutin mittainen kohtaus on kerrassaan upea, sukupuolielimineen kaikkineen. Sen jälkeen siirrytään psykologisempaan, rosoisempaan kuvaustyyliin. Elokuva muistuttaa tyyliltään Andrei Tarkovskin runollista elokuvaa Peili. Eipä siis ihme, että Antichrist on omistettu neuvostoliittolaiselle ohjaajanerolle.

Mutta ei tässä toisten kopioinnista ole kyse. Trier vetää mattoa katsojan odotusten alta. Elokuvassa nähdään puhuva eläin, seksiä, kovaa väkivaltaa ja muita ohjaajalle tyypillisiä yllättäviä ratkaisuja. Antichrist ei kuitenkaan ole pelkkää mässäilyä. Se on vakava elokuva parisuhteen valtataistelusta ja kaikkialla vaanivasta pahuudesta.

Vaikka kuvaus mainiota onkin, parasta elokuvassa on näyttelijätyö. Sekä etäistä psykiatria näyttelevä Dafoe että hulluksi tulevaa naista esittävä Gainsbourg ansaitsisivat roolityöstään kaikki mahdolliset palkinnot. Gainsbourg palkittiinkin Cannesin elokuvafestivaalilla. Näyttelijäkaksikko on hyytävän hyvä.

Trier on haastatteluissa väittänyt, ettei masennukseltaan ehtinyt paneutua tarpeeksi tämän elokuvan käsikirjoitukseen ja kuvaukseen. Ehkä hyvä niin. Antichrist nimittäin hyötyy ohjaajan etäisestä otteesta.

Takeshi Kitanosta ja elokuvatrilogiasta Takeshis' (2005), Glory to the Filmmaker! (2007) ja Achilles and the Tortoise (2008)

Takeshi Kitano

Takeshi Kitanolla (s. 1947) on monta rautaa tulessa. Hän on kokonaisvaltainen elokuvantekijä, koomikko, runoilija, maalari, romaanikirjailija, videopelisuunnittelija, korkeakouluprofessori, ja Japanissa suuresti rakastettu tv-persoona. Muualla maailmassa hänet tunnetaan lähinnä mainioista elokuvistaan. Ne eivät ole aiheuttaneet rynnistystä lippuluukuille, vaan löytäneet yleisönsä elokuvafestivaaleilta ja alaa seuraavien keskuudesta. Hänen tunnetuimpia töitään ovat esimerkiksi väkivaltaa ja mustaa huumoria yhdistelevät kokopitkät, kuten esikoinen Violent Cop (1989), Boiling Point (1990), Sonatine (1993) ja hieman uudempi Zatoichi (2004). Hän on myös tehdyt lyyrisempiä elokuvia, kuten minimalistisen, herkän A Scene at the Sean (1991) sekä Venetsian elokuvafestivaalin Kultaisen Leijonan pokanneen Hana-bin (1997).

Kitanon elokuvat ovat kokonaisvaltaisesti hänen omiaan, sillä hän tekee yleensä kaiken itse: näyttelee pääosan, ohjaa, leikkaa, tekee käsikirjoituksen ja on mukana myös äänimaailman valmistelussa. Siksi niitä voisikin väittää hänen taiteellisiksi omakuvikseen.

Viime vuosina Kitano on pistänyt ranttaliksi. Hän on tehnyt surrealistisen, puoliomaelämäkerrallisen elokuvatrilogian. Elokuvat Takeshis' (2005), Glory to the Filmmaker! (2007) ja Achilles and the Tortoise (2008) kertovat Kitanosta itsestään. Ne eivät siis avaudu ihmisille, joille Kitanon persoonan, siis hänen koko elämänsä, eivät ole tuttuja. Kitano aloitti uransa koomikkona. Siksi nämäkin trilogiat ovat täynnä järjetöntä, mutta viehättävää japanilaista huumoria. Niille on yhteistä, että seuraavaa kohtausta on yleensä mahdoton ennustaa. Monet eivät ole tästä pitäneet. Kitanolle on annettu ohjeita, että pitäisi tehdä joko lisää herkempiä elokuvia, lisää miekkataistelua tai lisää toimintaa. Tästä hän tuntuu vähät välittävän. Näiden kolmen oudon elokuvan jälkeen onkin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan hän seuraavaksi siirtyy.



Ampumakohtaus elokuvasta Takeshis'

Takeshis':issa pääosassa ovat vastakkaisuudet. Jokaisella näyttelijällä on vastaparinsa, jossa ilmenee kohtalon toinen puoli. Opetus on, että toiset onnistuvat elämässä, toiset eivät. Kitanokin esittää kahta roolia. Hän on ylimielinen elokuvatähti ja surullinen klovni. Klovni haaveilee elokuvatähteydestä, mutta hänet on tuomittu surkimukseksi. Elokuvatähdellä on sen sijaan noussut neste päähän. Nimikirjoituksenpyytäjät saavat häneltä ivallisia kommentteja ja naurua. Kolikko näyttää kääntöpuolensa.

Selkeästi seurattavaa juonta Takeshis' ei sisällä. Siinä on useita fragmentaarisia tarinalinjoja, jotka limittyvät toisiinsa. Satunnaiset kohtaamiset yhdistävät juonet näennäisesti toisiinsa, mutta kuten sanottu, yksiselittäistä tulkintaa on mahdoton tehdä. Takeshis', kuten myös trilogian kaksi muuta elokuvaa, ovat vaikeasti määriteltävissä. Tietysti pätkät kertovat Kitanosta itsestään. Silti katselijasta tuntuu, että ne kertovat myös jostakin enemmästä: oman tiensä löytämisestä.

Kriitikot eivät ole olleet suopeita Kitanon viimeisimmille töille. He haluavat selkeyttä, seurattavuutta. Tämä on kuitenkin yksi nykyelokuvien suurimmista ongelmista. Kun kaikki tieto pakkosyötetään helposti seurattavan juonen avulla, prosessi yksinkertaistuu liikaa. Tällä tavoin tieto on tietysti helposti sulateltavaa. Siinä ei kuitenkaan pitäisi olla kaikki. Kitanon surrealistinen trilogia on tämän helpon kerrontatavan vastakohta. Takeshis' houkuttelee tutkimaan ohjaajansa elämää, tekemään hänestä havaintoja ja suhteuttamaan ne sitten itseensä. Se on nerokasta kerrontaa.



Kuvauspaikka elokuvassa Glory to the Filmmaker!

Glory to the Filmmaker! on kolmikosta kaikkein älyttömin. Se on slapstickiä, silkkaa kaaosta, Kitanon persoonallisuuksilla leikkimistä. Kitano näyttelee elokuvassa itseään ja kävelee ympäri suurkaupunkia kantaen nukkeversiota itsestään. Aivan alussa nukke on lääkärin vastaanotolla. Sitten nukkea yritetään milloin hukuttaa, milloin polttaa, mutta aina se palaa takaisin normaaliksi. Lopulta se herää eroon toisessa muodossa. Herääminen on myös käänteistä. Myös Kitanon näyttelemät hahmot muuttuvat nimittäin tiukan paikan tullen nukeiksi. Ne siis jähmettyvät, muuttuvat tavoittamattomiksi.

Elokuvassa Kitano käyttää hauskaa paradoksia: hän on ajautunut umpikujaan, koska hänellä ei ole ideaa uuteen elokuvaan. Niinpä hän kokeilee eri genrejä. Lopputuotteet ovat tietenkin kaameita ja taiteilija vaipuu syvemmälle epätoivoon. Häntä vaivaa polttava kysymys: mistä uusi lippuluukkuhitti? Niinpä tekijät päätyvät järkeilyissään lopulta suuribudjettiseen katastrofielokuvaan, jonka meteoriitti tappaa lopulta kaikki ja tuhoaa kaiken. Kaikki vaivalla väännetyt elokuvanpoikaset tuhoutuvat. Työtä tehtiin siis tyhjän tähden. Elokuva opettaa, että meidän tulisi kunnioittaa elokuvantekijöitä, siis taiteilijoita, sillä he työskentelevät hiki hatussa, vaikka tietävät kaiken olevan pitkässä juoksussa yhtä tyhjän kanssa.



Äiti ja aloitteleva taiteilija elokuvassa Achilles and the Tortoise

Viimevuotinen Achilles and the Tortoise on nyt esitellyistä lähimpänä "oikeaa" elokuvaa. Se kertoo Machisu-nimisen pojan kasvutarinan. Hän haaveilee tulevansa taidemaalariksi. Alku näyttää lupaavalta, mutta sitten elämä puuttuu peliin. Isäpapan liiketoimet loppuvat ja niin isä kuin äitikin päätyvät perijapanilaiseen ratkaisuun tappamalla itsensä. Poika joutuu kaupungista maaseudulle. Siellä hän joutuu aloittamaan uuden elämän isänsä veljen, väkivaltaisen ja tiukkaa kuria talossa pitävän miehen kanssa. Maisema ja asetelma muuttuvat taidokkaasti. Koko tähänastinen elokuva ja senjälkinenkin on kuvattu hienosti. Kuva- ja äänimaailma ovat huomattavasti parempia kuin trilogian kahdessa edellisessä osassa. Tämä on tietysti tarkoituksellista, mutta silti. Achilles and the Tortoisea katsellessa tulee paikka paikoin mieleen, että tässä on kaunis elokuva.

Aika kuluu. Machisu kasvaa nuoreksi mieheksi, menee taidekouluun ja töihin, saa tyttöystävän ja lopulta vaimon. Koko ajan hän maalaa intohimoisesti. Leijonanosa elokuvassa näytetyistä maalauksista on Kitanon itsensä tekemiä. Jokavuotiset matkat taidegallerioihin muuttuvat kuitenkin farsseiksi: yhtäkään maalausta ei myydä, mikään ei kelpaa galleristille. Samaan aikaan hänen lapsena piirtämänsä töherrykset, jotka gangsterit hänen käsistään pieninä veivät, roikkuvat saman gallerian seinällä.

Mikään ei muutu. Perhe elää köyhyydessä. Heille syntyy tytär, joka vihaa vanhempiaan ja ajautuu prostituutioon. Tässä vaiheessa maalariparkaa näyttelee jo Takeshi itse. Vaimo yrittää auttaa parhaansa mukaan, osallistuu jopa miehensä kummallisiin hankkeisiin. Mistään ei tule mitään. Katsoja odottaa ja odottaa, mutta koko touhu menee päin prinkkalaa. Taiteilija joutuu tragedioiden uhriksi. Vasta kalkkiviivoilla hän ymmärtää, että ehkä rakkaus on sittenkin taidetta tärkeämpää ja potkaisee symbolisesti koko taideinstituution hiiteen. Loppu on pakko tulkita onnelliseksi.