Jackson Pollockista

Jackson Pollock

Jackson Pollock (1912-1956) oli kiistelty taiteilija. Hän maalasi tyylillä, jota nimitettiin abstraktiksi ekspressionismiksi. Toisin sanoen hänen taulunsa eivät esitä mitään tiettyä aihetta. Ne ovat tunteen ilmaisua värein.

Pollock tunnetaan ns. "action painting" -maalaustyylin yhtenä kehittäjistä. Pollock maalasi siten, että hän laittoi alustan maahan ja liikkui sen ympäri lisäten maalia joka puolelta. Monissa töissään hän myös käytti tavallista kotimaalia erityisesti taidemaalaukseen suunniteltujen maalien sijaan. Ei siis ihme, että Pollockista ei tietyissä piireissä pidetty tai pidetä. Hän tuli tosin kuuluisaksi jo elinaikanaan, poseerasi Time-lehden kannessa ja tappoi itsensä juomalla. Pollock oli kuten maineensakin; ristiriitainen hahmo.

Hänen taitavuuttaan värien käyttäjänä ja abstraktien muotojen taitajana ei kuitenkaan voi kiistää. Töissä, jotka on luotu näennäisen kaaottisella menetelmällä, on ihmeellistä harmoniaa. Se kielii lahjakkuudesta. Valitettavasti Pollock ei pystynyt taiteilijana kehittymään. Hän loi oman, hänet kuuluisaksi tehneen tyylinsä, mutta ei lopulta pystynyt hyväksymään sitä. Hänen ratkaisunsa oli huono: itsensä tuhoaminen. Silti Pollockin parhaat työt ansaitsevat paikkansa aikakautensa kuvina ja abstraktin maalaustaiteen markkipaaluina.



Jacksonin maalaus "No. 5, 1948"

Edward Hopperista

Edward Hopper

Edward Hopper (1882-1967) kuvasi sisäisiä ja ulkoisia amerikkalaisia maisemia. Hänen kaupunkeja ja maaseutua esittelevät maalauksensa ovat kovassa maineessa. Niissä on kaksijakoisuutta. Hopperin kuvat ovat yhtä aikaa rauhoittavia ja ahdistavia; rauhallisia, yksinäisiä näkyjä.

Hopperin läpimurrossa kesti, mutta sittemmin ja nyttemmin häntä on opittu arvostamaan. Hänet tunnetaan hitaana työskentelijänä. Tämä välittyi hänen töissään, joissa kuvastuu kiireettömyys. Hopperia on kritisoitu muuttumattomuudesta, mutta juuri siinä on hänen vahvuutensa. Hopper eteni määrätietoisesti kohti kypsää, eleetöntä tyyliään. Sen saavutettuaan hän maalasi samalla tavalla koko loppuikänsä.

Niin luonnon kuin ihmisen luoman arkkitehtuurin kuvaajana Hopper on edelleen omaa luokkaansa. Hänellä oli silmää yksityiskohdille. Hopper herätti eloon paikkoja, jotka passiivisuudestaan huolimatta huokuvat henkeä. Kiteytettynä: hänen kuvansa ovat Amerikka.



Hopperin maalaus "Nighthawks"

Salvador Dalísta

Salvador Dalí

Salvador Dalílla (1904-1989) oli paitsi hienot viikset, myös roppakaupalla taiteellista lahjakkuutta. Hän itse oli kävelevä taideteos. Hän teki elämästään spektaakkelin, taideteoksen, ja esiintyi mielellään julkisuudessa. Tälle oli perusteensa. Dalí oli monipuolinen taiteilija, jolla oli lusikkansa useammassa sopassa. Dalí toimi mm. kuvanveistäjänä, elokuvakäsikirjoittajana, runoilijana ja teatterissa, mutta tunnetuin hän on maalauksistaan.

Dalí oli surrealisti. Hänen tunnetuimmat työnsä, kuten valuvat kellot maalauksessa Muiston pysyvyys, ovat päässeet osaksi populaarikulttuuria. Dalí mielsi itsensä tyypillisellä tavallaan renesanssiajan maalariksi, yleisneroksi. Parhaimmillaan hän tätä olikin. Hänen alku- ja loppupään maalauksensa eivät ole kummoisia, mutta keskelle mahtuu roppakaupalla hienoa taidetta.

Toisin kuin vaikkapa samaan aikaan elänyt Francis Bacon, Salvador Dalí ei vähätellyt omaa rooliaan taiteilijana. Hän korosti itseään, loi spektaakkeleita. Hän kuitenkin eli suurimman osan elämästään Figueresissa, Kataloniassa, ja pysyi uskollisena juurilleen. Pienehkössä synnyin- ja kuolinkaupungissaan hän pystyi maalaamaan rauhassa. Nyt, kun hänen elinaikanaan käynnissä ollut show on jo kauan aikaa sitten hävinnyt, voimme nähdä Dalín roolin taidemaalarina. Se on merkittävä.



Dalín maalaus "The Temptation of St. Anthony"

Francis Baconista

Francis Bacon

Francis Bacon (1909-1992) oli poikkeuksellinen taiteilija. Toisen kuin monet muut maalarit, joilla on parhaat työt käsittäviä kausia, Baconin kaikki maalaukset ovat erinomaisia. Hän aloitti taiteilijanuransa toden teolla 1930-luvulla ja jatkoi kuolemaansa saakka. Bacon oli hämmästyttävän tuottelias ja lahjakas taidemaalari, jonka työt ovat groteskeja, usein epämiellyttäviä. Hän kuvaa ihmistä inhottavimmillaan.

Baconia ymmärtää parhaiten, jos lähestyy hänen maalauksiaan 1900-luvun mielenmaiseman kuvauksena. Taiteilija oli kiinnostunut ihmisestä, ja maalasikin usein muotokuvia. Bacon teki kuvia itsestään ja lähimmäisistään. Näissä muotokuvissa kasvot tai vartalot nähdään vääristyneinä, kuin tuskaan taipuneina. Ne, kuten hänen muutkin maalauksensa, ovat sisäisiä näkyjä. Ne kuvaavat suuntansa ja tarkoituksensa menettänyttä nykyihmistä. Bacon oli siis kiinnostuneempi ihmisen sisäisestä elämästä kuin hänen ulkokuorestaan. Hän käsitteli mielellään kuitenkin sekä ulkoista että sisäistä menetystä.

Bacon vähätteli mielellään omaa rooliaan, ja määrittelikin itsensä vastaanottavaiseksi, ei lahjakkaaksi. Sisimmässään hän tosin ehkä tiesi itsekin, että oli yksi 1900-luvun ehdottomasti merkittävimmistä maalareista. Toista hänen veroistaan ei ole eikä tule.



Baconin maalaus "Painting 1946"

Manic Street Preachersin levystä Journal for Plague Lovers

Levyn kansitaidetta

Manic Street Preachers ärsyttää monia. Kriitikkojen mukaan nämä walesilaismiehet eivät osaa soittaa ja liioittelevat laulujensa sanoituksissa älykkyyttään. Syytökset ovat totta, mutta ne ovat vain kolikon kääntöpuoli. Sanoituksissa vilisee toki taiteilijoita ja korkealentoisia, kontekstistaan poistettuja lainauksia, mutta eivät laulut pelkkää yliampumista ole. Repertuaariin mahtuu todellisia helmiäkin, kuten vuosituhannen vaihteen megahitti If You Tolerate This Your Children Will Be Next.

Lisäksi yhtye kuulostaa nyt paremmalta kuin koskaan. Heidän kaksi viimeisintä levyään, Send Away the Tigers (2007) ja nyt julkaistu Journal for Plague Lovers (2009), ovat mainioita. Ne nimittäin hyötyvät suurielkeisestä tuotannosta. Laulaja James Dean Bradfieldin ääni hukutetaan kitara-, rumpu- ja viuluvalleihin. Ratkaisu toimii.

Journal for Plague Lovers on herättänyt kiinnostusta. Levyn kansitaiteesta ehdittiin jo kohista Iso-Britanniassa. Kansi nimittäin poistettiin erään suuren tavarataloketjun valikoimasta, koska se saattaisi kuulemma vaikuttaa häiritsevästi kuluttajiin. Niinpä niin. Suurin poru nousi kuitenkin siitä, että levy käyttää vuonna 1995 kadonneen Richey Edwarsin sanoituksia. Edwarshan oli Manic Street Preachersin neljäs jäsen ja kirjoitti yhdessä pääkitaristi Nicky Wiren kanssa nuoren yhtyeen sanoituksia. Nyt Edwarsin levyttämättä jääneet laulut on kaivettu naftaliinista.

Journal for Plague Loversin myötä bändin sanotaan viimeinkin jättäneen Edwardsin haamun taakseen. Siksi onkin ironista, että uuden albumin pahin ongelma löytyy sanoituksista. Aiheet, kuten Marlon Brando, kulutuskulttuuri ja maalaustaide, ovat toki kiinnostavia, mutta Edwards ei ole löytänyt niistä uutta sanottavaa. Lyyrikat sortuvatkin juuri siihen yli-intellektiuteen, josta bändiä on vuosien varrella syytetty.

Lopulta on kuitenkin hauska huomata, että albumi toimii itsensä liian vakavasti ottavista sanoituksista huolimatta. Se johtuu hienosta tuotannosta. Musiikki kuulostaa kerrassaan komealta etenkin rumpujen ja kitaroiden osalta. Aivan kuten kahden vuoden takaista mainiota Send Away the Tigersiäkin, tätä uutuuttakin kuuntelee mielellään kovalla äänenvoimakkuudella. Bradfieldin äänikin kuulostaa edelleen miellyttävältä, vaikka suusta sammakoita putkahteleekin.

On hienoa, että Manic Street Preachers pystyy kerta toisensa jälkeen uudistumaan onnistuneesti. Se ei ole maailman taitavin yhtye, mutta puutteineenkin sen musiikki on parempaa kuin monen muiden saman myyntiluokan bändien. Toivottavasti he tekevät levyjä jatkossakin.

The Mars Voltasta ja albumista Octahedron

Omar Rodríguez-López ja Cedric Bixler-Zavala

Omar Rodríguez-López (s. 1975) ja Cedric Bixler-Zavala (s. 1974), The Mars Volta -yhtyeen nokkamiehet, ovat neroja. Heillä on kaikkea: tyylikkäät nimet ja kampaukset sekä roppakaupalla musikaalista lahjakkuutta. At the Drive-In -rockyhtyeen raunioille perustettu The Mars Volta on vuodesta 2003 lähtien julkaissut viisi studioalbumia, siis melkein yhden vuodessa. Samalla yhtye on kiertänyt ympäri maailmaa ja soittanut energisiä ja pitkiä konsertteja. Suomeen asti he eivät valitettavasti ole vielä klubikeikalle tulleet.

The Mars Voltan musiikki on kakofonista. Yhtye kasaa ääniraitoja toisensa päälle. Yhtyeen kerrotaan soittavan progressiivista rockia, mutta tämä on varsin kaukana totuudesta. Enimmistö kappaleista on toki pitkiä, mutta niissä riittää vaikutteita: salsaa, jazzia, ambient-melua, psykedeliää, kitarasooloja, kaikkea mahdollista. Kitaristi Rodríguez-López vastaa levyjen tuottamisesta. Laulaja Bixler-Zavala puolestaan hoilaa vuorotellen espanjaksi ja englanniksi. Sekopäisyys on päivän sana.



Octahedron

Vaan eipä ole enää. Tuoreessa Octahedron-pitkäsoitossa sekopäisintä on nimittäin kansitaide. Itse levy on puolestaan rauhallisempi, sovinnaisempi kuin mitä The Mars Voltalta on totuttu odottamaan. Yhtyeen parhaat levyt ovat edelleen kaksi ensimmäistä, De-Loused in the Comatorium (2003) ja eeppistäkin eeppisempi Frances the Mute (2005). Sen jälkeen ilmestyneille albumeille on mahtunut hienoja kappaleita, mutta kokonaisuuksissa on aina ollut parantamisen varaa. Octahedron on The Mars Voltan kolmanneksi ehein ja samalla kolmanneksi paras tekele.

Yhtyeen nokkamiehet puhuivat levyä tehdessään akustisesta levystä ja jopa pop-albumista. Sellainen Octahedron ei tietenkään ole. Mukana on sähkökitaraa ja rumpuja, ripaus psykedeliaakin, mutta pääasiassa pitkäsoitto on tosiaan ihmeellisen rauhallinen. Syykin on ilmiselvä: tuottaja Rodríguez-López on tällä kertaa suosinut yksinkertaisempaa lähestymistapaa. Fanit eivät yksinkertaistamisesta välttämättä perusta, mutta siitä viis: taiteellisesti takapakin ottaminen on mainio ratkaisu.

Sanoitukset ovat sentään kryptisiä, jopa älyttömiä. Yleisiä teemoja ja suuria linjoja löytyy, yksityiskohtia ei niinkään. Tarttumapintaa on eniten itse musiikissa. Bixler-Zavala laulaa tällä kertaa pelkästään englanniksi. Se korostaa levyn yksinkertaisempaa luonnetta, vaikka The Mars Voltan tapauksessa simppeliys onkin liioittelua. Octhedron on joka tapauksessa yllättävä, piristävä levy. Se osoittaa, että The Mars Volta on yhä voimissaan.

Wilcosta ja yhtyeen nimikkoalbumista

Wilco

Wilco on amerikkalainen vaihtoehtorock-yhtye, joka on perustettu vuonna 1994 ja julkaissut seitsemän levyä. Wilco tulee myös tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen, elokuussa ja Helsingin juhlaviikoille. Yhtye on mitä viehättävin. Se on kokenut monia kokoonpanovaihdoksia, mutta soittanut viime vuosina samalla miehityksellä. Bändi ja sen musiikki on kuitenkin ennen kaikkea laulaja-sanoittaja-kitaristi Jeff Tweedyn hengentuote. Hän perusti Wilcon ja on basisti John Stirrattin ohella ainoa siinä yhä soittava alkuperäisjäsen.

Wilcon viimeisin pitkäsoitto on nimeltään Wilco (The Album). Pilke silmäkulmassa nimetyn levyn avaa tietenkin Wilco (The Song). Ei tässä kuitenkaan pelkästä huumorista ole kyse. Yhtyeen seitsemäs kokopitkä albumi on nimittäin jokaiselta osa-alueeltaan eheä ja erinomainen. Se ei ehkä ole Summerteethin (1999) ja Yankee Hotel Foxtrotin (2002) veroinen klassikko, mutta silti selkeästi parempi kuin muutaman vuoden takainen Sky Blue Sky.

Sky Blue Sky oli epätasainen levy, jolla oli muutama hieno kappale. Uutukainen on tasaisempi. Se ei kuitenkaan ole ylituotettu musiikkimatto, jollaisia monet nimekkäiden yhtyeiden levyt tänä päivänä ovat. Wilco on suosittu, mutta pienemmässä mittakaavassa. Sen levyt käyvät kaupaksi ja keikat myydään loppuun. Bändi on silti onnistunut pitämään kiinni riippumattomuudestaan. Sitä on pakko kunnioittaa.

Wilco-levyn kannessa on täytetty kameli. Pienellä salapoliisityöllä selviää, että kameli on nimeltään Albert. Hassuttelua siis, tai lähinnä rentoutta. Tweedy ei enää pingota, kuten vaikkapa ahdistavalla A Ghost is Born (2004) -levyllä. Bändi kuulostaa rentouden takia paremmalta kuin pitkään aikaan. Sen jäsenet lähestyvät pikku hiljaa jo ikämiesosastoa, mutta mitäpä siitä. Wilco (The Album) on eräs vuoden piristävimmistä levyistä.

E.E. Cummingsin kääntämisestä

E.E. Cummings

E.E. Cummingsia (1894-1962) ei ole juuri suomeksi käännetty. Häntä on omalla kielellämme voitu lukea vain joistakin lehdistä ja antologioista. Syy tähän on ilmeinen: Cummings on muka niin pirun vaikea. Tässä mennään metsään. Cummingsin runot ovat usein leikitteleviä, hauskoja, jopa järjettömiä. Niistä on vaikea saada otetta. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että ne olisivat sinänsä vaikeita. Cummings itse asiassa halusi kirjoittaa suurelle yleisölle, ei pelkästään harvoille ja valituille.

Toki tulkinnanvaraisuus johtaa siihen, että Cummingsia on vaikea kääntää. Monet hänen runoistaan voitaisiin kääntää monella tavalla, ja kaikki versiot olisivat oikein. Saman runon käänöksissä on tietysti aina pieniä vivahde-eroja, mutta monen saman Cummings-runon käännöksesta löytää runsaasti sisältö- ja merkityseroavaisuuksia. Englanti on sanamääränsä puolesta suomea rikkaampi kieli, mutta kyllä meiltäkin synonyymejä löytyy.

Kaikki riippuu kääntäjästä. Tulkinnanvaraisuus voidaan Cummingsin tapauksessa mielestäni nähdä rikkautena. Ja vaikka runoilija enimmäkseen vaikuttikin 1900-luvun alkupuoliskolla, ja nimenomaan Yhdysvalloissa, hänellä olisi silti nähdäkseni annettavaa suomalaisellekin nykyrunoudelle. Cummings on nimittäin vaikutusvaltainen. Hän on mielenkiintoisella tavalla sekä kokeellinen että perinteinen runoilija; monia rakennekokeiluja tasapainottavat esimerkiksi hänen lyyriset luontorunonsa.

Itse olen tutustunut ja kiinnostunut Cummingsista vasta hiljattain. Vaikka vanhemmasta (amerikkalaisesta) runoudesta pidänkin, ei Cummings ole tuntunut vanhentuneelta. Hänen runoissaan on voimaa, joka puhuttelee nykylukijaakin. Se ei johdu ikuisuusteemoista, vaan siitä, että Cummings oli parhaita kirjojaan tehdessään aikaansa edellä.

Allekirjoittaneen ja Leevi Lehdon E.E. Cummings -käännösvalikoima on tekeillä ja julkaistaan myöhemmin.