Kati Neuvosen kirjasta Naku

Kati Neuvosen (s. 1975) esikoisrunoissa käsitellään naiseutta. Kirja on eräänlainen nuoren naisen tilinteko. Sivuilla päästetään irti menneisyydestä ja siirrytään kohti tulevaa. Äänessä ovat monenikäiset naiset, mutta pääpaino on nuoren naisen kokemuksilla ja ajatuksilla.

Alussa siteerataan laulaja Maritta Kuulaa. Valinta on perusteltu kahdeltakin kantilta. Ensinnäkin, Neuvosen kirjassa on rock-lyyrisyyttä; se on valtavirtarunoutta rosoisempaa. Toiseksi, myös Kuula käsittelee useissa lauluissaan naisena olemista.

Neuvonen pitää vertauskuvista. Eräs sellainen on kirjan nimessä. Naku on tietysti paitsi ruumiillinen tila (teos on muutenkin täynnä ruumiillisuuden kuvauksia: seksiä, lihomista ja laihtumista), niin Neuvosen mukaan myös tukijärjestö "Nimettömät Anastettujen Käsilaukkujen Uhrit". Huumoria, siis, jota kuivemman huumorintajun omaava lukija ei välttämättä ymmärrä.

Kirjan neljään osioon jaetut runot ovat miellyttävän lyhyitä. Ne ovat siistejä, proosamaisia katkelmia, joissa muodon eheys asettuu kontrastiin sisällön karheuden kanssa. Esikoisessaan Neuvonen kirjoittaa vaikeista asioista kevyesti. Esimerkiksi seksuaalisia kokemuksia tasapainotetaan leikinlaskulla. Satiiri on tietysti mitä vaikein laji, eikä Neuvonen siksi kirjassaan osukaan aivan nappiin. Toisaalta kirja on virkistävän erilainen, julkaisijansa poEsian näköinen.

Muuta:

- Kirja kustantamon sivuilla

Iggy Popista ja albumista Préliminaires

Iggy Pop

Iggy Pop (s. 1947) on mielenkiintoinen mies. Hän on muusikko, lukuisten huumaavien aineiden väärinkäyttäjä ja viihtyy vielä kuusikymppisenäkin esiintymislavalla ilman paitaa. Onkin vain sopivaa, että hänen kiinnostuksen kohteensakin ovat mielenkiintoisia. Eräs sellainen on ranskalainen kirjailija Michel Houellebecq. Iggy Pop on haastatteluissa kertonut ihailevansa Houellebecqin tapaa kirjoittaa. Eikä hän ole yksin; Houllebecq on eräs kiinnostavimmista ja provokatiivisimmista nykykirjailijoista.

Nyt Iggy Pop on tehnyt Houellebecqin Mahdollinen saari -romaanin ympärille rakentuvan teemalevyn. Muusikon kuuluisa The Stooges -yhtye hajosi hiljattain kitaristi Ron Ashetonin valitettavan kuoleman myötä. Uusi levy, Préliminaires, on irtiotto tekijänsä muusta tuotannosta. Se on enimmäkseen rauhallinen, kaukana The Stoogesin kitararäminästä ja Iggy Popin omista punk-juurista.

Yllättävää kyllä, levy on myös onnistunut. Sen avaa nerokas uudelleentulkinta vanhasta chanson-klassikosta Les Feuilles Mortes. Iggy Pop onnistuu kohtalaisen hyvin ranskankielisistä vokaaleissakin, vaikka ei kieltä kunnolla taidakaan. Siitä siirrytäänkin Mahdollinen saari -romaanin tunnelmiin. Iggy Pop on maininnut pitävänsä erityisesti Houellebecqin kirjan käsitystä koirista ja onkin nimennyt romaanin kloonatun koiran koko kirjan suosikkihahmokseen. Préliminaires-levyllä onkin koiralle omistettu kappale A Machine for Loving. Siinä laulaja lukee otteita Houllebecqin romaanin englanninnoksesta.

Iggy Pop on onnistunut uudistumaan. Niin on tapahtunut ennenkin, esimerkiksi David Bowien kanssa tehdyillä klassikkolevyillä The Idiot ja Lust for Life. Préliminaires on epätasainen levy, mutta siinä on hetkensä. Se on myös selvästi parempi kuin todennäköisesti viimeiseksi jäänyt The Stooges –levy, The Weirdness. Iggy Popin seuraavia edesottamuksia jää odottamaan innolla.

Paul-Eerik Rummosta

Paul-Eerik Rummo

Paul-Eerik Rummo (s. 1942) on paitsi runoilija ja näytelmäkirjailija, niin myös osaava valtiomies. Hän on istunut Viron parlamentissa vuonna 1991 tapahtuneesta uudelleenitsenäistymisestä lähtien. Samalla julkaistujen kirjojen määrä on vähentynyt.

Rummo oli parhaimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla, aloittaessaan. Hänen ensimmäiset runonsa ovat romanttisia ja toiveikkaita, mutta Neuvostoliiton kuristusotteen tiukentuessa runoihin hiipii pessimistisiä sävyjä. Rummon paras kirja on vuonna 1972 kirjoitettu, mutta vasta 1980-luvun lopussa Virossa virallisesti julkaistu Saatja aadress eli Lähettäjän osoite. Sen poliittishenkinen sisältö ei päässyt läpi aikalaissensuurista.

Lähettäjän osoite on myös ainoa suomennettu Rummon kirja. Sekin saatiin käännettyä vasta 2005. Kotimaassaan runoilija nauttii hyvää mainetta; siitä kielii jo jatkuva valinta parlamenttiin. Runoilijana Rummo on jo päivätyönsä tehnyt, sillä viime vuosina on ilmestynyt vain joitakin yksittäisiä runoja. Valitut runot ilmestyi viroksi muutama vuosi sitten.

Rummon parhaiden päivien tuotanto on edelleen elinvoimaista. Se kertoo ajasta, jolloin Neuvostoliitto miehitti Viroa. Ikävien asioiden (salakuuntelun, kulttuurielämän lakastumisen jne.) esiintuomisen lisäksi Rummon runous osoittaa, että taiteella on taipumus kukoistaa vaikeina aikoina.

Hasso Krullista ja kirjasta Meter ja Demeter

Hasso Krull

Nuoren Voiman Liiton ja WSOY:n käännösrunosarjassa on vuosien varrella julkaistu hienoja kirjoja, mutta rohkenen epäillä, että nyt osuttiin napakymppiin. Tämänvuotinen sarjan julkaisu on nimittäin virolaisen Hasso Krullin (s. 1964) pääteos Meter ja Demeter. Krullia ei ole aiemmin suomeksi juurikaan käännetty. Se on synti ja häpeä, sillä Krull on tämänhetkisistä baltialaisrunoilijoista taitavin.

Krull on älykkö. Hän on virontanut mm. Jacques Derridan ja Michael Foucault'n filosofiaa, kirjoittanut runsaasti eri aiheista ja seurannut aktiivisesti Viron uuden itsenäistymisen vaiheita. Toisin kuin voisi ehkä kuvitella, hänen runonsa eivät ole kovin vaikeita. Jotkin kielirunot menevät ehkä yli hilseen. Tämäkin tosin vain, jos ei ymmärrä tai halua ymmärtää, ettei niissä ole muuta merkitystä kuin kieli itse.

Meter ja Demeter on kirja myyteistä. Se kertoo maailman luomisen, kehittymisen, tuhoutumisen ja uudelleensyntymisen tarinaa. Krull on kiinnostunut kansanperinteistä. Meter ja Demeter ammentaakin laajalti eri maanosien myyttisistä uskomuksista. Tekijän oppineisuus käy ilmi tekstin moniulotteisuudesta. Tekijän (ja kääntäjä Anu Laitilan) taitavuus käy puolestaan ilmi siitä, että teksti on sujuvaa. Meter ja Demeter on helppolukuinen, mutta sisältää monia tasoja.

On oikeus ja kohtuus, että tämä hieno kirja on nyt saatavilla suomeksi. Virolaista(kaan) runoutta ei ole käännetty tarpeeksi. Esimerkiksi Paul-Eerik Rummon kirja Lähettäjän osoite on toinen tutustumisen arvoinen teos. Hasso Krull puolestaan vierailee pian Suomessa, Poetiikkakonferenssissa.

A.W. Yrjänästä (2) ja sarkasmista runoudessa

A.W. Yrjänä

A.W. Yrjänä (s. 1967) tunnetaan tietenkin paremmin CMX-yhtyeen puuhamiehenä, mutta runokirjojakin hän on kynäillyt. Rock-kuuluisuudessa on se hyvä puolensa, että runotkin myyvät. Yrjänän kirjat ovat myyneet roppakaupalla.

Se on hassua. Yrjänän kolme ensimmäistä kirjaa, Arcana (1997), Rota (2000) ja Somnia (2003), ovat nimittäin hyvin sisäänpäinkääntyneitä. Ne sisältävät muun muassa filosofisia ja uskonnollisia teemoja. Ja sarkasmia. Yrjänällä on hyvin erikoislaatuinen huumorintaju, joka välittyy hänen tuotannostaan. Avainsana on ristiriitaisuus. Yrjänän lauluissa ja runoissa älylliset huomautukset yhdistyvät alatyylisiin sutkautuksiin.

Paras esimerkki tästä on hänen toistaiseksi viimeisin runokirjansa, Mechanema (2006). Yrjänä on vanhemmiten muuttunut rennommaksi. Voisi sanoa, että hän on kypsemmällä iällä löytänyt itsensä. Nuorenahan Yrjänä oli erittäin vakava mies. Nyttemmin hän on päästänyt luonteensa hirtehisen puolen valloilleen. Mechanemassa Yrjänä käsittelee filosofia teemoja, mutta heittelee väliin "hulluuden reimarin" kaltaisia käsitteitä.

Sarkasmi on (suomalaisessa) nykyrunoudessa harvinaista. Runous kun tuppaa olemaan sekä lukijoiden että kirjoittajien silmissä vakavaa puuhaa. Ja onhan se. Hyvin toteutetulle sarkasmille on toki silti sijansa. Yrjänästä ei aina tiedä, onko hän tosissaan vai ei. Siinä on hänen heikkoutensa ja vahvuutensa. Mechaneman ja aiempien kirjojen revittelyä tuskin olisi julkaistu ja myyty, jos kyseessä ei olisi A.W. Yrjänä.

Persoonallisuus on siis tässä tapauksessa tärkeää. Useimmat runoilijathan työntävät itsensä taka-alalle ja antavat tuotantonsa puhua puolestaan. Yrjänällä asia on päinvastoin. Hän on esiintyjä, siis rock-muusikko, ja tämä välittyy runouteenkin. Toisaalta hänessä on vielä jäljellä aiempaa sulkeutuneisuutta. Tuloksena on hyvin ristiriitaista, sarkastista runoutta. Se on poikkeuksellista ja tervetullutta.

Ted Hughesin runoudesta

Ted Hughes

Ted Hughesin (1930-1998) elämässä ja runoudessa riittää tutkimista. Hänet tunnetaan paitsi tuotteliaana ja suosittuna runoilijana, niin myös Sylvia Plathin (1932-1963) aviomiehenä. Monet syyttivät Hughesia Plathin itsemurhasta. Tämä lienee yliampuvaa, mutta Hughes kirjoitti yhtä kaikki runsaasti erinomaista runoutta. Hänen pitkät runonsa ammentavat mytologiasta. Niissä piisaa pureskeltavaa niin tavalliselle lukijalle kuin paatuneelle kirjallisuudentutkijallekin.

Eräs ajatus pälkähti mieleeni lukiessani erinomaista englanninkielistä artikkelia, joka käsitteli naamioiden roolia Hughesin runoudessa. Erityisesti artikkelin loppu herätti huomioni:

"Hughes sums up all that he has ever said about the dangers of caging up the wolf-energies and denying them freedom of expression. In whatever form they exist in our world they are our link with Nature: without them our inner and outer worlds will be empty and hopeless, and our eyes, like those of the young wolf in the poem, will be 'Like doorframes in a desert / Between nothing and nothing.'"

Kyse on siis eläimellisen puolemme kieltämisestä. Luonto voidaan tässä yhteydessä nähdä paitsi konkreettisena ryteikkönä, niin myös vertauskuvana sisäiseen elämäämme. Jos kadotamme yhteyden itseemme, kadotamme samalla yhteyden luontoon. Hughesin runoudessa sisäinen ja ulkoinen maailma ovat yhtä; niiden kytkös on luonnollinen. Jos tämä yhteys poistetaan, kadotamme samalla itsemme.

Artikkelilainauksessa todetaan lisäksi hyvin, että ilman luontoa jäämme ulkopuolisiksi, tyhjiksi ja kodittomiksi. Luonto on siis monimerkityksellinen asia ja tila. Sen menettäminen merkitsee luonnollisuuden loppua, siis oman ihmisyytemme kieltämistä. Eläimellisyyttä ei siis aina kannata kieltää. Se on hyvä pitää taka-alalla, mutta ottaa käyttöön tarvittaessa.

Ron Sillimanin kääntämisestä

Ron Silliman

Ron Sillimania (s. 1946) on oikeastaan helppo kääntää. Ja ei ole. Helppoa siksi, että hänen runonsa ovat usein suorasukaisia, selkeitä. Vaikeaa, että selkeyden taakse kätkeytyy usein monimutkaisia ajatuksia. Silliman tunnetaan Language-runousliikkeen entisenä puuhamiehenä. Hänen runoutensa oli ja on vielä nykyäänkin kielilähtöistä. Monesti se korostaa kieltä merkityksen kustannuksella.

Vaan ei aina. Silliman on hämmentävän tuottelias runoilija. Hänen tuotanonsa on monipuolista ja -tahoista. Viime vuonna hän sai valmiiksi the Alphabetin, yhden kolmesta suuresta (runo)kirjastaan. Näistä viimeisin, suureellisesti nimetty Universe, on tätä kirjoitettaessa vielä kesken.

Sillimanin koko tuotannon kääntämisessä menisi elinikä. Monet kääntäjät pelkäävätkin, ehkä syyttä, hänen julkaisujensa laajuutta. Koska suomalaisessa nykykustannusmaailmassa vielä kustannussyistä pelätään käännöskirjoja, etenkin isompia kokonaisuuksia, tilanne ei ole helppo.

Pienille pyyhkäisyille on kuitenkin vielä onneksi paikkansa. Silliman on merkittävä kirjoittaja ja, rohkenen väittää, ajattelija. Hänen runoilleen löytynee suomeksikin paikkansa. Oikeat tekstit yhdistettynä tunnostarkkaan käännöstyöhön tekevät oikeutta Sillimanin alkukielisille teoksille ja rikastuttavat kotimaista runouskeskustelua.

Allekirjoittaneen Ron Silliman -käännösvalikoima on tekeillä ja julkaistaan myöhemmin.