Milan Kunderasta ja romaanista Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera

Milan Kundera (s. 1929) on nerokas kirjailija. Hänen romaaneissaan yhdistyvät fakta ja fiktio, essee, filosofia, runous ja musiikki. Niitä ei kuitenkaan niputeta yhteen väkinäisesti, vaan kaikki saadaan ikään kuin puhaltamaan yhteen hiileen. Kaikkien Kunderan romaanien sydämessä on kuitenkin romaanin tärkein osa-alue, eli tarina. Tämä perinteinen voimanlähde kuljettaa hänen kirjojaan eteenpäin.

Kunderan suosituin romaani on Olemisen sietämätön keveys. Syystä. Se niputtaa käsittelemänsä aikakauden jännitteineen ja leikkeineen. Tämä aikakausi on 1960- ja 1970-lukujen kommunismin pyörteissä oleva Eurooppa. Keskiössä on vuonna 1968 miehitetty Tšekinmaa ja sen muutamat asukkaat. Kommunismista Kunderalla ei ole mairittelevaa mielipidettä.

Romaani on rakenteeltaan runollinen ja musikaalinen. Se sisältää lyhyitä lukuja, jotka on järjestetty täsmällisiin osastoihin. Osastoilla on nimet: Keveys ja paino, Sielu ja ruumis, Käsittämättömäksi jääneet sanat, Sielu ja ruumis, Keveys ja paino, Suurmarssi ja Kareninin hymy. Jo nimistä huomaa, että teemat toistuvat. Kundera ei tosin toista itseään, vaan varioi aihetta. Useimmat osastot rakentuvat jonkin filosofisen ajatuksen ympärille. Ne ovatkin samalla ajatuskokeita, esseenomaisia pyyhkäisyjä kulloinkin käsiteltävänä olevaan aiheeseen.

Olemisen sietämätön keveys on klassikko rakenteeltaan ja tarinaltaan. Vaikeita aiheita ei käsitellä kepeästi, vaan kevyesti. Tuntuu, ettei yksikään kirjan osa ole väkinäinen. Kaikki on mietitty, kaikki sulautuu saumattomasti yhteen. Siinä mielessä romaani onkin kuin tarkkaan mietitty sävelmä. Olemisen sietämätön keveys on täydellinen lukukokemus, jossa kulkevat rinta rinnan keveys ja paino.

Täydellisyydestä (2)

Kuu

Tässä hieman lisää ajatuksia aiemman täydellisyyttä käsitelleen merkintäni yhteyteen.

Haluan ensinnäkin puhua lisää täydellisyyden käsitteestä. Ihminenhän muodostuu tietenkin ristiriitaisuuksista, repivistä kokemuksista ja tunteista. Taidekin voi olla luonteeltaan ristiriitaista (ja joidenkin mielestä jopa pitääkin), kunhan se on ajatuksella tehty. Esimerkkinä tästä voivat toimia vaikkapa Andy Warholin käyttötaideteokset tai Jackson Pollockin abstraktit maalaukset. Väitänkin, että lähtökohdiltaan ja luonteeltaan ”rikkinäinen” taidekin voi olla täydellistä.

Toiseksi haluan puhua puhtaasta kokemisesta. Se on kehittämäni termi, joka tarkoittaa tavoittelemaani runoutta. Se liittyy ensisijaisesti tunteisiin. Puhdas kokeminen on laaja-alainen kokemus. Runoudessa sen kaksi osapuolta ovat tekijä ja lukija; kirjoittaja välittää puhtaan kokemuksen tunteen lukijalleen ja lukija kokee sen. Mikseivät välittäjinä voi olla tuotantokoneiston muutkin osat (painaja, kirjakauppa jne.), mutta ei paneuduta tässä siihen.

Englantilainen runoilija Ted Hughes määritteli runoilijan shamaaniksi, parantajaksi, joka puhuu ihmisille ikään kuin heidän ohitseen. Runoilija hylkää sovinnaisen kielen ja siirtyy välilliseen kieleen, esimerkiksi myytteihin ja mytologioihin. Tällä tavalla hän kuitenkin koskettaa ihmistä, sillä hän löytää sovinnaisuuden takana piilevän perimmäisen totuuden.

Latvialais-amerikkalainen taidemaalari Mark Rothko puolestaan mainitsi haluavansa välittää maalaustensa katsojille saman uskonnollisen kokemuksen joka hänellä oli niitä tehdessään. Uskon tähän välilliseen (uskonnolliseen) kokemukseen. Siihen liittyy uskonnolle tyypillinen sekoitus hartautta ja hurmiota, vaikka se ei kirjaimellisesti uskonnollinen välttämättä olekaan. Jumalalla ei ole puhtaan kokemisen kanssa tekemistä. Tai saattaa olla, mutta vain kirjoittajan ja lukijan kaltaisena välittäjänä. Väittäisin jopa, että runoudessa (todellinen tai kuviteltu) Jumala, kirjoittaja ja lukija ovat kaikki puhtaan kokemisen välikappaleita, tai osia.

Siinä kaikki tällä kertaa. Tulen selvittämään täydellisyyden ja puhtaan kokemisen käsitteitä lisää myöhemmissä kirjoituksissani.

Elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt

Elokuvan Redux-version dvd-kansi

Tässäpä elokuva, jonka tuotanto oli yhtä sisällön kanssa. Joseph Conradin (1857-1924) romaaniin Pimeyden Sydän perustuva Vietnam-kuvaus Ilmestyskirja. Nyt oli ennennäkemätön tapaus. Se suisti ohjaajansa Francis Ford Coppolan (s. 1939) melkein vararikkoon ja hulluuteen, ja pääosansesittäjä Martin Sheenin (s. 1940) sydänkohtauksen takia sairaalaan. Hulluinta kaikessa oli, että koko ruljanssista seurasi kaksi loistavaa taideteosta. Elokuva on viiden tähden arvoinen suoritus, eikä Francisin vaimon Eleanor Coppolan (s. 1937) dokumentti Hears of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse sekään kalpene vertailussa.

Mitä siis oikein tapahtui? Käsikirjoitus tehtiin, mutta ensimmäiseksi ohjaajaksi kaavailtu George Lucas (s. 1944) ei onneksi tarttunut täkyyn. Kummisetä II -elokuvan juuri ohjanneen tuottaja-ohjaaja Coppolan oli otettava ohjat käsiinsä. Coppola visioi tekevänsä kaikkien aikojen sotaelokuvan, sanoa jotakin merkittävää modernista sodankäynnistä. Ja sanoihan hän, mutta vasta vuosien päästä. Tuotannon aikana nähtiin monenmoisia episodeja, kuten edellä mainittu sydänkohtaus, laitteiston ja lavasteet tuhonnut myrsky, ja kuukausia aikataulusta jäljellä paikalle saapunut Marlon Brando (1924-2004). Legendaarinen Brando saapui paikalle ylipainoisena ja Conradin kirjaa lukematta. Katastrofin ainekset olivat valmiina, mutta mysteerisen Kurtzin roolista tuli lopulta Brandon parhaita.

Kovan ähläyksen jälkeen elokuva saatiin valmiiksi. Siitä leikattiin useita erilaisia versioita, joista eräs voitti Cannesin elokuvajuhlilla pääpalkinnon vuonna 1979. Ensi-iltaa seuranneessa lehdistötilaisuudessa Coppola laukoi kuolemattomia kommentteja, kuten "We had access to too much money, too much equipment, and little by little we went insane", ja "My film is not about Vietnam, it is Vietnam." Vuonna 2001 nähtiin pidennetty Redux-versio, johon on lisätty muutamia yhdentekeviä kohtauksia. Elokuva on tosin pidennettynäkin eräs viime vuosituhannen parhaista.

Pimeyden sydämestä

Pokkariversion kansi

Joseph Conradin (1857-1924) Pimeyden sydän on monitasoinen ja merkittävä romaani. Mittaa sillä on painoksesta riippuen vain noin 100-200 sivua, mutta asiaa riittää.

Conradin romaania on luettu matkana sisimpään, siis sukelluksena meidän kaikkien sisällä elävään kauhuun ja pahuuteen. Ehkä niinkin. Kirjassa on kuitenkin selkeä punainen lanka, joka on valkoihoisen ihmisen täydellinen epäonnistuminen Afrikassa. Kun Afrikkaa alettiin kartoittaa, sinne lähdettiin ylevin aattein; haluttiin viedä ”villiin” maailmaan kristinusko ja sivistystä. Toisin kävi. Afrikka ryöstettiin putipuhtaaksi, alkuperäisväestö orjuutettiin ja sen sivistyksenkin kanssa kävi vähän niin ja näin. Maanosa kärsii valkoisten miesten puuhista vielä nykyäänkin.

Conradin romaanissa englantilainen mies purjehtii höyrylaivalla Itä-Afrikkaan, Kongoon. Siellä hänen on määrä tavata Kurtz, myyttiset mittasuhteet saanut norsunluukauppias. Tapahtumat sijoittuvat kolonisaation alkuaikoihin, joten valkoisten miesten Afrikka on vasta suistumassa hulluuteen. Kurtz on omintakeinen, aloituskykyinen, älykäs ja yleväaatteinen mies, mutta ahneus ja itse asetettujen tavoitteiden mahdottomuus on tehnyt hänet hulluksi. Monien (myös kertojan) mielessä Kurtz on kuitenkin ylentynyt jumaluudeksi. Pohjimmiltaan kysymys kuuluunkin, onko tällainen jumalallisuuden tai paholaisuuden henkilöityminen mahdollista? Ja jos on, niin mitä sille pitäisi tehdä?

Pimeyden sydän syvenee jokaisella lukukerralla. Kerrontatyyli on todella intensiivistä; se vetää lukijankin mukaan pelkonsa ja hulluutensa syövereihin. Kirjaa on haukuttu rasistiseksi. Epäilenpä, vaikka mustia miehiä neekereiksi kutsutaankin. Kertojana on valkoinen mies, joten hänen ennakkoluulonsa ovat paitsi realistisia niin myös ymmärrettäviä. Eikä kolonialistien puuhailu Afrikassa kovin selväjärkiseltäkään näytä.

Francis Ford Coppola (s. 1939) sijoitti Pimeyden sydämen tapahtumat 1960-luvun Vietnamiin ja ohjasi sen pohjalta loistavan elokuvan, Ilmestyskirja. Nyt.:in (1979). Myös se on alansa huippuja.

Täydellisyydestä

Aurinko

A.W. Yrjänä (s. 1967) kirjoittaa Päiväkirjassaan, että jokainen runokirja on väistämättä keskeneräinen ja osoitus tekijänsä puutteista. Allekirjoitan ensimmäisen väitteen, vaan en toista. Kirja on tietenkin aina kesken. Runoilija voi hioa tekstiään loputtomiin, poistaa tai lisätä säkeitä tai välimerkkejä, työskennellä käsikirjoituksen parissa koko elämänsä ajan. Jossakin vaiheessa tekstistä joutuu kuitenkin yleensä päästämään irti. Tämä voi johtua monesta asiasta: elämäntilanteesta, julkaisusta, uuden projektin aloittamisesta. Silloin runo jää pakostakin "kesken."

Jälkimmäinen väite on vaikeammin sulatettava. Pentti Saarikoski kirjoitti Tiarnia-trilogiassaan, kuinka ehjiä runoja ei enää tapaa ja että fragmentitkin ovat harvinaisia. Tokaisu kuvastaa paitsi Saarikosken omaa tuotantoa, niin myös hänen kaipuutaan aiempaan, eheämpään aikaan (ts. antiikkiin). Olipa runouden ns. "kulta-aika" kuviteltua tai todellisuutta, se leijuu silti kangastuksena kaiken uuden kirjoittamisen edessä. Joissakin tapauksissa tekijä voi valjastaa unelman eheästä runosta tai runoelmasta omaksi hyödykseen, mutta useimmiten se vain haittaa kirjoittamista. Olen kokenut molemmat ääripäät omassa kirjoittamisessani.

Välillä (suomalaisia) runokirjoja lukiessa huomaa, että nyt tekijä on lähellä totuutta, nyt hän on hetkellisesti päässyt sisään puhtaaseen kokemiseen. Peräänkuulutan juuri tätä ”puhdasta kokemista.” Viittaan sillä perimmäiseen totuuteen, elämän ja kirjoittamisen tarkoitukseen, joka pilkahtelee jokaisen hyvän runokirjan sisällä. Kokemista on vaikea selittää tyhjentävästi, sillä se on lähinnä tunne jonkin suuremman, ”Jumalan” tai vastaavan entiteetin läsnäolosta.

Yrjänän tapauksessa hänen laaja kielirekisterinsä ja liian kovilla kierroksilla käyvä päänsä tulee ”täydellisen” runouden esteeksi. Yrjänä osaa ajatella ja pukea ajatuksensa lauluiksi (CMX), mutta runoissa hänellä on vaikeampaa. Hän käyttää puhekieltä ja jaarittelua kuin Saarikoski, mutta ei Saarikosken tapaan luontevasti vaan lähinnä väkinäisesti. Yrjänän Mechanemassa (Johnny Kniga 2006) on tosin fragmentinomaisia välähdyksiä ”esisokraattisesta totuudesta” jota hän kirjassa itse peräänkuuluttaa.

Täydellisyys on mahdollista. Sen osoittavat monet runouden historiassa julkaistut klassikot, joista ei moitteen sijaa löydy. Ehkä lähtökohta, jossa tekijä ja hänen tuotantonsa ovat väistämättä keskinkertaisia, juontuu moneen suuntaan sinkoilevasta nyky-ajasta tai suomalaisesta häviäjämentaliteetista. Joka tapauksessa tästä ajatusriippakivestä pitää päästä eroon. Muuten edes täydellisyyden tavoittelu ei ole mahdollista.