SanakirjaViron kirjailijaliiton puheenjohtaja Jan Kaus kirjoittaa virolaisen nykyrunouden antologiassa
Ajattelen koko ajan rahaa (Johnny Kniga 2006), kuinka ”Suomen 2000-luvun runoudessa ei suoralla ja välittömällä yhteiskuntakritiikillä ole merkittävää osaa.” Kausin mukaan hiljattainen suomalainen runous ”sukeltaa nykyhetken kautta ihmismielen sokkeloihin, etsien merkityksien virtaavia pesiä ja kehtoja.” Tämä pitää paikkansa. Yhä useammat suomalaiset runoilijat lähtökohdakseen ajattomuuden. Tuntuu, että kirjoittajat haluavat keskittyä ikuisiin asioihin.
Suomalaisessa runoudessa ei ole havaittavissa merkittävää yhteiskunnallista liikehdintää, vaikka yhteiskuntamme on perinteisesti ollut konservatiivinen. Kulttuurille ei löydy liiemmin puoltajia niin kansan kuin poliitikkojenkaan keskuudesta. Tilanne on tietysti huono muissakin taiteissa, mutta keskityn tässä lyhyessä puheenvuorossa runouteen. Jo ennestään pieniä tukia leikataan koko ajan, yhteiskunta maallistuu (vaikka suurin osa kuuluukin edelleen kirkkoon) ja menettää tohinassa arvojaan. Liikutaan kohti eurooppalaista yleisyhteiskuntaa. Siniristilippua on lupa heiluttaa vain euroviisuvoitossa, jääkiekkokaukalossa tai formulakilpailuissa.
Kun oma kulttuurimme korvautuu yleiskulttuurilla ja pintaliidolla, kirjallisuudessa puhutaan abstraktein termein. Niinpä julkaistujen kirjojen sivuilla käsitellään perusaiheita: rakkautta, eroa, syntymää, elämää ja kuolemaa. Näin olen kirjoittanut itsekin.. Kokoelmassani
Yökiipijä (Ntamo 2007) luon pohjaa mytologiavaikutteiselle ilmaisulle, joka perustuu juuri mainitsemiini arkkityyppeihin. Uudessa kokoelmassani
Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä (Ntamo 2009) jatkan saman kuvaston kehittelyä, mutta pyrin samalla hiljalleen siirtymään kohti yhteiskunnallisempaa ilmaisua.
En siis halua esiintyä kaksinalismoralistina ja peräänkuuluttaa abstrakteja ”menetettyjä arvoja.” Haluan kuitenkin varoittaa niistä ilmeisistä vaaroista, joita yhdellä tavalla kirjoittamiseen väistämättä liittyy. On tärkeää, että asiat tiedostetaan ja niistä keskustellaan aktiivisesti.
Kotimaisen lyriikan ”korkealentoisuus” on ymmärrettävä ja jopa hyväksyttävä oire. Runous tapaa mukautua sitä ympäröivään yhteiskuntaan. Niinpä hallitseva kokoomuspuolue ja porvarillinen ajattelutapa ovat tarttuneet lyriikkaankin. Oikeastaan vasta viime aikoina julkaistussa kokeellisessa runoudessa (Blomberg, Luoma-Aho, jne.) ollaan aktiivisesti pyritty riuhtomaan runoutta irti nurkkakuntaisuudesta ja kääntymisestä sisäänpäin. Merkityksillä ja merkityksettömyydellä leikittelevä kokeellinen runous on kuitenkin vain eräs kenttä. Hiljattaisesta lyyrisemmästä runoudesta puuttuu kokonaan näkemisen, tuntemisen ja kuvaston rehellisyys. Ainoa poikkeus tähän on Olli Sinivaaran
Valonhetki (Teos 2009), vuoden 2009 paras runokirja.
Mitä poliittisemmaksi kantaaottavuus menee, sitä suurempi on tietysti näppiensä polttamisen vaara. Jos katsotaan hieman kauemmas, Pentti Saarikoskikin meni (monien eurooppalaisintellektuellien tavoin) pilaamaan osan maineestaan ylistämällä kommunismia ja Stalinia. V.A. Koskenniemi puolestaan kirjoitti hyväksyvästi Adolf Hitleristä ja ns. ”Kolmannesta valtakunnasta.” Toisaalla on myös vaara, että vastustaa jotain mikä on lopulta hyväksi. Ehkä menneisyyden kokemukset ovat ruokkineet suomalaisissa nykylyyrikoissa tarpeetonta pelkoa itsensä nolaamisesta. Liikutaan tuttuja ja turvallisia polkuja, että taattaisiin nykyhetken palkinnot ja myöhempi arvostus.
Virossa puolestaan on jo pitkään ollut tilausta yhteiskunnalliselle runoudelle. Siitä ”kiitos” kuuluu Neuvostoliitolle, joka lanasi tehokkaasti maan infastruktuurin ja pakotti kulttuurin maan alle. Suurin osa älymystöstä survottiin karjavaunuihin ja kuljetettiin Siperiaan. Sieltä palasivat vain harvat, heidän joukossaan maanmainio prosaisti ja runoilija Jaan Kross (1920-2007). Viron itsenäistyttyä uudelleen vuonna 1991 koettiin äkillinen, räjähdysmäinen taloudellinen nousukausi. Vaikka nousukausi onkin päättynyt, tuloerot ovat maassa suuria ja kansa snobistunutta.
Omat kokemukseni tulevat Tallinnasta, jossa olen nyt jonkin aikaa asunut. Suuren venäläisvähemmistön (39% kaupungin asukkaita on venäläisiä tai vironvenäläisiä) ongelmat ovat edelleen ratkaisematta. On työttömyyttä, rikollisuutta ja syrjintää. Kaupunkikin on paikoin vielä retuperällä, vaikka sitä on ihailtavasti restauroitu. Muutos näkyy toisaalla. Kaikilla vaikuttaa olevan oma auto, ja vieläpä mahdollisimman kallis sellainen. Katukuvassa vilisee katumaastureilta. Julkisilla kulkupeleillä ajavat vain köyhät: opiskelijat, työttömät, eläkeläiset, juopot ja rikolliset.
Monia epäkohtia on siis läsnä päivittäisessä elämässä, eikä Viron viimeaikaisilla hallituksilla ole ollut tarjota lääkkeitä pulmiin. Virolaisessa nykypolitiikassa kurotetaan kohti Euroopan Unionia ja NATOa, ja yritetään pitää Venäjä mahdollisimman loitolla.
Tavallisilla tallinnalaisilla menee kohtalaisesti, vaikkakaan ei enää niin lujaa kuin 1990-luvulla. Kaupunki ja maa ovat monessa mielessä rikkonaisia ja siksi hyvin mielenkiintoisia. Tallinna ei ole mikään viinanhaku- ja ryyppäyspaikka, jona monet suomalaiset sitä pitävät. Kaupungin runoudessa tapahtuu koko ajan. Lyriikka on molemmissa maissamme marginaalissa, mutta tärkeässä sellaisessa. Kaus kirjoittaa
Ajattelen koko ajan rahaa -antologiassa: ”Neuvostoaikana virolainen runous usein tarkoitti tai kuvaili kansallista omaatuntoamme, voi olla, että myös nykyrunoutemme ajanmukaisuus noudattaa pakkoa varoittaa yhteisöä, paljastaa suorasukaisesti sen epäkohdat tai heikkoudet.” Siinä missä Suomessa pyritään paljastamaan ja parantamaan ihmisen sisäisiä heikkouksia, Virossa keskitytään ulkoiseen maailmaan.
Koska en osaa viroa tyydyttävästi, seuraavat lainaukset ovat käännöksiä, ja löytyvät
Ajattelen koko ajan rahaa -antologiasta. Nimimerkki fs (Indrek Mesikepp, s. 1971) kirjoittaa erityisen vihaista, yhteiskuntaa luotavaa runoutta. Hän kertoo lähtökohdistaan runossa fs - kuka hän on ja mistä tulee: ”minussa on venäläistäkin verta / mutta virolainen kulttuurikonteksti / siis sisäänpäin / parempi olla hiljaa”. fs argumentoi sarkastiseen sävyyn, että virolaiselle ihmiselle tyypillisintä on suunsa sulkeminen. Tämä lienee perua Neuvostoliittoon kuulumisen ajoilta, jolloin konsensus oli kärsiä hiljaisuudessa.
Tätä myyttiä ja harhakuvaa virolainen nykyrunous pyrkii purkamaan. Heidän lyriikkansa hyökkää aggressiivisesti keskiluokkaistumisen, vaitonaisuuden ja muiden kliseiden kimppuun. Nimimerkki Kivisildnik (Sven Sildnik, s. 1964) ironisoi: ”Viron etujen pettäminen / on arvostettu elämäntapa / enkä minä halua olla / vastarannankiiski.” Niin nuoret kuin vanhemmatkin 2000-luvulla julkaisseet virolaiset runoilijat ovat omaksuneet saman terveen asenteen, jossa paikoillaan junnaavalle, turhaa tavoittelevalle yhteiskunnalle annetaan ympäri korvia.
Tässä voitaisiin tietysti väittää, että ikuisuusasioita käsittelevä runokin voi olla kantaaottavaa. Se pitää paikkansa. Esimerkiksi ruotsalaisen Göran Sonnevin runokokoelmassa
Valtameri (
Oceanen, 2005) syvästi henkilökohtainen ilmaisu yhdistyy yksilön huoleen nykyhetkestä ja aikamme raaoista ilmiöistä. Parhaimmillaan tämän vuosituhannen suomalainenkin lyriikka lähtee sellaiseen liitoon, että siinä saavat menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuuskin kyytiä. Paras esimerkki tästä on edellä mainitsemani Olli Sinivaaran teos
Valonhetki. Ideaalitilanne olisi luoda yksittäinen runo tai kokonainen kirja, joka puhuttelisi nykyisiä ja tulevia lukijoita. Tällainen suuri runous puuttuu tällä hetkellä (melkein) kokonaan sekä Virosta että Suomesta. Ollaan joko lähellä tai kaukana, mutta ei molemmissa paikoissa yhtä aikaa
Neuvostoliitossa elänyt elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski (1932-1986) puhui viisaasti sanoessaan haastattelussa, että taiteilija työskentelee aina epäedullisissa olosuhteissa. Tarkovski itse teki parhaat työnsä aikana, jolloin joka alan taiteilijat olivat kommunismin takia jatkuvan painostuksen alaisena. Silti hänen elokuvansa ovat henkeäsalpaavia ja runollisia. Sensuuri ei päässyt käsiksi niiden ytimeen. Silti Tarkovski oli jatkuvan paineen alaisena. Hän halusi luoda taidetta, mutta joutui pakostakin tekemään myönnytyksiä saadakseen töilleen rahoitusta ja, niin ikävältä kuin se kuulostaakin, hyväksynnän valtiojohdolta. Tarkovskille oli tärkeää saada työnsä julkaistuiksi.
Runoilijat eivät Venäjällä, Virossa tai Suomessa ole onneksi yhtä vaikeassa tilanteessa. Silti heidän on tultava toimeen alati pienentyvien apurahojen, sosiaalisen elämän sekä muiden paineiden ristiriidassa. Taiteilija on siis yhä, ja tulee aina olemaan, pakotettu työskentelemään epäedullisissa olosuhteissa. Paineet ovat sisäisiä ja ulkoisia, eikä ilman niitä todennäköisesti olisi merkityksellistä taidetta. Yhteiskunta pakottaa runoilijat ahtaalle, mutta samalla ruokkii tahtomattaan heidän luomisvimmaansa. Nurkkaan ahdistettu taiteilija on kaksiteräinen miekka. Pahimmassa tapauksessa hän jättää luomisen kokonaan, parhaimmassa tapauksessa hän luo parhaat työnsä juuri ahdistavassa tilanteessa. Tarkovskissa voimme nähdä rohkaisevan esimerkin jälkimmäisestä.
Lopuksi on mainittava, että toki sekä Virosta että Suomesta löytyy runoilijoita, jotka rikkovat ”sääntöä”. Suomessa esimerkiksi Eino Santasen
Merihevonen kääntää kylkeään (Teos 2006) ironisoi onnistuneesti mainosmaailmaa. Virossa ”sisäisen maailman” lyriikkaa kirjoittavat puolestaan esimerkiksi Aare Pilvi (s. 1976) ja nimimerkki Wimberg (Jaak Urmet, s. 1979). Jaan Kaus kiteyttää asian mainiosti huomauttaessaan
Ajattelen koko ajan rahaa -antologian esipuheessa, kuinka ”kaikki kaunokirjallisuutta koskevat yleistykset myös köyhdyttävät sitä.” Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että yleistyksistäkin on puhuttava. Ilman keskustelua epäkohdat lakaistaan kätevästi maton alle. Ongelmat on koottava, analysoitava ja tarvittaessa purettava. Runoutta käsitellessä yksikään kivi ei saa jäädä kääntämättä.
Esa Mäkijärviesa.makijarvi(at)gmail.com
