Darkness on the Edge of Townista

Varttuneempi "Pomo"

Jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa. Niinpä jos Bruce Springsteenin vuonna 1975 levyttämä Born to Run on kolikon valoisampi puoli, vuonna 1978 julkaistu Darkness on the Edge of Town on puolestaan se pimeä puoli.

Levyä hierottiin pitkään monestakin syystä. Born to Run oli Springsteenin läpimurtolevy, ja sen pohjalta tehtiin pitkiä kiertueita. Kiertueita seurasivat epämääräiset, levytysoikeuksiin liittyneet oikeusjutut. Lisäksi "Pomo" tavoitteli jälleen täydellisyyttä. Ei ihme, että levytyksessä kesti.

Tulosta kuitenkin syntyi. Liikaakin, sillä Darkness on the Edge of Townin sessioista jäi yli lukuisia kappaleita. Ne eivät mahtuneet levylle, jossa oli selkeä teema: pettymys. Ylimääräisistä lauluista muun muassa "Because the Night" (Patti Smith) ja "Fire" (Robert Gordon) tuli hittejä muille muusikoille.

Springsteen eli 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa hedelmällisintä luomiskauttaan. Darkness on the Edge of Town aloitti kehityskulun, joka huipentui vuonna 1984 julkaistuun Born in the U.S.A. -levyyn. Kaikki Springsteenin vuosien 1978 ja 1984 julkaisemat levyt ovat olleet verrattain pessimistisiä. Niissä hän profiloitu amerikkalaisen työväestön ja New Jerseyn alueen kuvaajaksi.

"Pomo" ei tosin ole masentava muusikko. Ikävistä lähtökohdistaan huolimatta Springsteenin ja hänen yhtyeensä musiikki on aina ollut vauhdikasta. Sen perimmäinen teema on, että vaikeudet pystyy voittamaan. Niin tälläkin levyllä. Kappaleet, kuten "Badlands", "Candy's Room" ja "Prove It All Night" uhkuvat tukahdutettua vimmaa.

Kuten useimmat parhaat pitkäsoitot, Darkness on the Edge of Town on kestoltaan lyhyt. Kymmenen kappaletta kestävät nelisenkymmentä minuuttia. Ne ovat vastaava hittikeskittymä kuin aiempi Born to Run -levykin. Darkness on the Edge of Townilla Springsteen on kuitenkin aikuistunut. Näissä lauluissa hän on ymmärtänyt, että kaikki nuoruuden unelmat eivät sittenkään tule toteutumaan.

Born to Runista

"The Big Man" (Clarence Clemons) ja "The Boss" (Bruce Springsteen)

Bruce Springsteenin (ja hänen E Street Bandinsa) vuonna 1975 julkaisema Born to Runon täydellinen rock-levy. Se kestää vain vajaat 40 minuuttia, mutta siinä ajassa ehtii paljon. Jopa niin paljon, että mukana on Junglelandin kaltainen, yhdeksän ja puoli minuuttia kestävä kappale.

Born to Run on Bruce Springsteenin kolmas levy. Se on myös hänen parhaansa. Aiemmat, Greetings from Ashbury Park, N.J. (1973) ja The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (1973), olivat pelkkää harjoittelua. Niillä Springsteen yritti matkia Bob Dylania, ja sotkeutui omaan näppäryyteensä. Born to Run on Bruce Springsteenin ensimmäinen todellinen pitkäsoitto. Se teki hänestä tähden, jonka tekemisiä seurataan vieläkin.

Born to Run on teemalevy. Springsteen on kertonut haastattelussa, että hän halusi kuvata yhden kesäillan ja -yön tapahtumia. Laulussa seikkailee (nuoria) henkilöitä, joita elämä on kohdellut kaltoin. He ovat ajelehtijoita, jotka löytävät identiteettinsä muun muassa autoista ja rakkaudesta. Levy on kuvastonsa ja sanastonsa puolesta häpeilemättömän kliseinen. Springsteenin intohimoinen laulu ja loistava musiikki eivät kuitenkaan jätä epäilystä; tosissaan tässä ollaan.

"Pomon" kolmas levy on siitäkin merkityksellinen, että koko tuotannostaan ainoastaan tällä albumilla Springsteen on puhdas romantikko. Hän laulaa menetetystä rakkaudesta ja toteutumattomista unelmista, mutta aina uuden rakkauden löytämisen ja unelmien toteutumisen näkökulmasta. Vasta myöhemmin Springsteen lokeroitiin amerikkalaisen työväestön ja elämän kurjuuden kuvaajaksi.

Albumilla on liuta erinomaisia kappaleita. Muun muassa myrskyisä avausraita Thunder Road, täydellinen nimikappale ja moneen suuntaan polveileva Jungleland ovat Springsteenin (ja rockin) parhaita lauluja. Unohtamatta tietenkään levyltä löytyviä muita klassikkoja, kuten She's the Onea tai Nightia.

Born to Run on alusta loppuun sykähdyttävä, yksi kaikkien aikojen parhaimmista albumeista. Rolling Stone -lehti arvioi sen 2000-luvulla kaikkien aikojen 20 parhaan levyn joukkoon, mutta tämä on puppua. Born to Run on nimittäin kaikkien aikojen kolmen parhaan levyn joukossa.

The Cantosista

Kirjan varhaisen painoksen kansi

Ezra Poundin elämäntyö, The Cantos, on merkittävä runoelma. Siihen kuuluu runoja ja kokoelmia usean vuosikymmenen ajalta. On väitetty, että The Cantos on modernismiksi kutsutun runotyylin merkittävin saavutus. On myös väitetty, että The Cantosin arvon vesittää kirjoittajan tietyissä kohdissa esittämät antisemitistiset ja fasistiset kannat.

Jälkimmäiseen vastaan: pötyä. Allen Ginsberg, Poundin ystävä, on eräässä haastattelussa kiteyttänyt The Cantosin arvon. Kyseessä oli Ginsbergin mukaan ensimmäinen runokokoelma, johon tekijä merkitsi elämänsä kaikki kokemukset ja etsinnät. On siis väistämätöntä, että rehellinen kirja sisältää virheitä. Näiksi virheiksi voidaan hyvin lukea Poundin fasistiset jaarittelut, joita hän itsekin myöhemmin katui.

Se hairahduksista. The Cantos oli jo lähtökohtaisesti suuruudenhullu projekti. Tekijä visioi kirjoittavansa oman versionsa maailmanhistoriasta. Ei ihme, että lukija tarvitsee tuekseen lähtöaineistoa. Sivuilla vilisee kiinalaisia kirjanmerkkejä, historiasta tuttuja tai historian unohtamia hahmoja, tapahtumia, lainauksia ja viittauksia. Pelkästään The Cantosin kirjoittaminen ei ollut elämäntyö; myös sen lukeminen on.

Jo Wikipedian artikkelia selailemalla selviää, että The Cantos on jotakin erityistä. Kirja ylpeilee vaikeudellaan, mutta vaikeus ei tee sille hallaa. Hankaluus ei ole huonoa kirjoittamista, vaan tyylillinen valinta. Pound oli erinomainen kirjoittaja. Ginsbergin mukaan hän oli viimeinen amerikkalainen, joka todella ymmärsi Eurooppaa. Ei ihme: olihan Pound todistamassa viime vuosisadan suurimpia mullistuksia, kuten Ensimmäistä ja Toista maailmansotaa.

Kaikkien merkittävien töiden kohdalla syntyy porua. The Cantosin tapauksessa sen aiheutti kaksi asiaa: kirjan vaikeus ja joidenkin runojen fasismi. Näiden asioiden taakse katsoja tapaa kuitenkin merkittävän runoteoksen, jonka veroisia ei montaa ole. Suomennosta tuskin on luvassa, vaikka Tuomas Anhava huhujen mukaan sitä aikoinaan yrittikin.

Muuta:

- The Cantos pääkaupunkiseudun kirjastoissa
- Juhani Tikkanen kirjoittaa Poundista ja The Cantosista

Arktisesta hysteriasta

Marko Tapio

Timo Hännikäinen kirjoittaa blogissaan, että Marko Tapion Arktinen hysteria -romaanin "ensimmäiset sata sivua ovat ehkä parasta suomenkielistä proosaa sitten Seitsemän veljeksen." Enpä tiedä Seitsemästä veljeksestä. Mielestäni kyseiset sata sivua, siis Köyhät-prologi, on parasta koskaan kirjoitettua suomenkielistä proosaa.

Kirjoitin Arktisesta hysteriasta artikkelin viime vuonna ilmestyneeseen Nuoren Voiman Kritiikki-lehteen. Siinä kirjoitan: "Tapion neliosaiseksi suunniteltu romaani jäi kesken. Valmistuneissa osissa seurataan Björkharryn suvun nousua ja alamäkeä. Tarina alkaa 1800-luvun lopulta ja jatkuu noin 1960-luvun puoliväliin. Hahmoja vasten käsitellään suomalaisen yhteiskunnan muutoksia. Kuten sanottu, aika ja aihepiiri ovat samat kuin Linnalla. Matti Kuhna esittääkin väitöskirjassaan Kahden maailman välissä. Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana (2004), että Tapion aikomuksena oli kirjoittaa Pohjantähti-trilogialle vastaus, tai vastine. Romaanit ovatkin selvästi saman kolikon kaksi puolta."

Osa Tapion romaanin viehätystä on juuri sen keskeneräisyydessä. Se ruokkii myyttiä, jonka ansiosta Arktinen hysteria on noussut ns. kulttikirjaksi. Kirjan ympärille on kehittynyt jos jonkinlaista tarinaa. Hännikäinen kertoo erään tunnetuimman: "Voidaan vain spekuloida, millainen romaani olisi lopullisessa muodossaan ollut. Tapion jäämistöstä löytyi hajanaisia muistiinpanoja kolmanteen osaan. Lisäksi Tapion nimellä avatusta saarijärveläisen pankin tallelokerosta löytyi arkistomappi, johon oli kirjoitettu: "Arktisen hysterian 4:nnen osan alkuperäiskappale." Mapista löytyi riisi puhtaan valkoista paperia."

Tapio oli alkoholisti. Hän joi itsensä hengiltä, eikä siten pystynyt viemään työtään loppuun. Yhtä kaikki, keskeneräisenäkin Arktinen hysteria on suomenkielisen kirjallisuuden eräs merkittävimmistä teoksista. Siinä pureudutaan merkittäviin asioihin. Wikipediassa lukee: "Marko Tapion tuotannon polttavimmaksi ja keskeisimmäksi teemaksi näyttää erottuvan jopa väkivaltaisia ratkaisuja vaativa isän ja pojan suhde. Se on mukana myös Arktisessa hysteriassa. Voimalaitosjohtajan itsekkään hahmon suhde työläisiin laajentuu padon murtuessa tuhoisaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Hysteria on pessimistinen, suorastaan nihilistinen teos. Kirkolla, papeilla, uskonnolla ei milloinkaan ollut Marko Tapiolle itselleen oleellista merkitystä. Jumalalle hän oli jättänyt sen, mikä Jumalalle kuului. Ihmisen oli itse pystyttävä hoitelemaan sarkansa omassa maailmassaan. Mutta Arktinen hysteria jäi kesken, ja 2. osaan mennessä ei toivoa ollut näkyvissä."

On paradoksi, että kärjistetysti pessimistiset suomalaiset tukeutuvat kirjavalinnoissaan posiitiviseen kirjallisuuteen. Halutaan esimerkiksi uskoa, että Suomella on kunniakas historia. Tai että ennen asiat olivat hyvin. Tämä heijastuu esimerkiksi Väinö Linnan tunnetuimmissa teoksissa, Tuntemattomassa sotilaassa ja Täällä pohjantähden alla -trilogiassa. Marko Tapion näkemys suomalaisuudesta on synkempi. Ehkä se on osasyy, miksei Arktista hysteriaa lueta enemmän. Pitäisi kuitenkin miettiä, kumpi on lähempänä todellisuutta.

Steven Seagalista

Steven Seagal ja panda

Unohtakaa Arnold Schwarzenegger, Jean-Claude Van Damme, Dolph Lungren, Chuck Norris ja Sylvester Stallone. Kaikista 1980-luvulla tähdeksi nousseista toimintaelokuvasankareista paras on Steven Seagal. Tietenkin, sillä Seagal on alusta asti ymmärtänyt muskelielokuviin olennaisesti liittyvän camp-huumorin. Siinä missä vaikkapa Stallone on pitkään pitänyt itseään vakavasti otettavana näyttelijänä, Seagal on alusta asti tehnyt pilkkaa itsestään. Kaikki elokuvien ystävät tietävät, ettei Seagal osaa näytellä. Tai kynäillä uskottavia käsikirjoituksia. Tai ohjata. Siitä huolimatta hän on vuosikymmenien saatossa tehnyt kaikkia näitä asioita.

Eikä siinä vielä kaikki. Mies on myös lahjakas muusikko, ja levyttänyt yhden levyllisen reggaeta ja yhden bluesia. Mies on esiintynyt Mountain Dew -mainoksessa, tosi-tv-tyyppisessä poliisiohjelmassa ja hänellä on oma energiajuoma. Hän on eläinsuojelija, aikido-taitaja ja buddhalainen. Tietenkin. Seagal on nykyaikainen mies: hän ei osaa mitään, mutta tekee kaikkea.

Seagal on laukonut toimistaan kuolemattomia lainauksia, kuten: "Above the Law was a politically conscientious movie. On Deadly Ground was environmentally conscientious so I want to keep making movies like that which are more geared with a certain entertainment value but also bring people forward into contemplation." Ja: “I am hoping that I can be known as a great writer and actor some day, rather than a sex symbol." Voiko enää muuta sanoa?

Seagalia voi helposti pitää hölmönä, joka oikeasti uskoo omaan seksikkyyteensä ja lahjoihinsa. Tämä on kuitenkin juuri se kohta, missä hänen kriitikkonsa menevät metsään. Seagal on hauska mies. Stallonellekin ja Schwarzeneggerillekin on kehittynyt huumorintaju, mutta vasta myöhemmällä iällä. Esimerkiksi Rockyt, Rambot ja ensimmäiset kaksi Terminatoria on tehty täysin tosissaan. Seagal on toista maata. Muun muassa kuuluisa Mountain Dew -mainos on silkkaa parodiaa. Siinä Seagal menee virvoitusjuomaostoksille ja pieksee huomaamattaan kauppaa ryöstämään tulleet konnat.

Vaikka Seagalille on vuosien mittaan kertynyt liikakiloja, hänellä on edelleen vannoutuneet faninsa. Kaikki hänen elokuvansa ovat jo pitkään menneet suoraan dvd:lle. Ne ovat suoraan sanoen hirveitä, mutta rahaa tulee silti ovista ja ikkunoista. Voidaan väittää, että Seagal on 2000-luvun elokuvissaan ollut rehellinen, B-luokan elokuvissa näyttelevä B-luokan tähti. Se ei vähennä hänen parhaiden filmiensä ja muiden toimiensa loistoa.

Ville-Juhani Sutisen esseistä

Kansi

Ville-Juhani Sutisen (s. 1980) esseekokoelma Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan on kovaa kamaa. Se on pitkästä aikaa sellainen vyörytys, joka sai allekirjoittaneenkin keskittymiskyvyn pysymään korkealla. Savukeidas-kustantamon kirjoja lukiessa vaaditaan ylipäätään normaalia korkeampaa vaivannäköä, koska kirjat eivät esineinä ole mitään huipputasoa. Kirjat ovat monesti liian pieniä ja niiden teksti on liian lähellä reunoja. Niinpä sormet ovat kovilla etenkin Sutisen teoksen kaltaisten paksujen kirjojen kohdalla.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Savukeitaan viime vuosina julkaisemat esseekokoelmat ovat olleet poikkeuksetta laadukkaita, eikä Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan ole poikkeus. Sutinen lyttää nyky-yhteiskunnan sen verran nautittavin sanankääntein, että pahinkin kyynikko saa tekstistä ajattelun- ja naurunaihetta. Loppua kohden kirjassa on tyhjäkäyntiä, mutta etenkin alun matkakertomukset Ukrainasta, Valko-Venäjältä ja Iso-Britanniasta ovat vaikuttavia.

Kaikkein parasta kirjassa on kuitenkin matkakuvauksia seuraava essee, joka käsittelee maailman muuttumista fiktioksi ja sen erästä oire-ilmiötä, kouluampumisia. Sutinen vetää oikeista langoista. Esseen lopussa oleva vertaus on erittäin osuva:

”Michael Haneken elokuvassa Funny Games spektaakkelinjälkeisen aikakauden murhan simulaatioluonne tulee täydellisesti esiin. Kaksi nuorta, joilla ei yksinkertaisesti ole parempaakaan tekemistä, kiduttaa henkisesti ja fyysisesti hyvinvointiyhteiskunnan laimeimpia poolopaitaisia veneilijöitä ja lopulta tappaa heidät, koska nuorukaiset haluavat tiedostamattaan tuoda ilmi kulttuurin sairauden.”

Juuri niin. Kyseisestä elokuvasta ei tosin selviä, ovatko nuorukaiset liikkeellä tietoisina vai tiedostamattaan. Heidän motiivejaan ei selvitetä. Sekin voidaan nähdä Haneken kommenttina kulttuurin tilaan: järjettömillä väkivallanteoilla ei nykyään välttämättä ole motiivia. ”Motiivina” voi olla pelkästään se, ettei yksinkertaisesti osaa sopeutua nyky-yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin (eli hyväksyä niitä).

On harmi, ettei Sutinen käsittele Haneken elokuvaa enempää. Funny Gamesissa ja ylipäätään ohjaajan koko tuotannossa on mielestäni avain koko kulttuurin pahoinvoinnille. Haneken elokuvat eivät ole pelkkä kommentti tai oire, vaan totuus. Sutinen mainitsee Funny Gamesin esseessään ohimennen, mutta se kiteyttää koko Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan -esseekokoelman keskeisimmät teemat, ”simulaation” ja hyökkäyksen länsimaista ”pahoinvointiyhteiskuntaa” vastaan.