Dennis Hopper (1936–2010)

Dennis Hopper (1936–2010)

Robin Hoodista ja Ridley Scottista

Robin Hood

Ridley Scottin Robin Hood -filmatisointi ei ole aivan yhtä kamala kuin Guy Ritchien taannoinen yritys tulkita Sherlock Holmesin tarinaa. Se on tosin odotettua, sillä onhan Scottin ansiolistalla muun muassa Alienin (1979) ja Blade Runnerin (1982) kaltaisia klassikkoja. Scottin viimeisimmästä loistavasta elokuvasta on tosin jo aikaa.

Robin Hood -elokuva muistuttaa Scottin viiden vuoden takaista pompöösiä ristiretkielokuvaa Kingdom of Heavenia (2005). Uusi elokuva on kuitenkin parempi, eikä vähiten särmikkään ja karismaattisen Russell Crowen ansiosta. Crowen tulkitsema supermaskuliininen Robin Hood ei tosin ole se sukkahousuja käyttäjä ja vähän hassulta näyttävä hahmo, joksi olemme tämän rikkaita ryöstävän ja köyhiä auttavan lainsuojattoman oppineet tuntemaan.

Scott kertoo oman näkemyksensä siitä, kuinka Robin Hoodista tuli Robin Hood. Tuloksena on Hollywoodille tyypillinen soppa: suuri budjetti, näyttävät puitteet, nimekäs näyttelijäkaarti, tönkkö käsikirjoitus ja keskinkertainen elokuva. Uuden Robin Hood -elokuvan suurin ongelma löytyy hahmoista. Karikatyyrien joukosta löytyvät muun muassa lihaksikas ja hyväsydäminen Robin, kaikkien vihaama ilkimys-kuningas, takinkääntäjä-ritari, viinaan menevä munkki ja vahva nainen. Arkkityyppejä, siis, mutta epäonnistuneita sellaisia. Robin Hoodin myytistä löytyisi taatusti enemmän ammennettavaa.

Crowe kantaa elokuvaa. Hänen hahmonsa on ainoa, johon on yritetty panostaa. Kaikki muut jäävät pinnallisiksi ja heidän motiivejaan joutuu ehtimiseen kummastelemaan. Arvoitukseksi jää esimerkiksi se, miksi miehiä lättyyn läiskivä (ja pitkään yksin elänyt) Marion-neito yhtäkkiä rakastuu Robiniin. Tarinan konnat, Nottinghamin sheriffi, vääriä päätöksiä ehtimiseen tekevä kuningas ja ranskalaisten kanssa veljeilevä aatelisritari, jäävät myöskin epämääräisiksi tuttavuuksiksi.

Hollywood latistaa Robin Hoodin, Sherlock Holmesin ja muut mielenkiintoiset tyypit paperisiksi ja pinnallisiksi hahmoiksi. Ridley Scottin elokuvassa torvet törisevät, ritarit karauttavat ratsuillaan taisteluun ja miestä kuolee kuin heinää. Vauhdikasta menoa katsellessa herää kuitenkin tuttu kysymys: entä sitten?

Arto Mellerin runoista

Kootut runot

Arto Mellerin (1956-2005) varhaisrunoissa on vimmaa ja voimaa. Koottuja runoja (2006) lukiessa huomaa ja tuntee, että Melleri oli nuoruudessaan näkijä ja kokija. Schlaagerinseppele (1978), Zoo (1979), Ilmalaiva ’Italia’ (1980) ja Mau-Mau (1982) ovat hienoja kirjoja. Niissä kirjoittajan napsimat päihteet toimivat runouden katalysaattorina, eivät runoutta vastaan.

Myöhemmin oli toisin. Martti Anhava kirjoittaa Mellerin koottujen runojen jälkisanoissa: ”Sanankäytön tarkkuuteen Mellerinä olemisen resuuntuminen ei juuri vaikuttanut, mutta leikillisyys väheni ja värittyi sarkasmin suuntaan.” (s. 648) Melleri ei myöhemmässä tuotannossaan tavoita nuoruudentöittensä kaltaista kauneutta, vaan liikkuu krapulahoureisemmassa ilmaisussa. Välillä tämä toimii, useimmiten ei.

Nuoruudenrunot osoittavat Mellerin tavattoman lahjakkuuden. Oma suosikkini on Zoo-kirjan nimikkoruno, jossa Melleri laskettelee täysillä: ”Minä kuuntelin riihiä ja juopuneita / ja kuuta, / maantierummut pimeitä viuhkoina avautuvissa / keväissä, saniaiset, saunan välikatossa / lauantaina hikoilivat Uudet Kuvalehdet, / Unkarin kansa ies niskassaan, / minä tiesin”. Tässä puhuu 23-vuotias mies, joka tiesi. Mellerin runous on siinä mielessä tunnustuksellista, että puhujana on monesti hän itse.

Vuosien 1978 ja 1982 välisten nuoruudenkokoelmien ja myöhempien runojen välillä on vissi ero. Myöhempi tuotanto ajautuu paatoksen puolelle (”Miten vihlookaan veden välke / tänä aamuna silmiä, / sielua, sielun silmiä”), mutta nuori Melleri näkee selkeämmin ja, mikä tärkeintä, enemmän kerralla: ”Tunnetko / miten mantereet liikkuvat yössä… / jalkojesi alla: miten usva nousee, / ja uponneet kaupungit nousevat sen suojassa, / ikivanhat, asumattomat…”

Hetkessä elämisen taito, puhdas näkeminen ja kokeminen, on Mellerillä tosin aina läsnä. Aiemmissa kokoelmissa sen vain kohtaa useammin.

Guy Ritchiestä ja Sherlock Holmesista

Tohtori Watson ja Sherlock Holmes

Pakko kai se on sanoa: Guy Ritchie on toistaitoinen ohjaaja. Puuta, heinää ja muutama vesiperä -esikoisen ja Snatchin kaltaiset mainiot rymistelyt ohjannut britti on sittemmin tehnyt neljän elokuvan verran sutta ja sekundaa.

Viimeisin naula arkkuun on Ritchien tulkinta Sherlock Holmesista (2009). Hollywoodilla on tapana pilata hienoja kirjoja, eikä etsivä-Holmes ole poikkeus tähän sääntöön.

Puitteet ovat kunnossa: on suuri budjetti, 1800-luvun lopun likaisenharmaa Lontoo, viiksekäs Jude Law ja poukkoileva Robert Downey jr. Sitten kaikki meneekin pieleen. Käsikirjoitus on myötähäpeää aiheuttavan huono. Taian ja tieteen vastakkainasettelua ja Iso-Britannian imperiumin murenemista alleviivataan naurettavuuksiin asti. Tv-elokuvako tämä oli?

Kaikki muukin menee metsään. Hahmoja kuvataan liian läheltä, eivätkä tapahtumapaikat pääse näin kunnolla oikeuksiinsa. Lontoota olisi voinut näyttää enemmänkin kuin vain muutamassa suuressa maisemakuvassa. Tohtori Watsonia esittävä Jude Law on elokuvan parasta antia, eikä vähiten tuuheiden viiksiensä takia. Periamerikkalainen Robert Downey jr. taas ei mene ollenkaan läpi brittinä, vaikka hänellä hassu aksentti onkin. Muut näyttelijät ovat perusjyriä ja keskinkertaisuuksia. Tarinan konna, lordi Blackwood, on koko elokuvan pahin pettymys.

Katsoessa tulee raavittua päätään tämän tästä. Ritchie on tehnyt vikatikin luottaessaan tietokonetehosteisiin ja muihin vieraannuttaviin efekteihin. Liha tummuu, pyssyt paukkuvat ja ruutitynnyrit räjähtelevät ohjaajan aiempien elokuvien malliin, mutta väkivallassakaan ei ole puhtia. Ritchie herkuttelee tapansa mukaan nyrkkitappeluilla, vaikka niidenkin toteutus menee slapstickin puolelle. Epäuskottavaa, rakas Watson.

Sherlock Holmes on tietysti rahasampo. Elokuva menestyi lippuluukuilla, joten jatko-osia on varmasti luvassa. Juonikin jää sopivasti kesken. Ritchiestä vaan ei ole kabbalaan hurahtamisen ja Madonna-avioliiton jälkeen ollut yhtään mihinkään. Puuta, heinää ja muutama vesiperää ja Snatchia katsoo edelleen mielellään, vaikka ne ovatkin enemmän kuin samasta puusta veistettyjä. Sen jälkeen Ritchie onkin ohjannut pelkkää roskaa.

eltopo3.png.jpg

motorhead-ace_of_spades-frontal.jpg

Runoja Helsingissä ja Tallinnassa!

Helsinki Poetry Jam

TIEDOTE 28.4.2010
JULKAISUVAPAA HETI

Suomi ja Viro kohtaavat runoilijavaihdon kautta

Suomalaiset ja virolaiset runoilijat tekevät toukokuussa sanataidetta tutuksi naapurimaissaan. Runoilijavaihtoprojektin tarkoituksena on luoda Suomenlahden ylittäviä kontakteja sekä tarjota runoyleisölle mahdollisuus tutustua naapurimaan runouskenttään. Helsinkiin saapuvat kaksi nuoren polven virolaisrunoilijaa Aare Pilv ja Elo Viiding, jotka esiintyvät perjantaina 21.5. Cafe Mascotissa järjestettävällä Helsinki Poetry Jam -lavarunousklubilla. Seuraavalla viikolla Tallinnaan suuntaavat kolme suomalaisen lyriikan kärkinimeä Juhana Vähänen, Saila Susiluoto ja Esa Mäkijärvi , jotka esittävät runojaan torstaina 27.5. Cabaret Rhizomessa.

Molempien kaupunkien tapahtumissa on luvassa naapurimaan runovieraiden lisäksi myös useita paikallisia nimiä. Yleisöllä on myös mahdollisuus päästä esittämään itse omia runojaan tilaisuuksien open mic -osuuksissa. Tilaisuuden juontajaa Helsingissä Harri Hertell ja Tallinnassa Hannu Oittinen. Tilaisuudet järjestää Helsinki Poetry Connection yhteistyössä Viron Suomen-instituutin, Suomen Viron-instituutin ja Nuoren Voiman Liiton kanssa.

Aare Pilv (s. 1976) on kääntäjä, teatterikriitikko, tutkija ja runoilija. Virolaisen kirjallisuusryhmä Erakkondin jäsen Aare Pilv tuli kirjallisuuteen 1990-luvun keskellä, jolloin hän opiskeli vielä Tarton yliopistossa kirjallisuutta. Häneltä on ilmestynyt viisi runokokoelmaa; hän on kääntänyt viroksi Paul Celania ja Lev Rubinšteinia, toimii myös teatterikriitikkona sekä Underin ja Tuglasen kirjallisuuskeskuksen tutkijana.

Elo Viiding (s. 1974) on runoilija, näyttelijä ja kulttuurivaikuttaja, jonka esikoisteoksen Telg julkaisemisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Viiding on julkaissut kuusi runoteosta sekä kaksi proosakokoelmaa. Viidingin tuotannolle on ominaista hienostunut ylevyys ja tietoisuus taiteen ylivertaisesta suuruudesta. Viidingin tekstit kiinnittävät huomiota yhteiskunnan kipupisteisiin ja ottavat niihin tiukasti kantaa.

Juhana Vähänen (s. 1982) on suomalainen runoilija ja kirjailija. Vähäsen esikoisteos Cantorin pölyä julkaistiin vuonna 2005. Toinen runokokoelma Avaa tule ilmestyi alkuvuodesta 2008. Vähäseltä on julkaistu vuonna 2007 pienoisromaani Kakadu. Tämän lisäksi Vähäsen runoja on julkaistu lukuisissa kotimaisissa sekä ulkomaisissa lehdissä.

Saila Susiluoto (s. 1971) on helsinkiläinen runoilija, jonka esikoisteos Siivekkäät ja hännäkkäät palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla 2001. Hän sai Suomi-palkinnon vuonna 2005. Hänen runojaan on käännetty yhdelletoista kielelle. Susiluoto on käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan, Oriveden opiston kirjoittajalinjan ja opiskellut Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä. Susiluodolta ilmestyy elokuussa Otavalta uusi kokoelma Carmen.

Esa Mäkijärvi (s. 1984) on suomalainen runoilija, joka asuu ja opiskelee Tallinnassa. Hän on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa ja toimii myös kriitikkona. Mäkijärveltä on julkaistu kaksi runokokoelmaa.

Lisätietoja:
Harri Hertell, tapahtumatuottaja
GSM: + 358 40 506 3668
hkipoetryconnection@gmail.com

Runoudesta

Blast-lehti

Julkaisin Blast #2 -blogissa kaikki tänään kirjoittamani runot. Runot ovat lyhyitä ja niitä on kaikkiaan viisikymmentä.

Pyrin aina kirjoittamaan kokonaisuuksia. Yleensä minulla on jokin yleisluontoinen ajatus tai aihe, jonka ympärillä pyrin kulloisissa runoissani liikkumaan. Tällä kertaa lähtölaukauksena toimi lainaus, jonka poimin Olli Sinivaaran Valonhetki-kokoelmasta. Lainaus on runojen alussa ja melkein kaikki sitä seuraavat runot ovat Sinivaaran inspiroimia.

Lainauksista innoitusta hakiessanikaan en kuitenkaan pyri kopioimaan tai kirjoittamaan pastisseja. Koen, että runoissani on oma ääni. Niillä on esikuvansa, mutta ne seisovat silti omilla jaloillaan.

Sinivaara kirjoittaa: ”Ei tämä sanominen koskaan kuihdu ja jää taakse, / sinun läsnäolosi sanominen, niin pienen ja mitäänsanomattoman onnen / ettei sitä / melkein ole.” On niin, että runojen kirjoittaminen on minulle pieni onni. Olen myös onnellinen siitä, että tämän onnen tavoittelu johtaa usein tuloksiin.

Pyrin kirjoittamaan aina kun minulla on aikaa. Aikaa puolestaan on yllättävän paljon ja usein, kunhan sen osaa itselleen suoda. Siksi onnellisia hetkiäkin on paljon. Olen onnellinen onnistuessani kirjoittamaan, siis siitäkin huolimatta vaikka tekstit eivät myöhemmin tarkasteltuna ole kummoisia.

En juurikaan valinnut Blast #2:een laittamiani runoja. Jossakin vaiheessa niitä kirjoittaessani päätin, että ne tulevat blogiin. Rykelmä voisi olla miltä tahansa päivältä. Sattui kuitenkin niin, että tämä oli hyvä päivä.