Kuun pimeästä puolesta

Kansitaidetta

"There is no dark side of the Moon really... matter of fact it's all dark."

Pink Floydin The Dark Sife of the Moon (1973) on eräs populaarimusiikin hienoimmista albumeista. Se on herättänyt ihastusta ja vihastusta jo usean vuosikymmenen ajan. Jotkut vihaavat levyn pitkäveteisyyttä, toiset taas ylistävät albumia samasta syystä. Kyseessä on yhtä kaikki eräs parhaimmista tunnelmointiin sopivista pitkäsoitoista.

Musiikista välittyvä rauhallinen tunnelma on kuitenkin pelkkää pintaa, sillä levyn sanoitukset liikkuvat synkissä maisemissa. Wikipedia kertoo: "Sanoitukset käsittelevät ihmisen arkielämää ja elämisen paineita, kuten aikaa ("Time"), rahaa ("Money"), sotaa ("Us and Them"), psykoosia ("Speak to Me", "Brain Damage", "On the Run") ja kuolemaa ("The Great Gig in the Sky", "Eclipse")."

Kokonaisuutena albumille vetää vertoja ehkä vain saman yhtyeen toinen mestariteos, taiteilijan ja yleisön välistä etäisyyttä tuplalevyn verran pohdiskeleva The Wall (1979). Väittäisin kuitenkin, että The Dark Side of the Moon on näistä parempi. Se on myös selvästi yhtyeen myydyin levy 45 miljoonalla kappalellaan.

Pink Floyd on synnyttänyt monia hengenheimolaisia. Eräs tällainen yhtye on amerikkalainen The Flaming Lips. Ja kuinka ollakaan, The Flaming Lipsin viimeisin levytys on yritys tuoda The Dark Side of the Moon nykyaikaan. Viime joulun tienoilla julkaistu pitkäsoitto-cover on loistavalta nimeltään The Flaming Lips and Stardeath and White Dwarfs with Henry Rollins and Peaches Doing The Dark Side of the Moon. Kuten nimestä voi päätellä, levyn suurimmasta osasta vastaa The Flaming Lips itse, mutta mukana on myös monia vierailijoita. Tuloksena on juuri niin psykedeelinen tulkinta kuin mukana olevilta artisteilta voi odottaakin. Vannoutuneimmilla Pink Floyd -fanaatikoilla menee aamukahvi väärään kurkkuun, mutta muille The Flaming Lipsin tulkinta The Dark Side of the Moonista uppoaa varmasti. Siinä on vain enemmän säröä.

Pohjoismaisesta runoudesta

PRECIPe-lehden kansi

Olen mukana kanadalaisen PRECIPe-lehden uusimmassa numerossa, joka käsittelee skandinaavista runoutta. Olen hyvässä seurassa, sillä lisäkseni mukana on kattava rykelmä runoilijoita: Lillian Allen, Phanuel Antwi, Kemeny Babineau, Kate Braid, Caitlin Burt, Rita Dahl, Amanda Earl, Roger Farr, Julia Fiedorczuk, Ryan Quinn Flanagan, katrine marie guldager, Linn Hansén, Niels Hav, Tytti Heikkinen, Martin Högström, Keith Inman, Silja Järventausta, Satu Kaikkonen, Jørgen Leth, Lee-Ann Liles, Angela Long, Niels Lyngsø, Bartłomiej Majzel, Daphne Marlatt, Malcolm Matthews, rob mclennan, Leigh Nash, Eiríkur Örn Norðdahl, Fredrik Nyberg, Malte Persson, Pearl Pirie, Niina Pollari, Dan Post, Cia Rinne, Jenny Sampirisi, Richard Scarsbrook, Martin Glaz Serup, Kate Siklosi, Chet Singh, Carolyn Smart, Bradley Somer, Morten Søndergaard, Kathleen Szoke, Sheila Watson ja Andy Weaver.

Käänsin lehteä varten muutaman oman lyhyen runoni englanniksi. Osa näistä englanninnoksista on julkaistu jo aiemmin, esimerkiksi Nordic Poetry Centerissä. Säkeet ovat lyhyitä pyyhkäisyjä kulloinkin käsittelemäänsä aiheeseen. Olen yhä enenevässä määrin kiinnostunut siitä, miten paljon muutamalla sanalla voi ilmaista.

PRECIPe-lehden projekti herättää tuttuja kysymyksiä. Eräs näistä ikuisuusaiheista on kysymys kulttuurien välisestä yhteistyöstä. Pohjoismaista runousyhteistyötä soisi olevan enemmänkin. Välillä tapahtuu tietenkin runoesiintymisiä ja sílloin tällöin julkaistaan runolehden teemanumero. Tuntuu kuitenkin, ettei tässä ole tarpeeksi. Ainakin meillä Suomessa eletään kulttuurityhjiössä, jossa esimerkiksi tanskalainen ja norjalainen runous jäävät hyvin vähälle huomiolle. Luemme kyllä runoja englanniksi, mutta emme juurikaan skandinaavisia tai balttialaisia ystäviämme.

Hyvä esimerkki hienosta kulttuuriyhteistyöstä on muutaman vuoden takainen Tämä ei ole fiktiota -runoantologia. Sama kirja ilmestyi Suomen lisäksi ainakin Ruotsissa. Se syntyi laajan pohjoismaalaisen yhteistyön tuloksena. Vastaavaa voisi olla enemmänkin. Olisi esimerkiksi mukavaa, jos kerran vuodessa järjestettäisiin iso tapahtuma, jossa skandinaaviset runoilijat esittäisivät tekstejään. Näin runoja saatettaisiin lähemmäksi suurta yleisöä ja maat saataisiin lähemmäksi toisiaan. Tällä hetkellä on toki rykelmä eri maiden runomessuja ja -festivaaleja, mutta mitään yhtenäistä ei vielä ole.

PRECIPe-lehden runoilijoista ainakin Martin Glaz Serupia ollaan tuomassa esiintymään Suomeen. Eiríkur Örn Norðdahlillakin on vahvat kytkökset maahamme. PRECIPe on pienlehti, mutta se auttaa osaltaan herättämään kiinnostusta skandinaaviseen runouteen ja kulttuuriin. Pohjoismaat on verrattain pieni kolkka maailmassa, mutta kulttuuritarjontansa puolesta se on maailman verevimpiä. Kaikissa Pohjoismaissa kirjoitetaan hienoa runoutta. Umpiossa elämällä se vain tuppaa unohtumaan.

Jalkapallosta ja säännöistä

Peliväline

Tänään se sitten alkaa: maailman seuratuin urheilutapahtuma eli jalkapallon MM-sirkus Etelä-Afrikassa. Globalisaatio jyllää, sillä kilpailut ovat nyt ensimmäistä kertaa Afrikan mantereella. Edessä on kuukauden verran vihreitä nurmikkoja, palloja, värejä, torvia, maaleja, juhlia, murhetta ja elämää. Edessä on myös ainoa ajanjakso, jolloin television katsominen on hyväksyttävää ja jopa suositeltavaa.

Luen paraikaa Timo Hännikäisen toimittaa esseekokoelmaa, joka käsittelee ranskalaista kirjailijaa Michel Houellebecqiä. Siinä käsitellään Houellebecqiä käsitellään useasta näkökulmasta. Tommi Melender kirjoittaa omassa esseessään johtopäätöksestä, jonka Albert Camus teki jalkapallokentällä. Sen mukaan ”moraalisesti kestävä elämä on mahdollista vain jos luomme tarkat säännöt ja noudatamme niitä.” Tässä perin juurin konservatiivisessa ajatuksessa voi olla avain jalkapallon suureen suosioon maailmassa. Edustaako jalkapallo siis toisin sanoen ihmisissä piilevää halua mukautua sääntöihin, toimia jonkin kehyksen puitteissa?

Edellisestä voidaan vetää toki johtopäätös, että kaikenlainen vilunkipeli, vaikkapa doping, laiton vedonlyönti tai jalkapallon kaupallistuminen, on nykyaikaisen yhteiskunnan yritys muuttaa jalkapallon syvin olemus. Tässä se onkin onnistunut. Jalkapallossa nimittäin pärjää parhaiten se, joka on suurin kapitalisti. Niin sanotut suurseurat, Real Madridin ja Chelsean kaltaiset ökyklubit, ostavat isolla rahalla parhaat pelaajat itselleen. Samalla ne imevät kärpäspaperin lailla suurimman osan kannattajista ja sitä kautta varmistavat myös itselleen suurimmat tulot ja, ainakin periaatteessa, kaikki mahhdolliset pokaalit. Yhtälö on hälyttävä. Siitä voisi päätellä, että sääntöjen kiertämisen hyväksyttäväksi tehnyt kapitalismi on kampittanut vanhan kunnon jalkapallon.

Onneksi ei kuitenkaan kokonaan. Jalkapallon MM-kilpailuissa on kuitenkin vielä vanhojen hyvien aikojen patinaa. Siinä missä seurajoukkueiden kansalliset sarjat ovat muuttuneet ”kenellä on eniten rahaa” -tyyppiseksi pelleilyksi, MM-kilpailussa voi sentään vielä sattua yllätyksiä. Paikalla ovat maailman parhaat pelaajat. Joka arvokilpailuissa nousee kuitenkin esiin mustia hevosia, maita, joilla on saumat yllätykseen. Ehkä tällä kertaa jokin niistä on afrikkalainen?

Janne Nummelan kirjoista

Medusareaktorit

Janne Nummelan runot ottavat kantaa nykyrunouden tärkeimpään kysymykseen, eli kysymykseen tekijyydestä. Mikä on kirjoittajan rooli silloin, kun runot koostuvat löydetystä materiaalista? Tietysti järjestäjän, organisoijan. Jonkunhan on löydettävä ja aseteltava teksti, jota runossa käytetään. Tekstiä ei välttämättä muokata, mutta se silti asetellaan jotenkin, esteettisesti näyttäväksi tai käsiteltyyn aiheeseen sopivaksi. On tekijästä kiinni, muodostuuko löydetystä materiaalista järkevä kokonaisuus.

Nummela on julkaissut enimmäkseen pienkustantamoilta. Isommatkin talot ovat vähitellen sisäistämässä uuden runouden ideaa, kuten vaikkapa Harry Salmenniemen kirjat osoittavat. Nummelan esikoiskirja Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (poEsia, 2006) oli edelläkävijä niin sanotun hakukonerunouden saralla. Toinen kirja, frigiditalvi, ottaa entistä enemmän kantaa kysymykseen tekijyydestä. Sen runot kun on "löytänyt" ja "järjestänyt" fiktiiviseltä haiskahtava henkilö nimeltä Adalbert Alpola. Aineistoa puolestaan lainataan muun muassa Pentti Saarikoskelta. Melkoinen soppa, siis, mutta ei sisällöltään mikään täysosuma. frigiditalvi herättää kuitenkin paljon kysymyksiä, eli täyttää siinä mielessä nykyrunouden tehtävää.

Nummelan kolmas teos, suurempaan sisälllölliseen kokonaisuuteen ilmeisesti kuuluva Medusareaktorit, puolestaan sukeltaa mielenkiintoisella tavalla sci-fin maailmaan. Sci-fihän on hiljattain noussut kiinnostavasti erääksi runouden aihepiireistä, kuten esimerkiksi Tuukka Hämäläisen (Moottorit) ja Teemu Mannisen (Futurama) kirjoissa. Manninen onkin maininnut, kuinka Nummelasta "on tulossa suomalaisen runouden Philip K. Dick." Vitsi vitsinä, mutta kultasuoneen Nummela silti osuu. frigiditalvi ei ollut napakymppi, mutta Medusareaktorit on. Yhdessä Hämäläisen ja Mannisen kirjojen kanssa se antaa myös tekohengitystä suomalaisille sci-fille.

Nykytekniikka mahdollistaa kovan julkaisutahdin, josta etenkin runous hyötyy ja kärsii. Valtavasta massasta on yhä vaikeampi seuloa merkityksellistä aineistoa. Keskustelu jatkuu kiivaana, mutta Nummelaa kannattaa myös lukea.

Juhana Vähäsen kirjoista

Nilkka

Juhana Vähäsen tähänastinen tuotanto on mielenkiintoisen kaksijakoinen. Hän on julkaissut kaksi runokirjaa, toisen Savukeitaalta ja toisen Teokselta. Toisaalta hän on myös julkaissut kaksi kokeellista proosateosta, molemmat Ntamolta. Ntamo on siinä mielessä kovassa nosteessa, että se julkaisee tällä hetkellä maamme parhaita kokeellisia kirjoja. Tästä esimerkkinä voi mainita vaikkapa Kari Aronpuron ja Teemu Mannisen uudet kirjat, sekä Vähäsen tekstit.

Vähäsen proosa hämmentää. Muutaman vuoden takaista Kakadua ja hiljattaisempaa Nilkkaa lukiessa huomaa heti, että teksti on hyvin runollista. Muun ymmärtämisen eteen pitääkin tehdä töitä. Vähäsen Ntamon kautta julkaisemat tekstit eivät kuitenkaan ole proosarunoutta, sillä niissä on selkeä proosallinen rakenne. Tekstit koostuvat monologeista ja dialogeista, joissa maailmaa puidaan kaikilta kanteilta.

Vähäsen vahvuus on hänen sanavarastonsa. Tämän huomaa sekä hänen runoissaan että proosassaan. Nilkassa todetaan: "Oletko nähnyt sen elokuvan? Katsoin sen joskus erään ystävättäreni kanssa. Kerrassaan sietämätön, elokuvateatterissa aloin tuntea kuinka pienet hyönteiset kiipeävät ensin rinnoillani, ensin se oli miltei miellyttävää, kutitti, mutta lopulta alkoi tuntua että ne purevat tiensä minun sisälleni. Puristin rintojani, voitko kuvitella, ja koetin töykkiä ystävätärtäni olkapäähän, mutta hän ei kiinnittänyt mitään huomiota minuun, oli vain kokonaan mokoman elokuvan lumoissa. Viimein sain itseni rauhoittumaan ja nukahtamaan mutta kovan tuskan takana se oli." Vähäsen kiinnostus elokuviin johtaa tiettyyn näytelmällisyyteen ja asetelmallisuuteen. Suurin rikkaus on kuitenkin sanastossa, sillä Vähänen puristaa aiheesta kuin aiheesta hämmästyttävän paljon irti.

Kahdesta proosateoksesta Nilkka on hiotumpi. Se johtuu tietysti myös siitä, että satunnaisen lukijan on helpompi tarttua Nilkan selkeästi jäsenneltyihin tapahtumiin ja tunnelmiin. Kakadu on kokeellisempi ja sitä kautta sekavampi. Kakadun kohdalla Vähänen ohjeistaa: "Myöhemmin kirjoitin niin kuin yleensä kirjoitan; luen samaan aikaan mitä tahansa sattumanvaraista ja etenen nopeasti, pyrkien saavuttamaan jonkin liikkeen ja muutoksen. Kakadu on sukua Ron Sillimanin Sunset Debris -teokselle, ainakin tavassaan käyttää kysymyslauseita ja palata toistuvasti samoihin aiheisiin ja sisältöihin.” Liikettä, muutosta ja paluuta onkin havaittavissa, mutta lukijan pitää tehdä ne havaitakseen hartiavoimin töitä.

Vähänen on vaikeahko kirjailija. Se johtuu hänen sanastonsa runsaudesta ja tekstistä, joka vaihtaa ehtimiseen näkökulmaa ja suuntaansa. Lukijan tehtävä ei ole helppo. Onkin niin, että sekä Vähäsen runoutta että proosaa ymmärtääkseen (tai sisäistäkseen) pitää olla vastaanottavaisessa tilassa. Tämä tila on tietysti hyödyllinen kaiken runollisen tekstin ymmärtämiseksi. Vähäsen kohdalla vastaanottavaisuus on kuitenkin välttämätöntä. Se avaa rikkaan maailman, jollaista ei ole toista.