Tunteesta

Gonzalo Higuaín, 2010

Minulta kysytään usein, minkä takia kannatan Real Madridia. Tämä vuonna 1902 perustettu ja diktaattori Francisco Francon (vallassa vuosina 1939-1975) suosima espanjalainen jalkapallojoukkue herättää yleismaailmallista vastustusta. Kannattajiakin riittää. Ihailijoiden ja vihaajien suureen määrään vaikuttaa se, että joukkue on niin menestynyt. Real Madrid on Euroopan menestynein seurajoukkue 31:llä Espanjan mestaruudellaan ja yhdeksällä Euroopan seurajoukkuekilpailun voitollaan.

Itse en kuitenkaan kannata Real Madridia menestyksen takia. Toki joukkue voittaa tänäkin päivänä leijonanosan otteluistaan, mutta pokaalit ovat viime vuosina karttaneet yhtä maailman suurimmista joukkueista. Edelliset kaudet ovat olleet hedelmättömiä, kun eläimelliseen vireeseen päässyt FC Barcelona on kahminut itselleen kaikki mahdolliset palkinnot. FC Barcelona on edelleen kovassa vireessä, joten jokainen Real Madridin mahdollinen tuleva palkinto on työn ja tuskan takana. Espanjan toiseksi parhaan seurajoukkueen titteli on joka tapauksessa selviö.

Tunne kiinnostaa minua Real Madridissa. Hollantilaisvaikutteinen FC Barcelona on kurinalainen joukkue, joka pelaa järjestelmällistä ja tehokasta jalkapalloa. Real Madrid on koko joukkueen kannattamiseni ajan (nyt noin kymmenen vuoden ajan) elänyt ja hengittänyt tunteesta. Joukkue on aina ollut täynnä maailmanluokan tähtiä, joilla pitäisi periaatteessa voittaa ottelu kuin ottelu. Käytännössä tämä ei tietenkään onnistu. Real Madrid häviää (tai pelaa tasan, joka on tämän tason joukkueelle häviötä vastaava asia) välillä piskuisillekin joukkueille. Huonot suoritukset johtuvat siitä, etteivät tähdet saa yhteispeliään toimimaan.

Jalkapallo on joukkuepeli, mutta Real Madrid on pitkään ollut yksilöiden varassa. Zidane, Raúl, Morientes, Casillas, Roberto Carlos, Ronaldo, Cristiano Ronaldo, Beckham ja Figo ovat muutamia esimerkkejä pelaajista, jotka ovat sykähdyttäneet pelatessaan Real Madridin valkoisessa paidassa. Los Blancos, Valkoiset, esittää aika ajoin jumalaista jalkapalloa. Ennen jouluaattoa joukkue esimerkiksi esitti näytöksen, jossa se murskasi Espanjan cupissa Levanten maalein 8-0. Syksyltä on tosin myös muistissa muutama 0-0-tasapeli, joissa pallon potkimisesta ei tullut yhtään mitään. Pahimmalle kilpailijalleen Barcelonallekin joukkue onnistui häviämään lukemin 5-0.

Real Madridilta voi odottaa mikä tahansa. Jokainen ottelu on seikkailu, joka noudattaa kaikkia draaman sääntöjä. Parhaita ovat nousut, joita joukkue esittää kotikentällään maalin tai kahden takaa-ajoasemasta. Viime kaudella joukkue nousi voittoon oltuaan häviöllä muun muassa Sevillalle ja paikalliskilpailija Atleticó Madridille. Taisteluvoitot ovat hienoja, sillä ne tarjoavat tunteesta elävälle kannattajalle parhainta mahdollista viihdettä. Kolikon kääntöpuolelta löytyy taiteellinen jalkapallo, niin kutsuttu Valkoinen Baletti, jota Real Madrid parhaimmillaan esittää. Tunne onkin jotakin, missä Real Madrid tulee aina olemaan pahinta kilpakumppaniaan FC Barcelonaa edellä.

Älystä

Bob Dylan, 1962

Musiikki muuttui 1960-luvulla. Silloin nousivat esiin The Beatlesin, The Rolling Stonesin ja The Doorsin kaltaiset jättiläiset, jotka viitoittivat tien täysin uudenlaiselle musiikille. Yhteiskunnallinen vapautuminen johti pop- ja rock-lauluihin, jotka olivat vertaansa vailla. Niiden levyttämiseen osallistuivat lukemattomat hienot muusikot, joista edellä mainitut kolme yhtyettä ovat vain muutamia esimerkkejä. Ennen muita oli kuitenkin Bob Dylan. Dylan oli laulaja-lauluntekijä, jonka vuonna 1962 julkaisema esikoislevy oli lähtölaukaus tähän päivään jatkuneelle upealle uralle.

Dylania ennen oli Tin Pan Alley. Tin Pan Alley on termi, jota käytetään Yhdysvalloissa 1890-luvulta 1950-luvulle eläneistä muusikoista ja musiikin kustantajista. He olivat tiivis yhteisö, johon kaikki lauluja ammatikseen tekivät kuuluivat. Se korosti yhteistä pohjois-amerikkalaista lauluperinnettä, jossa yksilö teki sijaa yhteisölle.

Bob Dylan oli eräs ensimmäisistä laulajista, joka irtaantui Tin Pan Alleysta. Aiemminhan oli noussut esiin muun muassa Elvis Presley, mutta hänenkin parhaat laulunsa olivat muiden sanoittamia. Dylan oli ensimmäinen todellinen laulaja-lauluntekijä. Hän keksi tavan, jolla musiikin pystyi yhdistämään runouteen. Dylanista eteenpäin myös sanoituksilla oli merkitystä, kun ennen keskityttiin pelkkään musiikkiin. Samalla Dylan raivasi tietä nykyään itsestään selvänä pidetylle käsitykselle, että muusikkokin voi olla yksilöllinen taiteilija.

Dylanin tuotanto on aarreaitta. Hän on julkaissut kymmeniä levyjä, mutta aina löytyy julkaisemattomia lauluja. Niitä nähdään muun muassa Dylanin omassa Bootleg Series -levysarjassa, joka on nyt saavuttanut jo yhdeksännen osansa. The Witmark Demos -tuplalevy koostuu Dylanin ensimmäisistä levytyksistä, joita hän teki Columbia-levy-yhtiölle vuosina 1962-1964. Whitmarkin demojen joukosta löytyy aikaisia versioita monista Dylan-klassikoista, kuten kappaleista Blowin' in the Wind, A Hard Rain's A-Gonna Fall, Masters of War ja Mr. Tambourine Man. Vajaan viiden kymmenen laulun joukosta löytyy kuitenkin myös kiitettävästi julkaisematonta materiaalia.

Levyjä kuuntelemalla voi seurata Dylanin kehitystä taiteilijana. Vuonna 1965 hän hylkäsi akustisen kitaransa ja siirtyi käyttämään sähkökitaraa. Tätä kapinallista elettä seurasi kuitenkin laulukaupalla hienoa akustista musiikkia. The Witmark Demos tarjoaa mahdollisen tutustua siihen.

Energiasta

Bruce Springsteen, 1978

Olen jo joitakin viikkoja saanut hienosta juhlajulkaisusta, joka on tehty Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of Town -levyn merkkipäivän kunniaksi. Alkuperäinen pitkäsoitto tuli kauppoihin vuonna 1978. Kyseessä on eräs Springsteenin parhaista levyistä, ellei paras. Kokonaisuuden tasossa lähelle pääsevät vain Born to Run ja Born in the U.S.A. Aikoinaan jaksettiin kohkata siitä että Springsteen äänitti Darkness on the Edge of Townia melkein kahden vuoden ajan. Se oli vielä 1970-luvulla poikkeuksellisen pitkä prosessi. Kärsivällisyys kannatti, sillä reilun 40 minuutin mittainen lopputulos on kaiken vaivan arvoinen.

Loppuvuodesta ilmestynyt erikoisjulkaisu sisältää Darkness on the Edge of Town -levyn lisäksi ennen julkaisemattomia kappaleita, making of -dokumentin ja kaksi täyttä konserttia. Konserteista ensimmäinen on vuodelta 1978 ja toinen vuodelta 2009. Ne katsomalla selviää, että Springsteen on kuin onkin menettänyt vuosikymmenten aikana energiaansa. Vanha jaksaa vielä heilua, mutta nuoruuden päivinään Springsteen oli upeassa vireessä.

Väitän itse asiassa, että nuori Springsteen on musiikin historiassa poikkeuksellisen energinen ihminen. Hänen konserttinsa ovat jo vuosikymmenien ajan kestäneet tuntien ajan. Ja millaisia tunteja! Springsteen ja hänen yhtyeensä antavat jokaisen kappaleen kohdalla kaikkensa. On oikeastaan ihme, ettei mies ole leipääntynyt hitteihinsä. Esimerkkejä energisestä menosta löytää muun muassa täältä, täältä ja täältä.

Springsteen elää energiasta. Hänen yleensä melko lyhyet levynsä ovat energiapurkauksia, jotka on onnistuttu tallentamaan nauhalle. Hänen eeppiset konserttinsa ovat puolestaan kokemuksia, joiden energia välittyy jopa huonolaatuiselta videonauhalta. Darkness on the Edge of Town -pakettiin kuuluva vanhempi keikka ei ole kuvaltaan tai ääneltään kummoinen, mutta tunnelma välittyy silti. Todellisen tunnelman voi tietysti vain kuvitella, mutta onneksi 1970- ja 1980-lukujen Springsteenistä on jäänyt melle edes tälläisia pieniä todisteita.

Springsteen on niitä muusikkoja, jotka täyttävät stadioneita. Mutta toisin kuin useimmat vastaavan suosion omaavat artistit, niin Springsteen saa suurenkin luokan konsertin tuntumaan intiimiltä kokemukselta. Hänen karismansa, olemuksensa ja energiansa tavoittavat stadioneiden kaukaisimmatkin kolkat. On saavutus, että stadionin huonoilla paikoilla istuvan takarivinkin saa tanssimaan musiikin tahdissa. Enää Springsteen ei tähän tosin kykene, mutta nuorempana hän olisi voinut tulla valituksi vaikka Yhdysvaltain presidentiksi. Menneiden vuosikymmenten Springsteen onkin eräs aikamme suurista romantikoista. Hänen energiansa auttaa ihmisiä jatkamaan.

Captain Beefheart (Donald Glen Vliet) (1941–2010)

Captain Beefheart (Donald Glen Vliet) (1941–2010)

Mikko Rimmisen proosasta

Mikko Rimminen

Mikko Rimminen on julkaissut kolme romaania. Viimeisin, Nenäpäivä, voitti juuri Finlandia-palkinnon. Palkinto meni oikeaan osoitteeseen, sillä Rimminen on poikkeuksellisen taitava prosaisti. Hänen kielensä on tarkkaa, paljon tarkempaa kuin monilla suomalaisilla kirjailijoilla. Jo Pussikaljaromaanissa (2004) Rimminen profiloitui kirjailijaksi, jonka teoksissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Se ei ole huono asia. Pussikaljaromaanissa kaljoitellaan, Pölkyssä pidetään huolta luistinradasta ja nyt palkitussa Nenäpäivässä pyöritään Hakaniemessä ja Keravalla. Nenäpäivässä tapahtuu tosin Rimmisen kirjaksi poikkeuksellisen paljon, sillä siinä ollaan jatkuvassa liikkeessä. Romaanin päähenkilö Irma on ovensuukyselijä. Vitsi piilee siinä, että nainen on oikeasti eläkkeellä ja vain teeskentelee kyselijää. Asetelma on herkullinen ja siitä seuraa monia hykerryttäviä tilanteita.

Kieli on Rimmiselle tärkeää. Kaikki hänen kirjansa ovat tarkkaan hiottuja kokonaisuuksia, joiden lukemisesta nauttii todella. Toinen hänelle tärkeä asia on Helsinki. Kun nämä kaksi asiaa yhdistyvät, tuloksena on säkenöivää tekstiä: "Siitä se alkoi, talvi. Lunta satoi toista viikkoa ja sitten kiristyivät pakkaset ja niitä riittikin, semmoisia oikeita, kovia miinuspäiviä jotka saavat nenänpään säkenöimään ja varpaat kipristelemään ja patterit puhkumaan kuumuutta ylirasittuneesti muristen. Kukaan ei tuntunut muistavan, koska Helsingissä oli viimeksi ollut kunnon talvi." (Ote romaanista Nenäpäivä) Haastatteluissa Rimminen on maininnut olevansa hidas kirjoittaja. Se on hyvä, koska se johtaa tarkkuuteen. Sitä puuttuu monelta.

Oma suosikkini Rimmisen kirjoista on vähälle huomiolle jäänyt Pölkky. Siinä ei ole juurikaan toimintaa, ellei sitten yksinäisen ihmisen jokapäiväisiä toimia lasketa. Parasta kirjassa on ulkopuolinen kertoja, joka on selvästi vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan. Hän kehuu itseään jatkuvasti. Kirjaan tulee särmää, kun kertoja samalla piikittelee päähenkilön saamattomuutta. Rimminen tuntuu muutenkin liikkuvan erikoisessa maailmassa, joka on yhdistelmä keksittyä ja totta. Hänen kirjojensa Kallion, Kaisaniemen ja Hakaniemen kaupunginosat ovat tunnistettavissa, mutta ne tuntuvat jotenkin kummallisilta. Sama pätee hahmoihin, jotka vaikuttavat nimiään myöten (Marsalkka, Vänätyinen, Perusmäki) vähän erikoisilta. He ajattelevat ja toimivat poikkeavalla tavalla.

Kaiken takana on yhteisö. Pussikaljaromaani ja Pölkky kuvasivat pieniä ihmisryhmiä, jotka hakivat lohtua toisistaan. Nenäpäivä liikkuu laajemmalla alueella. Sen päähenkilö Irma käyttää ovensuukyselyä tekosyynä päästäkseen kosketuksiin toisten ihmisten kanssa. Irma solmii tuttavuuksia ja ystävyyksiä, jotka saavat hänet tuntemaan kuuluvansa maailmaan. Kirjan Helsinkikin on oudon yhteisöllinen, sillä kummallisesti käyttäytyvältä Irmalta kysytään vähän välillä hänen vointiaan. Rimminen kirjoittaakin mahdollisuuksista, joiden avulla yksinäisen ihmisen on mahdollista murtautua ulos yksinäisyydestään. Ja kaikki päättyy tietenkin onnellisesti.