Jyrki Pellisen runoista

Jyrki Pellinen on suotta painettu villaisella, ainakin jos vertaa samaan aikaan hänen kanssaan aloittaneisiin tai kirjoittaneisiin runoilijoihin, kuten Pentti Saarikoskeen, Eeva-Liisa Manneriin tai Paavo Haavikkoon. Pellinen on heidän kanssaan samaa sarjaa niin tuotantonsa laajuuden kuin sen laadunkin suhteen, vaikka ei koskaan olekaan nauttinut samanlaista arvostusta.

Pellinen kirjoittaa edelleen. Hän on julkaissut nelisenkymmentä runo- ja proosateosta, jonka lisäksi hän on myös toiminut taidemaalarina. Pellinen tunnetaan kuitenkin runoilijana. Hän on voittanut monia palkintoja, vaikka ei lukevan yleisön silmissä nautikaan vastaavaa arvostusta kuin edellä mainitut jättiläiset.

Leevi Lehto on kirjoittanut Pellisestä, että "silloin ajattelen Jyrki Pellistä, s. 1940. Radikaalisti avoimen poetiikan kehittäjää, josta ei todellakaan koskaan - kesken runonkaan - ole voinut tietää, mitä hän seuraavaksi sanoo. Superlahjakkuutta, joka vielä kypsällä iälläkin osoittaa kiitettävää vimmaa kirjoittaa koko tuotantonsa uudelleen. Ja runoilijaa, jota ei tosiaankaan vähään aikaan ole näkynyt julkisuudessa - ei suurten, keskikokoisten eikä pienten julkaisemana." Yllätyksellisyys on avain Pellisen tuotantoon. Yllätyksellisyyden poetiikka, jota Pellinen toteuttaa, tarkoittaa ettei hänen runojensa kulkua voi päätellä ennalta. Hän voi niin tahtoessaan olla yhtä aikaansa edellä kuin samana vuonna syntynyt Kari Aronpuro, mutta taitaa myös esimerkiksi lyhyet luontorunot.

Monen runoilijan tuotannosta paljastuu asioita, joita he tahtoen tai taitomattaan toistavat. Pellinen on toista maata. Hän on kirjoittanut kaikenlaista runoutta ja aina yllättävällä tyylillä. Kuuskajaskari (1964) on maalailevaa proosarunoa, Lauttasaari (1977) kuvaa runoilijan lapsuudenmaisemia ja Rakkautta pöytävuorella (2007) on lyhyttä ja aistivoimaista runoutta. Pellinen osaa kirjoittaa sekä pitkästi että lyhyesti. Runojen aihepiirikin on sen verran laaja, että sitä on turha lähteä tässä erittelemään. Kirjaluetteloa vilkaisemalla saa käsityksen poikkeuksellisesta luomisvoimasta.

--

(Jyrki Pellisen runo Blast #2:ssa.)

(60-vuotiaasta) Leevi Lehdosta

--

(Kirjoitettu Leevi Lehdon 60-vuotissyntymäpäiväksi 23.2.2011)

--

Leevistä, Leeville

Opiskelin Kriittisessä korkeakoulussa vuosina 2006–2008. Tähän aikaan kirjoittajakoulussa opettivat muun muassa Eino Santanen, Harry Forsblom, Hannu Simpura, Merja Virolainen ja Leevi Lehto. Muistan hyvin, kuinka vaikuttunut olin Lehdon ensimmäisestä luennosta. Olin vielä koulun aloittaessani melko tietämätön kirjallisista piireistä, enkä ollut tutustunut kuin pintapuolisesti yhdenkään opettajani tuotantoon. Tiesin, että Santanen ja Lehto olivat runoilijoita, kuten olin myös lehteillyt Simpuran ja Virolaisen proosaa. Olin kirjallisilta mieltymyksiltäni konservatiivinen, enkä nähnyt kokeilevien tekstien arvoa. Lehdon luennot muuttivat käsitykseni.

Opin Kriittisessä korkeakoulussa arvostamaan kaikkea kirjallisuutta. Opin myös kirjoittamaan itse. En edelleenkään kirjoita kokeilevasti, vaikka olen yhden cut-up-runoja sisältävän kokoelman julkaissutkin, mutta luen mielelläni kaikenlaista kirjallisuutta ja kaikkia kirjailijoita. Olen tästä kiitollinen Lehdolle, sillä juuri hän herätti minussa lopulta kiinnostuksen kirjallisuuteen. Lehdon luennot eivät olleet akateemisia. Hän ei käsitellyt perinteisiä aiheita tai perinteisiä kirjailijoita. Tai käsitteli, mutta omalla tavallaan. Lehdon mieltymys esimerkiksi Eino Leinon runouteen on hyvin tiedossa, mutta Lehto tarkasteli Leinonkin runoutta uudelta kantilta. Lehdon verkostakin löytyvä rap-versio Leinon Tuulikannel-runosta tasapainottelee onnistuneesti korkean taiteen ja huumorin välimaastossa.

Lehto antoi Kriittisen korkeakoulun luennoillaan esimerkkejä kirjailijoista ja muista taiteentekijöistä, joihin hän kehotti oppilaitaan tutustumaan. Välillä mainittiin Leinon kaltaisia klassisia nimiä, mutta suurin osa Lehdon suosikeista oli nykyisempiä kirjailijoita jotka tekivät työnsä toisin. Äkkiseltään muistan Lehdon maininneen ainakin Christian Bökin, James Joycen, Charles Bernsteinin ja monia muita tekijöitä. Omiin romanttis-lyyrisiin runoihini Lehto ei myöskään suhtautunut väheksyvästi, vaikka vaatikin niihin lisää särmää ja odottamattomia ratkaisuja. Opin hänen rakentavasta palautteestaan ennen kaikkea sen, ettei kirjoittaja saa kangistua kaavoihinsa vaan hänen pitää aina pyrkiä kehittymään ja näkemään toisin.

Käännekohta tuli vuonna 2007, kun Lehto alkoi suunnitella Ntamo-kustantamon perustamista. Lehto mainitsi asiasta minulle. Hän ehdotti, että julkaisin ensimmäiset runoni juuri Ntamon kautta. Ajatus tuntui hyvältä. Vuoden mittaan syntyikin vuoden 2007 lopussa julkaistu kirja, joka sai nimekseen Yökiipijä. Lehto oli jonkin verran mukana teoksen korjailussa ja runojen valitsemisessa. Kyseessä onkin kirja, joka on yhdistelmä omaa romanttista lyriikkaani ja lehtomaista kokeilevuutta. Yökiipijän runot ovat aiheiltaan tavanomaisia, mutta toteutukseltaan säksättäviä ja hyppeleviä. Tämä on tarkoituksellista.

Toisessa Ntamolta julkaisemassa kokoelmassani, Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä, olin cut-up-runouden pauloissa. Ajatuksen cut-up-kokoelman tekemisestä sain Lehdolta. Se edusti juuri sellaista toisin tekemisen ja uuden ja vanhan yhdistelmää, josta kiinnostuin päivä päivältä enemmän. Tarjosin kirjaa ensin muutamalle muulle kustantamolle, mutta se löysi lopulta hyvän kodin Ntamosta. Cut-up-runot sopivat Ntamon repertuaariin, sillä kustantamo on muutaman toimintavuotensa aikana profiloitunut ennen kaikkea runouden julkaisijana. Ntamo on kulttuuriteko, Lehdon urotyö, joka on tuonut lukijoiden saataville paljon kiinnostavaa kirjallisuutta.

Olen nyt siirtynyt eteenpäin, Ntamolta Teokselle, mutta Lehdon vaikutus työssäni ja tekemisessäni tuntuu edelleen. Haluankin toivottaa Lehdolle onnea hänen 60-vuotissyntymäpäivänään, sillä ilman häntä monia meistä uusista ja vanhoista kirjoittajista ei olisi. Hyvää syntymäpäivää, Leevi!

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Jan Kaus: Tähtiä ja neonvaloja

--

(Julkaistu Viro.nytin numerossa 1/2011)

--

Hienovaraista proosaa

Jan Kaus: Tähtiä ja neonvaloja, lyhytproosaa, NyNorden 2010 (Raija Hämäläinen suom.)

Jan Kaus on monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu muun muassa runoja ja proosaa. Hänet tunnetaan myös kääntäjänä, esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin virontajana. Tähtiä ja neonvaloja on Raija Hämäläisen suomentama proosavalikoima, joka sisältää lyhyitä katkelmia. Sen alkuteos, Miniatuurid, on yhdistelmä eri tyylejä. Tähtiä ja neonvaloja ei olekaan pelkkä novellikokoelma, sillä sen tekstit ovat paikoin hyvinkin runollisia. Kirja onkin yhdistelmä proosarunoa ja proosaa.

Fragmenteista ei tule hullua hurskaammaksi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä teksti on kaunista. Tallinn-Väike -katkelma alkaa seuraavasti: ”Unissa sieltä löytyvät kaikki ne kirjat joita tuolloin tuli ikävöityä.” Kausin tarinoiden taustalla on virolaisuus ja Viro, mutta katkelmat liikkuvat unen ja sattuman maisemissa. Yllättävätkään käänteet eivät ärsytä, jos niitä lähestyy runouden logiikalla. Kaikkea ei pidä ottaa kirjaimellisesti, vaan hyvin kirjoitettu teksti tarjoaa lähinnä ymmärrykseen auttavia vihjeitä.

Hämäläinen on hyvä kääntäjä. Tähtiä ja neonvaloja on hienovaraista proosaa, jonka suomentamisessa saa olla tarkkana. Hämäläinen suoriutuu kuitenkin urakastaan sen verran hyvin, että hän voisi kääntää Kausia lisääkin. Seuraavat kirjamessut (joissa Viro on teemamaana) ovat nimittäin melkein oven takana.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Jürgen Rooste: Citykani ja duracellpupu

--

(Julkaistu Viro.nytin numerossa 1/2011)

--

Iloittelua Tallinnasta

Jürgen Rooste: Citykani ja duracellpupu, runoja, NyNorden 2010 (Hannu Oittinen suom.)

Jürgen Rooste on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt julkaista paljon runoutta. Häneltä on ilmestynyt viroksi toista kymmentä kirjaa. Citykani ja duracellpupu on ensimmäinen runokokoelma, joka Roosteelta julkaistaan suomeksi. Häneen on voinut aiemmin tutustua muun muassa antologiassa Ajattelen koko ajan rahaa, mutta uusi valikoima on tervetullut laajempi katsaus tämän nuoren lyyrikon monipuoliseen tuotantoon.

Rooste on romanttinen boheemi. Hänen tapauksessaan se liittyy viinan ja naisten kanssa sähläämisen lisäksi myös yhteiskunnalliseen kommentointiin, jossa virolaista (tai länsimaista) elämäntapaa kritisoidaan kovin sanoin: ”voin hankkia itselleni / seitsemän tonnia maksavan pesukoneen / ja hajottaa sen vielä samana yönä”. Rooste kirjoittaa pilke silmäkulmassa, mutta onnistuu myös havahduttamaan. Hänen elämää ja muutosta janoavista runoistaan suomalainenkin lukija saa paljon irti.

Virolaisen runouden hovikääntäjä Hannu Oittinen on jälleen tehnyt tarkkaa työtä. Kirjan lopussa olevat jälkisanat voisivat olla pidemmätkin, mutta itse runoissa Oittinen tavoittaa hyvin alkuperäistekstien nyanssit. On hienoa, että Roostetta voi viimeinkin lukea myös kunnolla suomeksi.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Radioheadistä

Radiohead julkaisi kaksi päivää sitten vuosia odotetun uuden albuminsa, The King of Limbsin. Rauhallinen ja elektroninen levy tuo mieleen laulaja Thom Yorken soololevyn, vuoden 2006 hienon The Eraserin, mutta myös pääyhtye Radioheadin Amnesiacin (2001). Radiohead on xx:nsä ja James Blakensa kuunnellut, sillä The King of Limbs on rauhallinen ja paikoin jopa meditaatiomusiikkia muistuttava albumi.

Toisin kuin hengenheimolaisensa Amnesiac, vain kahdeksan lyhyehkön kappaleen mittainen The King of Limbs ei ole masentavaa kuunneltavaa. Toisaalta se ei myöskään ole yhtä innostava kuin esimerkiksi xx:n ja James Blaken esikoisalbumit. Radiohead on yllättävän suosittu yhtye ottaen huomioon sen, että se tekee käytännössä taidemusiikkia. Vuoden 1997 Ok Computer oli Radioheadin läpimurto niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin, mutta sittemmin yhtye on kääntynyt sisäänpäin. Nyt ollaan siinä pisteessä, ettei Radioheadilla ole enää levy-yhtiötä ja että se julkaisee kaiken tuotantonsa digitaalisesti ja itse.

Ok Computer on vaikuttanut melkein kaikkeen viimeisen reilun kymmenen vuodena tehtyyn englantilaiseen musiikkiin. Nykymusiikki onkin yhtä lainausta ja viittauksellisuutta, joten ei ihme että The King of Limbs sisältää lyhyestä kestostaan huolimatta valtavan määrän musiikkia. Musiikki on vain pinottu kasaksi, jolloin esimerkiksi hyviä musikaalisia ratkaisuja kannattaa jahdata haavin ja hyvien kuulokkeiden kanssa. The King of Limbs ei ole kuitenkaan missään vaiheessa uraa uurtava, kuten Radioheadiltä on totuttu odottamaan, vaan osa samaa minimalistista monimutkaisuutta jollaista kaikki vakava musiikki nykyään on.

Levyn parhaat kappaleet ovat singlenäkin julkaistu Lotus Flower ja loistava Codex, jota on hyvä kuunnella esimerkiksi meditoidessa. On mukava huomata, ettei Radiohead ole poliittisesta aktiviisuudestaan ja pessimismistään huolimatta vaipunut pelkään synkistelyyn, vaan tekee rauhoittavaakin musiikkia. Näin siis melodisesta näkökulmasta, vaikka Yorken sanoitukset ovat edelleen epämääräinen yhdistelmä abstraktia runoutta ja yhteiskunnallisia asioita. The King of Limbs jos mikä on nykytaidetta.

nick%2Bcave2.bmp

lemmy.jpg

john_waters.jpg

Bo Carpelan: Ikkunapaikalla

--

(Tämän tekstin on kirjoittanut vieraileva bloggaaja, Tuukka Terho.)

--

Runoilija Bo Carpelan menehtyi perjantaina 84-vuoden iässä. Proosaa ja myös lastenkirjoja kirjoittanut filosofian tohtori on ollut minulle viimeisen vuoden ajan hyvin tärkeä runoilija, kirjallisen suunnan näyttäjä, esteettisen suunnan opastaja. Runokokoelma ”Vuodet kuin lehdet” (1989) on ollut iltalukemisenani viimeisen puolen vuoden aikana. Joka ilta häkellyn kerta kerran jälkeen Carpelanin tavasta ilmaista asioita, lähestyä elämää kuin sen kokisi joka hetki ensimmäistä kertaa.

Ystäväni Mäkijärven Esan facebookprofiilin kautta onnistuin eksymään perjantaina 11.2.2011 2006 vuonna ilmestyneeseen Ylioppilaslehden haastatteluun, jossa Carpelan kuvaa sen hetkistä ja myös lähimenneessä kirjoitetun runouden tunnelmia. ”Luin juuri Uusi ääni -antologiaa, jossa on hiljattain esikoisensa julkaisseiden runoilijoiden tekstejä. Se on täynnä todella lahjakkaita nuoria kirjailijoita. Onko jokin muu maa, jossa kirjoitetaan niin paljon kivoja runokirjoja kuin Suomi? Olen hyvin ylpeä tästä.” Carpelan kertoo. Itsekin koin lämpimän tunteen lukiessani antologiaa. Olen sen jälkeenkin tuntenut. Kokoelmat ovat kivoja mutta myös haastavia. Myös tuon antologian jälkeen on ilmestynyt hyviä ”kivoja” kokoelmia, tapoja lähestyä tätä maailmaa, kauneutta. Niistä esimerkkeinä Toivion Miian Loistaen olet (Teos, 2007) Viikilän Jukan Runoja I (Gummerus, 2008), Luoma-ahon Ville Ruumiita – kokoelma (PoEsia, 2009), sekä viimeisimpänä Niemen Juulin Yömatkat (Otava, 2010). Toisaalta edellä mainittujen esimerkkien kautta voi myös huomata, että hyviä kokoelmia julkaistaan laajalti eri kustantamoiden kautta. Pienkustantamot Ntamo ja PoEsia ovat tuoneet markkinoille monia uusia mielenkiintoisia julkaisuja, jotka eivät välttämättä isojen kustantamoiden kautta saisi sellaista näkyvyyttä, kuin ne ansaitsisivat. Hyvä tapa tutustua uusiin kokoelmiin on esimerkiksi Internetissä ilmestyvän kirjallisuuskritiikkilehti Kiiltomadon kautta.

”Kirjallisuudesta on paljon väärinkäsityksiä. Yksi niistä on se, että runous on aina vaikeaa. Siksi monet ihmiset välttävät runokirjojen lukemista. Ei se ole ollenkaan niin. Runous näkee ja tiivistää jotain ja avartaa samalla ihmisten mielikuvitusta.”Carpelan kertoo. Runouden käsittäminen hankalaksi on minusta ollut aina ollut ristiriitaista. Itse olen oppinut runojen myötä ymmärtämään maailmaa ja toisia ihmisiä paremmin, ovathan säkeet lähtökohtaisesti jonkun toisen ihmisen kirjoittamia. Toki ihmiset ovat tutustuneet runoihin ainoastaan Kalevalan ja Eino Leinon kautta, ovat auttamattomasti sitä mieltä, että runouden vanhahtavuus ja vaikeaselkoisuus ei tähän päivään kuulu.

Itseni kohdalla runojen lukeminen (ja kirjoittaminen) lähti rockyhtye CMX:n musiikin ja Pentti Saarikosken runouden yhteentörmäyksestä. Sillä tiellä on oltu viimeiset 11 vuotta. Muistan toki ensimmäisen kerran kun kuuntelin CMX:n Vainajala-levyä (1998) ja mietin, mitä ihmettä lauseella ”silmän veitsi terävämpi, sylin ahjo syvempi” tarkoitettiin. Loppu on historiaa, mutta mielestäni sen lisäksi että runouden tehtävä on aukaista maailman myyttejä ja mytologioita, on sen tehtävä myös synnyttää ihmisissä uteliaisuutta. Uteliaisuutta joka estää meistä tarttumasta miekkaan ja saa sen sijaan tarttumaan kynään.

Carpelan puhuu haastattelussa myös maailman muutoksesta, elämän kuvien ja informaatioiden tulvasta, joka edelleen synnyttää meissä ainoastaan negatiivista levottomuutta. ”Nykyisessä maailman muutoksessa minua askarruttavat väkivalta ja pinnallisuus. Tapahtumista kirjoitetaan hirveän paljon ja hirveän nopeasti. Sitten ne ovat poissa ja täytyy saada uudet sensaatiot ja järkyttävät jutut. Ei ole aikaa pysähtyä ja ajatella asioita läpi. Elokuvissa näkee usein sarjoja nopeita leikkauksia. Hirveän paljon informaatiota ja hirveän paljon kuvia. Ehtiikö niitä katsoa todella? Ehkä nuoremmat oppivat katsomaan nopeasti kuvia.” Itse olen viimeisestä lauseesta sitä mieltä, että myöskään nuoret eivät kykene katsomaan nopeasti vaihtuvia kuvia. Ainakaan niin että se vaikuttaisi ensin negatiivisesti. Ärsyketulva, toisien sanoen uutis- ja viihdetulva, miksi ei myös sosiaalinen tulva (lue. facebook, twitter, jne) saa meissä aikaan jälleen negatiivista energiaa, emme tiedä mitä pitäisi tehdä, minkä vuoksi ja kenelle. Itsekin myönnän syyllistyneeni tulvien uhriksi, aiheuttajaksi, sijaiskärsijäksi. Levottomuus loppuu heti kun informaatiosta päästää irti ja luottaa omiin vaistoihinsa tai kauan sitten kirjoitettuun, esimerkiksi runouteen.

Carpelan on mielestäni yksi hieno esimerkki siitä, että vanhempia ihmisiä kannattaa kuunnella – heitä kannattaa haastaa, heidän rakkauttaan kannattaa yrittää ymmärtää. Kannattaa olla utelias pohtimaan heidän ajatuksiaan, oli kyse sitten runoilijasta tai hevosmiehestä. Koin noin vuosi sitten takaperin hurmoksen tunteita ihmisten keskellä, lähes täydellisen elossa olon tunteita – vanhainkodissa! Olen opiskellut sairaanhoitajaksi ja tehnyt siinä sivussa töitä esimerkiksi vanhainkodeissa. Muistan edelleenkin keskustelut sodista, perheistä, työmatkoista ympäri Eurooppaa, mutta ennen kaikkea muistan keskustelut rakkaudesta. En voi sanoin kuvailla kuinka 84-vuotiaan rouvashenkilön kanssa keskustellessani kuinka tunsin itseni ensin täysin tietämättömäksi, sitten uteliaaksi. Haastakaa siis nuoret vanhempianne ja päinvastoin. Oli kyseessä sitten rakkaus tai viha.

Vanhan zen-buddhalaisen ajatuksen mukaan kun on nuori, puu on puu, vesi on vesi ja vuori on vuori. Kun on todella ymmärtänyt jotain tästä elämästä, puu ei ole enää puu, vesi ei ole vesi, eikä vuori ole vuori. Mutta jos todella on ymmärtänyt, niin vesi on vesi, puu on puu ja vuori on vuori. Ei ole yksinkertaista kirjoittaa tästä toisesta puusta. Se on hyvin monimutkainen asia, mutta näyttää yksinkertaiselta kuin japanilainen runo, joka voi viidessä rivissä kertoa hirveän paljon. Tänään kävellessäni vanhempieni luokse kyläilemään pysähdyin hetkeksi keskelle pitkää luontopolkua. Sen keskellä koivut pysyivät paikallaan, lumi lepäsi oksien päällä niin kuin se olisi tehnyt matkaansa kauemmin kuin kukaan osasi ymmärtää, polku näytti moneen kertaan kuljetulta, mutta silti uskalsin pysähtyä ja katsoa sitä uudella tavalla. Runouden avulla olen oppinut hyväksymään sen tosiasian, että puu ei ole enää puu, se on koti jollekin, jollekin se on elinkeino. Vesi ei ole vesi, se voi olla reitti ja vuori, tästä tuskin tarvitsee kirjoittaa.

Rauha sieluilleni

12.2.11

Tuukka Terho


LÄHTEET

Carpelanin haastattelu ylioppilaslehdessä 18.05.2006.
http://www.ylioppilaslehti.fi/2006/05/18/mita-olen-oppinut-bo-carpelan. Viitattu 12.2.2011.

Bo Carpelan (1926–2011)

Bo Carpelan (1926–2011)

Kari Aronpuro: Kihisevä tyhjä

Uusi alku

Kari Aronpuro: Kihisevä tyhjä, runoja, Ntamo 2010

Kari Aronpuro aloittaa alusta. Alusta aloittaminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että hän siirtyy isolta kustantamolta pienemmälle. Näin tämä Tammelta melkein kaikki kirjansa julkaissut ja moneen kertaan palkittu runoilija kommentoi omalla tavallaan kustannusalan murrosta. Ja näin esimerkiksi hänen valitut runonsa sisältävä, Vesa Haapalan toimittama Retro-valikoima julkaistaan sekin verkossa pääasiallisesti toimivalta Ntamolta. Samoin on Aronpuron uusimman runokokoelman laita.

Aronpuro jatkaa toki myös siitä mihin jäi. Hänen ensimmäinen kokoelmansa, Peltiset enkelit, julkaistiin jo niinkin kauan aikaa sitten kuin vuonna 1964. Sen jälkeen hän on julkaissut toistakymmentä runokirjaa, joista edellinen, vuonna 2008 ilmestynyt Lehmän henkäys, sai innostuneen vastaanoton. Puhuttiin jopa, että Aronpuro palauttaa uskon suomalaiseen nykyrunouteen. Lehmän henkäys olikin 2000-luvun kotimaisten runojen kirkkainta kärkeä. Se vyörytti lukijoiden silmille sanoja ja kollaaseja, sisältöä unohtamatta.

Uusi kirja, Kihisevä tyhjä, jatkaa Lehmän henkäyksen viitoittamalla linjalla. Ei liene sattumaa, että alussa lainataan alitajunnan mestaria, psykologi Sigmund Freudia. Aronpuron kirjoittamat ja kokoamat runot kumpuavat nimittäin juuri Freudin erikoisalueista, eli alitajunnasta ja unista. Tähän tapaan: ”Joka päivä joku, joka on vuosikausia elänyt täydellisessä pimeydessä, saa takaisin / silmiensä valon. Olin 25-vuotias, rahaton ja nälkäinen. Sain hiiren ystäväkseni. Tämä / tapahtui eräänä iltana, jolloin maailma riemuitsi enemmän kuin milloinkaan ennen.” Assosiaatiosta toiseen siirtyessään Aronpuro saa aikaan runollista liikettä.

Aronpuro argumentoi, että mitä tahansa voi käyttää runon materiaalina. Niinpä ei kannata ihmetellä, että hänen runonsa sisältävät ties mistä ongittuja luetteloita ja katkelmia. Kuten näin: ”Tampereen raatihuoneen Tukholmasta vuonna 1889 hankittu uusrokokootyylinen / böömiläistä alkuperää oleva kristallikruunu, jossa kahdeksan / kahdeksanpesäistä kynttilänvartta ja vastaava määrä hehkulamppuja / sytytettyinä.” Aronpuro kirjoitti omintakeisesti jo ennen kuin nykyiset kokeilevat runoilijat olivat edes syntyneet. Ei ihme, että häntä pidetään nykyrunouden eräänlaisena isä- tai isoisähahmona. Aronpuro on aina ollut aikaansa edellä.

Kihisevä tyhjä sisältää myös muutamia Banks L. Steppburnin ottamia valokuvia. Ne rytmittävät poukkoilevaa ja kihisevää kokonaisuutta. Valokuvat saavat pysähtymään, miettimään niitä joka puolelta ympäröivien runojen järjettömyyttä ja järkeä. Ja onhan niin, että Aronpuron uudesta sanataideteoksesta on vaikea saada otetta. Mutta toki on myös niin, että sitä lukemalla kokee myös selittämätöntä nautintoa. Siitä tietää, ettei Kihisevä tyhjä ole sekasotku, vaan tarkoin harkittu kokonaisuus. Se on oma maailmansa. En välttämättä ymmärrä mitä Aronpuro haluaa sanoa. Siitä huolimatta en epäröi sanoa, että Kihisevä tyhjä sisältää hänen parhaita runojaan.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Noam Chomsky: Anarkismista

Anarkismin monet kasvot

Noam Chomsky: Anarkismista, esseitä, Sammakko 2010 (Ville-Juhani Sutinen suom.)

Anarkismi on aate, joka on helppo leimata mutta jota on vaikea kiteyttää. Anarkismin nimissä on esimerkiksi harjoitettu väkivaltaa, kieltäydytty aseista ja puolustettu kommunistisia oppeja. Kärjistetysti voi sanoa, että kaikki anarkismiin liittyvät näkemykset ovat yhtä aikaa sekä oikeassa että väärässä. Tulkitsijoita on yhtä monta kuin anarkistejakin. Eräs heistä oli 1800-luvulla elänyt Mihail Bakunin. Hän oli ensimmäisiä anarkistisia teoreetikkoja. Bakunin kannatti työläisten vallankumousta, mutta erosi esimerkiksi Karl Marxin ajatuksista vaatimalla myös valtion täydellistä tuhoamista. Bakunin ennusti tuolloin varsin kaukonäköisesti, että Marxin visioima työläisten johtama valtiomalli johtaisi vain entistä pahempaan diktatuuriin.

Koska anarkismi poukkoilee moneen suuntaan, siitä on vaikea kirjoittaa yleisesitystä. Näkemyksiä on loppujen lopuksi yhtä monta kuin näkijöitäkin. Aina kannattaa kuitenkin yrittää, sillä anarkismi on loppujen lopuksi kiehtova elämäntapa ja vieläpä varsin terveellinen sellainen. Se kehottaa ajattelemaan omilla aivoillaan. Harva esimerkiksi tietää, että amerikkalainen raskaan sarjan intellektuelli Noam Chomsky tunnustautuu anarkistiksi. Hän edustaa niin sanottua anarkosyndikalismia. Kärjistetysti ilmaisten se pyrkii yhdistämään sosialismin ja anarkismin parhaat puolet. Chomsky väittää, että nykyinen yhteiskuntamallimme on täysin toimimaton ja se tulisi korvata tasapuolisemmalla ja terveemmällä järjestelyllä. Tässä hän tosin mainitsee, ettei kannata nousua barrikadeille, vaan suosii hidasta ja sisäistä muutosta.

Jokaisen anarkismista kiinnostuneen (tai aiheesta tietämättömän) kannattaisi lukea Chomskyn esseeteos Anarkismista. Tai ei ehkä ensimmäistä pitkää esseetä, jonka nimi- ja määritelmävyöryssä menee pää pyörälle. Myöhemmät, lyhyemmät tekstit ovat sen sijaan hyviä pyyhkäisyjä aiheeseen. Ne luettuaan ei ehkä vielä ole aiheen asiantuntija, mutta runsaan lähdeluettelon avulla pääsee pidemmälle. Kirjan kääntänyt Ville-Juhani Sutinen tekee hyvää työtä, eikä esimerkiksi Chomskyn käyttämässä termistössä ole käännösvirheitä. Muutamia kirjoitusvirheitä tosin löytyy.

Anarkismista sisältää 1960-luvulta aina 2000-luvulle ulottuvia Chomskyn esseitä ja hänen haastatteluitaan. Niistä saa kuvan johdonmukaisesta ajattelijasta, jonka näkemyksissä on puhtia. Chomsky myöntää rehellisesti, ettei hänestä ole yksin ratkaisemaan kaikkia yhteiskunnan uudelleenjärjestelyyn liittyviä ongelmia. Siksi hän ehdottaakin mallia, jossa ihmiset toimisivat yhdessä ja rakentaisivat pienistä yhteisöstä laajemmalle ulottuvaa yhteiskunnallista kokonaisuutta. Hän kieltäytyy näkemyksestä, että muutos olisi mahdoton toteuttaa. Chomsky uskoo ihmiseen. Tässä suhteessa hän on siis enemmän idealisti kuin konservatiivi, mutta anarkismissa on aatteena yhtä jotakin hyvin kiehtovaa. Tai on sitten, kunhan viitsii selvittää itselleen sen perusteet.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa

Kuuntele, romantiikkaa

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa, runoja, Sammakko 2010 (Markku Into suom.)

Ruotsissa riittää hyviä runoilijoita. Esimerkiksi Göran Sonnevi, Gunnar Björling, Tomas Tranströmer ja muut kuuluvat runoilijoiden raskaaseen sarjaan, joita on siunattu sekä palkinnoilla ja lukijoilla. Myös Bruno K. Öijer on suosittu. Omaperäinen Öijer ei tosin ole yhtä valtavirtaa kuin edellä mainittu kolmikko, vaikka hänen kirjansa nykyään keikkuvatkin myyntitilastojen kärjessä. Suosio on tullut vasta hiljattain, 1990- ja 2000-luvuilla. Todellisuudessa käkkärätukkainen Öijer on edelleen sivullinen ja runoja kirjoittavien piirien kiertämä.

Esikoisteoksensa Sång för anarkismen (Laulu anarkismille) Öijer julkaisi vuonna 1973. Sitä seuranneet 1970-luvun valikoimat edustivat rönsyilevää ja moneen suuntaan hapuilevaa tyyliä. Sitten Öijer selkeytti ilmaisuaan. Seuraavalla vuosikymmenellä Öijer esiintyi Skugga kommer -runolevyllä, jossa hän luki tekstejään musiikin säestyksellä. Osa Öijerin nykysuosiosta selittyy sillä, että hän lukee runojaan mielellään yleisön edessä. Hypnoottiset, intensiiviset ja näytelmälliset lavaesiintymiset ovatkin tuoneet hänelle paljon ystäviä.

Sittemmin Öijer on seestynyt. Tai ei ehkä seestynyt, mutta ainakin pelkistänyt ja suoraviivaistanut tyyliään. Voi huomata, että useimmat hänen teksteistään on tarkoitettu ääneen luettaviksi. Vuonna 2008 Ruotsissa ilmestynyt ja nyt suomeksi käännetty Hopeanmustaa (Svart som silver) sisältää hänen uransa helppolukuisimpia runoja. Samalla niissä on kuitenkin entisaikojen voimaa ja vimmaa, tinkimättömyyttä, josta Öijer on tunnettu. Instituutiotkin ovat huomanneet tämän, sillä Hopeanmustaa-kirjan runot olivat ehdolla Ruotsin arvostetun August-kirjapalkinnon saajaksi.

Hopeanmustaa on toinen suomeksi julkaistu Öijer-valikoima. Ensimmäinen, Valitut runot 1973-2001, on Hopeanmustaa kattavampi ja rönsyilevämpi. Sen lukeminen on taustan tuntemiseksi suositeltavaa ennen uuteen käännökseen tarttumista. Markku Innon tekemät uudet suomennokset tekevät kunniaa alkukielisille runoille, jopa siihen pisteeseen asti, että kääntäjä on onnistuneesti häivytetty runojen alkuperäisen kirjoittajan taakse. Tuntuu, että tässä kirjassa on latausta kielellä kuin kielellä.

Hopeanmustaa-kirjan runot ovat helposti lähestyttävissä. Niissä puidaan periromanttisia aiheita, kuten elämää, rakkautta ja kuolemaa. Puhujana on usein henkilö, jonka elämän parhaat päivät ovat jo takana: ”olen viskannut pois / luopunut enimmästä / eikä minulla ole montaa sanaa jäljellä”. Silti puhuja kieltäytyy luovuttamasta, alistumasta elämän ja kuoleman vietäväksi: ”pidin sen mikä putoaa / pidin kourallisen lumihiutaleita / kun minä käsken / ne putoavat taas / kun minä käsken ne murskaavat kallioita”. Öijer on edelleen vedossa. Ja häntä kannattaa kuunnella.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Karri Kokko ja Reijo Valta: Performanssin jälkeen

Performanssin jälkeen

Karri Kokko ja Reijo Valta: Perfomanssin jälkeen, runoja, Jyväs-Ainola 2010

Karri Kokko on julkaissut yli kymmenen kirjaa viiden vuoden aikana. Niistä jokainen on Ntamon ja poEsian kaltaisten pienkustantamoiden julkaisemia runoteoksia, joissa kokeillaan kirjallisen ilmaisun rajoja. Menestyksekkäin Kokon kirjoista on suomalaisten masennusta käsitellyt Varjofinlandia (2005), jonka helsinkiläinen Koko-teatteri sovitti hiljattain näytelmäksi. Kokko on kirjoittanut aiemmat kirjansa yksin. Teosten runot koostuvat kuitenkin enimmäkseen löydetystä ja/tai uudelleen järjestellystä materiaalista, joten tässä mielessä ne ovat monen ihmisen yhteinen projekti.

Performanssin jälkeen on Kokon ja tietokirjailijana paremmin tunnetun Reijo Vallan yhteisprojekti. He julkaisivat verkossa sarjan runoja, joiden sisältö oli otettu suoraan päivän sanomalehdistä. Mukaan otetuille katkelmille oli omat sääntönsä. Niiden piti esimerkiksi olla tietyn sivun tietyltä riviltä. Tavoitteekseen kirjailijat määrittelivät kirjoittaa huomisen uutisia, tänään. Tähän tapaan: ”Pikkujoulujen tarkoitus oli tiedottaa klubilaisille uusimmista WinCapitaan liittyvistä käänteistä ja nostattaa henkeä.” Tai: ”Suomalaiselle tuli lähtö McLarenilta, kun brittitalli palkkasi Lewis Hamiltonin rinnalle päättyneen kauden mestarin Jenson Buttonin.” Kokon katkelmat ovat peräisin Helsingin Sanomista, Vallan puolestaan sanomalehti Kalevasta.

Yhteisprojekti on mielenkiintoinen, vaikka 272:llä sivussa onkin jonkin verran liikaa tavaraa. Puhtaana käsiterunoutena Performanssin jälkeen kuitenkin toimii ja kirjan sisältämät ”uutiset” saavat varmasti lisäarvoa ajan kuluessa. Nyt katkelmat tuntuvat vielä liian läheisiltä, mutta muutaman kymmenen vuoden päästä teksti näyttäytyy varmasti uudessa valossa. Tässä mielessä runot todella ovatkin huomisen uutisia.

Kirja myös jatkaa Kokon projektia, jonka tavoitteena on tekijyyden hämärryttäminen ja häivyttäminen. Muun muassa Ron Silliman on vaatinut, ettei runoudelle saisi asettaa minkäänlaisia vaatimuksia. Sillimanin mielestä runouden tulisi olla vapaata ja kaikkiin suuntiin pyrkivää. Tässä suhteessa runouden tulisikin olla rajoitusten ja erilaisten vaatimusten täyttämän proosan täydellinen vastakohta. Kokko ja Valta ovat samaa mieltä. Performanssin jälkeen on taitavaa konseptirunoutta, jossa sisältöä tärkeämpää on sisällön saavuttamiseksi suoritettu työ tai tehtävä. Kirja rohkaiseekin kokeilemaan oman luovuutensa rajoja.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com