Jaan Kross: Keisarin hullu

Hulluuden kirja

Jaan Kross: Keisarin hullu, romaani, WSOY 2010 (Juhani Salokannel suom.)

Virolaisen Jaan Krossin tunnetuimpiin romaaneihin kuuluva Keisarin hullu julkaistiin vuonna 1978. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1982, jonka jälkeen kirjasta on otettu lukuisia painoksia. Kross nousi meillä verrattain hitaasti suosioon, mutta hiljattaisen kuolemansa aikoihin häntä pidettiin jo yhtenä merkittävimmistä virolaisista kirjailijoista. Keisarin hullun on suomentanut Juhani Salokannel, joka tunnetaan Krossin ja muun virolaisen kulttuurin aktiivisena tuojana meidän maahamme. Salokannel on hyvä suomentaja, jonka lisäksi hänen omista kirjoistaan kannattaa lukea Krossia ja Viron historiaa käsittelevä kirja Sivistystahto (WSOY, 2008).

Keisarin hullu kertoo vuosina 1787–1836 eläneen Timotheus von Bockin vaiheista. von Bock oli todellinen henkilö. Hän oli aatelismies, joka pääsi ystävällisiin väleihin muun muassa Venäjän silloisen keisarin Aleksanteri I:n kanssa. Liiviläinen aatelinen erehtyi kuitenkin esittelemään keisarille laatimaansa perustuslakiluonnosta. von Bock sai tästä hyvästä vihamiehiä, jotka juonittelivat hänen selkänsä takana, leimasivat von Bockin hulluksi ja järjestivät hänet vankilaan. Kymmenen vuoden vankilakautensa aikana hän kirjoitti monia sekavia tekstejä. Niitä esitellään Keisarin hullussa ikään kuin vasta löydettyinä dokumentteina. Oliko von Bock mielenvikainen vai ei, se jää lukijan päätettäväksi. Hän oli joka tapauksessa romanttinen ja idealistinen hahmo, joka kantoi huolta yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista.

Keisarin hullu on klassista Krossia, sillä siinä todelliset henkilöt, tapahtumat ja paikat sekoittuvat keksittyihin seikkoihin. Monia vastoinkäymisiä kokeneen van Bockin vaiheita seurataan herkullisen tarkasti. Keisarin hullu kuuluu realistisen kirjallisuuden tyylisuuntaukseen, jossa asioita, ihmisiä ja esineitä pyritään kuvamaan mahdollisimman tarkasti. Tässä suhteessa se muistuttaa tuttuja ja turvallisia lukuromaaneja, vaikka nykylukija pystyykin yhdistämään kirjan tapahtumat Neuvostoliiton ja Viron suhteisiin 1900-luvulla. On oikeastaan ihme, että romaani ylipäätään julkaistiin Neuvostoliiton tiukan sensuurin alla. Keisarin hullun tekee erinomaiseksi se, että se toimii sekä pinnalta että pintaa syvemmältä. Tässä suhteessa se täyttää klassisen romaanin tunnusmerkit.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Jaan Kross: Rakkaat kanssavaeltajat I & II

Pettymysten ja täyttymysten kronikka

Jaan Kross: Rakkaat kanssavaeltajat I & II, elämäkerta, 2005 ja 2010 (Jouko Vanhanen suom.)

Jaan Kross (1920-2007) eli vaiherikkaan elämän. Hän on historiallisista romaaneistaan tunnettu virolainen kirjailija, joka ehti elämänsä aikana kokemaan monia maansa kokemia mullistuksia. Krossin tunnetuimpia kirjoja ovat muun muassa yli tuhannen sivun mittainen Uppiniskaisuuden kronikka (1970-1980, suom. 2003) sekä tässä lehdessä arvosteltu Keisarin hullu (1978, suom. 1982). Virolaisen merkkimiehen itsensä kirjoittamista Rakkaat kanssavaeltajat -elämäkerroista muodostuukin todellinen pettymysten ja täyttymysten kronikka.

Rakkaat kanssavaeltajat -kirjoissa ei juuri mainita Krossia itseään. Kirjailija häivyttää itsensä taustalle, josta käsin hän käy läpi tapahtumia, ihmisiä ja paikkoja. Niitä riittää, sillä esimerkiksi jälkimmäisen kirjan henkilöluettelossa on lähemmäs tuhat henkeä. Kross ehti moneen, mutta enimmäkseen hän kirjoittaa kohtaamistaan ihmisistä. Siksi onkin hyvä, että toisen kirjan loppuun on lisätty kirjailijan pojan Märten Krossin lyhyt kuvaus isästään. Se täydentää kokonaisuuden, jonka kääntäminen virosta suomeksi on varmasti ollut vaativa työ.

Kross eli suurimman osan elämästään Virossa, jota Neuvostoliitto miehitti. Hänet suljettiin vankilaan, kuljetettiin Siperiaan ja estettiin pitkän aikaa tekemästä kirjoittajan työtään. Silti Rakkaat kanssavaeltajat ei ole katkera kirja. Se on kuvaus toivonsa säilyttävästä ja työtä tekevästä virolaisesta miehestä. Tässä suhteessa se on siis täysi vastakohta esimerkiksi Sofi Oksasen menestysteokselle Puhdistus, jossa Neuvostoliiton aikainen virolainen yhteiskunta näyttää luotaantyöntävältä paikalta. Kross itse ei ollut missään vaiheessa neuvostovallan puoltaja, vaan hän teki ahkerasti töitä Viron itsenäisyyden puolesta.

Toive toteutui. Siinä missä Rakkaat kanssavaeltajat I keskittyy Krossin lapsuuteen ja nuoruuteen, toisessa osassa edetään Viron uuteen itsenäistymiseen saakka. Länsivallat antoivat toisen maailmansodan jälkeen jo kertaalleen itsenäistyneet Baltian maat Neuvostoliitolle. Tämä oli rikos, jota Kross ei koskaan antanut anteeksi. Silti Kross keskittyy elämäkerroissaan rakkauteen. Kirjat ovat arvokas historiallinen ja kulttuurihistoriallinen lähde, johon meidän suomalaistenkin on hyvä tutustua. Olihan hyvin lähellä, ettei Neuvostoliitto miehittänyt meitäkin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Eino Santanen: Punainen seinä

Runo törmää seinään

Eino Santanen: Punainen seinä, runoja, Teos 2010

Eino Santasen kaksi ensimmäistä kokoelmaa, Kuuntele, romantiikkaa (Tammi 2002) ja Merihevonen kääntää kylkeään (Teos 2007), esittelivät hänet äkkivääränä ja lahjakkaana uuden runouden äänenä. Kirjat saivat ristiriitaisen vastaanoton. Esikoisen kohdalla ei osattu päättää, että kannattaako kirja ottaa tosissaan vai tulisiko sitä lähestyä vitsinä. Seuraavan julkaisun kohdalla oltiin paremmin jäljillä, sillä se ymmärrettiin ja palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Ristiriitainen kritiikki ei kuitenkaan laantunut, joten johonkin hermoon Santanen oli selvästi osunut.

Kolmas kokoelma, osuvasti nimetty Punainen seinä, jatkaa edellisten kirjojen jalanjäljillä. Kuuntele, romantiikkaa tarkasteli ironisesta näkökulmasta muun muassa luontoa ja kaupunkeja. Merihevonen kääntää kylkeään puolestaan leikitteli mainosten ja todellisuuden välisillä jännitteillä. Punainen seinä jatkaa samojen aiheiden käsittelyä. Kirja ottaa kantaa maailman menoon, mutta pilke silmäkulmassa. Santasen tähänastisia kokoelmia tulisikin lukea trilogiana ja maailmankuvana.

Lukija törmää helposti seinään Santasen tekstien edessä. Kriitikoidenkin on ollut ilmeisen vaikea tarttua Punaiseen seinään, sillä tähän mennessä ilmestyneistä kritiikeistä huokuu ihmetys ja hämmennys. Vielä kolmannenkaan samoja teemoja käsittelevän kokoelman kohdalla ei ilmeisesti osata päättää, että mistä näkökulmasta Santasta tulisi lähestyä. Tekstit ovat toki vaikeita. Ne käyttävät kaikille tuttua kieltä, mutta vääntelevät sitä odottamattomalla tavalla. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella säkeistä, kuten ”Ja kuitenkin vaanimassa pusikoissa erinäisiä möykkyjä”? Kuva on toki huvittava, mutta merkitystä siinä ei tunnu olevan.

Punaisessa seinässä on muutamia hahmoja, kuten mies, nainen, toimistotyöntekijä Kimmo ja nimeämätön entinen pornotähti. He ovat karikatyyrejä, joiden kautta maailmaa peilataan. Elämä nähdään kaoottisena kokemuksena, johon yhtä aikaa sekava ja tasapainoon pyrkivä teksti pyrkii viittaamaan. Punainen seinä toteuttaa Santasen poetiikkaa, jonka mukaan kaikki pitää ottaa yhtä aikaa mahdollisimman vakavasti ja vitsinä. Kirjan lopussa olevat peilirunot antavat vihjeen Santasen tuotantoon. Ne näyttävät ensi vilkaisulla toistensa kopioilta, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa runot erilaisiksi. Tekijä iskee lukijalle silmää, tarttuu tätä kädestä ja vie yhtä aikaa tuttuun ja vieraannuttavaan maailmaan. Santasen kaikki kolme kokoelmaa ovat merkittäviä kuvia ajasta jossa elämme.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Jukka Vieno: Stockan kulma

Runoja Stockmannin kellon alta

Jukka Vienola: Stockan kulma, runoja, WSOY 2010

Jukka Vieno tunnetaan parhaiten käsikirjoittajana, mutta hän on julkaissut myös muutaman kokoelman verran runoja. Edellisestä, vuonna 1982 julkaistusta Troijan porteilla -kirjasta on kuitenkin sen verran aikaa, että Vienon ajateltiin jo jättäneen runouden taakseen. Hän on kuitenkin kirjoittanut ilmeisen ahkerasti, sillä uusi Stockan kulma -kokoelma on melkein 400:n sivun mittainen. Se lienee Suomen ennätys, koska kirja sisältää vain uusia ja aiemmin julkaisemattomia runoja.

Stockan kulma ei ole kirjana sieltä vaatimattomammasta päästä, sillä se pyrkii massiivisen sivumääränsä lisäksi vakuuttamaan myös suurella aiheellaan. Kirjan teemana toimii Vienon oma elämä, eletyt päivät lapsuudesta tähän hetkeen. Vieno on nyt keski-ikäinen, joten kerrottavaa riittää. Runot ovat tunnustuksellisia, vaikka taiteilijan ja yksityishenkilön välinen varaus tekstien tulkinnassa kannattaa muistaakin.

Stockan kulman tekstien tyyli vaihtelee huomattavasti. Tämä ei tietenkään ole ihme, jos ja kun runoja on kertynyt melkein kolmen kymmenen vuoden ajalta. Vaikuttavimmillaan Vieno on kirjoittaessaan lyhyesti. Stockan kulman lyhyet tekstit saavuttavat hetkien kauneuden: ”Hiljaisia lintuja / näkee nyt enemmän, varjoja / hiekkatiellä / matkalla mustikkamättäille.” Pelkästä tunnelmoinnista ei kuitenkaan ole kyse, sillä Vieno ottaa pitkässä kirjassa myös käsittelyyn muun muassa seksin, eritteet ja muut runoudessa yleensä vähemmin käsitellyt elämänalueet. Vieno kirjoittaa kaikista aiheistaan rohkeasti ja tarkasti. Kirjan punainen lanka on kuitenkin suju. Runojen puhuja on ikääntyvä mies, joka on elämänsä aikana menettänyt vanhempansa, veljensä, ystävänsä ja rakkautensa. Nyt hän elää muistoissa, runojen menneisyydessä.

Epätasaisuus on pitkien runokirjojen ongelma. Stockan kulma on parhaimmillaan silloin, kun sen runot onnistuvat tallentamaan elämän tavallisesti huomaamatta jääviä hetkiä. Huonoimmillaan kirja on puolestaan silloin, kun se vaipuu itsesääliin ja surkutteluun. Kokonaisuus on silti sen verran jykevä, että sivuilta löytyy jokaiselle jotakin. Vieno on omaääninen runoilija, jonka seuraavaa kokoelmaa ei toivottavasti tarvitse odottaa monta kymmentä vuotta.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet

Vihaisen miehen paluu

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet, esseitä, Savukeidas 2010

Antti Nylén on täällä taas. Hänen ensimmäinen esseekokoelmansa, Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007), sai Kalevi Jäntin palkinnon. Tärkeämpää oli kuitenkin se, että Nylénin esikoisteos aloitti suomalaisen esseen uuden tulemisen. Hänen jälkeensä mainioita esseitä ovat kynäilleet muun muassa Tommi Melender, Timo Hännikäinen ja Jukka Mallinen. Heistä jokainen on muuten Savukeitaan kustantama, joten pieni turkulaiskustantamo on mainoslauseensa mukaan todella nousemassa kotimaisen esseistiikan lippulaivaksi.

Halun ja epäluulon esseet on tyylillinen hiilikopio Nylénin ensimmäisestä kirjasta. Aiheita varioidaan, mutta kirja käsittelee silti tekijänsä lempiaiheita: uskontoa, lihansyöntiä ja eri asioiden ihailua. Nylén on Suomen kenties tunnetuin Morrissey-fani, mutta uudessa kirjassaan hän paljastaa ihailevansa myös Nicoa, Robert Bressonia, nykyistä Paavia ja Anna Abreuta. Abreusta on kirjassa muuten hykerryttävä essee, jossa Nylén analysoi teinitähtien seuraamista haluamisen näkökulmasta. Kirjassa on muuten myös essee Morrisseyn takapuolesta. Nämä ovat kaksi esimerkkiaihetta, joiden käyttämisestä vain hyvin kirjoittava Nylén pääsee pälkähästä.

Sisällöllisesti kiinnostavampia ovat esseet muusikko Nicosta ja elokuvaohjaaja Bressonista. Nylén kirjoittaa molemmista niin syväluotaavasti, että kohteiden on pakko olla hänelle läpikotaisin tuttuja. Samaistuminen menee niin pitkälle, että Nylén löytäneensä Morrisseystä isänsä ja Nicosta äitinsä. Myöhemmin hän samaistuu Bressonin elokuviin, jotka ovat täynnä uskonnollisia symboleja. Nylén hurmioituu uskonnon kasvottomuuden edessä, vaikka etsiikin uusissa esseissään totuutta nimenomaan kasvoista (eli pinnasta).

Niinpä Halun ja epäluulon esseet aiheuttaakin jälleen ihastusta ja vihastusta. Moni tuskin esimerkiksi hyväksyy Nylénin perustelut katolilaisuuden puolesta ja lihansyöntiä vastaan, vaikka esseiden esittämiä kärjistyksiä vastaan onkin vaikea argumentoida. Tämä onkin Nylénin vahvuuksia. Hän kirjoittaa niin, että asioista täysin eri mieltä oleva lukijakin tulee vakuuttuneeksi. Nylénissä on jotakin samaa kuin entisaikojen saarnaajissa. Hän haltioituu kulloinkin käsittelemistään aiheista niin, että intohimo ei voi olla vaikuttamatta lukijaankin. Samalla tekstit säilyttävät tyylin, joka on täysin omintakeinen kotimaisessa kirjallisuudessa. Niinpä Melender, Hännikäinen ja Mallinen saattavat kirjoittaa hyviä esseitä, mutta Nylénin tasolle he eivät yllä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Uigurista

Uiguurit ovat Kiinassa ja Keski-Aasian valtioissa asuva turkkilaissukuista kansa, johon kuuluu tällä hetkellä noin kymmenen miljoonaa ihmistä. Uigur on puolestaan Jorma Erosen vuonna 1978 julkaisema runoteos, joka sai vuonna 1979 Kalevi Jäntin palkinnon. Kyseessä on suomalaisugrilaisesta kansanperinteestä ammentava runokokoelma, joka puolustaa täysin paikkaansa vielä tänäkin päivänä. Sitä ovat tahoillaan käsitelleet ainakin Jonimatti Joutsijärvi ja Timo Harju, mutta Uigur on silti jäänyt liian vähälle huomiolle. Se on merkkiteos, jonka unohtamista ei pitäisi selittää edes lukijoiden vähäinen kiinnostus runouteen.

Käytän tämän merkinnän kuvana itsenäisyyttä tavoittelevan Itä-Turkestanin lippua, jonka käytön vähemmistökansoja tunnetusti vainoava Kiina on kieltänyt. Syynä kuvavalintaan on se, ettei Erosen kirjasta (tai Erosesta itsestään) löytynyt järkeviä kuvia. Eronen on hävinnyt kuin tuhka tuuleen, aivan kuten hänen kaksi julkaistua kirjaansa. Ne ovat Uigur ja intiaanirunojen käännösvalikoima Juoksu yönmaahan (1977), jota löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista. Erosen täydellinen vaikeneminen on eräs kirjallisuuskenttämme suurista mysteereistä, joista runoilijat välillä mielellään puhuvat. Muuten Eronen alkaa olla unohtunut.

Uigur on siitä rikas kirja, että se käyttää laajaa aineistoa taitavasti. Paitsi suomalais-ugrilaisuudesta, Uigurissa on viitteitä myös intiaanien runouteen ja eri mytologioihin. Uiguurien kansanperinteeseen kuuluu valtava määrä perimätietona levinneitä kansanrunoja, sankarilauluja, satuja ja muita kertomuksia, joista niistäkin Eronen on ottanut vaikutteensa. Lopputulos ei ole yhtä hallittu kuin vaikkapa Paavo Haavikon niin ikään mytologiasta ammentava Kaksikymmentä ja yksi (1974), mutta tunnetasolla Erosen kirja on Haavikon kylmäkiskoista tulkintaa edellä.

Harju on kirjoittanut Uigurista muun muassa seuraavaa: "Rytmi runossa on ihmeellinen asia. Se voi ympäröidä lukijan, tehdä runosta tilan, jossa oikeasti saa elää. Rytmi voi myös koskettaa, ihan ruumiillisesti, jollain oudolla mutta todella kehomielikuvituksen tasolla. Rytmin myötä runossa ei äkkiä olekaan enää kyse kuvien tarkkailusta ulkoapäin vaan sanoista, joiden merkitykset koskettavat, hellästi ehkä tai julmasti mutta ainakin kokonaisvaltaisesti." Uigur onkin erityisen onnistunut pienissä siirtymissä, musikaalisuudessaan joka vie runoja laulunomaisesti eteenpäin. Olisi kiinnostavaa kuunnella, miten Erosen runot toimisivat ääneen lausuttuina.

Harjun mainitsema rytmi toimii esimerkiksi tässä runossa: "veri luut nahka jänteet suolet seitsemän vuotta / kestävät solut uudistuvat kuolevat uudistuvat / sairastuvat elpyvät jos pääsen näiltä matkoilta / kotiin kotona sinussa ei ole soluakaan samaa / ei soluakaan samaa joka minut olisi tuntenut / eikä minussa ole soluakaan samaa / joka sinut tunsi rantakallioilla kallio poltti / tuuli poltti meri silloin polttohohteessa / meri oi meri minun on ikävä täällä suolla / hiekkaharjuilla meri oi meri / kävelin siellä / lumen kajossa / minä rukoilin."

Takakannessa on maininta Erosesta "leikkimielisenä šamaanina", mutta se taitaa olla lisätty jälkikäteen mahdollisten lukijoiden miellyttämiseksi. Ihan tosissaan Eronen nimittäin on, vaikka käsittelee humoristisiakin aiheita. Uigurin sadassa sivussa ei ole yhtään liikaa, eivätkä kirjoittajan paukutkaan yllättäen lopu kesken, vaikka tässä ollaan liikkeellä esikoisrunokirjan ja maailman luomisen merkeissä. Uigur luo omalakisen ja moneen suuntaan avautuvan maailman, kuten parhaat runot tekevät.

Sean Pennistä

Sean Penn on hieno näyttelijä. Hän on Yhdysvalloissa syntynyt ja elänyt näyttelijä ja elokuvaohjaaja, joka herättää kotimaassaan ristiriitaisia tunteita. Syynä tähän on hänen pessimistinen maailmankäsityksensä, joka ei sovellu periamerikkalaiseen mielikuvaan hymyilevästä ja positiivisesta ihmisestä. Penn on vanhemmiten ryhtynyt poliittisesti aktiiviseksi, kuten ilmenee esimerkiksi hänen elokuvistaan Richard Nixonin Salamurha (2004), Tulkki (2005), Milk (2008) ja Fair Game (2010), jotka kaikki ottavat kantaa poliittisesti arkaluontoisiin aiheisiin.

Yhdysvaltojen politiikka on kieroutunutta, mutta tästä huolimatta kansalaiset uskovat sinisilmäisesti johtajiinsa. Tämä korostuu presidentti-instituutiossa, jossa jopa George W. Bushin kaltaiset pölvästit kohotetaan presidenttiytensä takia puolijumalan asemaan. Liberaalit kommentoijat, kuten Penn, ovat Yhdysvaltojen median jatkuvan pilkanteon kohteena. Tämä johtuu siitä, että suurin osa paikallisesta valtamediasta on joko republikaanien tai demokraattien hallinnassa. Esitetyt uutiset ja mielipiteet ovatkin usein puolueellisia, eikä niitä usein pysty erottamaan vallitsevasta poliittisesta konsensuksesta. Sananvapaus on maassa tosin edelleen onneksi mahdollinen, vaikka sitä rajoitetaankin mustamaalauksen keinoin.

Penn vetoaa ihmisenä ja näyttelijänä etenkin eurooppalaiseen yleisöön, sillä hän kärsii etenkin meille pohjois-eurooppalaisille tutusta maailmantuskasta. Hänen äänestään, hänen kasvoistaan ja kaikista hänen eleistään kuvastuu pessimismi, tuska ja kärsimys, mutta myös valtava energia ja halu muuttaa asioita. Tähän on helppo samaistua. Siksi Penn pystyy näyttelemään yhtä lailla perinteisemmissä rooleissa (21 Grammaa, Menneisyyden ote) kuin poliittisemmissa elokuvissa (Kaikki kuninkaan miehet) ja saavuttamaan kummassakin lajityypissä saman valtavan latauksen.

Penn on parhaimmillaan näytellessään miehiä, joilla ei ole lähtökohtaisesti mitään menetettävää tai jotka menettävät elokuvan aikana kaiken. Häntä karsastetaan konservatiivissa piireissä poliittisen aktiiviisuutensa, hyväntekeväisyystyönsä ja kärkevien mielipiteittensä takia. Terrorismin vastaisen sodan kyseenalaistaneena Penn on leimattu kommunistiksi, petturiksi ja epäisanmaalliseksi lurjukseksi, kuten myös esimerkiksi hänen kanssanäyttelijänsä George Clooney. Toisinajattelu on Yhdysvalloissa aina ollut lapsenkengissä. Maan yksioikoiset poliittiset instituutiot takertuvat valtaansa kaikin käytettävissä olevin keinoin, eikä aina kansalaisten parhaaksi. Juuri siksi Yhdysvallat tarvitseekin Pennin kaltaisia vahvoja persoonallisuuksia, jotka eivät epäröi sanoa mielipideitään julkisesti.

Kuninkaan puheesta

Kuninkaan puhe on juuri sellainen elokuva, jonka voisi odottaakin voittaa tärkeimmät Oscar-palkinnot. Se sai tärkeimmät Oscarit, eli Parhaan elokuvan, Parhaan ohjauksen, Parhaan miespääosan ja Parhaan käsikirjoituksen. Asiaa ei ihmettele, kun katsoo tämän hyvin tehdyn ja poliittisesti korrektin elokuvan. Verrattuna muihin samoissa kategorioissa ehdolla olleisiin filmeihin, kuten esimerkiksi The Black Swaniin, The Social Networkiin ja The Fighteriin (eräänlaisia menestystarinoita nekin), Kuninkaan puheessa on selvästi eniten palkintopotkua.

Kuninkaan puheen menestys johtuu monesta asiasta. Ensinnäkin, elokuva toimii monella tasolla. Se on tarina änkyttävästä miehestä (Colin Firth), joka sattuu olemaan Englannin kuningas Yrjö VI. Oli kuningasinstuutiosta sitten mitä mieltä tahansa, kaikesta hermoilevasta ja pahasti änkyttävästä Yrjö VI:stä ei voi olla välittämättä. Hän on hyvin sympaattinen hahmo. Elokuva on rakennettu siten, että se valaa uskoa kuningasinstituution tärkeyteen. Toisaalta se on myös klassinen kasvutarina, jossa vaikeista lähtökohdista ponnistava mies nousee tärkeään asemaan. Alleviivaavana sanomana on, ettei vaikeinkaan menneisyys pysty kahlitsemaan määrätietoista ihmistä.

Toiseksi, Kuninkaan puheessa on onnistuneita vastavoimia. Firthin näyttelemä kuningas ja puheopettaja (Geoffrey Rush) ovat elokuvan kantavia voimia, joiden keskinäistä kahnausta seuraa mielellään. Muut henkilöt jäävät taka-alalle. Heidän kauttaan selvennetään myös kuilua, joka aukeaa kuningashuoneen ja tavallisen kansan välille. Kun kuningas ja puheopettaja ystävystyvät, osa kuilusta kuroutuu umpeen. Vahvin vastavoima löytyy kuitenkin ajasta. Kuninkaan puhe alkaa vuodesta 1925 ja päättyy toisen maailmansodan alkuun. Tuolloin valtaan nousi vahvoja valtionpäämiehiä, jotka olivat hyviä esiintymään julkisesti. Kuninkaan puheen ilmeisin esimerkki on erinomaisena puhujana ja vakuuttavana valehtelijana tunnettu Adolf Hitler. Yrjö VI taas on vässykkä ja huono johtaja, kunnes oppii esiintymään. Johtaminen on ennen kaikkea näyttelyä, kuten Kuninkaan puhe onnistuneesti esittää.

Kolmanneksi ja viimeiseksi on huomautettava, kuinka konkreettinen ja sovinnainen Kuninkaan puhe on. Se ei käsittele vaikeita aiheita, ellei änkyttämistä lasketa tällaiseksi perimmäiseksi kysymykseksi. Kuningasinstituutiota ei aseteta missään vaiheessa kyseenalaiseksi, kuten ei muuten mitään muutakaan. Jopa elokuvassa maailmalla on järjestyksensä, jossa kaikille on määrätty selkeät ja helposti määriteltävät roolit. Näytöksestä poistuvalle jää hyvä mieli, joka on tietysti eräs tärkeimmistä palkintosateen takaajista. Kun tähän hyvään mieleen yhdistetään onnistunut taiteellinen toteutus, kuten esimerkiksi mainio kuvaus ja onnistunut leikkaus, Oscarsuma on valmis. Vaikka Kuninkaan puhe ei kuulukaan vuoden parhaisiin elokuviin, niin sitä voi silti suositella kaikille.

Day of the Tentaclesta

Ennen osattiin tehdä seikkailupelejä. LucasArts julkaisi 1990-luvulla PC:lle lukuisia mainiota pelejä, kuten The Secret of Monkey Island, Indiana Jones and the Fate of Atlantis ja Grim Fandango. Muiden yläpuolella on kuitenkin Day of the Tentacle. Se on seikkailupeliveteraanien Tim Schaferin ja Dave Grossmanin ideoima julkaisu, joka ilmestyi vuonna 1993, eli sopivasti lajityypin kulta-aikaan.

Day of the Tentacle on jatkoa vuoden 1987 Maniac Mansonille, joka oli B-luokan kauhuelokuvista vaikutteita ottanutta parodiaa. Jatko-osassakin on humoristisia kauhuelementtejä, mutta muuten se eroaa edeltäjästään lähes joka suhteessa. Pelin tarinana on pieleen mennyt tieteellinen koe, jonka seurauksena violetti lonkerohirviö pyrkii ottamaan maailman haltuunsa.

Juonta kuljetetaan loistavasti. Pelin viehätys perustuu kekseliääseen ongelmanratkaisuun, joka parhaiden seikkailupelien perinteiden mukaisesti koettelee uskottavuuden rajoja, sekä dialogiin, joka vetää vertoja parhaalle kirjallisuudelle. Day of the Tentacle ei ota itseään vakavasti. Pelissä tavataan esimerkiksi Yhdysvaltain perustajia aina George Washingtonista lähtien, kun aikamatkailuun suunnitellut käymälät vievät pelin sankareita eri aikakausille, sekä tekohampaita käyttävä puhuva hevonen.

Menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen sijoittuvat pelialueet ovat kekseliäitä. Aivonystyröitä vaivataan tämän tästä, sillä eteneminen tyssää jos ei osaa käyttää oikeita esineitä oikeissa paikoissa. Jotkin ongelmanratkaisut, kuten esimerkiksi Yhdysvaltain lipun syntyä käsittelevä kohta, ovat hermojaraastavan vaikeita, mutta onneksi toimiva huumori pitää pelaamisen viihdyttävänä.

Day of the Tentaclea pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaista peleistä. Omassa lajityypissään se kuuluu ehdottomaan parhaimmistoon, joten toivottavasti huhut pelin uudelleenjulkaisusta pitävät paikkansa.