Gil Scott-Heron (1949–2011)

Gil Scott-Heron (1949–2011)

Bob Dylanista

Bob Dylan täyttää tänään 70 vuotta. Se on kunnioitettava ikä muusikolle ja taiteilijalle, joka on jo pitkään nauttinut vanhemman valtionmiehen asemasta. Vuonna 1962 levyttävänä artistina debytoinutta Dylania on pidetty milloin minkäkin liikkeen profeettana, muun muassa 1960-luvun nuorisokapinan ja 1980-luvun uuskristillisen liikkeen airuena, ja vielä tänäkin päivänä maailmasta löytyy lukemattomia Dylaniin hurahtaneita ihmisiä. Kuulun tähän hurahtaneiden ryhmään, sillä olen jo pitkään ostanut kaikki Dylanin viralliset levyjulkaisut, mutta lähestymistapani on mielestäni terveellisempi kuin niillä, jotka ihailevat miestä varauksetta. Kaikki Dylanin tekemä ei yksinkertaisesti ole kuolematonta tavaraa, vaikka suurin osa kieltämättä on.

Kaksi syntymäpäiväsankaria vastaan kohdistettua pääväitettä, eli se, ettei mies osaa laulaa, ja se, että hänen live-esiintymisensä ovat jo pitkään olleet keskinkertaisia, ovat päällisin puolin totta. Onneksi nykymuusikkojen ei enää välttämättä tarvitse omata kaunista lauluääntä, vaan esimerkiksi pelkällä tekniikalla pääsee pitkälle. Dylan on vanhemmilla päivillään oppinut hallitsemaan ääntään samaan tapaan kuin taitava näyttelijä. Painotukset ovat oikeissa kohdissa, kuten kuulee esimerkiksi levyillä Love and Theft (2001) ja Modern Times (2006). Dylanin yhä pahemmaksi käynyt raakkuminen on tuonut hänen lauluihinsa lähestyvän kuoleman tuntua.

Lisäksi Dylan soittaa edelleen lukemattomia konsertteja vuodessa. Hänen 1980-luvulla alkanut ja siitä lähtien lähes katkeamattomana jatkunut Neverending Tour -kiertueensa loppuu kyllä aikanaan, mutta todennäköisesti vasta miehen kuukahtaessa lavalle. Loppumisesta ei ole vielä näkynyt merkkejä. Leipääntymistä vältelläkseen Dylan soittaa monessa konsertissaan kappaleittensa vaihtoehtoisia versioita, mikä on tietysti varma keino saada kuuluisia hittejä odottavat fanit menettämään hermonsa. Kaiken hyväksyvät Dylan-seuraajat puhuvat samassa tilanteessa tietysti tinkimättömästä taiteilijasta.

Tinkimätön taiteilija Dylan kieltämättä on, mutta totuus on, ettei hänen konserttejaan jaksa enää kuunnella. Onneksi mies on julkaissut sellaisen läjän musiikkia, että siihen tutustumisessa menee loppuelämä. Suurin osa musiikista on vieläpä erinomaista. Musisoinnin lisäksi Dylan on kunnostautunut taidemaalarina, radio-dj:nä ja kirjailijana. Toivoa muuten sopii, että Dylan ehtii viimeistellä tekeillä olevan elämäkertansa ennen siirtymistään manan majoille.

Hyvää merkkipäivää, Bob!

Matti Pulkkinen (1944–2011)

Matti Pulkkinen (1944–2011)

Kauhusta

Timo Hännikäinen kirjoitti blogissaan kauhuelokuvista. Hän kritisoi erityisesti niiden alennustilaa ja niiden tekemisen vaikeutta. Onhan niin, että kauhu on komedian ohella vaikein lajityyppi. Kauhu on usein tahatonta komediaa, komedia puolestaan useimmiten vain kauheaa. Esimerkeiksi hyvistä kauhuelokuvista Hännikäinen mainitsee H.-G. Clouzot'n Pirulliset, Manaajan, Black Swanin ja Nicholas Roegin Kauhun kierteen, eli juurikin sellaisia elokuvia, joissa kauhu rakennetaan psykologisin keinoin. Poissa on veripalttu, tilalla rauhallinen ja katsojan mielikuvitusta ruokkiva kauhu.

Blogimerkinnän kommentissa kehotetaan tutustumaan korealaiseen kauhuun. Se ei ole suositeltavaa, vaikka Etelä-Koreassa hyviä elokuvia tehdäänkin. Korealainen kauhu ei nimittäin ole sen parempaa kuin länsimainenkaan, vaan ainoastaan erilaista. Siinä käsitellään eri aihepiirejä kuin meillä, mutta meille tyypillisestä virheellisestä näkökulmasta, jossa verenvuodatus määritellään kauhuksi psykologisen johdattelun sijaan. Lisääntyneen verenvuodatuksen takia moni kauhuelokuvantekijä päätyy tekemään toimintaa. Katsojille ei enää riitä, jos ruumiita tulee vanhojen rikosfilmien tapaan yksi, vaan kuolleita pitää olla kasaksi asti. Kuolleitakaan ei ymmärretä jättää rauhaan, vaan ruumiita jahdataan zombielokuvissa siinä missä eläviäkin.

Kulttuurimme on vääristynyt. Koska ruumisröykkiöitä pidetään lähtökohtana kaikelle kauhulle, niin ei ole mikään ihme, että hyvät kauhufilmit ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Sama laatukato pätee mielenkiintoista kyllä myös videopeleihin, eli nuoreen lajityyppiin, joka monesti yrittää kopioida elokuvan vanhempaa taidemuotoa. Onnistuneita kauhuvideopelejä on muuten tasan yksi, eli ensimmäisen PlayStationin Silent Hill. Peli julkaistiin vuonna 1999, ja se onnistuu ikääntyneestä teknisestä toteutuksestaan huolimatta vieläkin pelästyttämään pelaajan, ainakaan jos ei tiedä mitä on tulossa.

Alkuperäinen Silent Hill lähtee oikeasta lähtökohdasta, sillä sen mekaniikka perustuu siihen, ettei pelaaja kaikkialla leijailevan sumun takia näe kuin metrin suuntaansa. Kun sumusta kantautuu vielä epämääräisiä ääniä, niin resepti pelkäämiselle on valmis. Pelaaja ohjaa tytärtään etsivää Harry Masonia, mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana selviää, ettei kadonnut tytär ollutkaan tavallinen pulliainen. Vyyhti selviää vähitellen, ja hyvän kauhun tavoin kokija joutuu tekemään ratkaisuista omat johtopäätöksensä.

On tietysti valitettavaa, että samalla tavalla kuin vitsi naurattaa vain kerran, niin kauhukin onnistuu pelottamaan vain kertaalleen. Tämä pätee elokuviin ja peleihin. Myöhemmät Silent Hill -pelit ovat siirtyneet toiminnallisempaan suuntaan, eikä sarjan nimissä julkaistua surkeaa elokuvaa kannata tässä edes käsitellä. Hännikäisen blogimerkinnän kommenteista löytyy vielä hyvä lainaus, joka kiteyttää tässäkin käsitellyn aiheen: "Hyvä kauhuelokuva koskettaa omia sisäisiä pelkojamme ja alitajunnan piilossa olevia tunteitamme ja ajatuksiamme. Suurin pelko jokaiselle ihmisellä lienee se, että todellisuus lähtee niin sanotusti hanskasta ja mielemme pimenee ja murtuu."

Villarrealista

Villarrealin joukkue on pelannut Espanjan jalkapallosarjassa La Ligassa yhtäjaksoisesti kaudesta 2000-2001 lähtien. Seura on kotoisin vajaan 50,000 asukkaan Vila-Realin kaupungista, joka sijaitsee Valencian läheisyydessä. Minä ja monet muut jalkapallonystävät olemme seuranneet Villarrealin tarinaa mielenkiinnolla. Pikkukaupunkitaustan lisäksi seuran tekee mielenkiintoiseksi se, että se on onnistuneen hankintapolitiikkansa ja toimivan juniorityönsä lisäksi pelannut kaunista jalkapalloa. Villarreal on viimeiset kymmenen vuotta ollut vakiovieras eurooppalaisissa seurajoukkuekilpailuissa, eli Mestarien liigassa ja Eurooppa-liigassa. Samalla se on kotimaassaan onnistunut horjuttamaan Real Madridin ja FC Barcelonan kaltaisia jättiläisiä, vaikka ei taloudellisesti paini likimainkaan samassa sarjassa.

Inspiraatio tähän blogikirjoitukseen syntyi, kun katsoin Villarrealin ja Getafen välisen taannoisen ottelun. Villarreal on vuosien mittaan joutunut vaihtamaan pelaajiaan ja valmentajiaan useaan otteeseen, mutta se on ihme kyllä pystynyt säilyttämään vauhdikkaan ja lyhytsyöttöpeliin perustuvan pelityylinsä. Viimeviikkoinen Villarreal-Getafe kuvasti hyvin kotijoukkueen nykytilaa: välillä peli toimi kuin unelma, toisinaan taas yksinkertainen kuviokaan ei onnistu. Kamppailu oli vauhdikas. Tauolla tilanne oli 1-0 Getafelle, mutta toisella jaksolla Villarreal onnistui Canin ja Rossin maaleilla nousemaan ansaittuun 2-1-voittoon.

Villarrealin joukkueen lempinimi on El Submarino Amarillo, eli Keltainen Sukellusvene. Sukellusveneen on pitkään povattu uppoavan, lähinnä taloudellisista syistä, mutta se ei ole suostunut luovuttamaan. Villarreal on espanjalaisella ja eurooppalaisella mittapuulla harvainen joukkue, koska se on jo pitkän aikaa pelannut taitojensa rajamailla. Joukkueessa on tällä hetkellä Mateo Musacchion, Ángel Lópezin, Marco Rubenin, José Catalán, Bruno Sorianon ja Hernán Pérezin kaltaisia kammottavia puujalkoja, jotka sotkeutuvat tämän tästä omaan näppäryyteensä, mutta osallistuvat silti joukkueen pelitapaan ja yrittävät kikkailla kuten muutkin.

Avauskokoonpanossa on toisaalta on myös Canin, Carlos Marchenan, Joan Capdevilan, Santi Cazorlan ja Nilmarin kaltaisia hyviä pelaajia. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, ettei yksikään tämän ryhmän miehistä pääsisi avaukseen eurooppalaiessa huippujoukkueessa, kuten vaikkapa Real Madridissa. Eipä silti, kun Villarrealin tämänhetkiseen kokoonpanoon kuuluu vielä Giuseppe Rossin ja Borja Valeron kaltaisia taitureita ja maestroja, niin joukkueessa alkaa olla ihmeellisen hyvä tasapaino ja sopiva määrä eri tyyppisiä pelaajia.

Olen seurannut Villarrealia jo noin vuosikymmenen verran mielenkiinnolla siksi, että joukkueessa on koko sen ajan ollut toimiva kemia. Siellä on aina muutamia loistavia yksilöitä, mutta kyseessä on ennen kaikkea joukkue isolla J:llä. Se pyrkii toteuttamaan mahdottoman (eli sulavan, näyttävään maaliin johtavan lyhytsyöttöpelin) käytännössä. Parhaimmillaan homma toimii niin uskomattoman hyvin, että ei ihme että joukkueella on Suomessakin oma virallinen faniklubinsa. Harvassa ovat ne kotiottelut, joissa ei huomaa näkyvällä paikalla roikkuvaa Villarreal Fan Club Finlandin lakanaa.

Joukkue on seikkaillut uskomattomasti sekä Espanjan liigassa ja Euroopassa. Suuret joukkueet ovat ostaneet Villarrealin parhaat pelaajat, mutta Villarreal on vuosi toisensa jälkeen yllättänyt uudella miehistöllä. Tälläkin kaudella se selviytyi uskomattomasti Eurooppa-liigan välieriin, vaikka loukkaantumisia oli enemmän kuin tarpeeksi. Valmentaja Juan Garrido joutuikin tyytymään improvisoituun ja suoraan sanoen kammottavan huonotasoiseen puolustuslinjaan, jolla ei olisi pärjätty edes Veikkausliigassa. Jos koko puolustuksen ydin, eli tässä tapauksessa Ángel, Marchena, varakapteeni Gonzalo Rodriguez ja kapteeni Marcos Senna ovat pitkäaikaispotilaina sivussa, niin joukkue on tähän suhteutettuna pärjännyt todella hyvin. Kun nyky-Villarreal häviää, niin se häviää juuri huonon puolustuksensa takia.

Garrido on loistava valmentaja. Hän on saanut maksimipotentiaalin irti joukkueesta, jolle povattiin jo mahalaskua Espanjan alempaan keskikastiin. Aiemmin samaan temppuun pystyi chileläislähtöinen Manuel Pellegrini, joka haali joukkueen täyteen etelä-amerikkalaisia vahvistuksia. Garridolla on vielä tekemistä vaihtojen kanssa, jotka hän tuntuu tekevän ns. mututuntumalta, mutta taktikkona hän on loistava.

Villarrealin tulevaisuus näyttää jälleen haasteelliselta. Joukkueen paras pelaaja Rossi on tarttumassa kesällä Barcelonan haaviin. Kärkipelaaja Rossin kauppaaminen tulee olemaan valtava menetys. Nyt nähdään Garridon kyky haalia siirtomarkkinoilta edullisia ja hyviä pelaajia, joiden avulla menestyttäisiin myös jatkossa. Rossista on luvassa hyvät kipurahat, jotka pitäisi sijoittaa järkevästi eteenpäin. Joukkueen ostostoiveissa on maailmanluokan kärki, joka täyttää Rossin saappaat, ja maailmanluokan keskuspuolustaja, joka pystyy hillitsemään nykypuolustuksen jatkuvaa säntäilyä.

Todellisuudessa Rossista saatavat noin 30 miljoonan euron kipurahat kuitenkin suunnataan enimmäkseen velkojen maksuun. Vila-realin kaupungissa asuu tosiaan vain noin 50,000 ihmistä, joten puolet kaupungista tarvittaisiin edes jalkapallojoukkueen stadionin täyttämiseen. Joukkue on onneksi saanut paljon uusia kannattajia, kiitos näyttävän pelityylin ja sen mukanaan tuoman menestyksen. Rahasta on joka tapauksessa jatkossakin puutetta. Itse kääntäisin katseeni Etelä-Amerikkaan, jonne Villarrealilla on entisen valmentajan Pellegrinin ansiosta hyvät ja hedelmälliset suhteet. Argentiinasta ja Braziliasta saattaisi irrota edullisesti lupaavia nuorukaisia (ja vanhoja sotaratsuja) niin puolustukseen kuin hyökkäykseenkin.

Nyky-Villarrealin tärkein pelaaja ei ole pian lähtevä Rossi, vaan pelinrakentaja Borja Valero. Jos Valero lähtee, niin sitten on pikapalaverin paikka. Esimerkiksi Real Madrid on kiinnostunut taitavasta kaljupäästä, joten Valeronkin lähtö lienee ajan kysymys. Ensi kaudeksi miestä ei tosin vielä olisi varaa menettää. Hänen avullaan Villarreal kykenee pelaamaan Espanjan viihdyttävintä jalkapalloa. Se on nopeaa ja hyökkäysvoittoista pallonsiirtelyä, jota pelaa samassa maassa myös esimerkiksi Real Madrid. Kyseessä on täysi vastakohta barcelonalaiselle pelille, jossa palloa siirrellään hitaasti mieheltä toiselle. Jos pelityyli säilyy, niin tulen katsomaan Villarrealin pelejä jatkossakin.