Theodore Dalrymplestä

Posti toi kaksi kirjaa, joista molemmat sisältävät mielenkiintoisia, innoittavia ja hyvin kirjoitettuja esseitä. Kirjat The New Vichy Syndrome ja Not With a Bang But a Whimper on kirjoittanut brittiläinen Theodore Dalrymple. Olen jo pitkään halunnut tilata kyseisen kirjoittajan esseitä, ja nyt tartuin tuumasta toimeen. Sanomalehtiin ja kulttuurijulkaisuihin kirjoittavan Dalrymplen tekstejä löytyy mukavasti myös verkosta, mutta viime vuosina on ilmestynyt monia lehtikirjoituksista koottuja kirjoja, joista The New Vichy Syndrome ja Not With a Bang But a Whimper ovat vain kaksi hyvää esimerkkiä.

Dalrymple on pseudonyymi, jonka takana on entinen lääkäri ja nykyään kokotoimisesti kirjoittava Anthony Daniels. Kyseessä on konservatiivinen ajattelija, joka on kirjoittanut ja puhunut muun muassa monikulttuurillisuutta, modernistista arkkitehtuuria ja huumeiden laillistamista vastaan. Dalrymple ajattelee ja kirjoittaa terävästi, eikä hän karsasta vaikeitakaan aiheita. Eräässä esseessään Dalrymple esimerkiksi jyrää suurta suosiota ympäri maailmaa nauttivan arkkitehti Le Corbusierin. Betonista tehtyjä kuutiotaloja suunnitellut Le Corbusier vastaa hänen mukaansa 1900-luvun muita suuria tuhoajia, kuten Adolf Hitleriä ja Josif Stalinia. Dalrymple kärjistää mielellään, mutta onnistuu siitä huolimatta (tai juuri siksi) herättämään lukijan mielenkiinnon.

The New Vichy Syndrome pureutuu nyky-Euroopan ongelmiin. Dalrymple ei pidä Euroopan Unionia toimivana organisaationa. Seitsemään osaan jakaantuvassa Why Are We Like This -esseessä Dalrymple argumentoi, ettei maaosamme ole valmis luopumaan kansallisvaltioista. Tämän huomaa hänen mukaansa jo siitä, että Euroopan Unioni rakoilee aiempien yhtenäisyyspyrkimysten tavoin jo ensimmäisten ongelmien, kuten taloudellisten vaikeuksien ja Euroopan ulkopuolelta saapuvan maahanmuuton, edessä. Dalrymple pitää tärkeänä, että kansallisvaltiot pitävät yllä ihmisen identiteettiä sen rakoillessa kristinuskon väistymisen ja hedonismin esiinmarssin myötä. Toisaalta hänen esseensä valavat uskoa perinteisiin yleiseurooppalaisiin saavutuksiin, kuten tieteellisiin edistysaskeliin ja suureen taiteeseen. The New Vichy Syndrome valaa uskoa sekä yksilöllisyyteen että yhteisöllisyyteen. Dalrymple on oikeassa väittäessään, että vain näin toimiessamme pystymme vastustamaan länsimaiden rappioitumista ja estämään islaminuskon leviämistä eurooppalaisiin maihin.

Not With a Bang But a Whimper on laajahko kokoelma esseitä, joita Dalrymple on julkaissut muun muassa The City Journal -lehdessä, ja joista suurimman osan löytää myös verkosta. Kyseessä on toista tilaamaani kirjaa laajempi valikoima kirjoituksia eri aiheista. Kirjoittaja käsittelee mielitaiheitaan, kuten Iso-Britanniassa rehottavaa ja lukemattomista valtion tarjoamista eduista nauttivaa alaluokkaa ja muslimien vaikeuksia sopeutua hedonistisiin länsimaihin. Samalla hyökätään humanistisesti ajattelevia ja Iso-Britannian turmion tielle ajaneita poliitikkoja, kuten entistä pääministeriä Tony Blairia ja nykyistä pääministeriä Gordon Brownia vastaan. Dalrymple määrittelee Blairin sätkynukeksi, jonka sinisilmäinen politiikka vei maan Irakin sotaan ja ajoi kansalaiset taloudelliseen ahdinkoon. Brown ei saa suopeampaa kohtelua, sillä häntä Dalrymple pitää tyhjänä takkina ja täysin kykenemättömänä korjaamaan Blairin hallituksen aiheuttamia vahinkoja. Not With a Bang But a Whimper peräänkuuluttaa selkärankaisia johtajia, jotka pysäyttäisivät Iso-Britannian syöksykierteen muun muassa vähentämällä tarpeetonta byrokratiaa, tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja parantamaan katastrofaalista taloudellista tilannetta.

Parasta Dalrymplessä on tapa, jolla hän käyttää pitkän työelämänsä kokemuksia perustellakseen esseittensä väittämiä. Vankilassa, mielisairaalassa, Iso-Britanniassa ja maailmalla työskenneltyään hänellä on tarjota kattava valikoima kertomuksia ja esimerkkejä, jotka elävöittävät hänen kirjoituksiaan ja tekevät ne kiinnostaviksi. Dalrymplen kanssa on vaikea olla eri mieltä, sillä hän perustelee useimmat näkemyksensä hyvin ja tarkastelee väitteitään eri kanteilta. Huumeista kirjoittaessaan hän on tosin monesti hakoteillä (esimerkiksi vaatiessaan yhteiskuntaa lopettamaan puhtaiden ruiskujen jakamisen huumeiden käyttäjille), mutta kokonaistuotantonsa puolesta Dalrymple on eräs tärkeimmistä nykyesseisteistä. Kotimaassaan Englannissa Dalrymple nauttii vain marginaalista suosiota, sillä hän kritisoi byrokratisoitunutta ja suuntansa menettänyttä kotimaataan suututtaen näin vallanpitäjät. Meillä Suomessa hänen esseitään tunnetaan kohtalaisesti, paljolti Timo Hännikäisen kirjoitusten ansiosta, mutta suomennosvalikoima antaa vielä odottaa itseään.

Clarence Clemons (1942–2011)

Clarence Clemons (1942–2011)

Sikareista

Kuuban vuoden 1959 vallankumous meni monelta osin mönkään, mutta yksi hyvä asia syntyi Fidel Castron, Che Guevaran ja kumppaneiden kaapattua vallan: erinomaiset sikarit. Sikareiden tekemisellä oli toki maassa pitkä ja kunniakas historia jo ennen veristä vallankaappausta, mutta Castron alaisuudessa 1960-luvulta tähän päivään Kuuba on tehnyt maailman parhaat sikarit. Niistä nautitaan kaikkialla maailmassa, paitsi Yhdysvalloissa, jonka kansalaiset ovat maiden välisen pitkän kauppasaarron takia menettäneet mahdollisuuden polttaa kuubalaisia sikareita laillisin keinoin.

Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbusta (1451-1506) pidetään henkilönä, joka toi tupakkatuotteet Eurooppaan. Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan intiaaniheimojen keksimä tupakka saavutti nopeasti eurooppalaisten suosion. Tupakka oli pitkään ylellisyystuote, jota poltettiin vain ylimystön parissa, mutta sittemmin markkinoille tuli myös halvempia sikareita, piipputupakan polttamiseen tarkoitettuja piippuja ja koneellisesti tuotettuja savukkeita. 1800-luvulle tultaessa sikarin polttelu oli yleinen harrastus, ja se on pitänyt pintansa tähän päivään asti huolimatta maailmassa yleisesti vallitsevasta tupakoinnin vastaisesta mielialasta. Sikarin polttaminen on nautinto, jota ei tulisi kieltää missään olosuhteissa.

Sikari valmistetaan tupakkakasvista. Kyseessä on yksivuotinen kasvi, jonka sadonkorjuu alkaa Kuubassa noin 45 päivää alkuperäisen taimen istutuksesta. Eri kasvualustoilla kasvaa erilaisia kasveja, joista myöhemmin tulee puolestaan erilaisia sikareita. Tupakkapellolta kerätyt kasvit kuivataan, fermentoidaan, lajitellaan, ikäännytetään ja fermentoidaan uudestaan, ja vasta sitten ne ovat valmiita käärittäviksi. Kyseessä on pitkä ja huolellista toimintaa vaativa prosessi, jonka lopullisena tuloksena on yksilöllinen ja omalaatuisen maun omaava sikari. Parhaat sikarit kääritään ja täytetään käsin, eli niissä on sikälikin yksilöllinen leima. Osaavimmat käärijät ovat käyneet läpi vuosien tai jopa vuosikymmenien koulutuksen, koska parhaiden sikarien kääriminen ja täyttäminen on tarkkuutta vaativaa työtä.

Sikareita on joka makua ja kokoa. Niitä säilytetään erityisessä humidorissa, joka pitää sikarit tarpeeksi kosteina ja estää niitä täten kuivumasta liikaa. Parhaat lopputuotteet tulevat Karibian alueelta, kuten Kuubasta, Hondurasista ja Nicaraguasta, mutta myös esimerkiksi Brasiliassa ja Yhdysvalloissa tehdään hyviä sikareita. Pitkä valmistusprosessi huipentuu polttamiseen, joka aloitetaan leikkaamalla sikarin pää ja sytyttämällä sikari niin, että se syttyy kauttaaltaan. Sen jälkeen tiedossa on monia nautinnon hetkiä. Olen itse sikareiden ja tupakoinnin suuri ystävä, ja omat suosikkimerkkini ovat kuubalaiset Cohiba, Montecristo ja El Rey Del Mundo. Eihän mikään ei ole mukavampaa, kun pitkän ja uuvuttavan kirjoituspäivän jälkeen saa istua nojatuoliin ja polttaa kaikessa rauhassa maukkaan kuubalaisen sikarin.

Viiksistä

Tämä merkintä ei käsittele miesten ylähuulia monesti koristavia viiksiä, vaikka niitä tyylikkäinä pidänkin, vaan ranskalaisen Emmanuel Carréren romaania Viikset (La Moustache, 1986, suomennettu vuonna 2002). Samalla se käsittelee myös kirjasta sovitettua elokuvaa, jonka kirjailija itse sovitti valkokankaalle vuonna 2005. Mielenkiintoista kyllä, Viikset on luokiteltu fantasiaromaaniksi, vaikka se on varsin perinteinen trilleri.

Viikset alkaa, kun päähenkilö Marc Thiriez päättää eräänä päivänä ajaa viiksensä. Hän haluaa yllättää vaimonsa, mutta yllättyy suuresti, kun rakas vaimo käyttäytyy kuin viiksiä ei olisi koskaan ollutkaan. Tämä on vastoin tosiasioita, sillä Thiriez muistaa pitäneensä viiksiä lähes koko aikuisikänsä. Mies vaipuu epätoivoon yrittäessään todistaa vaimolleen, ystävilleen, työtovereilleen ja sukulaisilleen, että hänellä todella oli viikset ennen kuin hän lopulta päätti ajaa ne pois. Lopulta Thiriez pakenee Hong Kongiin, mahdollisimman etäällä kotikaupungistaan Pariisista olevaan kaupunkiin, jossa hän aikoo aloittaa uuden elämän kaikessa rauhassa.

Viikset jättää lukijan pääteltäväksi, että kumpi on sekaisin: mies vai maailma. Todennäköisempi vaihtoehto on mies, sillä Carréren muissakin romaaneissa kuvataan mielen pirstaloitumista ja siitä aiheutuvaa hulluutta. Asiaa ei kuitenkaan alleviivata. Viikset nojautuu tyypilliseen postmodernistiseen maailmankuvaan, jonka mukaan mikään ei ole varmaa ja että kaikki on yhtä kaaosta. Tätä alleviivataan, kun viiksien kadottua alkaa kadota muutakin, kuten esimerkiksi kartasta pyyhkiytyvä Espanjan valtio. Carréren kirjassa esineillä ja asioilla ei ole konkreettista arvoa. Thiriezin varmalta vaikuttanut ja muuttumattomaksi käsittämä maailmankuva särkyy, eikä hän osaa suhtautua särkymiseen järkevällä tavalla. Seuraa irtiottoja, psykiatrikäyntejä ja väkivaltaa, mutta ne eivät ole kiinnostavia eivätkä edes kovin hyvin kirjoitettuja, mutta romaanin ja elokuvan perustana kulkeva postmodernistinen ajatusmalli on yhtä kaikki pohtimisen arvoinen.

Filosofiassa on jo vuosituhansien ajan kiistelty siitä, että kumpi on todellisempaa, ajatukset vai materia. Nykyään perusjako tehdään metafyysisten ja luonnontieteellisten filosofien välillä. Ensimmäiseen joukkoon kuuluvat ne, jotka uskovat Jumalan olevan kaiken takana, ja jälkimmäiseen ne, jotka uskovat kaiken selittämiseen järjellä. Nykyaika on lisännyt soppaan muun muassa postmodernistit, jotka eivät usko kumpaankaan ryhmittymään, vaan mieltävät maailmankaikkeuden kaaokseksi. Heille elämä on epävarmuutta ja taistelua, ja päättyy lopullisesti kuolemaan. Viikset-romaanin maailma on selvästi postmodernistinen, eli hauras ja järjetön todellisuus, jossa kaikki asetetaan kyseenalaiseksi nihilistisellä tavalla.

Romaanin ja elokuvan päähahmo on tavallinen ihminen, joka ei kaikesta päätellen välitä tuon taivaallista filosofioista, mutta joka joutuu todellisuudessaan tapahtuneen äkillisen muutoksen takia tarkistamaan näkemyksiään todellisuuden luonteesta. Kun jokapäiväisen elämän monotonisuus ja varmuus asetetaan kyseenalaiseksi, niin mies muuttuu käden käänteessä eläimeksi, jolle väkivalta tuntuu ainoalta mielekkäältä ratkaisulta. Hän pakenee Hong Kongiin, vieraaseen maailmaan ja kulttuuriin, jossa yrittää elää tuntematta ketään ja ilman viiksiään. Joukkoon sulautuminen ei kuitenkaan onnistu, sillä viiksien katoamisen aiheuttama epävarmuus seuraa häntä kaikkialle. Pakopaikkaa ei ole.

Ranskalainen romaanitaide on Michel Houellebecqiä ja Jonathan Littelliä (molemmat muuten emigroituneita) lukuun ottamatta alennustilassa, mutta aina silloin tällöin Ranskasta putkahtaa kirjoja, joiden toteutus ontuu mutta jotka pistävät ajattelemaan. Carreren Viikset on eräs näistä kirjoista. Kun yhteiskuntamme on kaupungistumisen ja maallistumisen myötä menettänyt kosketuksensa sekä luontoon että Jumalaan, niin arki jää monille ainoaksi kosketuspinnaksi. Kun se poistetaan kuvioista, niin ihminen muuttuu ikäväksi ja päämäärättömäksi olennoksi. Siksi Viikset kannattaa lukea.