Ry Cooderista

Yhdysvalloista puhutaan paljon pahaa, ja syystä, mutta samaan aikaan kaikki tietävät parhaan musiikin tulevan sieltä. Kulttuurien sulatusuunissa on syntynyt populaarimusiikin tekemiselle hedelmällinen ympäristö. Näin on ollut 1900-luvun alussa, jolloin Tin Pan Alleyn kulmilla tehtailtiin lukemattomia blues-, jazz- ja country-klassikkoja, 1920-luvulla, jolloin yhdysvaltalainen blues valtasi maailmaa, 1930-luvulla, jolloin levytettiin upeaa jazzia, ja 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin syntyi periamerikkalainen ilmiö nimeltä rock and roll. Viimeistään tätä seuraavalla vuosikymmenellä syntynyt ja ympäri maailmaa levinnyt vastakulttuuri siivitti populaarimusiikin huomattaviin taiteellisiin korkeuksiin, ja teki samalla amerikkalaisesta pop- ja rock-musiikista osan yleismaailmallista tietoisuutta.

Tämän vuosituhannen parasta musiikkia tekevät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samat vanhat parrat, jotka aloittivat muusikonuransa 1960- ja 1970-luvuilla. Heihin kuuluu sellaisia pop- ja rock-musiikin ikoneita, kuten Bob Dylan, Bruce Springsteen ja Tom Petty. Ry Cooderista puhutaan vähemmän, vaikka hän lukeutuu kaikkien aikojen parhaisiin kitaristeihin. Rolling Stone -lehti arvosti Cooderin kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi kitaristiksi, ja kitaroita valmistavan Gibsonin vastaavalla listalla suuren yleisön keskuudessa vähemmän tunnettu ja Jimi Hendrixin veroinen Cooder ylsi sijalle 32.

Cooder soitti 1960- ja 1970-luvuilla taiteellista huippukauttaan eläneiden muusikkojen, kuten Captain Beefheartin ja The Rolling Stonesin kanssa. Jälkimmäisestä yhtyeestä hänet potkittiin, kun Keith Richards ei halunnut yhtyeeseensä Cooderin kaltaista virtuoosia. Seuraavalla vuosikymmenellä Cooder keskittyi tehtailemaan mainioita elokuvasoundtrackeja, joista mainitsemisen arvoisia ovat ainakin hänen Southern Comfortiin (1981), Parix, Texasiin (1985) ja Crossroadsiin (1986) tekemänsä kappaleet. Cooder on jäänyt vaille aikalaistensa (ja monien huonompien soittajien) kirkasta sädekehää, koska hän ei ole tehnyt itsestään suurta numeroa. Hän on tyytynyt vähäisempiin rooleihin, ja ollut mielellään taustasoittajana, tehnyt elokuvasoundtrackeja ja toiminut tuottajana.

Cooderin oma musiikki on hyvin amerikkalaista. Siinä kuulee muun muassa afrikkalaisia, kuubalaisia ja meksikolaisia vaikutteita, joten hänen laulunsa edustavat parasta mahdollista monikulttuurisuutta. Juuri yhdysvaltalainen populaarimusiikki on onnistuneimmin yhdistellyt eri kulttuurien parhaita puolia. Into the Purple Valley -levyllään (1972) Cooder coveroi muun muassa Johnny Cashin ja Woody Guthrien yhteiskunnallisia lauluja, mutta lisäsi tulkitsemaansa vakavahenkiseen musiikkiin afrikkalaisia, karibialaisia ja eteläamerikkalaisia rytmejä. Hänen kuusi vuotta myöhemmin julkaisemansa albumi Jazz vei puolestaan historialliselle matkalle jazzin historiaan, ja osoitti, että poprockia ja jazzia voi yhdistää onnistuneesti. Vuoden 1979 erinomaisella Bob till You Drop -levyllä Cooder tulkitsi puolestaan varhaisia R&B- ja rock-klassikoita, kuten Elvis Pressleyn Little Sisteriä, ja onnistui erinomaisella soitollaan tuomaan kappaleisiin uusia vivahteita.

1990-luvulla Cooder paneutui muun muassa afrikkalaisen (Ali Farka Touré) ja kuubalaisen (Buena Vista Social Club) musiikin tuottamiseen ja tekemiseen tunnetuksi. Tästä työstään hänet palkittiin Grammylla, joka vastaavien amerikkalaisten tunnustusten tavoin menee toisinaan oikeaan osoitteeseen.

Cooder piti pitkään taukoa soololevyjen äänittämisestä, mutta vajaan kahden vuosikymmenen hiljaiselo päättyi tällä vuosituhannella ilmestyneeseen albumiryppääseen. Chávez Ravine (2005), My Name Is Buddy (2007), I, Flathead (2008) ja Pull Up Some Dust And Sit Down (2011) ovat teemalevyjä, jotka käsittelevät eri näkökulmista Yhdysvaltojen yhteiskunnallisia ongelmia. Cooderia on välillä moitittu menneessä ajassa eläväksi dinosaurukseksi, mutta viimeistään hiljattaiset levyt osoittavat hänen voivan halutessaan myös olla ajankohtainen. Kritiikki on joka tapauksessa turhaa, sillä kaikki hyvän musiikin ystävät tietävät, että parhaat laulut on jo äänitetty. Helmet löytyvät menneisyydestä.

Populaarimusiikki ei ole kuitenkaan missään nimessä menettänyt elinvoimaansa, sillä kuten Cooderin koko tuotanto osoittaa, jo olemassa olevaa musiikkia voi edelleen tulkita uudestaan raikkaalla tavalla.

Penkkiurheilusta

Timo Vihavainen kirjoitti taannoin blogissaan, että jalkapallon tai muun joukkueurheilun seuraaminen on tuomittavaa, tai vähintään typerää käytöstä. Hän mainitsee pitävänsä penkkiurheilun kaltaista leikkiä tärkeänä, ja siteeraa hyväksyvään sävyyn leikin roolia yhteiskunnassa korostanutta kulttuurihistorioitsija Johann Huizingaa, mutta vertaa samassa blogitekstissään urheilukatsomoa möliseviin apinoihin.

Vihavainen kertoo totuudenmukaisesti, että entiset akateemiset piirit vaikenivat urheilusta jyrkästi, koska häpesivät siihen kuuluvaa eläimellisyyttä, mutta nykyään jalkapalloa ja muuta populaarikulttuuria seurataan suu vaahdossa. En häpeä myöntää kuuluvani itse jälkimmäiseen ryhmään. Yleisurheilusta en perusta, mutta pyrin seuraamaan jalkapalloa ja jääkiekkoa mahdollisimman tarkasti. Näiden lajien joukkueiden ottelut rytmittävät elämääni ja antavat sille ylimääräistä merkitystä. Seuraan kannattamieni joukkueiden edesottamuksia mahdollisimman runsaasti, ja kuulun myös siihen Vihavaisen tuomitsemaan joukkoon, jonka mukaan nämä joukkueet lukeutuvat elämää suurempiin asioihin. Urheilijoiden yksityiselämä ei tosin minua kiinnosta.

Vihavainen pitää urheiluseurojen kannattamista ja niiden pelaajiin samaistumista infantiilisina leikkinä, jolle ei ole sijaa kypsässä yhteisössä. Hänen mukaansa leikki on nykyään ”tasa-arvoinen osa todellisuutta ja vasta aikuistuminen tekee mahdolliseksi sen asettamisen uuteen perspektiiviin.” Kypsymistä ei kuitenkaan tapahdu. Elämme Vihavaisen mukaan toivottoman infantiilisessa maailmassa, jonka tunnusmerkkejä esimerkiksi rock-musiikin ja jalkapallon meissä aiheuttamat tunteenpurkaukset ovat. Urheilun ammattimaistuminen, kaupallistuminen ja sen suosion räjähdysmäinen lisääntyminen saa Vihavaiselta tylyn tuomion. Hänen mukaansa kyseessä on jälleen yksi lisäesimerkki länsimaisen kulttuurin alennuksesta.

Vihavainen kirjoittaa, että kun "katsoo katuyleisön reaktioita jonkin suuren ottelun ratkettua, tuskin tarvitsee tutkimuksia osoittamaan havaittujen käyttäytymismallien primitiivisyyttä. Oman egon katteeton pönkittäminen ja vastustajien demonisointi saavuttavat yhä uudelleen absurdit mittasuhteet. Mielipuolinen mekastus ja riehunta, suunnitelmalliset ja spontaanit väkivallanteot, sanalla sanoen äärimmäisen lapsenomainen käytös sisältää paljon sellaisia aggressiivisia primitiivireaktioita, joita mikään sivistynyt yhteiskunta ei voi hyväksyä normaalioloissa.” Kyse on yleistyksestä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, ja lähes aina ihmisten kokoontuessa sankoin joukoin tiedossa on päihtymistä, roskaamista, väkivaltaa ja mekastusta. Tämä pätee ainakin rock-festivaaleihin tai muihin tapahtumiin, joissa ihmisten käytöstä ei joko haluta tai pystytä kontrolloimaan millään tavalla.

Jalkapallo-ottelu on kuitenkin tässä mielessä rock-festivaalin vastakohta. Suuren luokan jalkapallokamppailu on hallittu tapahtuma, jossa hintavat liput hankkineilla katsojilla on omat numeroidut istuimensa, jossa olutta ei useimmiten tarjota kuin anniskelualueilla, ja jossa poliisit sekä muut järjestyksenvalvojat huolehtivat katsojien turvallisuudesta. Katsomoissa on turvallista. Kannattaa saa, eikä intohimonkaan osoittamista ole kielletty, kunhan kannattaessaan ja joukkueensa edesottamuksista intoillessaan ei vahingoita ketään muuta. Vahinkoja tapahtuu, mutta niistä on poikkeuksetta tiedossa porttikielto tai oikeusjuttu. Kyseessä on varsin terve tapa purkaa arkielämässä kasaantuvaa stressiä.

Edellinen pätee niihin Euroopan maihin, joissa jalkapallolla on pitkät perinteet ja joissa urheilua käydään sankoin joukoin seuraamassa. Meillä Suomessa tilanne on toinen. Jokainen suuren luokan urheilutapahtuma aiheuttaa järjestäjille valtavia ongelmia, joita ei voida selittää pelkästään penkkiurheilukulttuurin puutteella, vaan jotka johtuvat tapahtumien onnettomasta organisoinnista. Ongelmia ilmenee etenkin meikäläisessä jalkapallossa. Ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin, kun suurien urheilujuhlien järjestäminen on puuhastelun tasolla. Niinpä vaikka suomalaiset ovat urheilukansaa, ja vaikka meillä on selvää tilausta kaikenlaisille urheilutapahtumille, niin organisoinnin puolesta homma ei aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Vihavainen vihjaa blogikirjoituksessaan tietysti myös otteluiden ulkopuolisiin tapahtumiin, kuten kaduilla tai kuppiloissa tapahtuviin ja jalkapallon motivoimiin väkivallantekoihin. Nämä ovat tietysti tuomittavia asioita. Sekä stadioneiden sisäinen että niiden ulkopuolinen väkivalta on kuitenkin vähentynyt viime vuosikymmenien aikana huomattavasti. Ennenhän oli vielä jäsenmäärältään suuria ja pahamaineisia huligaanikannattajaryhmiä, jotka käyttivät jalkapalloa tekosyynä kaikkeen rikolliseen toimintaa, mutta nyt huliganismi on lähinnä marginaali-ilmiö. Äänekkäimmät fanit on aivan oikein järjestetty omiksi kannattajakatsomoikseen, jossa he voivat mielin määrin heilutella lippujaan, polttaa soihtujaan, huudella solvauksiaan ja laulaa laulujaan. He luovat otteluihin tunnelmaa, eli Vihavaisen sapekkaasti kritisoimaa vääränlaista kulttuuria, mutta tästä ”mielipuolisesta mekastuksesta” syntyy myös paljon hyvää, kuten näyttäviä katsomolakanoita. Kannattaminen on parhaimmillaan karnevalistista, pahimmillaan mellakanomaista, mutta yleensä rauhallista toimintaa.

Olen käynyt katsomassa monia jalkapallo-otteluita ympäri maailmaa, enkä ole koskaan joutunut minkäänlaisiin ongelmiin tai tuntenut oloani millään lailla uhatuksi. Täysissäkin katsomoissa on vallinnut intohimoisen positiivinen tunnelma. Oman joukkueen hävitessä ollaan tietysti pettyneitä, mutta kannattajat sortuvat hyvin harvoin ylilyönteihin.

Olen seurannut pallon potkimista eurooppalaisissa kulttuurikaupungeissa, kuten Firenzessä, Pariisissa ja Madridissa, ja tapittanut urheilun lisäksi myös taidemuseoiden seinillä roikkuvia maalauksia. Kulttuurin eri muodot eivät sulje toisiaan pois. Arvotan suuria taideteoksia ja jalkapallopelissä tehtyjä hienoja maaleja luonnollisesti eri tavalla, koska ne kuuluvat täysin toisenlaisiin maailmoihin, mutta mikään ei estä minua arvostamasta molempia. Vihavainen on todennäköisesti sitä mieltä, että massoja houkuttelevat urheilutapahtumat vievät heidän huomionsa pois elämän todella tärkeiltä asioilta, kuten oopperalta, teatterilta ja kirjallisuudelta, mutta massat eivät nähdäkseni ole koskaan olleet erityisen kiinnostuneita suuresta taiteesta.

Siinä olen puolestaan Vihavaisen kanssa samaa mieltä, että kaikella leikillä on aikansa ja paikkansa. Samaten pidän vääränä sitä käsitystä, että kaikkia mahdollisia asioita, kuten pop-levyä ja oopperaa, pitäisi arvottaa samalla tavalla. Tasapäistäminen ei ole oikein. Olen kirjoittanut tässä blogissa terveestä elitismistä, ja peräänkuulutan sitä edelleen, mutta myös massoille pitää antaa välillä tunnustusta. Laput silmillä eteenpäin ravaavat väkijoukot osuvat nimittäin välillä myös oikeaan paikkaan. Näin on elämää suurempaa draamaa tarjoavan jalkapallon kohdalla.

Roskaamisesta

Theodore Dalrymple kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Isossa-Britanniassa räjähdysmäisesti lisääntyneestä roskaamisesta. Ongelma ei ole meille suomalaisille kovin tuttu, sillä olemme tottuneet jätehuoltomme toimivuuteen, sekä hyviin tapoihin, mutta talouskriisin pitkittyessä mekin voimme joutua tottumaan roskaamisen lisääntymiseen. Dalrymplen Litter on pitkä essee, jossa kirjoittaja pohtii omaa suhdettaan roskaamiseen ja kaikkialle hänen kotimaahansa levinneisiin jätteisiin. Heti kirjan alussa tehdään roskien määrään liittyvä hälyttävä huomio: ”Vaimoni epäilee minun toisinaan liioittelevan, mutta nyt hän vahvisti, ettei tämänkertainen käsitykseni ollut dyspeptinen tai johtunut vääristyneestä maailmankuvasta. Hän vahvisti, että roskien määrä on, käyttääkseni jo kauan sitten merkityksensä lähes kokonaan menettänyttä sanaa, uskomaton.” (s. 8)

Litterissä argumentoidaan, että Ison-Britannian kaupunkeja, kyliä ja maaseutua rumentava valtava roskamäärä ei johdu niinkään roskia keräävien tahojen ammattitaidottomuudesta, tai vaikkapa esimerkiksi roskakorien liian vähäisestä määrästä, vaan tapojen turmeluksesta. Roskaaminen on Dalrymplelle vertauskuva kautta linjan tapahtuneelle kulttuuriselle alentumiselle. Ison-Britannian kaltaisessa entisessä maailmanvallassa tämä on sekä ymmärrettävä että hälyttävä ilmiö. Maa on täysin epäonnistunut pyrkimyksessään muodostaa toimiva hyvinvointivaltio. Asiat ovat menneet pieleen pidemmän aikaa, ainakin 1960-luvulta lähtien, eikä valtiolla tunnu olevan muuta ratkaisua lisääntyvään tyytymättömyyteen kuin valvonnan jatkuva lisääminen. Dalrymple huomauttaa, että Isossa-Britanniassa on kaikista maailman turvakameroista kolmannes.

Hyvinvointiyhteiskunta pyörii paperilla, sillä ainakin toistaiseksi rahaa on riittänyt sosiaaliturvaan ja muihin yhteiskunnallisen rauhan ylläpitämiseksi välttämättömiin maksuihin. Taannoiset mellakat kuitenkin osoittivat, että pinnan alla kytee jotain hyvin ikävää. Yksilöllisyyttä korostava hedonistinen elämäntapa on Dalrymplen mielestä johtanut siihen, että roskien jättäminen tienposkeen tuntuu useimmista ihmisistä heidän oikeudeltaan. He ajattelevat yhden vaivaisen tien poskeen heitetyn käärepaperin olevan mitätön asia, mutta kaikkien toimiessa samoin tuloksena on valtava määrä jätettä. Yhä kiireisemmäksi muuttunut elämä on puolestaan johtanut siihen, että ihmiset syövät huomattavan paljon ollessaan liikkeellä. Isoa-Britanniaa rumentavista roskista suurin osa onkin roskaruokapaketteja, sokerivesipulloja ja suklaapatukoiden kääreitä.

Dalrymple kirjoittaa analysoivalla, provosoivalla ja ironisella tyylillä, jota käyttää suomalaisista muun muassa historioitsija ja Dalrymplen hengenheimolainen Timo Vihavainen. Liberaalit hyssyttelevät Dalrymplen mukaan roskaamisesta, koska he haluavat uskoa demokratian pätevän kaikkeen, myös käärepaperien heittelemiseen kadulle. Roskaamisen kieltäminen olisi näin ollen loukkaus ihmisoikeuksia kohtaan: ”Varma keino leimautua Kansan Viholliseksi on ehdottaa ihmisten voivan käyttäytyä omasta halustaan huonosti. Taustalla toimii nimittäin jokin heistä riippumaton voima, joka on löydettävä, että heidät pystytään vapauttamaan vastuusta.” (s. 50) Pidämme näin ollen yllä illuusiota, että roskaava ihminen on uhri, vaikka tiedämme aivan hyvin hänen olevan syyllinen yhdessä hänen elämänsä liian helpoksi tehneen yhteiskunnan kanssa.

Tommi Parkko: Kirjoita runo

Abckiria

Tommi Parkko: Kirjoita runo, tietokirja, Avain 2011

Tommi Parkko tunnetaan runouden moniottelijana. Tällä kertaa hän on päättänyt täyttää erään kirjallisen tyhjiön tekemällä aloittelijoille suunnatun runojen kirjoittamisen oppaan. Vastaavia teoksia ei Suomessa ole monta. Esimerkkeinä Parkko mainitsee Risto Ahdin ja Markku Toivosen Runouden kuntokoulun (1988) ja Heikki Salon laulujen sanoittamista käsittelevän Kahlekuningaslajin (2006). Muuten markkinoilla on lähinnä runojen lukemiseen suunnattuja oppaita, kuten Väinö Kirstinän Runo ja lukija (1971).

Kirjoita runo lähtee liikkeelle perusasioista. Sen alussa käsitellään runouden ominaispiirteitä, joiden avulla runon pystyy tunnistamaan muiden tekstien joukosta. Tämän osion lopuksi muistetaan tietenkin asiaankuuluvasti mainita, että (melkein) mikä tahansa voi loppujen lopuksi olla runoutta.

Parkon mielestä runoilijan on hyvä osata perusasiat, eikä hän tästä syystä säästele sanojaan puhuessaan kuvallisuudesta, rytmistä, topografiasta ja muusta teoriasta. Koska runoilijaksi ei kuitenkaan tulla kuin kirjoittamalla, niin Kirjoita runo sisältää runsaasti käytännön harjoituksia. Niissä kehotetaan esimerkiksi tehtailemaan teksti, jossa on alkusointuisuutta tai loppusointuisuutta. Näiden avulla pääsee varmasti runojen rustaamisen alkuun, vaikka Parkon runsaasti käsittelemä teoria tuntuisikin vieraannuttavalta.

Aloittelevalle runoilijalle kaikkein hyödyllisin on kuitenkin osio nimeltä Runomaailma. Se käsittelee kustannusmaailman, kulttuurilehtien, antologioiden, kilpailujen, Internetin, luovan kirjoittamisen opettamisen ja apurahojen ihmeellistä maailmaa. Useinhan nämä asiat opitaan kantapään kautta, mutta Parkko kirjoittaa taitojen harjoittamisesta, julkaisumahdollisuuksista ja taloudellisen tuen saamisesta hyvin esimerkein ja ammattitaidolla. Kyllä tälle oppaalle on tarvetta.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

J.G. Ballard: Uponnut maailma

Paluu tulevaisuuteen

J.G. Ballard: Uponnut maailma, romaani, Jalava 2011 (Mika Renvall suom.)

Muutama vuosi sitten kuollut J.G. Ballard on eräs 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Hän ennusti romaaneissaan juuri ne ongelmat ja katastrofit, joista yhteiskuntamme kärsii tänä päivänä. Hän aavisti esimerkiksi aivan oikein, että 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa ihmisten ongelmat liittyvät lähinnä henkiseen elämään. Länsimaiden asukkailla on yllättävän suuria vaikeuksia sopeutua maailmaan, jossa taloudellinen hyvinvointi on ennennäkemättömän korkealla tasolla. Uskonnon katoaminen on puolestaan johtanut arvotyhjiöön, kun elämä on äkkiä menettänyt merkityksensä.

Ballardin laajasta tuotannosta löytyy esimerkiksi sotaa (Auringon valtakunta), seksuaalisia poikkeamia (Crash) ja ylikierroksilla käyvää kaupallistumista (Kingdom Come) käsitteleviä teoksia. Hänen kirjansa ovat fiktiota, mutta niissä kaikissa on sama filosofis-esseistinen ote. Ballardin näkemyksen mukaan teknologinen kehitys johtaa ihmiskuntaa kohti tuhoa. Syy ei ole teknologiassa itsessään, vaan siinä kuinka olemme sitä käyttäneet.

Ballardin romaaneissa yhteiskunta on tavalla tai toisella rappeutunut. Myöhemmissä kirjoissaan Ballard syyttää rappeutumisesta ihmistä itseään, mutta uran alkuvaiheessa vaikeuksiin löytyi muitakin syitä. Uransa alussa hän seurasi ajan henkeä ajattelemalla luonnonkatastrofien olevan suurin mahdollinen uhka. Pitkään suomentamista odottaneessa Uponneessa maailmassa auringonpilkut ovat aiheuttaneet valtavia tulvia ja muuttaneet maailman asuinkelvottomaksi viidakoksi.

Uponneen maailman keskiössä on ajatus käänteisestä evoluutiosta. Kun olosuhteet muuttuvat radikaalisti, niin ihminen palaa Ballardin mukaan nopeasti aiempaan eläimellisyyteensä. Eräs romaanin henkilöistä pohtiikin ääneen muistavansa kaikki näkemänsä laguunit ja suot, vaikka hänellä ei olekaan niistä tietoisia kokemuksia. Ballard on parhaimmillaan ihmisen sisäisten kokemusten kuvaajana. On kiinnostavaa ajatella mahdollisia alitajuisia muistoja ja pelkoja, joita olemme esi-isiltämme perineet.

Uponnut maailma julkaistiin vuonna 1962, kirjoittajansa ollessa 32-vuotias. Kokemattomuus näkyy pinnallisina henkilöhahmoina ja epäuskottavina juonenkäänteinä. Romaanin päähenkilö on psykologi, joka tarkkailee itseään, muita ihmisiä ja ympäristöään samaan tapaan kuin hyönteisiä analysoiva tutkija. Tämä estää lukijaa samaistumasta sivuilla seikkaileviin hahmoihin, mutta antaa toisaalta sijaa luonnonkatastrofeihin liittyville pohdinnoille. Millaisia hirveyksiä tapahtuisi, jos lämpötila nousisi nopeasti ja pysyvästi sietämättömän korkeaksi? Pystyisimmekö sopeutumaan sellaiseen maailmaan?

Uponnut maailma on Ballardin ensimmäinen romaani. Se ei ole hänen parhaita kirjojaan, mutta kyseessä on yhtä kaikki hänen myöhemmän tuotantonsa ymmärtämisen kannalta tärkeä työ. Romaanin julkaissut Jalava ansaitsee hatunnoston, sillä suuret kustantamot eivät ole katsoneet tarpeelliseksi suomentaa tätä teosta. Uponnut maailma sisältää avaimen, joka käy muun muassa Crashin, Concrete Islandin ja Tornitalon muodostamaan lukkoon.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Henry Bacon: Väkivallan lumo

Pommia niskaan

Henry Bacon: Väkivallan lumo, tietokirja, Like 2010

Henry Bacon on Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen prosessori. Kirjassaan Väkivallan lumo Bacon käsittelee sitä kuinka elokuvaväkivaltaan on eri aikoina suhtauduttu. Tutkimukselle on tilausta, sillä aihetta ei ole Suomessa juuri käsitelty.

Bacon lähestyy elokuvaväkivaltaa psykologisesta näkökulmasta. Estetisointi sivuutetaan, kun kirjoittaja käsittelee fiktiivistä väkivaltaa henkisestä perspektiivistä. Toinen kirjan lähtökohdista on nostaa kaikki väkivaltaa sisältävät elokuvat ikään kuin samalle viivalle. Bacon ei ota kantaa esittelemiensä filmien taiteellisiin ansioihin, vaan käsittelee niitä ainoastaan viitekehyksensä näkökulmasta. Näin häneltä jää esimerkiksi huomaamatta, että Rambo – taistelija 2:n (1985) kaltaisissa camp-henkisissä toimintaelokuvissa tärkeää on väkivallan lisäksi myös huumori.

Bacon uskoo, että elokuvan kehitys peilaa yhteiskunnallisia olosuhteita. Kun vielä 1950-luvulla uskottiin kuriin ja nuhteeseen, niin 1960-luvun nuorisovallankumous merkitsi muutosta yhteiskunnassa. Samalla Hollywoodissa alettiin tehdä tabuja rikkovia ja aiempaa suorasukaisempia filmejä. Valkokankaan seksi ja väkivalta lisääntyivät huomattavasti.

Väkivallan lumo on hyvin kirjoitettu, ja näin sujuvaa akateemista tekstiä lukee mielellään. Kirjan rakenne on tosin hieman kummallinen johtuen esimerkkiaineiston sattumanvaraisuudesta. Miksi esimerkiksi toinen Rambo ja Terminator 2 – Tuomion päivä (1991) mainitaan, mutta muita näihin sarjoihin sisältyviä elokuvia ei käsitellä? Puutteellisuus näkyy myös joidenkin lajityyppien, kuten sotaelokuvien, vähäisenä esimerkkimääränä.

Väkivallan lumossa käsitellään kuitenkin kohtuullisen monia elokuvia. Psykologiset väitteet perustellaan elokuvin, joiden sisältö jakaantuu muun muassa henkiseen (Ingmar Bergman) ja pintapuoliseen (Quentin Tarantino) väkivaltaan. Välillä Bacon tosin menee pohdinnoissaan liian pitkälle. Niinpä Väkivallan lumoa lukiessaan tuntuu välillä kuin lukisi psykologian perusteita. Aihe on yhtä kaikki tärkeä ja pohtimisen arvoinen.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Plagioinnista

Plagioinnista jaksetaan älähdellä, vaikka kaikki tietävät, että kaikki merkityksellinen on jo aikoja sitten sanottu tai tehty. Mitä taiteeseen tulee, niin kaikki alkaa jo olla vanhan toistoa tai tulkitsemista uudelleen. Todella omaperäisiä taiteilijoita on vähän, ja heidänkin omaperäisyytensä rajoittuu yleensä räväkkään persoonallisuuteen, eikä niinkään heidän tekemäänsä työhön. Plagiointikeskustelu on tietenkin paikallaan, jos joku esimerkiksi varastaa suoraan pitkiä jaksoja jonkun kaunokirjallisesta teoksesta, mutta yleensä keskustelussa mennään ylilyöntien puolelle.

Helsingin Sanomat julkaisi jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan Bob Dylania syytetään plagioinnista. Aamukahvit menivät monelta väärään kurkkuun, vaikka tämän ja monien muiden vastaavien shokeeraavien paljastusten uutisarvo on loppujen lopuksi tasan nolla. Tapahtumat etenivät tällä kertaa niin, että joku Dylanin New Yorkissa olevassa taidenäyttelyssä vieraillut huomasi taiteilijan tekemien maalausten muistuttavan kovasti muutamia kuuluisia valokuvia. Asiasta näyttävästi uutisoinneille sanomalehdille ei tosin tullut mieleenkään, että syytös oli absurdi, tai että Dylan on ollut samojen väitteiden kohteena ennenkin.

Dylan on niitä taiteilijoita, jonka koko tuotanto perustuu vanhan tulkitsemiselle uudelleen. Matkan varrelle on tosin mahtunut myös aidosti omaperäisiä töitä, kuten pop-musiikin vuonna 1966 uudistanut levy Blonde on Blonde. Dylan on kuitenkin ennen kaikkea taitava tulkitsija. Hän aloitti folk-laulajana, siirtyi poprock-muusikoksi ja teki jonkin aikaa uskonnollisia lauluja. 2000-luvulla Dylan on tullut tunnetuksi nimenomaan vanhan ja jo olemassa olevan musiikin sovittajana. Hänen tämän vuosituhannen levyissään, kuten "Love and Theftissä" (2001) ja Modern Timesissa (2006), on lukemattomia suoria lainauksia 1960-luvulla ja aiemmin tehdystä musiikista. Elokuvamaailmassa Dylanin vastine olisi esikuviensa töistä asioita suoraan ottava Quentin Tarantino. Dylan on jopa tulkinnut tunnettuja joululauluja ja tehnyt sen omalla karhealla tyylillään.

Columbia Records julkaisi Dylanin 31. studioalbumin, lainausmerkeillä kirjoitettavan "Love and Theftin", epäonnisena päivänä 11.9.2001. Kriitikot ottivat levyn innostuneina vastaan ja pitivät sitä hienona kumarruksena vanhalle amerikkalaiselle musiikille. Levy oli saanut vaikutteita mm. 1930-luvun bluesista ja bluegrassista, eikä se kuulostanut lainkaan nykypäivän ylituotetulta musiikkimassalta. Dylan käytti 1980-luvulla syntentisaattoreita ja muita vempaimia, eikä hänen musiikkinsa ollut tuohon aikaan kummoista, mutta 1990-luvulla hän ymmärsi viimein palata musiikillisille juurilleen. Ylimääräistä tekniikkaa ei tarvittu, vaan kaikki tarvittava löytyi jo valmiiksi omasta levyhyllystä. Niinpä Dylan alkoi lainaamaan (tai varastamaan) jo tehtyä musiikkia.

Alkuinnostuksen laannuttua "Love and Theftin" kohdalla raivostuttiin lopulta siitä, että pieni osa laulujen sanoituksista oli otettu Junichi Sagan yakuza-aiheisesta kirjasta Confessions of a Yakuza. Alkuperäisen teoksen lause "My old man would sit there like a feudal lord" oli esimerkiksi Dylanin toimesta muuttunut muotoon "My old man, he's like some feudal lord". Asiasta nostettiin metakka, vaikka Saga ilmoittikin aivan oikein olevansa otettu saadessaan toimia Dylanin inspiraation lähteenä. Sitäkään ei otettu huomioon, että Dylan oli poiminut kirjasta vain muutamia lyhyitä lauseita. Nyt sama ympyrää kiertävä keskustelu on aloitettu uudestaan.

Dylan-faneja pidetään sinisilmäisenä joukkona, joka hyväksyy kaiken mitä heidän ihailunsa kohde sattuu tekemään. Tunnustaudun tällaiseksi faniksi, mutta totean myös, että Dylan on tehnyt uransa aikana paljon huonoa musiikkia. Suurin osa hänen 1980-luvun lauluistaan on kehnoja, eikä hänen vuoden 1966 kokeellinen romaaninsa Tarantulakaan ole mistään kotoisin. Dylanin plagiointikeskustelussa on kuitenkin menty liian pitkälle. Ihmiset ovat sensaationnälkäisiä, joten myyntiluvuistaan kiinnostuneet juoru- ja sanomalehdet tarttuvat ymmärrettävästi mihin tahansa täkyyn, mutta nyt on jälleen yksi rima alitettu. Dylania plagioinnista syyttävien kannattaa ottaa laput silmiltään nähdäkseen hänen maalauksensa ja korvatulpat korvistaan kuunnellakseen hänen laulujaan. Ei kaiken tarvitse olla viimeiseen saakka omaperäistä.