Kahdesta maailmankuvasta

Väinö Linnan kansalliskirjallisuuteemme kuuluvaa Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa (1959-1962) ja Marko Tapion keskeneräiseksi jäänyttä Arktinen hysteria -sarjaa (1967-1968) pidetään kirjallisuudentutkimuksessa vastinparina. Väite on osittain liioiteltu. Romaanien maailmankuvat ovat vastakkaisia, mutta Tapio alkoi hahmottelemaan kunnianhimoisia tekstejään jo ennen Linnan teosten ilmestymistä ja kirjailijoiden pääteökset eroavat toisistaan monessa suhteessa. Molemmat käsittelevät kuitenkin Suomen historian viime vuosisadan solmukohtia, eli itsenäistymisen aikaa, sisällissotaa ja toista maailmansotaa, joten niitä on tässä suhteessa luonteva verrata toisiinsa.

Suomalaisittain vaikeita aiheita käsitelleet terapeuttiset romaanit Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla kirjoittanut Linna mielletään sillanrakentajaksi. Hänen tärkeimmät teoksensa käsittelevät rakentavalla tavalla suomalaisuuteen liittyviä traumoja ja ovat siksi nousseet osaksi yleistä tietoisuutta. Vastauksia etsineet meikäläiset oppivat Linnan avulla tuntemaan itsensä. Tapion tunnetuimmat kirjat, Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) ja Arktinen hysteria, jäivät pessimistisemmässä historiankäsityksessään Linnan positiivisempien julkaisujen varjoon.

Täällä Pohjantähden alla kuvaa Tampereen lähellä sijaitsevan maalaisyhteistön elämää. Romaaneissa yksilöllinen yhdistetään yhteiseen. Koskelan suvun vaiheita käsittelevä trilogia alkaa 1880-luvun torppariajoista ja päättyy kaupunkeihin suuntautuvan muuttoliikkeen merkitsemälle 1950-luvulle. Laajassa kokonaisuudessa käydään läpi suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä tapahtumia, kuten kieliriidat, itsenäistyminen, sosialismin leviäminen, sisällissota, Lapuan liikkeen synty ja toinen maailmansota. Samalla seurataan kylän henkilöiden arkea.

Täällä Pohjantähden alla -kirjojen suosion salaisuus on se, että niissä kuvataan ymmärtävään sävyyn tavallisia ihmisiä. Romaanien tapahtumapaikkana toimiva fiktiivinen Pentinkylä alkaa kuohua, kun työtä tekevien ihmisten oikeuksia parantamaan pyrkivä sosialismi alkaa saada jalansijaa alueella. Kylän asukkaat kärsivät poliittisten muutosten hitaudesta turhautuneiden ihmisten aloittamassa sisällissodassa katkeran tappion. Perinteinen elämäntapa lakkaa vähitellen olemasta.

Marko Tapion ja Väinö Linnan suurromaaneja verrannut Matti Kuhna kirjoittaa väitöskirjassaan, että kummankin kirjailijan teokset seuraavat suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin modernisaation tärkeimpiä kehitysvaiheita. Kuhnan mukaan nämä kehityssuunnat ilmenivät Suomessa läntistä kulttuuria hitaampana: ”Ensimmäisiä modernin merkkejä havaittiin 1800-luvun lopulla, 1860-luvulta 1880-luvulle etenevän taloudellisen irtautumisen, ideologisen vapautumisen ja kansainvälistymisen myötä. Toinen vaihe Suomessa alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kirjallisen muotokulttuurin näkökulmasta ratkaisevinta kolmatta vaihetta on eletty toisen maailmansodan päätyttyä.” (s. 38)

Arktinen hysteria ja Täällä pohjantähden alla kuvaavat lähes vuodelleen samaa aikaa, kansalaissodasta torpparien vapauttamiseen, puutteen aikaan ja jatkosotaan ulottuvaa kuohuvaa ajanjaksoa. Molemmat käyttävät isien ja poikien välisiä suhteita kuvatakseen sukupolvien välille repeäviä kuiluja. Nuoremman ja vanhemman polven on nopeasti muuttuvassa maailmassa vaikea ymmärtää toisiaan. Tämä johtaa fyysisiin ja sanallisiin yhteenottoihin.

Kuhnan mielestä olennaista on se, että Arktinen hysteria ja Täällä pohjantähden alla eivät kuvaa suomalaisuutta nationalistisesta, vaan kansallisesta näkökulmasta. Kumpikin tarjoaa tavallisen ihmisen näkökulman suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Linnan kirjoissa asetetutaan sisällissodassa hävinneiden punaisten, Tapion teoksissa voittaneiden valkoisten puolelle. Tapion henkilökohtainen tausta oli punainen, joten hänen valitsemaansa lähtökohtaa voidaan pitää kummallisena. Arktinen hysteria on kuitenkin Täällä pohjantähden alla -sarjaa pessimistisempi. Se määrittelee kaikki suomalaiset saman väkivaltana ennen pitkää purkautuvan ja ”arktiseksi hysteriaksi” nimetyn kansantaudin uhreiksi.

Täällä pohjantähden alla -kirjojen suurimpana ansiona pidetään sitä, että Linna kykeni niissä kirjoittamaan yleistajuisesti Suomea muokanneista historiallisista ja poliittisista tapahtumista. Arktinen hysteria on tässä mielessä elitistisempi. Sen ensimmäisessä osassa, Vuoden 1939 ensilumessa, työläiset kuvataan vanhoja kaunoja hautoviksi yksinkertaisiksi ihmisiksi, jotka osaavat tiukassa paikassa vain lakkoilla, juoda ja heiluttaa nyrkkejään. Toisessa osassa Sano todella rakastatko minua työmies saa paremman kohtelun. Kertojanvaihdoksen myötä muuttuu myös tyyli, mikä vaikeuttaa osaltaan Arktisen hysterian arvottamista. Linna sai kirjansa valmiiksi, Tapio kuoli ennen aikojaan alkoholismiiin. Täällä pohjantähden alla on siksi kokonaisuutena kahdesta tässä merkinnässä käsitellystä sarjasta taiteellisesti tasapainoisempi.

Arktisen hysterian kahdesta valmiiksi saadusta osasta parempi ensimmäinen teos tarjoaa yhtä kaikki pohdittavaa Suomen historiasta kiinnostuneille. Tapion mielestä sisällissota, talvisota ja jatkosota olivat välttämättömiä tapahtumia, Linnan mielestä taas enemmänkin poliittisen kuohunnan aiheuttamaa sattumaa. Tapio nojaa Thomas Hobbesin kaltaisten poliittisten filosofien perusajatukseen, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan paha. Yhteiskunnallisten rakenteiden löystyessä useimpien ihmisten moraali romahtaa samassa suhteessa. Linnan näkemys on avarakatseisempi. Hänen pääteostensa kaikkitietävä kertoja näkee henkilöiden sisimpään ja näkee siellä olevan hyvyyden. Arktisen hysterian ensimmäisen osan epäluotettavan minäkertojan Harri Björkharry ajatukset tuntuvat ensi alkuun vastenmielisiltä. Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi työmaajohtajana toimivan ja suorasukaisia poliittisia näkemyksiä omaavan Björkharryn seinältä löytyvästä Adolf Hitlerin valokuvasta?

Harrin ja muiden Arktisessa hysteriassa esiintyvien Björkharryjen häilyvyys selittynee sillä, että he ovat peräisin vaatimattomista oloista ja päässeet vähitellen korkeampaan yhteiskunnalliseen asemaan. Täällä pohjantähden alla -kirjojen Koskelan suvun rooli on muuttumattomampi.

Linnan ja Tapion pääteokset lukemalla saa hyvän käsityksen suomalaisuudesta. Romaanien vastakkaisiin maailmankuviin tutustuminen ja kertojen asennoitumisen miettiminen antaa hyvät eväät omien juurien pohdintaan. Pelkästään kaunokirjallisesta näkökulmasta tarkasteltuna Arktinen hysteria ja Täällä pohjantähden alla edustavat kotimaisen kirjallisuuden huippua.

Väinö Linna on ansaitusti nostettu kansalliskirjailijan asemaan. Marko Tapio on puolestaan syyttä unohdettu. Tunnetun tarinan mukaan huonosta terveydestä kärsinyt Tapio kertoi jättäneensä tallelokeroon yksityiskohtaiset muistiinpanot viimeistelemättä jääneestä Arktisten hysterian kolmannesta osasta. Kun lokero avattiin, niin sieltä löytyi vain pino tyhjiä papereita. Tarina jäi kesken.