Alfred Döblinin
(1878–1956) nimi mainitaan usein samassa yhteydessä esimerkiksi James Joycen,
Robert Musilin ja Marcel Proustin kaltaisten kirjallisuuden jättiläisten
kanssa. Döblinin pääteos Berlin Alexanderplatz on edelleen lukemisen arvoinen.
Vuonna 1929 ilmestynyt romaani kertoo lyhytikäiseksi jääneen Weimarin
tasavallan alamaailmasta. Kirjan päähenkilö, lapsenmielinen keski-ikäinen
pikkurikollinen Franz Biberkopf, vapautuu vankilasta ja yrittää turhaan elää
kunnollista elämää. Biberkopf on istunut sellissä Tegelissä hakattuaan
kuoliaaksi avovaimonsa ja uskoo sinisilmäisesti kykenevänsä jatkossa pysymään
kaidalla tiellä. Elämällä on kuitenkin hänen varalleen muita suunnitelmia.
Ongelmasta toiseen hortoileva Biberkopf ei pysty ymmärtämään, että suurin osa ihmisistä pyrkii käyttämään häntä hyväkseen. Hänen kultasydämisyytensä miellyttää äidinvaistonsa toteuttamisesta kiinnostuneita naisia, mutta houkuttaa onnenonkijoita. Muun muassa oikean kätensä hyväuskoisuutensa takia menettävä Biberkopf ei opi missään vaiheessa pitämään huolta itsestään.
Berlin
Alexanderplatz sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin.
Pertti Lassila kirjoittaa romaanin suomennoksen esipuheessa: ”1920-luvun
Berliinin on legendaarinen. Siitä oli keisarikunnan kukistumisen jälkeen itsestään
selvästi tullut myös Weimarin tasavallan pääkaupunki. Vuosikymmenen alkaessa
siellä oli lähes neljä miljoonaa asukasta. Se oli Euroopan vilkkain
liikenneristeys. Sitä kutsuttiin Euroopan sydämeksi. Poliittinen elämä ja
kulttuurielämä olivat siellä värikkäämpää kuin koskaan ennen.” Ihmisten
hyvyyteen luottava ja vähissä varoissa oleva Biberkopf ajautuu sykkivässä suurkaupungissa
välittömästi takaisin rikolliseen toimintaan. Berlin Alexanderplatzin kiihkeys
enteilee maailman vuoden 1929 talouspulaa ja natsien vuoden 1933 valtaannousua.
Döblin käyttää kerronnassaan kiinnostavalla tavalla muun muassa sisäistä monologia, uutissähkeitä ja taustahälyä. Berlin Alexanderplatzia pidetään suurkaupunkiromaanina, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen itäisessä Berliinissä sijaitsevaan Alexanderplatziin ja sen lähikortteleihin. Lassilan mukaan kyseessä on teatteritaustaisen Döblinin harkiten rakentama näyttämö: ”Suurkaupungin topografian rinnalle hän on ottanut mukaan koko metropolin kollektiivisen hälyn: katujen ihmismassat, liikenteen melun, ruuhkat, mainokset, iskulauseet, tuntemattomien ihmisten irralliset lauseenkatkelmat. Kaikki tämä tunkeutuu yhtä aikaa Franz Biberkopfin ja lukijan tajuntaan.”
Rainer Werner Fassbinder sai vuonna 1980 valmiiksi Berlin Alexanderplatzin vaikuttavan televisiosovituksen. Saksalaisen uuden aallon elokuvan kyvykkäimpiin ja tuotteliaimpiin ohjaajiin kuulunut Fassbinder kertoo Biberkopfin edesottamuksista sarjassa peräti 15 tunnin ajan. Länsi-Saksan valtiontelevision rahoittama ja myöhäisillassa näytetyn Berlin Alexanderplatzin 14-osainen filmatisointi sai ilmestyessään jotkut suuttumaan. Kriitikot eivät arvostaneet Fassbinderin ja kuvaaja Xaver Schwarzenbergerin käyttämää himmeää valaistusta, mutta enemmän närää herätti sarjassa vallitseva maailmanlopun tunnelma. Snapsi meni väärään kurkkuun monilta onnellisiin loppuihin tottuneilta katsojilta.
Fassbinder kommentoi myöhemmin kiinnostavasti, kuinka Döblinin romaanilla oli hänen kehitykseensä huomattava vaikutus. Ohjaajan mukaan suurin osa hänen ajatuksistaan, käsityksistään, käyttäytymisestään ja luonteestaan oli peräisin Franz Biberkopfilta. Fassbinder luki Berlin Alexanderplatzin keskellä pahinta murrosikää ja kokemus sai hänet vakuuttumaan taiteen tekemisen tarpeellisuudesta. Kovaan työtahtiin 37-vuotiaana kuolleen elokuvantekijän laajasta tuotannosta löytää kautta linjan viitteitä Döblinin pääteoksen aiheisiin.
Anarkismiin viehtynyt Fassbinder piti Berlin Alexanderplatzia kertomuksena poliittisen toiminnan (ja ylipäätään hyvän elämän) mahdottomuudesta. Biberkopfilla ei ole poliittista kantaa. Hän haluaisi olla vapaa, mutta huomaa joutuvansa vedetyksi mukaan milloin mihinkin liikkeeseen. Televisiosarjan eräässä jaksossa päähenkilö (erinomainen Günter Lamprecht) osallistuu anarkistien järjestämään kokoukseen. Fassbinderin tuotantoa tutkinut Christian Braad Thomsen kirjoittaa: ”Kokouksessa puhuja vastustaa sekä natsien että kommunistipuolueen ehdotuksia maan kriisin ratkaisemiseksi. Hän arvostelee yhtä lailla porvarillisia, sosialistisia ja kommunistisia puolueita siitä, että kaikki luottavat parlamentaarisessa järjestelmässä ylhäältä tarjottavaan lakiin ja järjestykseen.” Biberkopf päätyy käsitykseen, ettei minkäänlainen kapinointi kannata, koska kaikki vastaanpaneminen johtaa vain kapinan kohteena olevien mekanismien toistoon.
Kansallissosialistien ja kommunistien 1920-luvun Berliinissä harrastama köydenveto päättyy ensimmäisenä mainitun ryhmän voitoon. Yksioikoisesti ajatteleva Biberkopf yrittää aluksi pysytellä pois työelämästä, koska katsoo palkanmaksajan hyötyvän ahkeroinnista häntä enemmän. Ristiriitaisesti Biberkopf ajattelee kuitenkin samalla työn tekemisen olevan tärkeää. Hetkeen tarttumaan pyrkivää päähenkilöä vaivaa Thomsenin mielestä ”lapsellisen naiivi ja kärsimätön käsitys siitä, että hänen anarkistisen utopiansa on toteuduttava tänään, sillä huomenna on liian myöhäistä.” Suurin osa berliiniläisistä ei kuitenkaan jaa Biberkopfin toivetta. Tämä johtaa ratkaisemattomiin ristiriitoihin ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Biberkopf yrittää saada rahaa myymällä kengännauhoja, pornografiaa ja natsien puoluelehteä, mutta harhautuu aina menestymättömyyteensä kyllästyttyään lain väärälle puolelle.
Berlin Alexanderplatzin viehätys piilee siinä, että nykylukija tietää myös keinoja kaihtamatta valtaan nousseiden kansallissosialistien olleen täydellisiä roistoja. Romaanissa kuvatussa yhteiskunnassa oikean ja väärän raja on häilyvä.
Franz Biberkopf on yksinkertainen ihminen. Hän on jokamies, jolla ei ole selkää käsitystä siitä kuinka hänen pitäisi elää ja miten hänen tulisi toimia. Jokaiseen tarjottuun täkyyn tarttuvalle Biberkopfille käy väistämättä huonosti. Hän ”asettaa lapsellisia vaatimuksia todellisuudelle” ja joutuu mielisairaalan suljetulle osastolle huomatessaan todellisuuden toimivan näiden vaatimusten tukahduttamiseksi. Biberkopf ei Günter Grassin Peltirummun päähenkilön Oskar Matzerathin tavoin halua kasvaa aikuiseksi. Molemmat esimerkkihenkilöistä tietävät aikuistumisen merkitsevän raskauttavaa tietoa, hulluuteen vajoamista ja kuolemaa.
Rainer Werner Fassbinderin monessa elokuvassa kuolema on ainoa mahdollinen vapauttaja, eikä televisiosarja Berlin Alexanderplatz ole poikkeus. Politiikan ja uskonnon kaltaiset asiat eivät tarjoa minkäänlaista lohtua. Berlin Alexanderplatzin päähahmo menehtyy mielisairaalassa henkisesti. Entinen pikkurikollinen on sairaalasta lähtiessään lammasmaisen tyyni, eikä hänen ole vaikea nähdä lähtevän riemumielin mukaan pian toden teolla rellestämään alkavien natsien hirmutekoihin. Katsoja ja lukija pakotetaan tutkimaan itseään. Tavanomaisessa elämässä on puolensa, mutta sen eläminen ei Biberkopfin kaltaisille yliherkille ihmisille välttämättä ole mahdollista.
Döblin käyttää kerronnassaan kiinnostavalla tavalla muun muassa sisäistä monologia, uutissähkeitä ja taustahälyä. Berlin Alexanderplatzia pidetään suurkaupunkiromaanina, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen itäisessä Berliinissä sijaitsevaan Alexanderplatziin ja sen lähikortteleihin. Lassilan mukaan kyseessä on teatteritaustaisen Döblinin harkiten rakentama näyttämö: ”Suurkaupungin topografian rinnalle hän on ottanut mukaan koko metropolin kollektiivisen hälyn: katujen ihmismassat, liikenteen melun, ruuhkat, mainokset, iskulauseet, tuntemattomien ihmisten irralliset lauseenkatkelmat. Kaikki tämä tunkeutuu yhtä aikaa Franz Biberkopfin ja lukijan tajuntaan.”
Rainer Werner Fassbinder sai vuonna 1980 valmiiksi Berlin Alexanderplatzin vaikuttavan televisiosovituksen. Saksalaisen uuden aallon elokuvan kyvykkäimpiin ja tuotteliaimpiin ohjaajiin kuulunut Fassbinder kertoo Biberkopfin edesottamuksista sarjassa peräti 15 tunnin ajan. Länsi-Saksan valtiontelevision rahoittama ja myöhäisillassa näytetyn Berlin Alexanderplatzin 14-osainen filmatisointi sai ilmestyessään jotkut suuttumaan. Kriitikot eivät arvostaneet Fassbinderin ja kuvaaja Xaver Schwarzenbergerin käyttämää himmeää valaistusta, mutta enemmän närää herätti sarjassa vallitseva maailmanlopun tunnelma. Snapsi meni väärään kurkkuun monilta onnellisiin loppuihin tottuneilta katsojilta.
Fassbinder kommentoi myöhemmin kiinnostavasti, kuinka Döblinin romaanilla oli hänen kehitykseensä huomattava vaikutus. Ohjaajan mukaan suurin osa hänen ajatuksistaan, käsityksistään, käyttäytymisestään ja luonteestaan oli peräisin Franz Biberkopfilta. Fassbinder luki Berlin Alexanderplatzin keskellä pahinta murrosikää ja kokemus sai hänet vakuuttumaan taiteen tekemisen tarpeellisuudesta. Kovaan työtahtiin 37-vuotiaana kuolleen elokuvantekijän laajasta tuotannosta löytää kautta linjan viitteitä Döblinin pääteoksen aiheisiin.
Anarkismiin viehtynyt Fassbinder piti Berlin Alexanderplatzia kertomuksena poliittisen toiminnan (ja ylipäätään hyvän elämän) mahdottomuudesta. Biberkopfilla ei ole poliittista kantaa. Hän haluaisi olla vapaa, mutta huomaa joutuvansa vedetyksi mukaan milloin mihinkin liikkeeseen. Televisiosarjan eräässä jaksossa päähenkilö (erinomainen Günter Lamprecht) osallistuu anarkistien järjestämään kokoukseen. Fassbinderin tuotantoa tutkinut Christian Braad Thomsen kirjoittaa: ”Kokouksessa puhuja vastustaa sekä natsien että kommunistipuolueen ehdotuksia maan kriisin ratkaisemiseksi. Hän arvostelee yhtä lailla porvarillisia, sosialistisia ja kommunistisia puolueita siitä, että kaikki luottavat parlamentaarisessa järjestelmässä ylhäältä tarjottavaan lakiin ja järjestykseen.” Biberkopf päätyy käsitykseen, ettei minkäänlainen kapinointi kannata, koska kaikki vastaanpaneminen johtaa vain kapinan kohteena olevien mekanismien toistoon.
Kansallissosialistien ja kommunistien 1920-luvun Berliinissä harrastama köydenveto päättyy ensimmäisenä mainitun ryhmän voitoon. Yksioikoisesti ajatteleva Biberkopf yrittää aluksi pysytellä pois työelämästä, koska katsoo palkanmaksajan hyötyvän ahkeroinnista häntä enemmän. Ristiriitaisesti Biberkopf ajattelee kuitenkin samalla työn tekemisen olevan tärkeää. Hetkeen tarttumaan pyrkivää päähenkilöä vaivaa Thomsenin mielestä ”lapsellisen naiivi ja kärsimätön käsitys siitä, että hänen anarkistisen utopiansa on toteuduttava tänään, sillä huomenna on liian myöhäistä.” Suurin osa berliiniläisistä ei kuitenkaan jaa Biberkopfin toivetta. Tämä johtaa ratkaisemattomiin ristiriitoihin ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Biberkopf yrittää saada rahaa myymällä kengännauhoja, pornografiaa ja natsien puoluelehteä, mutta harhautuu aina menestymättömyyteensä kyllästyttyään lain väärälle puolelle.
Berlin Alexanderplatzin viehätys piilee siinä, että nykylukija tietää myös keinoja kaihtamatta valtaan nousseiden kansallissosialistien olleen täydellisiä roistoja. Romaanissa kuvatussa yhteiskunnassa oikean ja väärän raja on häilyvä.
Franz Biberkopf on yksinkertainen ihminen. Hän on jokamies, jolla ei ole selkää käsitystä siitä kuinka hänen pitäisi elää ja miten hänen tulisi toimia. Jokaiseen tarjottuun täkyyn tarttuvalle Biberkopfille käy väistämättä huonosti. Hän ”asettaa lapsellisia vaatimuksia todellisuudelle” ja joutuu mielisairaalan suljetulle osastolle huomatessaan todellisuuden toimivan näiden vaatimusten tukahduttamiseksi. Biberkopf ei Günter Grassin Peltirummun päähenkilön Oskar Matzerathin tavoin halua kasvaa aikuiseksi. Molemmat esimerkkihenkilöistä tietävät aikuistumisen merkitsevän raskauttavaa tietoa, hulluuteen vajoamista ja kuolemaa.
Rainer Werner Fassbinderin monessa elokuvassa kuolema on ainoa mahdollinen vapauttaja, eikä televisiosarja Berlin Alexanderplatz ole poikkeus. Politiikan ja uskonnon kaltaiset asiat eivät tarjoa minkäänlaista lohtua. Berlin Alexanderplatzin päähahmo menehtyy mielisairaalassa henkisesti. Entinen pikkurikollinen on sairaalasta lähtiessään lammasmaisen tyyni, eikä hänen ole vaikea nähdä lähtevän riemumielin mukaan pian toden teolla rellestämään alkavien natsien hirmutekoihin. Katsoja ja lukija pakotetaan tutkimaan itseään. Tavanomaisessa elämässä on puolensa, mutta sen eläminen ei Biberkopfin kaltaisille yliherkille ihmisille välttämättä ole mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti