Cosmopolisista

Viimeistään David Cronenbergin taannoinen elokuvasovitus osoitti, että Don DeLillon Cosmopolis (2003) on romaanina ajankohtainen. Länsimaiden koko ajan pahenevat taloudelliset vaikeudet ovat johtaneet DeLillon kaltaisten kaunokirjallisten pessimistien arvostuksen nousuun. Yhdysvalloista kirjoittavan DeLillon parhaat romaanit kertovat nopeasti muuttuvasta maailmasta, jossa joukkotiedotusvälineet muokkaavat ihmisten ajatusmaailmaa. Hänen kirjoitustyyliään on moitittu kylmäksi ja välinpitämättömäksi, mutta puolustajien mukaan Valkoisen kohinan (1985), Mao II:n (1988) ja Alamaailman (1997) kaltaiset merkittävät teokset todistavat,  että kirjailija kykenee analysoimaan kapitalistista kotimaataan erittäin tarkasti.

Keskellä 1980-luvun taloudellista nousukautta julkaistussa Valkoisessa kohinassa tutustutaan nähtävyyteen, joka kantaa nimeä ”Amerikan eniten kuvatuin lato.” Rakennuksessa ei ole mitään erikoista, mutta sen ympärille kerääntynyt väkijoukko räpsii silti näkemästään innokkaasti valokuvia. DeLillo käyttää mielellään pelkän julkisuuden kuuluisaksi tekemän ladon kaltaisia leikillisiä vertauskuvia. Hän kertoo kirjoissaan yhä etäisemmäksi ja viihteellisemmäksi  muuttuvasta kulttuuristamme, jossa saamme jo äidinmaidossa taipumuksen mennä mukaan miten typerään asiaan tahansa, kunhan tarpeeksi moni syyllistyy samaan virheeseen.

Cosmopolisissa nuori unettomuudesta kärsivä miljardööri Eric Packer päättää aikaisin aamulla haluavansa mennä parturiin. Hän hyppää monimetriseen limusiiniinsa ja aloittaa pitkän matkan nimettömän suurkaupungin, mitä ilmeisimmin New Yorkin, halki. Packer haluaa hiustenleikkuun, vaikka Yhdysvaltojen presidentti on kaupungissa, kaduilla on rottateemaisia mielenosoituksia ja käynnissä ovat suositun rap-muusikon suureelliset hautajaiset. Myös Packerin henkeä on uhattu. Miljardöörin todelliset motiivit ovat kuitenkin pitkään hämärän peitossa. Aprillipäivänä vuonna 2000 tapahtuva Cosmopolis on yhden päivän romaani, jossa pörssikeinottelulla rikastunut Packer päättää tietoisesti luopua saavuttamastaan amerikkalaisesta unelmasta.

Cosmopolis on jakanut melipiteitä sekä elokuvana että kirjana. Osa pitää Don DeLillon romaania mestariteoksena, toiset arvioivat sen keskinkertaiseksi. Sama pätee David Cronenbergin ohjaamaan elokuvaan, jonka pääosassa nähdään hieman yllättäen suosituista Twilight-vampyyrifilmeistä monelle teinille tuttu Robert Pattinson. Pattinson on hyvä valinta Cosmopolisin päätähdeksi, koska hän ei ainakaan vielä ole näyttänyt valkokankaalla suuria tunteita, vaan sopii paremmin esittämään Packerin ja vampyyrin kaltaisia etäisiä hahmoja.

Cosmopolisin filmatisointia syytetään Guardianin arvostelussa empaattisuuden puutteesta. Elokuva ei kriitikon mukaan ota tarpeeksi kantaa 2000-luvun talouskriiseihin, joilla ”oli todellisia syitä ja seurauksia todellisten ihmisten elämään kaukana manhattanilaisesta limusiinista, etäällä huonosti kuvatusta ja prameaa elämää viettävästä keinottelijasta.” Etäännyttämisestä ei DeLillon kohdalla yleensäkään pidetä. Jotkut muista Cosmopolisin arvostelijoista eivät ole sulattaneet siitä, että Cronenberg on siirtänyt DeLillon harkitun dialogin lähes sellaisenaan romaanista elokuvaansa. Hahmot käyttävät komeaa kieltä, mutta eivät tunnu sanovan mitään konkreettista. Tämä turhauttaa Hollywood-tuotantojen valmiiksi pureskeltuun jutusteluun tottuneet katsojat.

DeLillon kolkko kirjoitustyyli poikkeaa täysin hänen hyvän ystävänsä Paul Austerin lämpimästä proosasta. Austerin romaaneissa maailmaa tarkkaillaan vastoinkäymisiä kokeneiden ja hyväsydämisten ihmisten, DeLillon kirjoissa puolestaan kokonaan ulkopuolisten näkökulmasta. Ulkopuolisuus tarkoittaa DeLillolla monesti eräänlaista kerronnallista lääketokkuraa, elämän ja sen tapahtumien näkymistä etäisenä kuin katsottuna väärin päin käännettyjen kiikarien läpi. Ratkaisu ei aina toimi. DeLillon viimeisimmät romaanit Putoava mies (2007) ja Omegapiste (2011) ovat niin tyyliteltyjä, että kirjailijan kylmään ilmaisuun tottuneillakin on vaikea saada teksteistä otetta.

Cosmopolisissa DeLillon ottama etäisyys toimii kuitenkin täydellisesti. Eric Packerin hiustenleikkuumatkasta ei tule mitään, kun jenin (elokuvassa yuanin) vahvistumista vastaan tehty uhkarohkea kauppa sysää hänet konkurssin partaalle. Packer vetäytyy syvemmälle kuoreensa. Hän ottaa henkilökohtaisen taloudellisen katastrofinsa vastaan samalla välinpitämättömyydellä kuin suhtautui aiemmin huomattavaan omaisuuteensa. Raha ei merkitse Packerille mitään, mutta se on tehnyt hänestä kylmän laskelmoivan. Cosmopolisin edetessä selviää, ettei miljardööri halua kuin irrottautua peruuttamattomasti kaupankäynnin oravanpyörästä.

Uusimmassa keinottelussa epäonnistuttuaan Packer eroaa ökyrikkaasta vaimostaan ja syyllistyy satunnaisiin väkivallantekoihin. Romaanin lopussa hän tapaa Richard Sheets -nimisen vanhan työntekijänsä, joka haluaa kostaa entiselle esimiehelleen tappamalla tämän ja perustelee aikeitaan hiljattaisille kadunvaltausliikkeille tyypillisellä tyhjällä retoriikalla. Packer ansaitsee rappiolle joutuneen entisen keinottelijan mielestä kuoleman jo pelkästään asemansa tähden. Kommentilta putoaa pohja Packerin kertoessa menettäneensä rahansa, mutta Sheets painaa silti liipaisinta. Maailma ei sisäiseen konfliktiin ajautuneen tappajan yllätykseksi muutu kuitenkaan paremmaksi paikaksi.

DeLillo ei ole henkeen ja vereen realistinen kirjailija, eikä Cosmopolisia ole tarkoitus lukea kirjaimellisesti. Romaani on kärjistys. Se kertoo ylikierroksilla pitkään käyneestä amerikkalaisesta yhteiskunnasta jotakin yhtä olennaista kuin niin ikään proosallisiin ylilyönteihin mielellään turvautuvan Bret Easton Ellisin pääteos Amerikan Psyko. Ellisin romaanin hirviömäisessä päähenkilössä Patrick Batemanissa ja DeLillon dynaamisessa Eric Packerissa on paljon samaa. Molemmat ovat hyvännäköisiä, nuoria ja rikkaita, sekä täysin välinpitämättömiä kanssaihmisiään kohtaan. Kumpikin purkaa ahdistustaan seksiin. Bateman ja Packer ovat rahan synnyttämiä psykopaatteja, joilla ei ole omassa mielessään muuta tulevaisuutta kuin mahdollisimman väkivaltainen kuolema.