Runojen kirjoittamisesta

Miten runoni syntyvät

(Kirjoitettu Eiran aikuislukiossa 19.3.2012 pidettyä luentoa varten.)

1

Tulin puhumaan teille kahdesta aiheesta, siitä miten aloin kirjoittamaan runoja ja siitä miten runoni syntyvät.

Aloitin kirjoittamisen runsaat kymmenen vuotta sitten. Olin 17-vuotias, kävin Heinolan lukiota ja suunnittelin muuttoa Helsinkiin. Muutto toteutui seuraavana vuonna. Runojen kirjoittamisen aloittamiseen liittyi kohdallani murrosvaihe, tyypillinen halu irrottautua Heinolan kaltaisen pienen kaupungin pienistä piireistä, ja miksei myöskin kapina, monelle meistä tuttu halu irrottautua vanhempiemme arvoista ja luoda oma arvomaailmamme.

Suurin osa lukioaikaisista ystävistäni joi ja osa käytti huumeita. Se oli heidän tapansa kapinoida. Käsitin itse kirjoittamisen tervehenkiseksi vastavirtaan kulkemiseksi, koska siinä keskityttiin luomiseen tuhoamisen sijaan. Kiteytettynä voidaan sanoa, että aloin kirjoittamaan ensisijaisesti löytääkseni itseni, mutta myös löytääkseni paikkani maailmassa. Olen kirjoittanut siitä lähtien.

Runojen pariin päätymiselläni ei ollut mitään erityistä syytä. Lainasin Heinolan kirjastosta hetken mielijohteesta tunnettuja runoilijoita, muistaakseni ainakin Pentti Saarikoskea, ja ryhdyin järjestelmällisesti tutustumaan heidän tuotantonsa. Tällainen käyttäytyminen on minulle tyypillistä: ryhdyn aina kaikkeen tosissani ja mahdollisimman vakavalla mielellä. Se vaikeuttaa elämää, mutta on hyödyksi työtä tehdessä. Kuuntelin ensimmäiset runot lainattuani samaan aikaan myös niin sanottua taidemusiikkia, jollaisena pidin muun muassa Bob Dylania ja CMX:ää, ja aloin kiinnostua laajemmin taiteesta. Esimerkiksi laulujen sanoittamista en kuitenkaan jostain syystä edes yrittänyt. Päätin kirjoittaa runoja.

Lukioaikaisessa heinolalaisessa ystäväpiirissäni ei harrastettu kirjallisuutta. Sana ”taide” ei tarkoittanut tässä todellisuudessa mitään, tai ei ainakaan mitään järjellistä. Elämämme pyöri alkoholin, autojen, tyttöjen ja videopelien ympärillä. En myöskään muista, että opettajamme olisi yläasteen tai lukion äidinkielen tunneilla puhunut runoudesta tai muusta kirjallisuudesta, joten te olette nähdäkseni tässä suhteessa ja tällä hetkellä minua paremmassa asemassa. Koulunkäynti ei rehellisyyden nimissä minua juuri kiinnostunut. Olen itseoppinut ja jouduin etsimään Saarikosken, Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin ja muut minulle tärkeiksi tulleet runoilijat itse.

Bruce Springsteen on todennut, että musiikki antoi hänelle identiteetin. Hän löysi soittaessaan omien sanojensa mukaan itsensä. Voin sanoa samaa kirjallisuudesta. Muistan hyvin miten opin lukemaan runoutta. Siihenhän on useimpien mielestä vaikea saada otetta. Lainasin Heinolan kirjastosta äänilevyn, jossa Pentti Saarikoski luki ääneen runojaan. Vertasin ääneen luettuja tekstejä kirjan runoihin ja opettelin rytmiä. Osasin pian pysähtyä oikeissa kohdissa.

Suosittelen kyseistä tapaa kaikille. Runot noudattavat omaa kummallista kielioppiaan, johon ei ole helppo päästä sisään, mutta jonka omaksumalla pääsee nauttimaan suuresta kielellisestä rikkaudesta. Muutamaan kertaan mainitsemani Saarikosken teksteistä on muutenkin melko vaivatonta aloittaa, koska hänen kirjoitustapansa on jutusteleva, eikä aloittelijan näkökulmasta yhtä haastava kuin esimerkiksi Paavo Haavikon tai Eeva-Liisa Mannerin tyyli.

Olen jo pitkään harkinnut ammattikirjailijaksi ryhtymistä. Ensimmäiset runoni eivät tietenkään olleet mistään kotoisin, koska minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä mitä olin tekemässä, mutta aloin jo niiden myötä suhtautumaan lyriikan tekemiseen ammattimaisesti. En ajatellut runouden olevan minulle harrastus, vaan työtä ja olennainen itseilmaisun tapa. Kirjoittamisesta tuli nautinto. Kirjoitin paljon ja jatkuvasti, koska halusin kehittyä ja oppia lisää itsestäni. Aloin runoilijaksi ryhdyttyäni panemaan merkille pieniä yksityiskohtia, jotka olivat aiemmin jääneet minulta huomaamatta. Pystyin esimerkiksi arvostamaan ennen itsestään selvinä pitämiäni asioita, kuten luonnossa tapahtuvia muutoksia.

Kirjoitin aluksi keskivertolukijan näkökulmasta melko vaikeaa tekstiä. Esimerkiksi voidaan ottaa aloitusruno kokoelmastani Yökiipijä:

Uni on surullinen sanoo ja jos on rakkautta on myös muuta

mies pudonnut pois nähtyään liian unta ja putoaa siitä pois syliin
joka on pehmeä joka on luulo ikuisuudesta joka on jotain kaunista

unen surullinen saapuminen sen siivittä on kieltämättä vaikea lentää
naista jonka jo kävely käy runoudesta ja mustat ovat hänen siipensä

hyvän yön jäljet ovat pehmeät ovat aivan liian helposti unohdettavissa
ovat punaisen väriset ovat musiikkia ovat katso käsiäni ne ovat tulessa

surullisuus pitää minut hengissä vaikka vaikeaa hengittäminen ne
yhtä ne kahta ne kolmea ne niin pitkään kuin sormet riittävät ne

pitkät matkat jonnekin joka ei enää ole pelkkä sijainti vaan ehkä jo koti.

Tämä on eräs kokoelman onnistuneimmista runoista. Tekstistä on kuitenkin näin jälkeenpäin ajateltuna vaikea saada otetta. Tunnelma välittyy, mutta kuvat ovat epätarkkoja. Tämä monista varhaisista runoistani löytyvä epätarkkuus on vaivannut minua. Luen vertailun vuoksi runon myöhemmästä kokoelmastani Kaukaisesta maasta:

Aamun läpi voi nähdä maailman.
Valo paistaa avoimeen taloon, ikkunoihin ja oveen.
Se ei pelkää.
Päivää katsoessaan ihmettelee
kuinka ääni on mahdollinen mutta
yön hiljaisuuskaan ei tule helposti.
Pimeyden (aivan kuten valonkin) eteen on taisteltava.
On sukellettava syvälle löytääkseen.
Ruumiin on sukellettava mutta
sielussa näkee liikkeen, yhtäjaksoisen siirtymisen valosta pimeyteen
ja takaisin,
onnen ettei ole toisin.

Ajatteluni on Yökiipijän ja Kaukaisen maan välissä kuluneena neljänä vuotena muuttunut selkeämmäksi. Pyrin koko ajan viemään lyriikkaani kiteytympään suuntaan. Tällä hetkellä tavoitteenani on yksinkertaisesti kuvata maailman kauneutta. Varsinaista runousoppia minulla ei ole.

Joskus kuulee puhuttavan kirjailijan omasta äänestä. Kopioijia riittää, mutta ainutlaatuiset kirjoittajat ovat harvassa. Etsin omaa ääntäni noin kymmenen vuotta, mutta voin tässä vaiheessa todeta tekemäni työn olleen vaivan arvoista. Tähanastinen kehittymiseni on vahvistanut jo alussa omaksumaani käsitystä siitä, että melkein kuka tahansa määrätietoinen ihminen kykenee tulemaan hyväksi kirjailijaksi. Lähes kaikki lukemisen arvoinen teksti on pitkäjänteisen työn tulosta.

Paul Auster kuvaili kirjoittamista ”parantumattomaksi taudiksi”. Se voi hänen mukaansa iskeä keneen tahaansa elämäntilanteeseen tai ikään katsomatta. Auster sanoi, että kun kirjoittamisen pakko iskee, niin entiseen ei ole paluuta. Sen jälkeen on vain kirjoitettava niin paljon ja niin hyvin kuin mahdollista. Austerin itsestään löytämä tauti iski häneen parikymppisenä ja minuun noin kymmenen vuotta sitten. Olin silloin 17-vuotias, eikä mikään viittaa siihen että olisin parantumassa.

2

Runojen tekemistä on vaikea kuvata. Se tuntuu kaiken kirjoittamisen tapaan yleensä väkinäiseltä ja joskus luontevalta. Runojen tekemiseen liittyviä vaikeuksia on helppo osoitella, mutta onnistumisen määritteleminen on hankalampaa.

Edellä selvisi, että teoriat ovat minulle vieraita. En tunnusta koulukuntia tai noudata sääntöjä. Tähän on tosin tehtävä se varaus, etten sulje mitään tekstin tuottamisen tapaa pois ja varaan itselleni oikeuden hyödyntää jonkun tai joidenkin keksimiä rajoituksia. Toinen runokokoelmani Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä syntyi siten, että tulkinnasta riippuen joko lainasin tai varastin muiden runoilijoiden tekstejä ja yhdistelin niitä uusiksi kokonaisuuksiksi. Tähän tapaan:

Me itse olemme labyrintti.
Huolla ruumissielusi mysteeriä
niin anna itseäsi rakentaa
sillä sinä olet salaisuus ja ihme
sinussa asuu jumala.
Liiku.
Pienet, pienet liikkeet
vapauttavat melkein-äärettömän energian.
Siihen on kätkettynä hyväily
ja tuohon hyväilyyn kätkeytyy kokonaisuus
niin kätkeydy hyväilyyn
labyrinttiin
toiseen
itseesi.

En muista tässä esimerkissä käyttämiäni runoilijoita, mutta muistaakseni lainasin ainakin Gunnar Björlingiä ja Göran Sonnevia, mahdollisesti muitakin. Kolibrikirjassa hyödyntämälläni cut-up-metodilla syntyi kiinnostavaa tekstiä, jollaista en itse olisi todennäköisesti kirjoittanut. Tutustuin cut-up-taidetekniikan historiaan ja selvensin sitä kokoelman alkusanoissa. Minulle selvisi, että sääntöihin tukeutuminen saattaa auttaa kirjoittamiseen liittyvissä hankaluuksissa, kuten aloittamisen pelossa.

Ranskassa toimii OuLiPo-niminen 1900-luvulla perustettu kokeellinen kirjailijaryhmä, jonka jäsenet sitoutuvat yhteisesti keksimiinsä ja hyväksymiinsä mielivaltaisiin sääntöihin. Georges Perec, eräs lempikirjailijoistani ja OuLiPon tunnetuimmista jäsenistä, kirjoitti vuonna 1969 pitkän romaaninsa La Disparationin käyttämättä ainuttakaan e-kirjainta. Haastetta riitti, koska e on Perecin äidinkielen yleisin vokaali. Kyseinen romaani on suomennettu nimellä Katoaminen. Käännös on sikäli hauska, koska siinä ei ole yhtään a-kirjainta, ja a:han on tietysti suomen kielen yleisin vokaali.

Perecin vuoden 1978 pääteos Elämä Käyttöohje kuuluu romaanisuosikkeihini pitkälti taidokkaasti rönsyilevän kielensä tähden, mutta oulipolaisten ja muiden ryhmittymien säännönmukaisuus on minulle kirjoittajana pääsääntöisesti vierasta. Pyrin noudattamaan suomen kielioppia ja saamaan aikaan mahdollisimman sujuvaa tekstiä, mutta varaan oikeuden esimerkiksi uudissanojen (kuten yökiipijän) ja edellä mainitun cut-up-tyylin käyttöön. Runoutta ei voi rajata. On turha yrittää päättää etukäteen millaisia runoja aikoo kirjoittaa. Liian tietoiseksi aikeistaan tuleva runoilija tekee väkinäistä tekstiä.

Edellisestä voi päätellä, että kirjoitan mielelläni impulsiivisesti ja intuitiivisesti, samanaikaisesti mielellä ja ruumiilla. Pyrin improvisoimaan, vapautumaan meitä yleensä kahlitsevasta ajattelusta ja sukeltamaan alitajuntaan. Vertaan mielelläni runoutta musiikkiin, koska molemmat toimivat nähdäkseni samalla tavalla. Hyvän laulun tunnistavat nekin, jotka eivät tiedä mitään sävelasteikosta tai muusta teoriasta. Sama pätee hyviin runoihin.

Tarvitsen runon kirjoittamiseen kahta asiaa: aikaa ja tilaa. Kun nämä kaksi perustarvetta on tyydytetty, niin mikä tahansa on periaatteessa mahdollista. Voin kirjoittaa runoja mistä tahansa. Pyrin tekemään sarjoja, koska saan tällä tavalla teksteihini kaipaamaani jatkuvuutta. Käsikirjoitusvaiheessa sarjoista on helppo koostaa teemoiltaan yhtenäisiä kirjoja. Tekeillä oleva seuraava kokoelmani Joki on tehty tällä tavalla. Etsin jatkuvasti mielessäni kokonaisuuksiksi soveltuvia runoaiheita ja kirjani Kaukainen maa sisältää useita tekstin etsimistä kuvailevia kohtia. Esimerkiksi:

Kirjoitan lakkaamatta
seuraan ajatuksieni
pitkää ja mutkikasta tietä
etsien kaukaista maata
seuraa
ja sinua
etsien seuraavaa matkaa
ja seuraavaa saapumista
ja matkan jatkumista
aina seuraavaa.

Kyse on keskeytymättömästä etsinnästä, mielen sisällön selvittämisestä, järjestämisestä ja ajatusten pukemista sanoiksi.

Runoni syntyvät siten, että istun alas, juon kahvia, kuuntelen musiikkia, keskityn ja alan kirjoittaa. Tunnin tai kahden päästä olen tehnyt kymmenestä viiteenkymmeneen lyhyttä runoa, tai osaa suuremmasta sarjasta. Pidän välillä päivien tai viikkojen taukoja säkeiden työstämisestä kokeillakseni muita lajityyppejä. Teen arvosteluja kirjoista ja videopeleistä, koska niiden valmistaminen on suoraviivaista ja vaatii runoutta käytännöllisempää ajattelua. Esimerkiksi tämän esitelmän tekeminen on ollut miellyttävää vaihtelua muuhun työhön. Minkä tahansa tekstin aloittaminen on minulle hankalaa, mutta vauhtiin päästyäni sanat tulevat ikään kuin itsestään.

Jokainen kirjoittava ihminen tavoittelee flow-tilaan pääsyä. Kirjoittaminen on vaikeaa: hyviä ajatuksia ei ole, tekstiä ei synny ja lauseet vaikuttavat väkisin väännetyiltä. Viime vuosisadalla elänyt tuottelias taidemaalari Francis Bacon väitti, ettei pitänyt itseään lahjakkaana, vaan ainoastaan kyvykkäänä vastaanottamaan muualta tulevia viestejä. Hän käsitti olevansa maalatessaan ukkosenjohdatin, joka siirtää ulkopuolelta lähetetyt salamat (eli kuvat) kankaalle.

Ymmärrän mitä Bacon halusi sanoa. Hän kuvaili flow’ta, joka valtaa jokaisen taiteilijan työskentelyn jossain vaiheessa. Parhaat runot syntyvät pakottomasti. Korjaan säkeitäni jälkeenpäin, koska nopeasti ylös pantuun tekstiin jää helposti ajatus-, huolimattomuus- ja kirjoitusvirheitä, mutta suurin osa hyvistä runoistani on silti syntynyt kerralla. Vaivattoman kirjoittamisen tila on minulle tuttu, enkä pidä sen tavoittelua ylitsepääsemättömänä ongelmana. Suurimmalle osalle kollegoistani runojen kirjoittaminen on tosin kuulemani mukaan todella vaikeaa.

Runoilija Harri Nordell totesi hauskasti ja osuvasti, että proosan kirjoittaminen tuo hänen mieleensä lankkuaidan maalaamisen. Sitä kirjoittava aloittaa tietystä kohdasta ja lopettaa tiettyyn paikkaan. Sama toistuu seuraavalla kerralla. Runous on Nordellin mukaan sen sijaan ”suoraan helvetin seitsemännestä piiristä”. Maailmassa riittää tietysti runoilijoita, jotka naureskelevat kaikelle tai kirjoittavat esimerkiksi omista humalaisista toilailuistaan, mutta suurin osa lyyrikoista on nähdäkseni Nordellin ja minun kanssani samaa mieltä siitä, että runous on äärimmäisen vakava asia. Proosaa voi suunnitella, mutta runoutta tehdessään aloittaa aina puhtaalta pöydältä. Runoilija joutuu kohtaamaan itsensä ja maailman, eikä parempaa suositusta tälle loputtomia mahdollisuuksia tarjoavalle lajityypille voi mielestäni antaa.

Kiitos.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com