Naimapuuhista

Saamansa huomion puolesta eturivin amerikkalainen nykykirjailijoihin kuuluva Jeffrey Eugenides totesi kollegansa Jonathan Safran Foerin taannoisessa haastattelussa tuntevansa ”perverssiä rakkautta” pahasti rapistumaan päässyttä kotikaupunkiaan Detroitia kohtaan. Eugenides näkee nuhjuisan tehdaskaupungin malliesimerkkinä taantumaan ajautunutta Yhdysvaltoja vaivaavista ongelmista. Hänen mukaansa ”suurin osa Yhdysvaltojen historian tärkeimmistä kehityskuluista ilmenee Detroitissa. Siellä voi nähdä kaiken autoteollisuuden voittokulusta liukuhihnatyön ja rasismin esiinmarssiin, Motownin, MC5:n, housen ja teknon kaltaisen musiikin synnystä puhumattakaan.” Haastattelussa Eugenides toteaa Detroitin tämänhetkisen tilanteen olevan merkittävä syy sille miksi hän tekee kirjoja.

Suomessa vastikään vierailleen Eugenidesin kaikki romaanit Virgin Suicides: Kauniina kuolleet (1993), Middlesex (2002) ja Naimapuuhia (2011) ovat keränneet kehuja. Kirjoista kaksineuvoisen poikatytön elämästä kertova Middlesex sai ilmestymisvuonnaan Pulitzer-palkinnon, Naimapuuhia puolestaan arvostetun National Book Critics Circle Award -tunnustuksen. Julkisuutta karttavan Eugenidesin sanomisia ja tekemisiä seurataan menestyksen takia tarkasti.

Amerikassa kaikki on tunnetusti elämää suurempaa. Yhdysvaltalaisille ominainen taipumus liioitteluun heijastuu myös kirjalliseen kenttään. Tommi Melender lainaa Antiaikalainen-bloginsa merkinnässä pitkän linjan runoilijaa Charles Simiciä, joka kommentoi rapakon takaisen kirjallisuuden yleistilannetta kärkevästi New York Review of Booksissa: ”Kansallinen käsityksemme, jonka mukaan suurempi on parempaa, merkitsee etenkin viimeisinä vuosikymmeninä ilmestyneiden romaaniemme, joiden pituus on yleensä 600–800 sivua, olevan pahasti ylikirjoitettuja."

Eugenidesin hyvin myynyt kolmas romaani Naimapuuhia on hyvä esimerkki Simicin kritisoimasta liikaa ilmaa sisällään pitävästä kirjallisuudesta. Sen suomennoksella on mittaa lähes 600 sivua. Osaavalla kustannustoimittamisella Eugenidesin kirjasta olisi hyvin voinut poistaa puolet. Antti Majander mainitsee Helsingin Sanomien arvostelussa Naimapuuhien parisuhdesählingin, sukupolvierojen ja pienen porvarillisen teerenpelin riittävän runsaan sivumäärän perusteluksi, mutta tämä pitää vain osittain paikkansa. On myönnettävä, että Eugenidesin uusimman teoksen lukeminen on syvissä vesissä uivista suomalaisista romaaneista poikkeava seesteinen nautinto. Romaanin kieli hyväilee lukijaa. Yhdysvalloissa riittää osaavia kirjailijoita, jotka hallitsevat ammattitaitoisen, hiotun ja miellyttävän ulosannun. Ammattitaito välittyy myös suomennoksista.

Toisaalta pitää muistaa, että amerikkalaiset julkimot ovat komean ja tyhjän puheen mestareita. Naimapuuhistakaan on turha etsiä syvällistä sisältöä. Romaani kertoo paikkaansa etsivistä parikymppisistä nuorukaisista, joista yksi matkustaa tajuntaansa laajentaakseen amerikkalaisittain mystiisiin paikkoihin, kuten Intiaan ja Ranskaan. Eugenides mukailee viktoriaanisten romaanien naurettavuuksiin asti paisuneita parisuhdesotkuja. Siinä missä Naimapuuhien edeltäjä Middlesex on kiinnostavan rönsyilevä, uudempi kirja ei onnistu jättämään pysyvää jälkeä. Proosa on kieltämättä hyvää, mutta Larryn, Leonardin, Madelainen ja Mitchellin yksiulotteisiksi jääviin hahmoihin ei juonen tasapaksuuden takia muodostu romaanin pituuden edellyttämää syvää suhdetta. Aikuisuutta kohti matkaavien nuorten rakkausvaikeudet eivät kiinnosta kirjallisuudelta muutakin kuin pelkkää lukunautintoa odottavaa lukijaa tarpeeksi.

Melender määritteli Antiaikalaisessa Eugenidesin poliittisesti tyylitajuiseksi kirjailijaksi. Kommentti tarkoittaa yhtäältä sitä, että amerikkalaiskirjailija välttelee parhaansa mukaan poliittisia tölväisyjä, sekä toisaalta sitä, että hänen kirjojensa mieshahmot ovat poliittisesti korrekteja. Naimapuuhien miehet välttävät sopivalla itsekriittisyydellään pelottavana ilmestyksenä taustalla häälyvän sovinistisen leiman. Melender lainaa Elaine Blairia, jonka mukaan Eugenidesin, Jonathan Franzerin ja edellä mainitun Safran Foerin kaltaiset nuoremmat amerikkalaiset kirjailijat haluavat että heistä pidetään. Tämä johtaa keskitien kirjallisuuteen. Melenderiä "häiritsee franzeneissa, eugenideseissa ja safran foereissa ennen muuta se, että heidän romaaninsa ovat niin laskelmoidusti lukijaystävällisiä, että niistä puuttuu vaaran tuntu lähes kokonaan. Ne eivät vaadi lukijalta muuta kuin että hän ottaa mukavan asennon laiskanlinnassaan, tyhjentää mielensä häiritsevistä ajatuksista ja antaa tarinan kuljettaa mukanaan.”

Viihdyttämiseen keskittyville tarinoille on toki paikkansa. Kultaisen keskitien kulkeminen estää amerikkalaista nykykirjallisuutta kuitenkin nousemasta sanan varsinaisessa merkityksessä maailmankirjallisuudeksi. Yhdysvalloissa tehtyjä kirjoja luetaan kyllä ympäri maailmaa, mutta harvasta niistä on muuksi kuin miellyttäväksi ajankuluksi. Melender nostaa Eugenidesin, Franzerin ja Safran Foerin yläpuolelle vanhat jäärät, kuten Norman Mailerin, Philip Rothin ja John Updiken. Heidän lisäkseen voisi mainita aikaa kestäviä romaaneja julkaisseet Don DeLillon ja David Foster Wallacen. Kaikki amerikkalainen kirjallisuus ei suinkaan ole kertakäyttöistä.