Slowhandistä

Kitaristivirtuoosi Eric Claptonin parhaisiin albumeihin kuuluva Slowhand julkaistiin 35 vuotta sitten, loppuvuodesta 1977. Se debytoi ilmestyessään Yhdysvalloissa listakakkosena ja sinnitteli kymmeniä viikkoja rapakon takaista levymyyntiä tilastoivalla Billboardilla. Levy sai ylistäviä arvosteluja. Slowhand nähtiin paluuna terävimmälle huipulle tekijänsä epätasaisen, mutta hetkensä sisältäneen No Reason to Cryn (1976) jälkeen. Heittelehtivällä No Reason to Crylla kuultiin Bob Dylanin kaltaisia nimekkäitä vierailevia muusikkoja, mutta Slowhandillä ääneen päästettiin enimmäkseen tulkintaansa kypsyyttä saanut Clapton ja hänen yhtyeensä.

Clapton sai Slowhand-lempinimensä The Yardbirdsiä tuottaneelta Giorgio Gomelskyltä. Nopeana soittajana tunnettu Clapton korjasi varhaisissa konserteissaan hajonneet kitarankielensä lavalla yleisön hitaan ja rytmikkään taputuksen saattelemana. Pitkään kestänyt huolellinen korjaus sai Gomelskyn nimittämään Claptonia vitsikkäästi Slowhandiksi. Tulta alleen ottanut lempinimi valittiin aikanaan hänen viidennen soololevynsä nimeksi.

Vajaan 40 minuutin mittaisessa Slowhandissä ei ole mitään ylimääräistä. Sanoja on vähän ja musiikki on yksinkertaista. Sijalle 325 Rolling Stonen parhaiden levyjen listauksessa sijoittunut albumi sisältää sopivan sekoituksen rauhallisempia ja tarttuvampia lauluja. Rouhea J.J. Cale -cover ”Cocaine” ja herkistely ”Wonderful Tonight” edustavat selkeintä hittimateriaalia, mutta mukana on myös muita vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä. Esimerkiksi iloisen melodian sisältävä ”Next Time You See Her” on itse asiassa entiselle rakastetulle ja hänen uudelle miehelleen suunnattu myrkyllinen julistus. Loistavaa akustista kitarointia sisältävä ”Looking at the Rain” kertoo niin ikään menetetystä onnesta.

Blues-perinteestä ammentaneella Claptonilla oli henkilökohtaisessa elämässään pitkään pahoja ongelmia. Hän väärinkäytti alkoholia ja huumeita, eikä tulenarkojen lausuntojen antaminen lavalta parantanut hänen mainettaan. Clapton leimattiin muun muassa naistenvihaajaksi ja rasistiksi. Henkilökohtaiset vaikeudet eivät kuitenkaan vaikuttaneet huonolla tavalla musiikkiin. 461 Ocean Boulevardin ja Slowhandin kaltaisilla onnistuneilla soololevyillä sisältö on tasapainossa. Pakottomuus johtuu lahjakkuudesta, työstä tai molemmista yhdessä. Clapton osasi kanavoida tunteensa helposti kuunneltaviin ja monitasoisiin lauluihin.

1960-luvun puolivälissä tuntematon ihailija maalasi Lontoon esikaupunkialueen Islingtonin metroaseman seinään spraymaalilla julistuksen ”Clapton is God” (Clapton on Jumala), viitaten hänen ylivertaiseen soittotaitoonsa. Lentävää lausetta alkoi sittemmin näkyä kaikkialla kaupungissa. Clapton kääntyi myöhemmin kristinuskoon ja alkoi pitää kuuluisaan valokuvaan ikuistettua spraykirjoitusta nolona vitsinä, mutta hänen kitarankäsittelytaitoaan on harvoin kyseenalaistettu.

The Guardianin blogissa väitettiin vuonna 2007, ettei Clapton ole Jumala, eikä edes omaperäinen, vaan ainoastaan keskinkertainen lainaaja. Kirjoittaja toteaa: ”Claptonin suosio on mysteeri - hänessä ei ole tulta, ei kapinaa, ei musiikillista identiteettiä. Mahdollisuuden saadessaan Clapton joko nukuttaa sinut tai loukkaa musiikillista makuasi.”

Tällaiset näkemykset on syytä jättää omaan arvoonsa. Suurin osa populaarimusiikista perustuu taitavaan lainaamiseen, kuten esimerkiksi Bob Dylanin ja Elvis Costellon vaikuttavat urat osoittavat. Päättömässä kopioinnissa ja älykkäässä tulkinnassa on eronsa. The Yardbirdsin, Creamin, Blind Faithin ja Derek & the Dominosin kaltaisissa laatuyhtyeissä soittamisen lisäksi Clapton on tehnyt erinomaisia soololevyjä. Claptonin monipuolinen musiikki ei ehkä ole 1970-luvun jälkeen ollut sitä edeltävällä tasolla, mutta myös suurin osa hänen huonommasta musiikistaan on keskivertoa paremmalla tasolla. Slowhandin kaltaiset albumit ovat mestariteoksia, jotka ottavat paikkansa länsimaisen musiikin kaanonissa Claptonin kuoltua.