Yön ritarin paluusta

Lukemattomat aiheesta tehdyt elokuvat, sarjakuvat ja televisiosarjat ovat osoittaneet Batmanin olevan käyttökelpoinen hahmo. Lepakkomiehen monitulkintaisen persoonallisuuden mahdollisuuksista kertoo jo se, että hänet on kuvattu sekä muita pyyteettömästi auttavaksi sankariksi että järkensä menettäneeksi väkivaltaiseksi mieheksi. Uudessa Yön ritarin paluussa päädytään tulkintaan, jonka mukaan Batman on hyväsydäminen, mutta yksinäisyytensä kanssa kärvistelevä tavallinen tyyppi.

Batmanin kotikaupunki Gotham City toimii nykymaailman vertauskuvana. Se on likainen miljoonakaupunki, jossa asuu paljon huonoja ja muutamia hyviä ihmisiä. Yhdysvaltalaiskaupungin kerta toisensa jälkeen hullujen suurrikollisten hyökkäyksiltä pelastavalle Batmanille yritetään turhaan vakuuttaa, ettei syntinen Gotham City ole säilyttämisen arvoinen. Yön ritarin paluun perimmäisenä ajatuksena on, että vaikka kaikki maailman asukkaat Batman mukaan lukien ovat korruptoituneita, niin itseään etsivä Lepakkomies löytää silti sisimmästään uskoa ihmiskunnan parempaan huomiseen.

Vaivaannuttavaa kyllä synnit kuitataan amerikkalaiseen tyyliin kunnon verilöylyllä. Yön ritarin paluu on alusta loppuun yhtä typerää pauketta. Elokuva kestää melkein kolme tuntia, mutta pitkien toimintakohtausten takia se ei onnistu solmimaan yhteen henkilöiden välisiä lankoja. Batmanin, kasvonhoito-ongelmista kärsivän päävihollisen Banen, Robiniksi paljastuvan nuoren poliisin, poliisipäällikkö Gordonin ja Kissanaisen lisäksi valkokankaalla pyörii niin monia hahmoja, ettei niitä kaikkia kyetä käymään läpi tyydyttävällä tavalla. Lopulta kaikille muille paitsi Batmanille on tarjolla yhdentekevän statistin rooli. Yön ritarin paluu tökkii dialogin ja tapahtumien eteenpäin viemisen puolesta. Juorutekniikan käytön lisäksi tekijät ovat leikanneet ylipitkiä kohtauksia niin railakkaasti, että tarinaa päästään jatkamaan vain epäloogisten yhteensattumien kautta, kuten jonkun henkilöistä osuessa sattumalta oikealle paikalle.

Banen ja hänen joukkojensa juoni Gotham Cityn tuhoamiseksi on 1980-luvun klassisten toimintaelokuvien tyyliin naurettavan monimutkainen. Sitä on turha selittää tässä kokonaan, mutta pääajatuksena on syntisen kaupungin räjäyttäminen ydinpommilla. Mielenkiintoista kyllä ökyrikkaan Bruce Waynen yhtiö on jälleen aiheuttanut Gotham Cityn vaikeudet kehittämällä vetyä käyttävän voimakkaan vaihtoehtoisen energialähteen. Se on helppo muuttaa tuhoisaksi ydinlataukseksi. Waynen yhtiö on vastuussa Gotham Cityn useimmista rakennusprojekteista, mutta sen sinisilmäisyys tekee samalla kaupungin asukkaiden rauhallisen elämän mahdottomaksi.

Kaikeksi onneksi Bruce Wayne sattuu olemaan Batman. Juonen kannalta olennaiset henkilöt osaavat yhdistää henkilöt toisiinsa, mutta muille yhteyden huomaaminen tuntuu olevan ylittämättömän vaikeaa. Waynen yhtiö omistaa todennäköisesti suurimman osan tiedotusvälineistä, mutta Batmaneissa ei ole vieläkään onnistuttu selittämään sitä, miksi Waynen ulkopuolisesta ilmiselvältä vaikuttava salaisuus on pysynyt niin pitkään piilossa.

Yön ritarin paluussa korostetaan, että kuka tahansa voi halutessaan olla Batman. Tämä palauttaa mieleen Charles Bronsonin tähdittämät klassiset Death Wish -elokuvat. Niissä korostettiin lain omiin käsiinsä ottavan yksinäisen kostajan tarpeellisuutta maailmassa, jossa armeija ja poliisi ovat menettäneet kykynsä hallita rikollisia. Aihetta käsiteltiin aiemmin muun muassa Sergio Leonen lännenelokuvissa ja Dirty Harryissa. Yön ritarin paluun osoittaa keskinkertaiseksi ennen kaikkea se, ettei se ota tarpeeksi kantaa tämän kaltaisiin moraalisiin kysymyksiin, vaan keskittyy suoraviivaiseen Hollywood-toimintaan. Juuri Batmanin arvelluttavuus tekee hahmosta niin kiinnostavan. Christopher Nolanin hiljattaista Lepakkomies-elokuvien trilogiaa on kummallista kyllä ylistetty taiteellisesta näkökulmasta, vaikk ne ovatkin vain asiansa osaavien näyttelijöiden tuottamaa perusviihdettä.

Nolan on maininnut haluavansa jatkossa tehdä aiempiin töihinsä kuuluvien Followingin ja Mementon kaltaisia pienemmän budjetin taide-elokuvia. Ikävä vain, ettei Nolan vaikuta olevan maailmanluokan ohjaaja. Hänen tähänastiset elokuvansa ovat Yön ritarin paluun kaltaisia viihdyttäviä kertakokemuksia, joiden pariin ei viitsi palata. Nolanin kaksi viimeisintä ohjausta Inception ja Yön ritarin paluu ovat komeilla kuorilla varustettuja spektaakkeleita, joista ei jää tarkemmassa tarkastelussa mitään käteen. Ne sisältävät useimpien katsojien kaipaamaa sirkushuvia.

Neil Youngin Ditch-trilogiasta

Neil Youngilla oli 1970-luvun puolivälissä vaikeaa. Hän oli vastikään noussyt myyntilistojen kärkeen kolmella kauniita pop-lauluja sisältäneellä albumillaan, jotka olivat Everybody Knows This Is Nowhere (1969), After the Gold Rush (1972) ja Harvest (1972), ja saavuttanut myös kriitikoiden jakamattoman suosion. Aiemmin Buffalo Springfieldissä ja Crosby, Stills, Nash &Young -kokoonpanossa vaikuttaneesta muusikosta kehkeytyi arvostettu sooloartisti. Hänen ensimmäisistä levyistään etenkin Harvest osoittautui valtavaksi menestykseksi. Neil Youngista sen myötä eräs maailman kuuluisimmista laulaja-lauluntekijöistä. Hän asui ostamallaan luonnonkauniilla maatilallaan kaukana huolista, mutta vaikeuksia oli luvassa.

Neil Youngin taustayhtyeessä soittanut Dany Whitten kuoli huumeiden yliannostukseen marraskuussa 1972. Samoin kävi seuraavan vuoden heinäkuussa roudari Bruce Berrylle.  Youngin ystävien ennenaikaiset kuolemat ja muut vaikeudet, kuten Youngin eroaminen tyttöystävästään Carrie Snodgressistä, johtivat melankolisen Ditch-albumitrilogian syntyyn. Whittenin menehtyminen merkitsi useita kokoonpanokokeiluja, joista eräs soitti Youngin täydellistä irtiottoa Harvestin aurinkoisesta maailmasta merkinneellä Time Fades Awaylla (1973). Young järkyttyi levyn surumielisyydestä niin, että totesi sen huonoimmaksi työkseen, ja kielsi myöhemmin sen julkaisemisen CD:llä. Sen avointa tilitystä edustavien laulujen digitaaliset versiot odottavat edelleen ilmestymistään tekijän arkistossa.

Ditch-sarjan kaksi muuta albumia, On the Beach (1974) ja Tonight’s the Night (1975), olivat kriittisiä menestyksiä, mutta eivät myyneet kultaa ja platinaa Youngin suosituimpien levyjen tavoin. Syynä oli laulujen synkkyys. Siinä missä Harvest ja sitä edeltäneet levyt sisälsivät enimmäkseen iloista poppia, niin Ditch-trilogiassa keskityttiin käsittelemään nurjia puolia, kuten alkoholin ja huumeiden väärinkäyttöä, eroja, kuolemia ja luomisen vaikeutta. Young koki ajautuneensa taiteelliseen umpikujaan ja joutui raivaamaan tiensä takaisin päivänvaloon tekemällä useita masentavia lauluja.

Jo Harvestilla oli synkkä kappale, joka käsitteli Ditch-trilogiaksi myöhemmin laajentunutta teemaa. Vuoden 1972 The Needle and the Damage Done kuvaa Whittenin ja muiden Youngille läheisten muusikkojen ajautumista yhä syvemmälle kovien huumeiden maailmaan. Siinä aineiden turmiollisuudesta vakuuttunut ja niiden käyttämistä edelleen itse jatkanut Young laulaa: ”But every junkie's like a settin' sun”.

Mietojen ja kovien huumeiden käyttäminen auttoi muusikkoja luomaan musiikkia, mutta vieraannutti heidät maailmasta. Time Fades Away, On the Beach ja Tonight’s the Night kuvaavat ulkopuolistumista. Young ja hänen kanssasoittajansa käyttivät On the Beachin äänityksissä marijuanan ja hunajan kotitekoista sekoitusta, joka oli laulajan mukaan vaikutukseltaan heroiinin veroista. Albumin äänimaailma on todennäköisesti juuri sen takia utuinen.

Ditch-sarjassa käsitellään ihmiselle epätervetta eristäytymistä, mutta myös muun muassa 1960-luvun hippi-ideaalin lopullista kuolemaa. Kauniilla musiikilla tervetulleeksi toivotettu parempi maailma jäi haaveeksi. On the Beachiltä löytyvässä Ambulance Bluesissa todetaan suoraan: "It's easy to get buried in the past / when you try to make a good thing last". Whitten, Berry ja monet muut valitsivat kuoleman sen sijaan, että olisivat tyytyneet palaamaan harmaaseen ja huumeettomaan arkeen.

On the Beachin musertavassa nimikappaleessa kertoja on menettämässä otteensa hänen näkökulmastaan yhä vauhdikkaammaksi muuttuvasta elämästä: ”The world is turnin' / I hope it don’t turn away. / All my pictures are fallin' from the wall / where I placed them yesterday.” Myöhemmin hän kuvaa Youngille ja monille muille muusikoille tyypillistä tarvetta olla samanaikaisesti seurassa ja yksin: “I need a crowd of people, but I can’t face them day to day.” Kahden ääripään tasapainottaminen tuntuu mahdottomalta.

Tonight’s the Night -albumilla seikkaillaan huumeisiin koukussa oleville tutussa hämyisessä öisessä todellisuudessa. Sen parhaassa ja vuonna 1970 livenä äänitetyssä laulussa Come on Baby Let’s Go Downtownissa kertoja haluaa epätoivoisesti lähteä tyttöystävänsä kanssa suuren kaupungin keskustaan. Hän haluaa sieltä aineita: “Sure enough, they'll be sellin' stuff when the moon begins to rise. / Pretty bad when you're dealin' with the man / and the light shines in your eyes”. Tuottaja David Briggs on todennut Tonight’s the Nightin kokonaisuudesta, ettei se sisällä lainkaan yleviä hetkiä, eikä päästä kuulijaa kuristusotteestaan edes sekunniksi. Sen ja muiden Ditch-sarjan levyjen otteensa menettäneet kertojat mieltävät maailman sekamelskaksi, josta ei ole huumeiden käyttämisen ja kuoleman lisäksi ulospääsyä.

Ditch-trilogian sanoman ja Neil Youngin 1970-luvun puolivälin henkilökohtaiset ongelmat voi tiivistää On the Beach -levyn nimikappaleen surumieliisiin sanoihin: “Though my problems are meaningless / that don’t make them go away”. Useimmat ongelmat ovat olemassa vain ihmisen pään sisällä. Neil Young selvisi vaikeuksistaan ja kolmen synkimmän albuminsa tekemisestä kutakuinkin ehjin nahoin. Vaikeuksien jälkeen hän saavutti jälleen kaupallista menestystä vuoden 1979 Rust Never Sleeps -levyn myötä.

Fidel Castrosta

Fidel Castro osoittautuu Ignacio Ramonetin hiljattaisessa haastatteluteoksessa Fidel Castro: Elämäni puheliaaksi mieheksi. Helposti käytössä kuluva kirja on noin 750 sivustaan huolimatta ikävä kyllä pehmeäkantinen, mutta kommunistinen vallankumousjohtaja puhua papattaa niin kiinnostavasti, ettei lukija ehdi miettiä kirjan selkämyksen vääjäämätöntä hajoamista.

Ramonet ihailee selvästi Castroa. Tämä käy ilmi haastatteluteoksen alun kehumiseen keskittyvästä esipuheesta, jossa käydään läpi Castron ansioita (lukutaidon lisääminen ja lapsikuolleisuuden vähentäminen) ja virheitä (kuolemantuomion säilyttäminen ja toisinajattelijoiden sulkeminen vankilaan), mutta mainitaan myös kummallisesti, että samaa kommunistista ideologiaa katkeraan loppuun asti seurannut Neuvostoliitto oli Kuuballe epäluonnollinen yhteistyökumppani. Le Monde Diplomatique -lehden pitkäaikainen päätoimittaja ja globalisaatiota vastustavan Media Watch Global -järjestön perustaja Ramonet ei vaikuta menettäneen uskoaan kommunismiin sitä vastaan puhuvista empiirisistä todisteista huolimatta.

Viimeistään tämän Fidel Castroa käsittelevän kirjan lukemisen jälkeen on helppo ymmärtää, miksi niin monet seurasivat vallankumouksen tien valinnutta Castroa, ja miksi hän onnistui pysymään Kuuban johdossa niin pitkään. Castro uskoo kiihkeästi kommunismiin, mutta on aikaansaava, kantansa perustelemaan pystyvä ja sivistynyt mies. Hänen kanssaan on vaikea olla eri mieltä, mikä tietysti pätee kaikkiin vahvan persoonallisuuden omaaviin ihmisiin. Ramonet mainitsee teoksensa esipuheessa ihailevaan sävyyn, kuinka vallankumousjohtaja nukkui pitkään neljä tuntia yössä saadakseen tehtyä mahdollisimman paljon, ja kuinka hän elää vanhoilla päivilläänkin munkkimaisen askeettisesti välttyäkseen kuubalaisten hyväksikäyttäjän leimalta.

Voidaan sanoa, että Fidel Castron ja hänen tovereittensa vuonna 1959 tapahtunut valtaannousu oli Kuuballe pienin paha kaikista tarjolla olleista vaihtoehdoista. Vuonna 1902 itsenäistynyttä Kuubaa hallitsi pitkään sarja epäpäteviä ja kansalaisten vähät rahat omiin taskuihinsa kahmineita johtajia, viimeisimpänä amerikkalaisten kanssa avoimesti veljeillyt ja kansan keskuudessa epäsuosittu Fulgencio Batista. Kapitalismia yli kaiken vihannut Castro täytti tyhjiön. Hänen ansiokseen on luettava se, ettei Kuubasta tullut stereotyyppistä banaanivaltiota, vaan omilla jaloillaan seisomaan pyrkivä itsenäinen maa.

Kuuban tärkeimpiin vientituotteisiin kuuluvat nikkeli, sokeri ja sikarit. Köyhyydestä koko olemassaolonsa kärsinyt maa on Castron aikana kärsinyt taloudellisesti muun muassa kommunistisille maille tyypillisestä teollisuuden ja yritysten kansallistamisesta (joka johti mm. sikarialan pitkään jatkuneeseen alamäkeen) ja Yhdysvaltojen vuonna 1960 julistamasta kauppasaarrosta (joka romahdutti viennin tärkeän kauppakumppanin kaupunkeihin). Poliittiseksi taiteilijaksi toisinaan kuvailtu Castro onnistui kuitenkin selviämään näiden pahojen ongelmien lisäksi myös Neuvostoliiton hajoamisesta aiheutuneesta Kuuban vararikosta.

Osa Fidel Castro: Elämäni -kirjasta keskittyy etenkin Etelä-Amerikan maissa tällä hetkellä kovassa vauhdissa olevan vasemmistolaisen, eli niin kutsutun bolivaarisen vallankumouksen puolusteluun. Esimerkiksi Argentiinan, Brasilian, Chilen ja Venezuelan vasemmistolaiset poliikot katsovat olevansa mantereen laajuisen suur-Kolumbian aikoinaan perustaneen vallankumousjohtaja Simón Bolívarin henkisiä perillisiä. He ovat päässeet valtaan lupaamalla tasoittaa räikeitä tuloeroja siirtämällä rahaa rikkailta köyhille. Samalla osa heistä, kuten Venezuelaa yksinvaltian ottein pitkään hallinnut presidentti Hugo Chávez, on kuitenkin kahminut käteistä omiin taskuihinsa.

Fidel Castro toimi Kuuban johtajana vuosina 1959-2008. Fidel Castro: Elämäni julkaistiin espanjaksi vuonna 2007, mutta viime aikojen tapahtumien käsittelemättä jättäminen ei haittaa, koska Kuubassa ei ole Castron takavasemmalle poistumisen jälkeen tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Amerikkalaisten kovasti odottamaa kapitalistista vallankumousta ei ole kuulunut. Fidel Castrosta saa tuoreen haastatteluteoksen perusteella huomattavasti terveemmän kuvan kuin hänen ylilyönteihin syyllistyneistä ja samaa epätervettä poliittista ideologiaa seuranneista aikalaisistaan, kuten Mao Zedongista, Ho Tši Minhistä tai Pol Potista, jotka perustivat maihinsa raakalaismaisia diktatuureja. Kuubaa voi syyttää vapaan tiedonvälityksen puutteesta sekä homojen kaltaisten vähemmistöjen ja toisinajattelijoiden vainoamisesta, mutta ainakaan Castro ei ole perustanut maahansa henkilökulttia. Sellainen on syntynyt pikemminkin länsimaihin katukuvassamme yleisten ja Castron tunnetun taistelutoverin Ernesto “Che” Guevaran epämääräisestä kapinahengestä kertovien rintakuvien myötä.