Aime Hansen: Kalojen kuninkaan maa

--

(Arvostelu julkaistu viro.nytin numerossa 3/2012)

--

Kalojen kuninkaan maassa

Aime Hansen: Kalojen kuninkaan maa, runoja, NyNorden 2012 (Anniina Ljokkoi suom.), 77 s.

Pienkustantamo NyNorden jatkaa arvokasta kulttuurityötään julkaisemalla lisää virolaista nykyrunoutta suomeksi. Käännössarja, johon kuuluu muun muassa fs:n, Jaan Malinin ja Jürgen Roosteen tutustumisen arvoisia tekstejä, on ikävä kyllä edelleen vaikeasti saatavilla. Elinvoimaisesta virolaisesta runoudesta kiinnostuneiden on levitykseen liittyvien ongelmien takia hankala saada käsiinsä NyNordenin sinänsä hyvin toimitettuja kirjoja.

Anniina Ljokkoin kääntämään Aime Hansenin Kalojen kuninkaan maahan on suomennettu nimikokoelman runojen lisäksi sikermiä hiljattaisista kirjoista Olin meren enkeli ja Matka käärmeiden saarelle. Hansenin polveilevissa runoissa henkilökohtaiset kokemukset yhdistyvät historiallisiin ja mytologisiin aiheisiin.

Käsillä olevassa valikoimassa aiheina ovat muun muassa Jumalan etsintä ja kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarit. Sävyltään romanttisissa runoissa näkyvät kaikkein selvimmin tekijän Aasiasta ja Lähi-idästä omaksumat vaikutteet: ”Taas leikitteli päivänvalo / kaupungin kaivoilla ja lammilla / Taas kahisi iltapäivän tuuli / lehtimajojen viiniköynnöksissä // Sadat askeleet sipsuttivat / katujen kivilaatoilla / Lyyrojen sävelet kaikuivat / torilla ja teattereissa”.

Hansenin runoissa maailma nähdään ihmeitä täynnä olevana näyttämönä, jota kertoja ulkopuolisena tarkkailijana kuvailee. Ajatusten ja näkyjen ihmeellisyys vie puhujan pois arkipäiväisistä tapahtumista ja kohti muita maailmoja. Samalla kaivataan romanttista rakkautta: ”Tiesin että olet matkalla, prinssini; / Etelävuorten tuulet kantoivat sinua / ratsusi lensi nuolen lailla / sulavien lumikenttien yli”.

Hansenin voi sanoa olevan omaperäinen. Suomessa tai Virossa ei juuri kirjoiteta hänen tyylistään itämaisen henkevää runoutta. Toisaalta esimerkiksi Eeva-Liisa Manner hallitsee mytologisen aineiston käytön Hansenia paremmin. Ongelma on ilmeinen muutamissa kokoelmien Olin meren enkeli ja Kalojen kuninkaan maa rönsyilevimmissä teksteissä, jotka vesittyvät suurien aiheittensa takia: ”Pihalle muuratut sokeat / tahtovat muuttua joeksi, / vaan toiset tulevat ja onnistuvat. / Ne koskettavat muureja / ja muurit / muuttuvat tyhjiksi peileiksi. / Ne uskovat että lunastaja / saapuu valkealla höyrylaivalla läpi peilin.”

Raija Hämäläinen kirjoittaa Kalojen kuninkaan maan lyhyessä jälkilauseessa, että ahkerana matkailijana tunnetun Hansenin retkillään saamat kokemukset ovat selvästi vaikuttaneet hänen runojensa aiheisiin ja tyyliin. Huomio on kiinnostava. Eri maista omaksuttujen mytologioiden yhdistely johtaa pahimmillaan tekstin puuroutumiseen ja parhaimmillaan toimiviin risteymiin. Hansen pyrkii Hämäläisen mukaan sulauttamaan toisiinsa Tallinnan vanhankaupungin ja Intian temppeleiden kaltaiset kulttuurillisesti etäiset asiat.

Kalojen kuninkaan maata lukee enimmäkseen mielellään. Runojen karsiminen ja kattavammat jälkisanat olisivat parantaneet kokonaisuutta. NyNorden ansaitsee silti hatunnoston jälleen yhden kiinnostavan virolaisen nykyrunoilijan tuomisesta suomalaisten lukijoiden ulottuville.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Tornitalosta

J.G. Ballardin (1930–2009) vuoden 1975 romaani Tornitalo on tekijänsä monen muun kirjan tavoin ajankohtainen. Omavaraista, suljettua ja nopeasti tuhoutuvaa rikkaiden yhteisöä kuvaavan Tornitalon voi huomata olleen aikaansa edellä muun muassa siitä, että sen tapahtumapaikan kaltaisia huippumoderneja kerrostaloja putkahtelee nykyään kaikkialle. Kalleimmat niistä on suunniteltu sellaisiksi, ettei niiden asukkaiden ole pakko poistua ulkomaailmaan.

Tornitalo muistuttaa tekijänsä kahta aiempaa romaania, auto-onnettomuuksien eroottisuudesta kertovaa häiritsevää Crashia (1973) ja Robinson Crusoe -asetelman nykyhetkeen siirtävää Concrete Islandia (1974). Tässä länsimaista elämänmenoa tarkasti käsittelevässä trilogiassa Ballard päätyy synkkään toteamukseen, jonka mukaan nopea teknologinen kehitys on saanut ihmiset vieraantumaan itsestään ja toisistaan. Eristäytyneisyys on nostettu arvoksi. Paremman ja pidemmän elämän tavoittelu on hyvinvointiyhteiskunnissa kääntynyt Ballardin mielestä itseään vastaan.

Tornitalo on satiiri, mutta sen kuvaamat ikävät tapahtumat voisivat aivan hyvin olla mahdollisia myös todellisuudessa. Kirjassa kaikilla mukavuuksilla varustetun huippumodernin kerrostalon taloudellisesti hyvinvoivat ihmiset joutuvat raakaan kahnaukseen. Teoksen kolmeen osaan jaetussa kuvitteellisessa tornitalossa köyhimmät asuvat alimmissa ja rikkaimmat ylimmissä kerroksissa. Luokkajako johtaa katkeruuteen ja yhteenottoihin. Varattomammat ärsyyntyvät sähkökatkosten kaltaisista ongelmista ja alkavat syyttää niiden järjestämisestä huoneistaan enemmän maksaneita asukkaita. Ihmiset alkavat muun muassa sabotoida toistensa hissejä. Pian koko tornitalo on yhtä veristä taistelutannerta.

Tässä ja monissa Ballardin romaaneissa hyvä käytös on ohut kuori, jonka yllättävät vastoinkäymiset hävittävät. Armeija ja poliisi eivät puutu muusta kaupungista rakennustyömaalla erillään kohoavan tornitalon tapahtumiin, koska rakennus on suunniteltu omavaraiseksi ja kaikki yhteydet ulkomaailmaan on katkaistu. Välinpitämättömyys estää lisäksi ulkopuolisia kiinnittämästä huomiota talossa ilmeneviin ongelmiin. Kukaan ei esimerkiksi tunnu välittävän siitä, että tornitalon asukkaat jäävät yksi kerrallaan pois töistä ja keskittyvät keskinäiseen tappeluun.

Tornitalo kertoo siitä, kuinka me länsimaalaiset olemme menettäneet yhteyden toisiimme. Siedämme toisiamme vain käyttäessämme toisiamme täyttääksemme välittömät tarpeemme. Tämä luo otollisen kasvualustan väkivallalle. Ballardin romaanissa verenvuodatus alkaa ensimmäisten ongelmien jälkeen ja pienimmänkin tekosyyn tullessa.

Putte Wilhemsson vertaa tornitaloa koneeseen. Wilhemsson kirjoittaa Tornitalon Helsingin Sanomissa ilmestyneessä arvostelussa: ”Ballard väittää, että perinteisen yhteisöllisyyden purkautuminen on koneen logiikan tuote. Koneen kuoren sisältä on yhä vaikeampi käsittää, miten toisten ihmisten asiat koskettaisivat itseä. Kyse ei ole niinkään täydellisen turvan ihanteesta kuin uudesta rajojen kokemuksesta, joka sinänsä lietsoo kärhämöintiä ja epäluuloa.” Myöhemmin arvostelija toteaa: “Tornitalossa huikea atavismin polku johtaa asukkaiden sotaisan heimoutumisen kautta lapsenomaiseen estottomuuteen. Ballardin pilvenpiirtäjä on suoranainen malli kaikesta siitä, mitä teknologia on saanut aikaan mahdollistaakseen todella "vapaan" psykopatologisen ilmaisun.”

Teknologisen kehityksen tarjoama näennäinen vapaus osoittautuu Tornitalossa vankeudeksi. Ballardin tuotannosta esseen kirjoittanut Theodore Dalrymple toteaa: “Väkivallan mahdollisuus kasvaa, kun ihmiset asuvat lähellä toisiaan ja vailla tunnesiteitä. Tornitalon kaikki asukkaat ovat hyväosaisia, mutta luokkasota puhkeaa silti ylemmän kerroksen kalliimmissa huoneistoissa asuvien ja alempien kerrosten asukkaiden välillä. Tylsyys ja yhteisten tavoitteiden puute aiheuttaa tuhoisaa vihamielisyyttä. Pelkkä hyväosaisuus ei riitä.”

Ballardin näkemys on viiltävä. Hän ymmärtää nykyisen elämänmuotomme pelottavan hauraaksi. Crash, The Concrete Island ja Tornitalo kuvaavat äärimmäisiä tapahtumia, joilla on yhtymäkohtia tavalliseen elämään. Niiden henkilöt ovat sisäisesti onttoja. Kirjoja yhdistää se, etteivät ne ole loistavasti kirjoitettuja, mutta onnistuvat silti herättämään ajatuksia nykyisistä kehityssuunnista.

Ballardia arvostetaan hänen kaukonäköisyytensä takia. Häntä pidetään täsmällisenä ajattelijana ja muun muassa Martin Amis, Jean Baudrillard ja Fredrick Jameson ovat ylistäneet Ballardin yhteiskunnallisia näkemyksiä. Brittikirjailijan romaanit, kuten tässä merkinnässä käsitelty Tornitalo, ovat esseistisiä, ja tekijä esittää niissä useimpien hahmojen kautta omia ajatuksiaan. Ballardin ydinajatus on se, että olemme sulkeutuneet kuoriimme, ja ettei se voi olla johtamatta Tornitalossa kuvattujen kaltaisiin pitkään muhineisiin ja nopeasti alkaviin yhteenottoihin.

Kahdesta maailmankuvasta

Väinö Linnan kansalliskirjallisuuteemme kuuluvaa Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa (1959-1962) ja Marko Tapion keskeneräiseksi jäänyttä Arktinen hysteria -sarjaa (1967-1968) pidetään kirjallisuudentutkimuksessa vastinparina. Väite on osittain liioiteltu. Romaanien maailmankuvat ovat vastakkaisia, mutta Tapio alkoi hahmottelemaan kunnianhimoisia tekstejään jo ennen Linnan teosten ilmestymistä ja kirjailijoiden pääteökset eroavat toisistaan monessa suhteessa. Molemmat käsittelevät kuitenkin Suomen historian viime vuosisadan solmukohtia, eli itsenäistymisen aikaa, sisällissotaa ja toista maailmansotaa, joten niitä on tässä suhteessa luonteva verrata toisiinsa.

Suomalaisittain vaikeita aiheita käsitelleet terapeuttiset romaanit Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla kirjoittanut Linna mielletään sillanrakentajaksi. Hänen tärkeimmät teoksensa käsittelevät rakentavalla tavalla suomalaisuuteen liittyviä traumoja ja ovat siksi nousseet osaksi yleistä tietoisuutta. Vastauksia etsineet meikäläiset oppivat Linnan avulla tuntemaan itsensä. Tapion tunnetuimmat kirjat, Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) ja Arktinen hysteria, jäivät pessimistisemmässä historiankäsityksessään Linnan positiivisempien julkaisujen varjoon.

Täällä Pohjantähden alla kuvaa Tampereen lähellä sijaitsevan maalaisyhteistön elämää. Romaaneissa yksilöllinen yhdistetään yhteiseen. Koskelan suvun vaiheita käsittelevä trilogia alkaa 1880-luvun torppariajoista ja päättyy kaupunkeihin suuntautuvan muuttoliikkeen merkitsemälle 1950-luvulle. Laajassa kokonaisuudessa käydään läpi suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä tapahtumia, kuten kieliriidat, itsenäistyminen, sosialismin leviäminen, sisällissota, Lapuan liikkeen synty ja toinen maailmansota. Samalla seurataan kylän henkilöiden arkea.

Täällä Pohjantähden alla -kirjojen suosion salaisuus on se, että niissä kuvataan ymmärtävään sävyyn tavallisia ihmisiä. Romaanien tapahtumapaikkana toimiva fiktiivinen Pentinkylä alkaa kuohua, kun työtä tekevien ihmisten oikeuksia parantamaan pyrkivä sosialismi alkaa saada jalansijaa alueella. Kylän asukkaat kärsivät poliittisten muutosten hitaudesta turhautuneiden ihmisten aloittamassa sisällissodassa katkeran tappion. Perinteinen elämäntapa lakkaa vähitellen olemasta.

Marko Tapion ja Väinö Linnan suurromaaneja verrannut Matti Kuhna kirjoittaa väitöskirjassaan, että kummankin kirjailijan teokset seuraavat suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin modernisaation tärkeimpiä kehitysvaiheita. Kuhnan mukaan nämä kehityssuunnat ilmenivät Suomessa läntistä kulttuuria hitaampana: ”Ensimmäisiä modernin merkkejä havaittiin 1800-luvun lopulla, 1860-luvulta 1880-luvulle etenevän taloudellisen irtautumisen, ideologisen vapautumisen ja kansainvälistymisen myötä. Toinen vaihe Suomessa alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kirjallisen muotokulttuurin näkökulmasta ratkaisevinta kolmatta vaihetta on eletty toisen maailmansodan päätyttyä.” (s. 38)

Arktinen hysteria ja Täällä pohjantähden alla kuvaavat lähes vuodelleen samaa aikaa, kansalaissodasta torpparien vapauttamiseen, puutteen aikaan ja jatkosotaan ulottuvaa kuohuvaa ajanjaksoa. Molemmat käyttävät isien ja poikien välisiä suhteita kuvatakseen sukupolvien välille repeäviä kuiluja. Nuoremman ja vanhemman polven on nopeasti muuttuvassa maailmassa vaikea ymmärtää toisiaan. Tämä johtaa fyysisiin ja sanallisiin yhteenottoihin.

Kuhnan mielestä olennaista on se, että Arktinen hysteria ja Täällä pohjantähden alla eivät kuvaa suomalaisuutta nationalistisesta, vaan kansallisesta näkökulmasta. Kumpikin tarjoaa tavallisen ihmisen näkökulman suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Linnan kirjoissa asetetutaan sisällissodassa hävinneiden punaisten, Tapion teoksissa voittaneiden valkoisten puolelle. Tapion henkilökohtainen tausta oli punainen, joten hänen valitsemaansa lähtökohtaa voidaan pitää kummallisena. Arktinen hysteria on kuitenkin Täällä pohjantähden alla -sarjaa pessimistisempi. Se määrittelee kaikki suomalaiset saman väkivaltana ennen pitkää purkautuvan ja ”arktiseksi hysteriaksi” nimetyn kansantaudin uhreiksi.

Täällä pohjantähden alla -kirjojen suurimpana ansiona pidetään sitä, että Linna kykeni niissä kirjoittamaan yleistajuisesti Suomea muokanneista historiallisista ja poliittisista tapahtumista. Arktinen hysteria on tässä mielessä elitistisempi. Sen ensimmäisessä osassa, Vuoden 1939 ensilumessa, työläiset kuvataan vanhoja kaunoja hautoviksi yksinkertaisiksi ihmisiksi, jotka osaavat tiukassa paikassa vain lakkoilla, juoda ja heiluttaa nyrkkejään. Toisessa osassa Sano todella rakastatko minua työmies saa paremman kohtelun. Kertojanvaihdoksen myötä muuttuu myös tyyli, mikä vaikeuttaa osaltaan Arktisen hysterian arvottamista. Linna sai kirjansa valmiiksi, Tapio kuoli ennen aikojaan alkoholismiiin. Täällä pohjantähden alla on siksi kokonaisuutena kahdesta tässä merkinnässä käsitellystä sarjasta taiteellisesti tasapainoisempi.

Arktisen hysterian kahdesta valmiiksi saadusta osasta parempi ensimmäinen teos tarjoaa yhtä kaikki pohdittavaa Suomen historiasta kiinnostuneille. Tapion mielestä sisällissota, talvisota ja jatkosota olivat välttämättömiä tapahtumia, Linnan mielestä taas enemmänkin poliittisen kuohunnan aiheuttamaa sattumaa. Tapio nojaa Thomas Hobbesin kaltaisten poliittisten filosofien perusajatukseen, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan paha. Yhteiskunnallisten rakenteiden löystyessä useimpien ihmisten moraali romahtaa samassa suhteessa. Linnan näkemys on avarakatseisempi. Hänen pääteostensa kaikkitietävä kertoja näkee henkilöiden sisimpään ja näkee siellä olevan hyvyyden. Arktisen hysterian ensimmäisen osan epäluotettavan minäkertojan Harri Björkharry ajatukset tuntuvat ensi alkuun vastenmielisiltä. Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi työmaajohtajana toimivan ja suorasukaisia poliittisia näkemyksiä omaavan Björkharryn seinältä löytyvästä Adolf Hitlerin valokuvasta?

Harrin ja muiden Arktisessa hysteriassa esiintyvien Björkharryjen häilyvyys selittynee sillä, että he ovat peräisin vaatimattomista oloista ja päässeet vähitellen korkeampaan yhteiskunnalliseen asemaan. Täällä pohjantähden alla -kirjojen Koskelan suvun rooli on muuttumattomampi.

Linnan ja Tapion pääteokset lukemalla saa hyvän käsityksen suomalaisuudesta. Romaanien vastakkaisiin maailmankuviin tutustuminen ja kertojen asennoitumisen miettiminen antaa hyvät eväät omien juurien pohdintaan. Pelkästään kaunokirjallisesta näkökulmasta tarkasteltuna Arktinen hysteria ja Täällä pohjantähden alla edustavat kotimaisen kirjallisuuden huippua.

Väinö Linna on ansaitusti nostettu kansalliskirjailijan asemaan. Marko Tapio on puolestaan syyttä unohdettu. Tunnetun tarinan mukaan huonosta terveydestä kärsinyt Tapio kertoi jättäneensä tallelokeroon yksityiskohtaiset muistiinpanot viimeistelemättä jääneestä Arktisten hysterian kolmannesta osasta. Kun lokero avattiin, niin sieltä löytyi vain pino tyhjiä papereita. Tarina jäi kesken.