Berlin Alexanderplatzista

Alfred Döblinin (1878–1956) nimi mainitaan usein samassa yhteydessä esimerkiksi James Joycen, Robert Musilin ja Marcel Proustin kaltaisten kirjallisuuden jättiläisten kanssa. Döblinin pääteos Berlin Alexanderplatz on edelleen lukemisen arvoinen. Vuonna 1929 ilmestynyt romaani kertoo lyhytikäiseksi jääneen Weimarin tasavallan alamaailmasta. Kirjan päähenkilö, lapsenmielinen keski-ikäinen pikkurikollinen Franz Biberkopf, vapautuu vankilasta ja yrittää turhaan elää kunnollista elämää. Biberkopf on istunut sellissä Tegelissä hakattuaan kuoliaaksi avovaimonsa ja uskoo sinisilmäisesti kykenevänsä jatkossa pysymään kaidalla tiellä. Elämällä on kuitenkin hänen varalleen muita suunnitelmia.

Ongelmasta toiseen hortoileva Biberkopf ei pysty ymmärtämään, että suurin osa ihmisistä pyrkii käyttämään häntä hyväkseen. Hänen kultasydämisyytensä miellyttää äidinvaistonsa toteuttamisesta kiinnostuneita naisia, mutta houkuttaa onnenonkijoita. Muun muassa oikean kätensä hyväuskoisuutensa takia menettävä Biberkopf ei opi missään vaiheessa pitämään huolta itsestään.

Berlin Alexanderplatz sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin. Pertti Lassila kirjoittaa romaanin suomennoksen esipuheessa: ”1920-luvun Berliinin on legendaarinen. Siitä oli keisarikunnan kukistumisen jälkeen itsestään selvästi tullut myös Weimarin tasavallan pääkaupunki. Vuosikymmenen alkaessa siellä oli lähes neljä miljoonaa asukasta. Se oli Euroopan vilkkain liikenneristeys. Sitä kutsuttiin Euroopan sydämeksi. Poliittinen elämä ja kulttuurielämä olivat siellä värikkäämpää kuin koskaan ennen.” Ihmisten hyvyyteen luottava ja vähissä varoissa oleva Biberkopf ajautuu sykkivässä suurkaupungissa välittömästi takaisin rikolliseen toimintaan. Berlin Alexanderplatzin kiihkeys enteilee maailman vuoden 1929 talouspulaa ja natsien vuoden 1933 valtaannousua.

Döblin käyttää kerronnassaan kiinnostavalla tavalla muun muassa sisäistä monologia, uutissähkeitä ja taustahälyä. Berlin Alexanderplatzia pidetään suurkaupunkiromaanina, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen itäisessä Berliinissä sijaitsevaan Alexanderplatziin ja sen lähikortteleihin. Lassilan mukaan kyseessä on teatteritaustaisen Döblinin harkiten rakentama näyttämö: ”Suurkaupungin topografian rinnalle hän on ottanut mukaan koko metropolin kollektiivisen hälyn: katujen ihmismassat, liikenteen melun, ruuhkat, mainokset, iskulauseet, tuntemattomien ihmisten irralliset lauseenkatkelmat. Kaikki tämä tunkeutuu yhtä aikaa Franz Biberkopfin ja lukijan tajuntaan.”

Rainer Werner Fassbinder sai vuonna 1980 valmiiksi Berlin Alexanderplatzin vaikuttavan televisiosovituksen. Saksalaisen uuden aallon elokuvan kyvykkäimpiin ja tuotteliaimpiin ohjaajiin kuulunut Fassbinder kertoo Biberkopfin edesottamuksista sarjassa peräti 15 tunnin ajan. Länsi-Saksan valtiontelevision rahoittama ja myöhäisillassa näytetyn Berlin Alexanderplatzin 14-osainen filmatisointi sai ilmestyessään jotkut suuttumaan. Kriitikot eivät arvostaneet Fassbinderin ja kuvaaja Xaver Schwarzenbergerin käyttämää himmeää valaistusta, mutta enemmän närää herätti sarjassa vallitseva maailmanlopun tunnelma. Snapsi meni väärään kurkkuun monilta onnellisiin loppuihin tottuneilta katsojilta.

Fassbinder kommentoi myöhemmin kiinnostavasti, kuinka Döblinin romaanilla oli hänen kehitykseensä huomattava vaikutus. Ohjaajan mukaan suurin osa hänen ajatuksistaan, käsityksistään, käyttäytymisestään ja luonteestaan oli peräisin Franz Biberkopfilta. Fassbinder luki Berlin Alexanderplatzin keskellä pahinta murrosikää ja kokemus sai hänet vakuuttumaan taiteen tekemisen tarpeellisuudesta. Kovaan työtahtiin 37-vuotiaana kuolleen elokuvantekijän laajasta tuotannosta löytää kautta linjan viitteitä Döblinin pääteoksen aiheisiin.

Anarkismiin viehtynyt Fassbinder piti Berlin Alexanderplatzia kertomuksena poliittisen toiminnan (ja ylipäätään hyvän elämän) mahdottomuudesta. Biberkopfilla ei ole poliittista kantaa. Hän haluaisi olla vapaa, mutta huomaa joutuvansa vedetyksi mukaan milloin mihinkin liikkeeseen. Televisiosarjan eräässä jaksossa päähenkilö (erinomainen Günter Lamprecht) osallistuu anarkistien järjestämään kokoukseen. Fassbinderin tuotantoa tutkinut Christian Braad Thomsen kirjoittaa: ”Kokouksessa puhuja vastustaa sekä natsien että kommunistipuolueen ehdotuksia maan kriisin ratkaisemiseksi. Hän arvostelee yhtä lailla porvarillisia, sosialistisia ja kommunistisia puolueita siitä, että kaikki luottavat parlamentaarisessa järjestelmässä ylhäältä tarjottavaan lakiin ja järjestykseen.” Biberkopf päätyy käsitykseen, ettei minkäänlainen kapinointi kannata, koska kaikki vastaanpaneminen johtaa vain kapinan kohteena olevien mekanismien toistoon.

Kansallissosialistien ja kommunistien 1920-luvun Berliinissä harrastama köydenveto päättyy ensimmäisenä mainitun ryhmän voitoon. Yksioikoisesti ajatteleva Biberkopf yrittää aluksi pysytellä pois työelämästä, koska katsoo palkanmaksajan hyötyvän ahkeroinnista häntä enemmän. Ristiriitaisesti Biberkopf ajattelee kuitenkin samalla työn tekemisen olevan tärkeää. Hetkeen tarttumaan pyrkivää päähenkilöä vaivaa Thomsenin mielestä ”lapsellisen naiivi ja kärsimätön käsitys siitä, että hänen anarkistisen utopiansa on toteuduttava tänään, sillä huomenna on liian myöhäistä.” Suurin osa berliiniläisistä ei kuitenkaan jaa Biberkopfin toivetta. Tämä johtaa ratkaisemattomiin ristiriitoihin ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Biberkopf yrittää saada rahaa myymällä kengännauhoja, pornografiaa ja natsien puoluelehteä, mutta harhautuu aina menestymättömyyteensä kyllästyttyään lain väärälle puolelle.

Berlin Alexanderplatzin viehätys piilee siinä, että nykylukija tietää myös keinoja kaihtamatta valtaan nousseiden kansallissosialistien olleen täydellisiä roistoja. Romaanissa kuvatussa yhteiskunnassa oikean ja väärän raja on häilyvä.

Franz Biberkopf on yksinkertainen ihminen. Hän on jokamies, jolla ei ole selkää käsitystä siitä kuinka hänen pitäisi elää ja miten hänen tulisi toimia. Jokaiseen tarjottuun täkyyn tarttuvalle Biberkopfille käy väistämättä huonosti. Hän ”asettaa lapsellisia vaatimuksia todellisuudelle” ja joutuu mielisairaalan suljetulle osastolle huomatessaan todellisuuden toimivan näiden vaatimusten tukahduttamiseksi. Biberkopf ei Günter Grassin Peltirummun päähenkilön Oskar Matzerathin tavoin halua kasvaa aikuiseksi. Molemmat esimerkkihenkilöistä tietävät aikuistumisen merkitsevän raskauttavaa tietoa, hulluuteen vajoamista ja kuolemaa.

Rainer Werner Fassbinderin monessa elokuvassa kuolema on ainoa mahdollinen vapauttaja, eikä televisiosarja Berlin Alexanderplatz ole poikkeus. Politiikan ja uskonnon kaltaiset asiat eivät tarjoa minkäänlaista lohtua. Berlin Alexanderplatzin päähahmo menehtyy mielisairaalassa henkisesti. Entinen pikkurikollinen on sairaalasta lähtiessään lammasmaisen tyyni, eikä hänen ole vaikea nähdä lähtevän riemumielin mukaan pian toden teolla rellestämään alkavien natsien hirmutekoihin. Katsoja ja lukija pakotetaan tutkimaan itseään. Tavanomaisessa elämässä on puolensa, mutta sen eläminen ei Biberkopfin kaltaisille yliherkille ihmisille välttämättä ole mahdollista.

Cosmopolisista

Viimeistään David Cronenbergin taannoinen elokuvasovitus osoitti, että Don DeLillon Cosmopolis (2003) on romaanina ajankohtainen. Länsimaiden koko ajan pahenevat taloudelliset vaikeudet ovat johtaneet DeLillon kaltaisten kaunokirjallisten pessimistien arvostuksen nousuun. Yhdysvalloista kirjoittavan DeLillon parhaat romaanit kertovat nopeasti muuttuvasta maailmasta, jossa joukkotiedotusvälineet muokkaavat ihmisten ajatusmaailmaa. Hänen kirjoitustyyliään on moitittu kylmäksi ja välinpitämättömäksi, mutta puolustajien mukaan Valkoisen kohinan (1985), Mao II:n (1988) ja Alamaailman (1997) kaltaiset merkittävät teokset todistavat,  että kirjailija kykenee analysoimaan kapitalistista kotimaataan erittäin tarkasti.

Keskellä 1980-luvun taloudellista nousukautta julkaistussa Valkoisessa kohinassa tutustutaan nähtävyyteen, joka kantaa nimeä ”Amerikan eniten kuvatuin lato.” Rakennuksessa ei ole mitään erikoista, mutta sen ympärille kerääntynyt väkijoukko räpsii silti näkemästään innokkaasti valokuvia. DeLillo käyttää mielellään pelkän julkisuuden kuuluisaksi tekemän ladon kaltaisia leikillisiä vertauskuvia. Hän kertoo kirjoissaan yhä etäisemmäksi ja viihteellisemmäksi  muuttuvasta kulttuuristamme, jossa saamme jo äidinmaidossa taipumuksen mennä mukaan miten typerään asiaan tahansa, kunhan tarpeeksi moni syyllistyy samaan virheeseen.

Cosmopolisissa nuori unettomuudesta kärsivä miljardööri Eric Packer päättää aikaisin aamulla haluavansa mennä parturiin. Hän hyppää monimetriseen limusiiniinsa ja aloittaa pitkän matkan nimettömän suurkaupungin, mitä ilmeisimmin New Yorkin, halki. Packer haluaa hiustenleikkuun, vaikka Yhdysvaltojen presidentti on kaupungissa, kaduilla on rottateemaisia mielenosoituksia ja käynnissä ovat suositun rap-muusikon suureelliset hautajaiset. Myös Packerin henkeä on uhattu. Miljardöörin todelliset motiivit ovat kuitenkin pitkään hämärän peitossa. Aprillipäivänä vuonna 2000 tapahtuva Cosmopolis on yhden päivän romaani, jossa pörssikeinottelulla rikastunut Packer päättää tietoisesti luopua saavuttamastaan amerikkalaisesta unelmasta.

Cosmopolis on jakanut melipiteitä sekä elokuvana että kirjana. Osa pitää Don DeLillon romaania mestariteoksena, toiset arvioivat sen keskinkertaiseksi. Sama pätee David Cronenbergin ohjaamaan elokuvaan, jonka pääosassa nähdään hieman yllättäen suosituista Twilight-vampyyrifilmeistä monelle teinille tuttu Robert Pattinson. Pattinson on hyvä valinta Cosmopolisin päätähdeksi, koska hän ei ainakaan vielä ole näyttänyt valkokankaalla suuria tunteita, vaan sopii paremmin esittämään Packerin ja vampyyrin kaltaisia etäisiä hahmoja.

Cosmopolisin filmatisointia syytetään Guardianin arvostelussa empaattisuuden puutteesta. Elokuva ei kriitikon mukaan ota tarpeeksi kantaa 2000-luvun talouskriiseihin, joilla ”oli todellisia syitä ja seurauksia todellisten ihmisten elämään kaukana manhattanilaisesta limusiinista, etäällä huonosti kuvatusta ja prameaa elämää viettävästä keinottelijasta.” Etäännyttämisestä ei DeLillon kohdalla yleensäkään pidetä. Jotkut muista Cosmopolisin arvostelijoista eivät ole sulattaneet siitä, että Cronenberg on siirtänyt DeLillon harkitun dialogin lähes sellaisenaan romaanista elokuvaansa. Hahmot käyttävät komeaa kieltä, mutta eivät tunnu sanovan mitään konkreettista. Tämä turhauttaa Hollywood-tuotantojen valmiiksi pureskeltuun jutusteluun tottuneet katsojat.

DeLillon kolkko kirjoitustyyli poikkeaa täysin hänen hyvän ystävänsä Paul Austerin lämpimästä proosasta. Austerin romaaneissa maailmaa tarkkaillaan vastoinkäymisiä kokeneiden ja hyväsydämisten ihmisten, DeLillon kirjoissa puolestaan kokonaan ulkopuolisten näkökulmasta. Ulkopuolisuus tarkoittaa DeLillolla monesti eräänlaista kerronnallista lääketokkuraa, elämän ja sen tapahtumien näkymistä etäisenä kuin katsottuna väärin päin käännettyjen kiikarien läpi. Ratkaisu ei aina toimi. DeLillon viimeisimmät romaanit Putoava mies (2007) ja Omegapiste (2011) ovat niin tyyliteltyjä, että kirjailijan kylmään ilmaisuun tottuneillakin on vaikea saada teksteistä otetta.

Cosmopolisissa DeLillon ottama etäisyys toimii kuitenkin täydellisesti. Eric Packerin hiustenleikkuumatkasta ei tule mitään, kun jenin (elokuvassa yuanin) vahvistumista vastaan tehty uhkarohkea kauppa sysää hänet konkurssin partaalle. Packer vetäytyy syvemmälle kuoreensa. Hän ottaa henkilökohtaisen taloudellisen katastrofinsa vastaan samalla välinpitämättömyydellä kuin suhtautui aiemmin huomattavaan omaisuuteensa. Raha ei merkitse Packerille mitään, mutta se on tehnyt hänestä kylmän laskelmoivan. Cosmopolisin edetessä selviää, ettei miljardööri halua kuin irrottautua peruuttamattomasti kaupankäynnin oravanpyörästä.

Uusimmassa keinottelussa epäonnistuttuaan Packer eroaa ökyrikkaasta vaimostaan ja syyllistyy satunnaisiin väkivallantekoihin. Romaanin lopussa hän tapaa Richard Sheets -nimisen vanhan työntekijänsä, joka haluaa kostaa entiselle esimiehelleen tappamalla tämän ja perustelee aikeitaan hiljattaisille kadunvaltausliikkeille tyypillisellä tyhjällä retoriikalla. Packer ansaitsee rappiolle joutuneen entisen keinottelijan mielestä kuoleman jo pelkästään asemansa tähden. Kommentilta putoaa pohja Packerin kertoessa menettäneensä rahansa, mutta Sheets painaa silti liipaisinta. Maailma ei sisäiseen konfliktiin ajautuneen tappajan yllätykseksi muutu kuitenkaan paremmaksi paikaksi.

DeLillo ei ole henkeen ja vereen realistinen kirjailija, eikä Cosmopolisia ole tarkoitus lukea kirjaimellisesti. Romaani on kärjistys. Se kertoo ylikierroksilla pitkään käyneestä amerikkalaisesta yhteiskunnasta jotakin yhtä olennaista kuin niin ikään proosallisiin ylilyönteihin mielellään turvautuvan Bret Easton Ellisin pääteos Amerikan Psyko. Ellisin romaanin hirviömäisessä päähenkilössä Patrick Batemanissa ja DeLillon dynaamisessa Eric Packerissa on paljon samaa. Molemmat ovat hyvännäköisiä, nuoria ja rikkaita, sekä täysin välinpitämättömiä kanssaihmisiään kohtaan. Kumpikin purkaa ahdistustaan seksiin. Bateman ja Packer ovat rahan synnyttämiä psykopaatteja, joilla ei ole omassa mielessään muuta tulevaisuutta kuin mahdollisimman väkivaltainen kuolema.

Runojen kirjoittamisesta

Miten runoni syntyvät

(Kirjoitettu Eiran aikuislukiossa 19.3.2012 pidettyä luentoa varten.)

1

Tulin puhumaan teille kahdesta aiheesta, siitä miten aloin kirjoittamaan runoja ja siitä miten runoni syntyvät.

Aloitin kirjoittamisen runsaat kymmenen vuotta sitten. Olin 17-vuotias, kävin Heinolan lukiota ja suunnittelin muuttoa Helsinkiin. Muutto toteutui seuraavana vuonna. Runojen kirjoittamisen aloittamiseen liittyi kohdallani murrosvaihe, tyypillinen halu irrottautua Heinolan kaltaisen pienen kaupungin pienistä piireistä, ja miksei myöskin kapina, monelle meistä tuttu halu irrottautua vanhempiemme arvoista ja luoda oma arvomaailmamme.

Suurin osa lukioaikaisista ystävistäni joi ja osa käytti huumeita. Se oli heidän tapansa kapinoida. Käsitin itse kirjoittamisen tervehenkiseksi vastavirtaan kulkemiseksi, koska siinä keskityttiin luomiseen tuhoamisen sijaan. Kiteytettynä voidaan sanoa, että aloin kirjoittamaan ensisijaisesti löytääkseni itseni, mutta myös löytääkseni paikkani maailmassa. Olen kirjoittanut siitä lähtien.

Runojen pariin päätymiselläni ei ollut mitään erityistä syytä. Lainasin Heinolan kirjastosta hetken mielijohteesta tunnettuja runoilijoita, muistaakseni ainakin Pentti Saarikoskea, ja ryhdyin järjestelmällisesti tutustumaan heidän tuotantonsa. Tällainen käyttäytyminen on minulle tyypillistä: ryhdyn aina kaikkeen tosissani ja mahdollisimman vakavalla mielellä. Se vaikeuttaa elämää, mutta on hyödyksi työtä tehdessä. Kuuntelin ensimmäiset runot lainattuani samaan aikaan myös niin sanottua taidemusiikkia, jollaisena pidin muun muassa Bob Dylania ja CMX:ää, ja aloin kiinnostua laajemmin taiteesta. Esimerkiksi laulujen sanoittamista en kuitenkaan jostain syystä edes yrittänyt. Päätin kirjoittaa runoja.

Lukioaikaisessa heinolalaisessa ystäväpiirissäni ei harrastettu kirjallisuutta. Sana ”taide” ei tarkoittanut tässä todellisuudessa mitään, tai ei ainakaan mitään järjellistä. Elämämme pyöri alkoholin, autojen, tyttöjen ja videopelien ympärillä. En myöskään muista, että opettajamme olisi yläasteen tai lukion äidinkielen tunneilla puhunut runoudesta tai muusta kirjallisuudesta, joten te olette nähdäkseni tässä suhteessa ja tällä hetkellä minua paremmassa asemassa. Koulunkäynti ei rehellisyyden nimissä minua juuri kiinnostunut. Olen itseoppinut ja jouduin etsimään Saarikosken, Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin ja muut minulle tärkeiksi tulleet runoilijat itse.

Bruce Springsteen on todennut, että musiikki antoi hänelle identiteetin. Hän löysi soittaessaan omien sanojensa mukaan itsensä. Voin sanoa samaa kirjallisuudesta. Muistan hyvin miten opin lukemaan runoutta. Siihenhän on useimpien mielestä vaikea saada otetta. Lainasin Heinolan kirjastosta äänilevyn, jossa Pentti Saarikoski luki ääneen runojaan. Vertasin ääneen luettuja tekstejä kirjan runoihin ja opettelin rytmiä. Osasin pian pysähtyä oikeissa kohdissa.

Suosittelen kyseistä tapaa kaikille. Runot noudattavat omaa kummallista kielioppiaan, johon ei ole helppo päästä sisään, mutta jonka omaksumalla pääsee nauttimaan suuresta kielellisestä rikkaudesta. Muutamaan kertaan mainitsemani Saarikosken teksteistä on muutenkin melko vaivatonta aloittaa, koska hänen kirjoitustapansa on jutusteleva, eikä aloittelijan näkökulmasta yhtä haastava kuin esimerkiksi Paavo Haavikon tai Eeva-Liisa Mannerin tyyli.

Olen jo pitkään harkinnut ammattikirjailijaksi ryhtymistä. Ensimmäiset runoni eivät tietenkään olleet mistään kotoisin, koska minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä mitä olin tekemässä, mutta aloin jo niiden myötä suhtautumaan lyriikan tekemiseen ammattimaisesti. En ajatellut runouden olevan minulle harrastus, vaan työtä ja olennainen itseilmaisun tapa. Kirjoittamisesta tuli nautinto. Kirjoitin paljon ja jatkuvasti, koska halusin kehittyä ja oppia lisää itsestäni. Aloin runoilijaksi ryhdyttyäni panemaan merkille pieniä yksityiskohtia, jotka olivat aiemmin jääneet minulta huomaamatta. Pystyin esimerkiksi arvostamaan ennen itsestään selvinä pitämiäni asioita, kuten luonnossa tapahtuvia muutoksia.

Kirjoitin aluksi keskivertolukijan näkökulmasta melko vaikeaa tekstiä. Esimerkiksi voidaan ottaa aloitusruno kokoelmastani Yökiipijä:

Uni on surullinen sanoo ja jos on rakkautta on myös muuta

mies pudonnut pois nähtyään liian unta ja putoaa siitä pois syliin
joka on pehmeä joka on luulo ikuisuudesta joka on jotain kaunista

unen surullinen saapuminen sen siivittä on kieltämättä vaikea lentää
naista jonka jo kävely käy runoudesta ja mustat ovat hänen siipensä

hyvän yön jäljet ovat pehmeät ovat aivan liian helposti unohdettavissa
ovat punaisen väriset ovat musiikkia ovat katso käsiäni ne ovat tulessa

surullisuus pitää minut hengissä vaikka vaikeaa hengittäminen ne
yhtä ne kahta ne kolmea ne niin pitkään kuin sormet riittävät ne

pitkät matkat jonnekin joka ei enää ole pelkkä sijainti vaan ehkä jo koti.

Tämä on eräs kokoelman onnistuneimmista runoista. Tekstistä on kuitenkin näin jälkeenpäin ajateltuna vaikea saada otetta. Tunnelma välittyy, mutta kuvat ovat epätarkkoja. Tämä monista varhaisista runoistani löytyvä epätarkkuus on vaivannut minua. Luen vertailun vuoksi runon myöhemmästä kokoelmastani Kaukaisesta maasta:

Aamun läpi voi nähdä maailman.
Valo paistaa avoimeen taloon, ikkunoihin ja oveen.
Se ei pelkää.
Päivää katsoessaan ihmettelee
kuinka ääni on mahdollinen mutta
yön hiljaisuuskaan ei tule helposti.
Pimeyden (aivan kuten valonkin) eteen on taisteltava.
On sukellettava syvälle löytääkseen.
Ruumiin on sukellettava mutta
sielussa näkee liikkeen, yhtäjaksoisen siirtymisen valosta pimeyteen
ja takaisin,
onnen ettei ole toisin.

Ajatteluni on Yökiipijän ja Kaukaisen maan välissä kuluneena neljänä vuotena muuttunut selkeämmäksi. Pyrin koko ajan viemään lyriikkaani kiteytympään suuntaan. Tällä hetkellä tavoitteenani on yksinkertaisesti kuvata maailman kauneutta. Varsinaista runousoppia minulla ei ole.

Joskus kuulee puhuttavan kirjailijan omasta äänestä. Kopioijia riittää, mutta ainutlaatuiset kirjoittajat ovat harvassa. Etsin omaa ääntäni noin kymmenen vuotta, mutta voin tässä vaiheessa todeta tekemäni työn olleen vaivan arvoista. Tähanastinen kehittymiseni on vahvistanut jo alussa omaksumaani käsitystä siitä, että melkein kuka tahansa määrätietoinen ihminen kykenee tulemaan hyväksi kirjailijaksi. Lähes kaikki lukemisen arvoinen teksti on pitkäjänteisen työn tulosta.

Paul Auster kuvaili kirjoittamista ”parantumattomaksi taudiksi”. Se voi hänen mukaansa iskeä keneen tahaansa elämäntilanteeseen tai ikään katsomatta. Auster sanoi, että kun kirjoittamisen pakko iskee, niin entiseen ei ole paluuta. Sen jälkeen on vain kirjoitettava niin paljon ja niin hyvin kuin mahdollista. Austerin itsestään löytämä tauti iski häneen parikymppisenä ja minuun noin kymmenen vuotta sitten. Olin silloin 17-vuotias, eikä mikään viittaa siihen että olisin parantumassa.

2

Runojen tekemistä on vaikea kuvata. Se tuntuu kaiken kirjoittamisen tapaan yleensä väkinäiseltä ja joskus luontevalta. Runojen tekemiseen liittyviä vaikeuksia on helppo osoitella, mutta onnistumisen määritteleminen on hankalampaa.

Edellä selvisi, että teoriat ovat minulle vieraita. En tunnusta koulukuntia tai noudata sääntöjä. Tähän on tosin tehtävä se varaus, etten sulje mitään tekstin tuottamisen tapaa pois ja varaan itselleni oikeuden hyödyntää jonkun tai joidenkin keksimiä rajoituksia. Toinen runokokoelmani Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä syntyi siten, että tulkinnasta riippuen joko lainasin tai varastin muiden runoilijoiden tekstejä ja yhdistelin niitä uusiksi kokonaisuuksiksi. Tähän tapaan:

Me itse olemme labyrintti.
Huolla ruumissielusi mysteeriä
niin anna itseäsi rakentaa
sillä sinä olet salaisuus ja ihme
sinussa asuu jumala.
Liiku.
Pienet, pienet liikkeet
vapauttavat melkein-äärettömän energian.
Siihen on kätkettynä hyväily
ja tuohon hyväilyyn kätkeytyy kokonaisuus
niin kätkeydy hyväilyyn
labyrinttiin
toiseen
itseesi.

En muista tässä esimerkissä käyttämiäni runoilijoita, mutta muistaakseni lainasin ainakin Gunnar Björlingiä ja Göran Sonnevia, mahdollisesti muitakin. Kolibrikirjassa hyödyntämälläni cut-up-metodilla syntyi kiinnostavaa tekstiä, jollaista en itse olisi todennäköisesti kirjoittanut. Tutustuin cut-up-taidetekniikan historiaan ja selvensin sitä kokoelman alkusanoissa. Minulle selvisi, että sääntöihin tukeutuminen saattaa auttaa kirjoittamiseen liittyvissä hankaluuksissa, kuten aloittamisen pelossa.

Ranskassa toimii OuLiPo-niminen 1900-luvulla perustettu kokeellinen kirjailijaryhmä, jonka jäsenet sitoutuvat yhteisesti keksimiinsä ja hyväksymiinsä mielivaltaisiin sääntöihin. Georges Perec, eräs lempikirjailijoistani ja OuLiPon tunnetuimmista jäsenistä, kirjoitti vuonna 1969 pitkän romaaninsa La Disparationin käyttämättä ainuttakaan e-kirjainta. Haastetta riitti, koska e on Perecin äidinkielen yleisin vokaali. Kyseinen romaani on suomennettu nimellä Katoaminen. Käännös on sikäli hauska, koska siinä ei ole yhtään a-kirjainta, ja a:han on tietysti suomen kielen yleisin vokaali.

Perecin vuoden 1978 pääteos Elämä Käyttöohje kuuluu romaanisuosikkeihini pitkälti taidokkaasti rönsyilevän kielensä tähden, mutta oulipolaisten ja muiden ryhmittymien säännönmukaisuus on minulle kirjoittajana pääsääntöisesti vierasta. Pyrin noudattamaan suomen kielioppia ja saamaan aikaan mahdollisimman sujuvaa tekstiä, mutta varaan oikeuden esimerkiksi uudissanojen (kuten yökiipijän) ja edellä mainitun cut-up-tyylin käyttöön. Runoutta ei voi rajata. On turha yrittää päättää etukäteen millaisia runoja aikoo kirjoittaa. Liian tietoiseksi aikeistaan tuleva runoilija tekee väkinäistä tekstiä.

Edellisestä voi päätellä, että kirjoitan mielelläni impulsiivisesti ja intuitiivisesti, samanaikaisesti mielellä ja ruumiilla. Pyrin improvisoimaan, vapautumaan meitä yleensä kahlitsevasta ajattelusta ja sukeltamaan alitajuntaan. Vertaan mielelläni runoutta musiikkiin, koska molemmat toimivat nähdäkseni samalla tavalla. Hyvän laulun tunnistavat nekin, jotka eivät tiedä mitään sävelasteikosta tai muusta teoriasta. Sama pätee hyviin runoihin.

Tarvitsen runon kirjoittamiseen kahta asiaa: aikaa ja tilaa. Kun nämä kaksi perustarvetta on tyydytetty, niin mikä tahansa on periaatteessa mahdollista. Voin kirjoittaa runoja mistä tahansa. Pyrin tekemään sarjoja, koska saan tällä tavalla teksteihini kaipaamaani jatkuvuutta. Käsikirjoitusvaiheessa sarjoista on helppo koostaa teemoiltaan yhtenäisiä kirjoja. Tekeillä oleva seuraava kokoelmani Joki on tehty tällä tavalla. Etsin jatkuvasti mielessäni kokonaisuuksiksi soveltuvia runoaiheita ja kirjani Kaukainen maa sisältää useita tekstin etsimistä kuvailevia kohtia. Esimerkiksi:

Kirjoitan lakkaamatta
seuraan ajatuksieni
pitkää ja mutkikasta tietä
etsien kaukaista maata
seuraa
ja sinua
etsien seuraavaa matkaa
ja seuraavaa saapumista
ja matkan jatkumista
aina seuraavaa.

Kyse on keskeytymättömästä etsinnästä, mielen sisällön selvittämisestä, järjestämisestä ja ajatusten pukemista sanoiksi.

Runoni syntyvät siten, että istun alas, juon kahvia, kuuntelen musiikkia, keskityn ja alan kirjoittaa. Tunnin tai kahden päästä olen tehnyt kymmenestä viiteenkymmeneen lyhyttä runoa, tai osaa suuremmasta sarjasta. Pidän välillä päivien tai viikkojen taukoja säkeiden työstämisestä kokeillakseni muita lajityyppejä. Teen arvosteluja kirjoista ja videopeleistä, koska niiden valmistaminen on suoraviivaista ja vaatii runoutta käytännöllisempää ajattelua. Esimerkiksi tämän esitelmän tekeminen on ollut miellyttävää vaihtelua muuhun työhön. Minkä tahansa tekstin aloittaminen on minulle hankalaa, mutta vauhtiin päästyäni sanat tulevat ikään kuin itsestään.

Jokainen kirjoittava ihminen tavoittelee flow-tilaan pääsyä. Kirjoittaminen on vaikeaa: hyviä ajatuksia ei ole, tekstiä ei synny ja lauseet vaikuttavat väkisin väännetyiltä. Viime vuosisadalla elänyt tuottelias taidemaalari Francis Bacon väitti, ettei pitänyt itseään lahjakkaana, vaan ainoastaan kyvykkäänä vastaanottamaan muualta tulevia viestejä. Hän käsitti olevansa maalatessaan ukkosenjohdatin, joka siirtää ulkopuolelta lähetetyt salamat (eli kuvat) kankaalle.

Ymmärrän mitä Bacon halusi sanoa. Hän kuvaili flow’ta, joka valtaa jokaisen taiteilijan työskentelyn jossain vaiheessa. Parhaat runot syntyvät pakottomasti. Korjaan säkeitäni jälkeenpäin, koska nopeasti ylös pantuun tekstiin jää helposti ajatus-, huolimattomuus- ja kirjoitusvirheitä, mutta suurin osa hyvistä runoistani on silti syntynyt kerralla. Vaivattoman kirjoittamisen tila on minulle tuttu, enkä pidä sen tavoittelua ylitsepääsemättömänä ongelmana. Suurimmalle osalle kollegoistani runojen kirjoittaminen on tosin kuulemani mukaan todella vaikeaa.

Runoilija Harri Nordell totesi hauskasti ja osuvasti, että proosan kirjoittaminen tuo hänen mieleensä lankkuaidan maalaamisen. Sitä kirjoittava aloittaa tietystä kohdasta ja lopettaa tiettyyn paikkaan. Sama toistuu seuraavalla kerralla. Runous on Nordellin mukaan sen sijaan ”suoraan helvetin seitsemännestä piiristä”. Maailmassa riittää tietysti runoilijoita, jotka naureskelevat kaikelle tai kirjoittavat esimerkiksi omista humalaisista toilailuistaan, mutta suurin osa lyyrikoista on nähdäkseni Nordellin ja minun kanssani samaa mieltä siitä, että runous on äärimmäisen vakava asia. Proosaa voi suunnitella, mutta runoutta tehdessään aloittaa aina puhtaalta pöydältä. Runoilija joutuu kohtaamaan itsensä ja maailman, eikä parempaa suositusta tälle loputtomia mahdollisuuksia tarjoavalle lajityypille voi mielestäni antaa.

Kiitos.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com