Verenvuodatuksesta

On synti ja häpeä, jos Kaijamari Sivill ei saa kääntäjäpalkintoa Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaanin (1985) tuoreesta suomennoksesta. McCarthyn Tien aiemmin suomentanut Sivill tavoittaa uudessa Veren ääriin -käännöksessä erinomaisesti amerikkalaiskirjailijan lakonisen ja riisutun kielen. Julkaisun myötä meikäläiset lukijat pääsevät viimein tutustumaan tähän yhteen viime vuosisadan merkittävimmistä romaaneista, joka vilahtelee amerikkalaisten kriitikoiden mielellään kokoamilla top-listoilla.

McCarthy kiteyttää proosansa olennaiseen. Hänen kielensä tuo jossain määrin mieleen Ernest Hemigwayn, mutta McCarthy suosii toisinaan Hemingwayta maalailevampia ja pidempiä lauseita. Sivill on tavoittanut erityisen hyvin McCarthyn kielen rytmin: ”Kärryt kuivuvat niin että niiden kulku oli keikkuvaa kuin koiran lönkytys ja hiekka hiersi niitä olemattomiin. Pyörät kutistuivat ja puolat lonksuivat navassa ja kalahtelivat kuin niisivarret ja illalla he kiilasivat uriin apupuolia ja sitoivat ne vihreillä nahkasuikaleilla ja löivät kiiloja pyörän raudoituksen ja auringossa halkeilleen kehän väliin.” (s. 59) Kääntäjä saa olla tällaisen proosan kanssa kieli keskellä suuta, mutta Sivill suoriutuu vaativasta tehtävästään lähes puhtain paperein. Täydellisyyttä hipovassa suomennoksessa on muutamia kirjoitusvirheitä ja kohtia, joissa sanajärjestystä olisi pitänyt muuttaa, mutta kyseessä on silti kääntäjältä melkoinen suoritus.

Veren ääriin sai ilmestyessään 1980-luvulla epäröivän vastaanoton. Yhdysvaltalaiset kriitikot kiittivät romaanin taiteellisia ansioita, mutta vieroksuivat kirjan lähes joka sivulla esiintyvää runsasta väkivaltaa. Sama päti lukijoihin. Veren ääriin saavutti nykyisen kunnioituksensa vasta myöhemmin. Esimerkiksi tunnettu kirjallisuuskriitikko ja -tutkija Harold Bloom on ylistänyt McCarthyn teosta ”täydelliseksi lännenromaaniksi” todeten kuitenkin samaan hengenvetoon pitäneensä sen raakuutta mauttomana ja jättäneensä romaanin muutaman kerran kesken.

Päänahkoja Meksikon ja Yhdysvaltojen rajaseudulla metsästäneen historiallisen Glantonin jengin edesottamuksia seuraava kirja on kieltämättä erittäin brutaali. Veren ääriin on kuitenkin erinomainen osoitus siitä, että lähes mistä tahansa, myös äärimmäisestä väkivallasta, pystyy tekemään vaikuttavaa taidetta. McCarthy ei mässäile verenvuodatuksella samaan tapaan kuin esimerkiksi viihteellinen elokuvaohjaaja Quentin Tarantino, vaan kuvaa sitä kuin mitä tahansa arkipäiväistä asiaa. Romaanissa kerrotaan amerikkalaisten, intiaanien ja meksikolaisten raa’asta keskinäisestä selviytymistaistelusta, jossa häikäilemättömimmät ja onnekkaimmat jäävät henkiin. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle ennen kunnollisen valtiojärjestyksen perustamista. Lainsuojattomien kansoittamassa maailmassa ihmisen elämä ei välttämättä ollut edes muutaman kolikon arvoinen.

McCarthyn romaanissa seurataan nimetöntä tenneseeläistä poikaa, joka lähtee kotoaan Texasista ajautuen Meksikoon raakalaismaisen John Joel Glantonin alaisuuteen metsästämään intiaanien päänahkoja. Hulluuteen ajautuvaan palkkionmetsästäseurueeseen kuuluu koko joukko kiinnostavia hahmoja. Heistä mieleenpainuvin on salaperäinen tuomari Holden, jota kuvaillaan suurikokoiseksi, erittäin raa’aksi ja poikkeuksellisen älykkääksi mieheksi. McCarthy mainitsee useaan otteeseen, ettei tuomarilla ole ruumiissaan lainkaan karvoja, mutta ei selitä tätä yksityiskohtaa millään tavalla. Kirjailija ei myöskään antanut Veren ääriin -teoksen tiimoilta haastatteluja, joten Holdenin hahmon ja kirjan tapahtumien tulkinta jätetään lukijoiden vastuulle.

Tuomarin magneettinen persoonallisuus tekee hänestä vastavoiman väkivaltaan osallistuvalle mutta muuten lähinnä hiljaa pysyvälle päähahmolle. Päänahkojen kerääjät seuraavat tuomarin toimintaa, johon kuuluu muun muassa pedofiliaa ja satunnaista väkivaltaa, äärimmäisen kiinnostuneina. Holdenin suusta kuullaan myös eräs romaanin kantavista teemoista, eli väkivalta ihmisluonnon määrittäjänä. Pääasiassa autiomaahan sijoittuvassa romaanissa karuus toimii elämän vertauskuvana: ”Ihminen etsii omaa kohtaloaan eikä kenenkään muun, tuomari sanoi. Tahtoi eli ei. Jos joku saisi selvitettyä oman kohtalonsa ja sen tähden valitsisi toisen tien, hän tulisi samana määrättynä hetkenä samaan tilintekoon, sillä jokaisen ihmisen kohtalo on hänen oman maailmansa kokoinen ja sisältää myös kaikki vastakohtansa. Autiomaa, jossa niin moni on sortunut, on lavea ja vaatii sydämen suuruutta mutta on lopulta aivan tyhjä. Se on kova, se on karu. Sen luonto on kiveä.” (s. 389)

Alkuperäiskansojen edustajien ruumiiden päälle perustetun Yhdysvaltojen kasvukivuista kertova Veren ääriin on merkillinen merkkiteos, johon tutustuminen on tärkeää. Romaanin lukemalla ymmärtää, että monien nykyamerikkalaisten dynaamisuus ja positiivisuus juontavat juurensa maan väkivaltaiseen historiaan. Yritteliäät yhdysvaltalaiset haluavat katsoa ennen kaikkea eteenpäin. Lukija saa nautintoa McCarthyn täsmällisestä kielestä. Veren ääriin -romaanin kauniin, tarkan ja hyvin suomennetun ilmaisun voisi ottaa esikuvaksi niille meikäläisille kirjailijoille, joiden ajatukset ja lauseet jäävät puolitiehen.

Daniel Craigin James Bondeista

Legendaarinen James Bond oli lähellä joutua kuopatuksi Pierce Brosnanin kahden viimeisen hahmon ympärille rakennetun elokuvan, Kun maailma ei riitä (1999) ja Kuolema saa odottaa (2002), jälkeen. Brosnanin uudemmat Bondit eivät olleet sarjalle ominaista viihdyttävää campia, vaan ainoastaan hirveää roskaa. Kultaisen silmän (1995) kaltaiset klassikot olivat jo unohtuneet. Järjestyksessään 20. Bond-elokuva Kuolema saa odottaa sisälsi näkymättömän auton, laseria avaruudesta ampuvan satelliitin, arktiselle alueelle jäästä rakennetun palatsin ja kasvojaan vaihtavan korealaisen roiston kaltaisia käsittämättömyyksiä, jotka saivat jopa brittiläisen salaisen agentin sekoiluihin tottuneet katsojat ymmälleen. Elokuvan aloituskohtaus, jossa Bond huristelee ilmatyynyaluksella Koreoiden militarisoidulla vyöhykkeellä ampuen kaikkea liikkuvaa, kuuluu ikävällä tavalla elokuvahistorian koomisimpiin hetkiin.

Kritiikin kohteeksi joutunut ja talousvaikeuksien kanssa paininut tuotantoyhtiö Metro-Goldwyn-Mayer päätti korvata kaikkien asianosaisten luottamuksen menettäneen ikääntyneen Brosnanin nuoremmalla näyttelijällä. Brosnan muistutti Sean Conneryn aikoinaan korvanneen Roger Mooren saaneen Bond-fanien hyväksynnän vasta pitkälti yli 50-vuotiaana tekemällään elokuvalla Erittäin salainen (1981), mutta rahoittaja oli päätöksensä tehnyt. James Bondin rooliin haastateltiin satoja nimiä, kunnes melko tuntematon Daniel Craig pestattiin yleisestä vastustuksesta huolimatta näyttelemään agenttia vuonna 2005. Haukkujat epäilivät aiemmin lähinnä pienissä tuotannoissa esiintyneen Craigin kykyä astua suurempiin saappaisiin ja esittivät kysymyksiä hänen ikäistään vanhemmaksi näyttämään saavista uurteisista kasvoistaan.

Craig on tähän mennessä tähdittänyt kolmea Bondia. Casino Royalen (2006), Quantum of Solacen (2008) ja Skyfallin (2012) menestys arvosteluissa ja lippuluukuilla on hiljentänyt useimmat huutelijat, vaikka osa kyseenalaistaakin yhä naamataulultaan kärsineen näköisen Craigin soveltuvuuden esittämään karismastaan ja naisenkaatotaidostaan tunnettua salaista agenttia. Kolme viimeisintä Bond-elokuvaa muistuttavat melko lailla toisiaan, vaikka niillä on eri ohjaajat. Craigin agenttifilmeissä näyttävä toiminta onnistutaan yhdistämään vakavampiin draamallisiin elementteihin.

Bond esitetään etenkin Quantum of Solacessa ja Skyfallissa sisäisesti särkyneenä tyyppinä, joka juo ylen määrin alkoholia kestääkseen ikääntymisensä ja tyttöystäviensä ennenaikaiset kuolemat. Hahmo ei kuitenkaan ole varsinaisesti rappiolla, minkä huomaa hänen kykeneväisyydestään osallistua kymmenien minuuttien mittaisiin vauhdikkaisiin takaa-ajoihin, tapella ja vietellä kauneimpia vastaan tulevia naisia. Craig on elokuvissa itse asiassa niin hyvässä fyysisessä kunnossa, ettei hänen tarvitsisi käyttää Casino Royalen vedestänousukohtauksesta tuttua huvittavan näköistä lihaspukua. Suurin osa Bondiin mieltyneistä katsojista pystyy jo antamaan Craigin rujot kasvonpiirteet anteeksi, koska hänellä on alhainen rasvaprosentti ja aiempiin salaista agenttia esittäneisiin miehiin verrattuna poikkeuksellinen kyky näytellä.

Olisi liian yksioikoista väittää Craigin tuoneen vakavuuden takaisin Bondeihin. Sarjan tavaramerkit, kuten persoonallisuuksiltaan liioitellut pääviholliset, sopimattomissa väleissä heitettävät vitsit ja seksistinen suhtautuminen naisiin, ovat edelleen paikoillaan. Casino Royalen emäroisto kärsii silmän punaisena vuotamaan saavista verikyyneleistä ja Skyfallin loppuvastus on sisuskalunsa syanidilla polttanut homoseksuaali. Elokuviin on pyritty tuomaan M:n ja Moneypennyn kaltaisia vahvoja naisia, mutta tämä ei estä Bondia käyttämästä edelleen hyväkseen jokaista tapaamaansa mallin mitat täyttävää kaunotarta. Sankari kykenee edelleen vitsailemaan ollessaan kuoleman kielissä ja selviämään pinteestä mitä epäloogisimmilla tavoilla. Liiasta vakavuudesta Bondeja ei voi syyttää.

Casino Royale, Quantum of Solace ja Skyfall ovat tyylikkäitä toimintaelokuvia, joita on edellä mainittujen camp-elementtien takia hieman vaikea ottaa tosissaan. Uusinta filmiä on tosin povattu Oscar-ehdokkaaksi. Varmaa on se, että Daniel Craig on onnistunut nostamaan James Bondin posiitivisella tavalla takaisin suuren yleisön tietoisuuteen. Pierce Brosnanin epäonnistumiset on unohdettu. Craig on pestattu jatkamaan sarjaa ainakin kahdessa tulevassa elokuvassa, joiden myötä hän nousee mitä todennäköisimmin kolmen parhaan Bond-näyttelijän joukkoon. Hänellä ei ehkä ole Sean Conneryn ja Roger Mooren kaltaista pilkettä silmäkulmassa, eivätkä hänen kasvonsa ole Hollywood-sankareille tyypillisen sileät, mutta Craigin atleetin- ja eläytymiskykyjen ansiosta tulevia Bondeja voi jälleen odottaa innolla.