keskiviikko 30. tammikuuta 2013
lauantai 19. tammikuuta 2013
Saima Harmajasta
(Puhe pidetty Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa 18.1.2013. Saima Harmajan syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta.)
1
Olen tutustunut suomalaisiin runoilijoihin nurinkurisessa järjestyksessä, edeten uudemmasta vanhempaan. Aloittaessani runouteen tutustumisen minulle tärkeitä olivat nuoremmat ja vain muutaman kokoelman tuolloin julkaisseet lyyrikot, kuten Markku Paasonen ja A.W. Yrjänä, mutta sittemmin merkittävämmiksi vaikuttajiksi ovat nousseet kirjoittajat Pentti Saarikoskesta taaksepäin. Tällä käänteisella metodilla löysin lopulta myös Saima Harmajan.
Olen lukenut Harmajan runoja vuodesta 2011. Tästä syystä minulle tuli yllätyksenä, että meillä on samanniminen kokoelma, Kaukainen maa. Sattumalta valittu yhteinen nimi sopii kuitenkin tässä tapauksessa kohdalleen hyvin, koska pyrin yhdistämään kirjassani uutta ja vanhaa, tekemään molemmille kunniaa. Harmajan vuonna 1937 julkaisemassa Kaukaisessa maassa ja vuoden 2011 alussa ilmestyneessä omassa kokoelmassani on vähän yhteistä. Molemmissa on silti samantyyppinen tunnelma. Luen ensin tämän keskustelun aiheena olevan runoilijan tekstin ”Miksi pelkäisin?”:
Kevät urpuja kultasi äsken,
nyt lehdet kuihdutti syys.
Liki maata on vaipuva jälleen
tie kaiken, mi kukkia pyys.
Kevätöin sydän liekehti tuskaa;
mitä jäi, kun jo kylmeni maa?
Sisin viisaus puiden ja ruohon
kädet kuihtuvat korjatkaa!
Syli mulla on lehdillä armas,
hymy kukkien kuolossakin
syvä, tyyni ja kirkas kertoo:
miks, syntyvä, pelkäisin?
Seuraavaksi vastaavissa tunnelmissa liikkuva runo uudemmasta Kaukaisesta maasta:
Aamun läpi voi nähdä maailman.
Valo paistaa avoimeen taloon, ikkunoihin ja oveen.
Se ei pelkää. Päivää katsoessaan ihmettelee
kuinka ääni on mahdollinen mutta
yön hiljaisuuskaan ei tule helposti.
Pimeyden (aivan kuten valonkin) eteen on taisteltava.
On sukellettava syvälle löytääkseen.
Ruumiin on sukellettava mutta
sielussa näkee liikkeen, yhtäjaksoisen siirtymisen valosta
pimeyteen ja takaisin
onnen
ettei ole toisin.
Molemmissa esimerkkiteksteissä on pohjimmiltaan kyse perusasiasta, kamppailusta elämän ja kuoleman välillä. Vierastan Harmajan elinaikana yleisessä käytössä ollutta loppusoinnittelua, mutta pidän tärkeänä hänen runoihinsa lataamaa tunnetta. Monet ovat sitä mieltä, että romanttinen kuvasto on runoudessa samaan tapaan aikansa elänyttä kuin loppusointujen käyttö, mutta nähdäkseni kumpaakin on mahdollista hyödyntää tavalla, joka ei ole pelkkää kopiointia vaan päinvastoin luovaa tulkintaa. Tulkitsemisen taidosta muistuttaminen on eräs syy sille miksi Harmajan runoista on tullut minulle tärkeitä.
2
Edellä käsittelemäni omaperäisyys on ollut useimpien runoilijoiden tavoite ja ongelma. Luen otteen Saima Harmajan päiväkirjasta: ”Kuinka voisin kirjoittaa runoja, joissa olisi erehtymättömästi minun leimani, kun en edes itse tiedä, mikä on omani. Kaikki, mitä kirjoitan, tuntuu ikäänkuin jostain luetulta – valkea ruusupensas kuiskasi minulle eilen runon, mutta saman se on varmasti kuiskannut jokaisella muullekin runoilijalle, joka hengittää sen tuoksua.” Uusi teksti on aina enemmän tai vähemmän vanhan toistoa. Tilanne on erityisen haastava nykypäivänä, kun kaikki keksimisen arvoinen näyttää olevan jo keksitty, ja uusien merkittävien ideoiden saaminen on yhä vaikeampaa.
Ajatellaan 1900-luvun puolivälin jälkeen tehtyä populaarimusiikkia. Se jos mikä on vanhan toistoa. Esimerkiksi Bob Dylanin tiedetään lainanneen sanoituksiinsa ja sävelmiinsä osia suoraan vanhoista lauluista, ja häntä pidetään silti yleisesti suurena runoilijana. Dylan ei kuitenkaan ole varas, koska hän käyttää jo olemassa olevaa materiaalia tuoreella tavalla. Harvat kehtaavat väittää, ettei Dylan olisi omaperäinen.
Toinen amerikkalainen veteraanimuusikko Bruce Springsteen laulaa entisen uudeksi tekemisestä vuoden 2012 laulussaan ”Jack of All Trades”: ”So you use what you've got, and you learn to make do / You take the old, you make it new.” Lainaus osoittaa, että Harmajan päiväkirjamerkinnässään käsittelemä huolenaihe on universaali. Yleisyys ei tee asiasta yhdentekevää, vaan päinvastoin lisää sen merkittävyyttä. Voimme helposti samaistua Harmajan ja muiden taiteilijoiden kamppailuun työnsä parissa.
Luen seuraavaksi Harmajan Kaukainen maa -kokoelmaan sisältyvän tekstin “Ensimmäinen kevätpäivä”:
Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan.
Hopealta kuori oksien
hohtaa hämyn tihetessä hiukan.
Keveä on ilma hiljainen.
Kaikki aarteet elämäni niukan.
Kaikki armo, minkä ikänään
sydän omisti, lie läsnä tässä:
valossa, mi kätkee hymyään,
sädehuntuisessa hämärässä.
Harmaja kuoli vuonna 1937, eli samana vuonna kuin hänen Kaukainen maa -kirjaan sisältyneet viimeiset runonsa tulivat painosta. Myöhemmin on julkaistu päiväkirjakatkelmia ja valikoimia, muun muassa vuonna 1988 ilmestynyt ja lähteenä käyttämäni Sydämeni soi. Sydämeni soi -teoksen kansiliepeen mainospuhe, jonka mukaan runojen “teemat liittyivät Harmajan omaan kokemusmaailmaan: nuoren elämän vimmaan ja kuoleman mysteeriin, hengellisyyteen, luontoon, rakastumiseen ja lopulta voimattomuuteen sairauden edessä”, pitää täysin paikkansa. Harmaja on meille nuorille runoilijoille hyvä esikuva, koska hän teki iästään ja siihen erottamattomasti liittyvästä vimmasta huolimatta erittäin tasapainoisen tuotannon.
“Ensimmäinen kevätpäivä” -runo osoittaa, että vaikka Harmaja kärsi parantumattomasta tuberkuloosista ja oli pahoin heikentynyt, hän jaksoi kaikesta huolimatta edelleen uskoa luomistyön uudeksi tekevään voimaan. Hän ymmärsi, ettei tulisi enää todistamaan viimeisimmässä esimerkkitekstissä kuvattuja tapahtumia, kevätpäivää, valoa ja linnun uupumattomuutta, mutta luopuminen ei haitannut, koska runossa hän onnistui tekemään sovinnon itsensä ja maailman kanssa.
Vuonna 1934 Harmaja kirjoitti päiväkirjaansa: “En tiedä, kuinka voisin olla kyllin kiitollinen tällaisesta kesästä. Ylt’ympäri maan loppumaton ihanuus ja sydämessä vain iloa ja rauhaa. Peltojen punertava kulta ei enää viillä minua, pilvien joutsenlento ei saa kyyneleitä silmiini. En varmaankaan näe nyt yhtä syvälle luontoon kuin viime vuonna, mutta todellinen varjo elämässäni on tieto siitä, että tämä loppuu.” Sanoissa kiteytyy Harmajan syvä kokemus, tieto lähestyvästä kuolemasta ja kiitollisuus mahdollisuudesta kokea vielä elämää. Toivon jokaisen meistä pystyvän elämään yhtä antaumuksella jokaisena päivänä.
Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com
Tunnisteet:
puheet,
runous,
saima harmaja
torstai 10. tammikuuta 2013
Edward Hopperista (2)
Öljymaalauksistaan tunnettu,
mutta myös vesiväritöitä ja taidegrafiikkaa tehnyt Edward Hopper etsi pitkään tyyliään.
Hän löysi oman tiensä kokeiltuaan useita eri tapoja maalata ja työskenneltyään
välttämättömyyden pakosta pitkään mainosalalla. Hopper tunnetaan hillityistä ja
tarkasti valaistuista maisemakuvistaan, jotka esittävät amerikkalaisia kaupunkeja ja maaseutua. Kuvat koostuvat yksinkertaisista elementeistä. Niiden vähäiset
hahmot ja muut yksityiskohdat peilaavat taiteilijan henkilökohtaista pyrkimystä
hiljaiseen elämään.
Massachusettsin rannikolla Cape Codissa viihtynyt Hopper oli erakkoluonne, joka ei viihtynyt julkisuudessa. Vuonna 1882 syntynyt Hopper koki todellisen taiteellisen läpimurron vasta 1920-luvulla. Hän oli tosin myös sitä ennen saanut palkintoja ja myynyt maalauksiaan. Läpimurtovuosikymmenen alussa syntyi eräs hänen pidetyimmistä varhaisista maalauksistaan, vesiväreillä tehty The Mansard Roof. Arkkitehtuurista kiinnostunut Hopper maalasi myöhemmin paljon rakennuksia ja niiden sisätiloja. Hän kertoi olevansa kiinnostunut perinteisen yhdysvaltalaisen rakennustekniikan ”hirvittävän rumasta kauneudesta”.
Vuoden 1925 House by the Railroad on malliesimerkki Hopperin kypsästä ja muuttumattomana pitkään säilyneestä tyylistä. Maalaus kuvaa yksinäistä ja hylätyn näköistä viktoriaanista kartanoa, jonka rautatie peittää osittain näkyvistä. Kriitikot tulkitsivat House by the Railroadia ja muita Hopperin samantapaisia maalauksia mielellään symbolisesta näkökulmasta, vaikka taiteilija itse totesi olleensa vain kiinnostunut rakennuksista. Jälkimmäisen tulkinnan puolesta puhuu Hopperin varautunut luonne, jonka takia hän näki asiat peruuttamattoman muutoksen kohteina.
Hopperin tunnetuin työ on vuonna 1942 valmistunut The Nigthawks. Se esittää ihmisiä, jotka asioivat koko yön auki olevassa ruokalassa. Sisätilaa valaiseva kylmä loisteputkilamppu luo kuvassa taitavan kontrastin ulkona vallitsevalle lohduttomalle pimeydelle. The Nighthawks tehtiin toisen maailmansodan aikaan, joten maalauksen voi halutessaan nähdä viittauksena Yhdysvalloissa tuolloin vallinneeseen synkän odottavaan ilmapiiriin. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin vain taitavasti sommiteltu kuva, jossa tekijän asetelman, valon ja tilan tajut edustavat hänen tuotantonsa huippua.
Vielä 1960-luvulla Hopper teki erään merkittävän maalauksen. Sun in an Empty Room kuvaa koruttomalla tavalla tyhjää auringonvalon täyttämää huonetta. Jacob Getlar Smith kommentoi paljon tulkintaa herättäneen maalauksen kuvaavan ”surumielisyyttä, olemassaolon ymmärtämistä vakavaksi ja paikoin autioksi”. Runoilija Mark Strand määrittelee tahollaan Sun in an Empty Roomin ”Hopperin viimeiseksi suureksi maalaukseksi, visioksi maailmasta ilman meitä. Se ei ole pelkästään paikka, joka sulkee meidät ulkopuolelleen, vaan paikka josta meidät on poistettu.”
Hopper määritteli vuonna 1953 työnsä seuraavasti: ”Suuri taide on ulkoinen ilmentymä taiteilijan sisäisestä elämästä, ja henkilökohtaisen kokemuksen tuote.” Edelleen Hopper kommentoi, ettei pidä abstrakteista maalauksista niiden sisäänpäinkääntyneisyyden takia. Hän oli kuitenkin samoilla linjoilla edellisessä merkinnässä käsittelemäni Jackson Pollockin kanssa siinä, että paras taide on lähtöisin alitajunnasta. Maalauksiaan Hopper ei kuitenkaan suostunut määrittelemään psykologisiksi, vaikka monet näkivät niiden kuvaavan esimerkiksi melankoliaa.
Hopperin pitkäaikainen vaimo ja manageroinnin kaltaisista käytännön asioista huolehtinut Josephine Nivison kuvasi miehensä persoonallisuutta siten, että hänen kanssaan keskusteleminen on kuin heittäisi kiven kaivoon ja odottaisi turhaan kuulevansa äänen pohjalta. Hopper oli harkitseva, kuten hänen työskentelytapansa osoittaa. Moni maalauksista oli loppuun asti mietitty muistiinpanoissa ja harjoituskuvissa ennen tarttumista siveltimeen. Taiteilijan luonteesta kertoo lopulta olennaisen hänen tunnettu tokaisunsa: ”En ole ehkä kovin inhimillinen. Halusin vain maalata auringonvalon talon kyljessä.”
Tunnisteet:
edward hopper,
taidemaalaus
perjantai 4. tammikuuta 2013
Jackson Pollockista (2)
Abstraktia ekspressionismia
edustanut Jackson Pollock ilmentää abstraktin maalaustaiteen parhaita puolia. Hänen
parhaat työnsä ovat energianpurkauksia, joiden voima on kenen tahansa
havaittavissa, vaikka ne eivät kuvaakaan selvästi mitään tiettyä asetelmaa,
esinettä, hahmoa tai asiaa. Pollockin viime vuosisadan puolivälissä tekemät
maalaukset, kuten Autumn Rhythm ja Number 1, ovat säilyttäneet huomattavan
sisäisen energiansa, vaikka trendit ovat vaihtuneet vuosikymmenten saatossa.
Pollockin tiedetään hakeneen vaikutteita psykoanalyytikko Sigmund Freudin ajatuksista. Itävaltalaisen Freudin alitajuntaa käsittelevät kirjoitukset vaikuttivat amerikkalaisen käsitykseen itsestään taiteilijana. Pollock kehitti yleisessä käytössä edelleen olevan teorian, jonka mukaan kaikki aito taide oli lähtöisin alitajunnasta. Hän väitti, ettei ollut maalatessaan siitä mitä tekee tietoinen. Kommentti tuo mieleen hänen hengenheimolaisensa, kuten 1900-lukulaisen taidemaalarin Francis Baconin, joka väitti olevansa lahjaton, mutta kyvykäs vastaanottamaan ulkopuolelta lähetettyjä viestejä.
Pollock kehittyi taiteilijana omimmilleen 1940-luvun lopussa. Kokeiltuaan useita tyylejä hän kehitti toimintamaalauksen (action paintingin), jossa hän kaatoi tai roiskutti maaleja lattialle asettamalleen suurelle kankaalle. Hän kuunteli yleensä työskennellessään jazzia, koska sen hallittu improvisaatio muistutti hänen yllättävää tapaansa maalata. Näennäisen sattumanvaraisella metodilla syntyi muutamassa vuodessa vaikuttavaa taidetta. Pollock itse kiteytti työskentelytapansa seuraavasti: ”Kun maalaan, olen tietoinen siitä, mihin pyrin. Pystyn kontrolloimaan maalin virtausta: sattumaa ei ole olemassa.”
Abstraktin maalauksen synnystä ja kehityksestä saa perustiedot tutustumalla Harley Hahn Art Centerin aihetta käsittelevään esseeseen. Sivulla todetaan: ”1800-luvun loppuun asti käytännössä kaikki maalaukset olivat kuvailevia. Taiteilijat maalasivat selkeästi ja ihmiset odottivat tietynlaisia kuvia.” Aiheet muuttuivat myöhemmin vähemmän selkeiksi. Abstraktin maalauksen uranuurtajien, kuten Wassily Kandinskyn, Jackson Pollockin ja Mark Rothkon, parhailla maalauksilla on yksi ainoa perimmäinen tarkoitus: tunkeutua katsojan alitajuntaan. Kandisky, Pollock ja Rothko käyttivät Freudin keksimää alitajuntaa hyväkseen taiteessa.
Toimintamaalauksen synty herätti etenkin 1940- ja 1950-luvuilla huomattavaa vastustusta. Suomessa Oiva Pollari kirjoitti eräästä näyttelyssä esillä olleesta Pollockin maalauksesta: ”Omasta puolestamme kieltäydymme ehdottomasti pitämästä tällaista taiteena, sillä jos se kuitenkin sitä on, silloin myöskin kaatuneen mustepullon tahra pöytäliinalla on taidetta!” Vastaavia reaktioita syntyi kaikkialla taidetta seuraavassa maailmassa. ”Kuka tahansa pystyisi samaan” -tyyppiset julistukset alkoivat vähitellen kuvata suurinta osaa modernista taiteesta. Samanlaisia ajatuksia voi herättää itsessään vierailemalla nykytaiteen museossa Kiasmassa.
Pollockin parhaat maalaukset syntyivät melko lyhyessä ajassa, vuodesta 1947 vuoteen 1950, ja laajalevikkisessä Life-lehdessä vuonna 1949 julkaistu ylistävä artikkeli johti hänen äkilliseen läpimurtoonsa taiteilijana. Reaktiona menestykseensä Pollock hylkäsi hänet kuuluisaksi tehneen toimintamaalauksen ja alkoi juoda vaarallisia määriä. Taiteilija oli lähteiden mukaan taitavimmillaan ollessaan juomatta, mutta epäonnistumisen pelko sai hänet tarttumaan pulloon.
Vuonna 2000 ensi-iltaan tuli Pollock, pienellä budjetilla tehty elokuva maalarin elämästä. Nimihahmoa näyttelee siinä myös ohjauksesta vastaava vaikuttava Ed Harris, joka sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Oscar-patsaan elokuva voitti parhaasta naissivuosasta. Pollockin vaimoa ja taustavoimaa Lee Krasneria esittävä palkittu Marcia Gay Harden on hänkin elämänsä vedossa. Jackson Pollock: An American Saga -kirjaan pohjautuvassa filmissä Pollock esitetään stereotyyppisenä työnsä edustajana, eli itsekeskeisenä ja mielenterveytensä kanssa tuskailevana miehenä, joka purkaa työskentelemättömyyteen liittyvän ahdistuksen väkivaltaan ja juomiseen.
Mielenkiintoista kyllä, Harris teki itse kaiken
elokuvassa nähtävän maalauksen. Näyttelijä sisäisti täydellisesti Pollockin
energisen työskentelytavan, joka oli kaikesta päätellen äärimmäisen kuluttava. Se johti ennenaikaiseen loppuun. Luomisvoimansa menettänyt Pollock kuoli autokolarissa 44-vuotiaana elokuun 11. päivänä vuonna 1956. Ylinopeutta ja alkoholin vaikutuksen alaisena ajanut taiteilija menetti avoautonsa hallinnan ja sinkoutui törmäyksen jälkeen pää edellä puuhun. Onnettomuudessa menehtyi myös kyydissä ollut Edith Metzger, mutta ajajan rakastajatar Ruth Kligman selviytyi lähes vammoitta.
Viime vuosikymmeninä väittely Pollockin merkittävyydestä on jatkunut. Esimerkkinä voidaan käyttää Norman Rockwellin vuoden 1962 satiirista maalausta The Connoisseur, jossa pukuun sonnustautunut mies seisoo Pollockin töitä muistuttavan kuvan edessä. Moni on edelleen sitä mieltä, että toimintamaalaus nousi maailmanmaineeseen sattumalta, mutta samalla yhä useampi pitää sen uranuurtajaa suuressa arvossa. Totuus on katsojan silmässä.
Tunnisteet:
jackson pollock,
taidemaalaus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



