Merkintöjä

Arvo Pärtista

2012-01-25T11:14:00.003+02:00

Olen huomannut, että Arvo Pärtin musiikkia kannattaa kuunnella kirjoittaessa. Pärt säveltää klassista musiikkia, joka ei saa päätä nuokahtelemaan, vaan joka päinvastoin lisää kuuntelijan keskittymistä. Hänen rauhallisia laulujaan on helppo kuunnella arkitoimien taustalla, tai kiireisen päivän jälkeen rauhoituttaessa, mutta kirjoittamiseen Pärt soveltuu parhaiten. Virolaisen säveltäjän pitkät ja hitaasti eteenpäin soljuvat kappaleet tyhjentävät pään ylimääräisistä ajatuksista ja mahdollistavat keskittymisen olennaiseen.

Pärt aloitti tekemällä avantgardistista räminää, ja kokeili useita erilaisia tyylejä, kunnes alkoi 1970-luvulla säveltää nykyisellä yksinkertaisella tavallaan. Hänen musiikissaan on vaikutteita renessanssin polyfoniasta ja keskiaikaisesta kirkkolaulusta, ja siinä hiljaisuus on musiikin veroisessa asemassa. Pärt itse nimittää tyyliään tintinnabuliksi (pienet kellot) ja tämä termi kiteyttääkin hyvin hänen hartaat ja hitaat viime vuosikymmenten sävellyksen.

Pärtin hengellinen musiikki ei ollut ateististen neuvostoliittolaisten viranomaisten suosiossa. Sitä sensuroitiin ja sen esittämistä pyrittiin kaikin keinoin rajoittamaan. Säveltäjä onkin asunut 1980-luvulta lähtien Berliinissä, koska siellä hän on saanut parhaiten harjoittaa taidettaan. Pärt matkustaa usein kotimaassaan, ja hänen viroksi tekemiään haastatteluja kuunnellessa ymmärtää sen meiltä suomalaisilta usein unohtuvan tosiasian, että viro on kauniin musikaalinen kieli.

Pärtin viimeisin sävellys Adam's Lament esitettiin joulukuussa Turussa sen kulttuuripääkaupunkivuoden päättäjäisten kunniaksi. Esitys koostuu kuoron ja jousisoittimien yhteistyöstä, joka vie kuuntelijan keskiaikaisen kirkkomusiikin hengelliseen maailmaan. Se saa pohtimaan uskonnollisia kysymyksiä. Sitä kuunnellessa alkaa samalla miettiä sitä kummalliselta aluksi kuulostavaa asiaa, että klassinen musiikki ei suinkaan ole vielä kuollut taiteenlaji, vaan se elää ja hengittää Pärtin, Henryk Goreckin ja John Tavenerin kuluneiden vuosikymmenten kauniissa töissä.

Guggenheimista

2012-01-16T13:12:00.005+02:00

Viime aikoina on käyty kiihkeää keskustelua Guggenheim-museon mahdollisesta rakentamisesta Helsinkiin. Jokin aika sitten raporttinsa julkaissut selvitysryhmä esittää, että tämä designia ja arkkitehtuuria yhdistävä museo kannattaisi rakentaa Katajannokkaan ja siellä tällä hetkellä olevan ikälopun Makasiiniterminaalin paikalle. Suunnittelu kannattaisi selvitysryhmän mukaan käynnistää heti, koska Helsinki on tänä vuonna maailman designpääkaupunki, ja rautaa kannattaa takoa silloin kun se on kuumaa.

En kannata Guggenheim-museon rakentamista Helsinkiin. Syynä on taloudellinen tilanteemme, joka ei ikävä kyllä tee tämän suuruusluokan projektin toteuttamista mahdolliseksi. Prioriteettien tulisi olla toisaalla. New Yorkissa, Bilbaossa, Venetsiassa ja Berliinissä on jo Guggenheim-museot, eikä tämän nykytaiteeseen keskittyvän museoverkoston pohjoiselle leviämiselle ole tällä hetkellä tarvetta. Kannattaa muistaa, että pääkaupunkiseudulla on jo erinomaisia museoita, kuten Ateneum, Kiasma ja Espoon modernin taiteen museo. Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava on jo ehtinyt avoimesti myöntää, että Guggenheimin rakentaminen ja avaaminen johtaisi muun museotoiminnan vähentämiseen.

Helsingin kaupunki ja Suomen valtio ovat lisäksi korviaan myöten veloissa. Päättävät tahot ovat todenneet, että uuden Guggenheimin mahdollinen pystyttäminen toteutettaisiin lainarahoilla. Rakkennuskustannusten arvioidaan olevan 130-140 miljoonaa euroa. Tämä on kuitenkin niin varovainen arvio, että lopullinen lasku lienee huomattavasti suurempi. Jo olemassa olevien Guggenheim-museoiden vuotuisen budjettivajeen kerrotaan olevan vajaat kymmenen miljoonaa euroa, joten Helsinki joutuisi tässäkin suhteessa maksumieheksi, koska se joutuisi totta kai kattamaan osan maailmanlaajuisen museoverkoston kuluista.

Uuden Guggenheim-museon rakentamista on perusteltu sillä, että se toisi pääkaupunkiimme ulkomaisia turisteja. Tämä pitänee paikkansa, mutta enemmän turisteja ja taloudellista hyötyä saataisiin keskeisellä paikalla kaupungissamme olevan Olympiastadionin täydellisestä uudistamisesta. On yleisessä tiedossa, että vuoden 1952 kesäolympialaisiin rakennettu yleisurheilustadiomme on rapakunnossa. Nyt väännetään kättä edessä olevien korjausten laajuudesta. Katsomoiden kattamisesta on puhuttu, mutta suomalaisten päättäjien puuhastelun tietäen tässäkin asiassa päädyttäneen halvimpaan mahdolliseen ratkaisuun.

Kohta ollaan toisin sanoen jälleen saman korjausongelman edessä. Ehdotankin, että auttamattomasti vanhentuneen Olympiastadionin tilalle rakennetaan kokonaan uusi monitoimistadion. Uudessa rakennuksessa tulisi olla suljettava katto, että sitä voitaisiin käyttää vuoden ympäri. Sisälle mahtuisi 30,000-40,000 katsojaa, ja heidän ilokseen voitaisiin pelata jalkapalloa ja jääkiekkoa, sekä järjestää suuria yleisurheilutapahtumia ja konsertteja. Turisteja saapuisi takuuvarmasti.

Jos Suomen valtion ja Helsingin kaupungin rahoja ollaan joka tapauksessa tuhlaamassa, ja Olympiastadion on välttämättömän peruskorjauksen tarpeessa, niin kaikkein järkevin ratkaisu olisi kokonaan uuden yleisurheilustadionin rakentaminen. Se maksaisi tietenkin mansikoita, mutta rahat palautuisivat kassaan Guggenheim-museota nopeammin ja varmemmin. Tässä yhtälössä olisi pelkkiä voittajia.

The Afghan Whigsistä

2012-01-12T12:34:00.005+02:00

Täysin kaupallistuneessa musiikkimaailmassa käy usein niin, että jokin poikkeuksellisen hyvä artisti tai yhtye ei pääse suuren yleisön kiinnostuksen kohteeksi. Näin kävi Greg Dullin johtamalle The Afghan Whigsille. Tämä 1980-luvulla perustettu yhtye toimii edelleen, mutta se on tähän mennessä nauttinut vain pienehkön yleisön kiinnostuksesta. Näin on siitä huolimatta, että The Afghan Whigs on julkaissut muutamia 1990-luvun merkittävimmistä albumeista, kuten Gentlemanin (1993) ja 1965:n (1998).

Kaikkien makuun The Afghan Whigs ei ole. Se soittaa soulista vaikutteita ottanutta poprockia, jota jotkut kriitikot ovat pitäneet teennäisenä ja imelänä. Heidän käsityksensä on kuitenkin virheellinen. Dulli ei ole kummoinen sanoittaja, mutta hänen kaunis ja intohimoinen äänensä saa huonostikin sanoitetut laulut kuulostamaan keskinkertaista paremmilta. Muuhunkaan johtopäätökseen ei voi tulla Gentleman-levyn kappaleesta Be Sweet, joka myötähäpeää aiheuttavasta alustaan "Ladies, let me tell you about myself / I got a dick for a brain / And my brain is gonna sell my ass to you" huolimatta osoittautuu varsin kelvolliseksi kappaleeksi.

Dullin laulussa, Rick McCollumin kitaroinnissa, John Curleyn bassonsoitossa ja Steve Earlen rummutuksessa on eroottista latausta. Parhaista albumeista sekä Gentleman ja 1965 kertovat huonosti sujuvista ihmissuhteista. Niiden sanoitukset ovat pullollaan väkivaltaista ja seksuaalista kuvastoa, jonka soul-vaikutteinen kehämainen musiikki nostaa uudelle tasolle: "Every night I spent in that bed with you facing the wall / If I could have only once heard you scream / To feel you were alive / Instead of watching you abandoning yourself".

Dulli tunnetaan vauhdikkaista elämäntavoistaan. Tupakka, viina, huumeet ja naiset ovat jo pitkään olleet lähtemätön osa laulajan elämää. Hänen henkilökohtaisia ongelmiaan puidaan välillisesti The Afghan Whigsin lauluissa, mutta kappaleet eivät tästä huolimatta ole pelkästään itsetuhoisia, vaan myös vitaalisia, täynnä elämää. Niitä kuunnellessaan pääsee tupakan, viinan, huumeiden ja naisten täyttämään mielenkiintoiseen maailmaan, josta pääsee kaikeksi onneksi palaamaan tavalliseen elämään. Tasaisen laadukkaisiin The Afghan Whigsin levyihin tutustuessaan ymmärtää epäoikeudenmukaisuuden siinä ettei yhtye koskaan noussut maailmanlaajuiseen suosioon.

Henriikka Tavi: Toivo

2012-01-09T09:47:00.003+02:00

--

(Arvostelu julkaistu Lumoojan numerossa 4/2011)

--

Toivo elää

Henriikka Tavi: Toivo, runoja, Teos 2011

Henriikka Tavin esikoisteos Esim. Esa (2007) voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Monia kirjoitustyylejä yhdistellyt esikoinen oli leikillinen, kun taas toinen runokokoelma Sanakirja (2010) oli tyyliltään vakavampi. Käsiterunoutta sisältänyt Sanakirja ei juuri herättänyt huomiota, koska teoksen julkaisi pienkustantamo Poesia, mutta myös siksi, että sen äärimmäisen katkelmallinen kirjoitustyyli jätti monet kylmäksi.

Toivo sisältää helpommin lähestyttävää runoutta. Tavi osoittaa pystyvänsä yhä yhdistämään lyyrisyyden ja leikillisyyden: ”Haapaperhonen, hallakehrääjä, / kylmäperhonen, havununna, / heinähukka, hukkasiili- / käs, herukka rukka, lasisiipi.” Välillä ollaan vakavammissa tunnelmissa: ”Vapaudesta vapaussota, / vapaussodasta kapina, / kapinasta punakaarti, / punakaartista porvari.” Tavi hallitsee eri kielirekisterien käytön vaivattomasti.

Toivo elää tässä kirjassa, vaikka sen sisältämät runot ovat useimmiten joko vinksahtaneita tai synkkiä. Kyse on yksityisestä ja yleisestä muistamisesta. Muistojen maailmassa liikkuvat runot yhdistävät henkilökohtaiset kokemukset ja historian suuret linjat. Ihmisen maan päällä viettämää aikaa verrataan perhosen lyhyeen elämään: ”Elämä oli / muutaman päivän, / ihana, / joiden aikana se / ihana, / parittelee / ihana, ihana, ihana, ihana, / unelma.”

Tavia on kiitelty siitä, että hän yhdistelee runoissaan onnistuneesti kahta tukkanuottasilla olevaa suuntausta, keskuslyyrisyyttä ja kokeellisuutta. Tavi on kirjoittajana aivan oikein avoin kaikille mahdollisuuksille. Hän kurottaa joka suuntaan, kuten tästä erinomaisen poukkoilevasta teoksesta ja samoihin aikoihin Poesialta ilmestyvästä Tekstinauhoja – In large, well-organized termite colonies -kirjasta voi päätellä. Tekstinauhat Tavi on kirjoittanut yhdessä Mikael Bryggerin kanssa, mutta vaikka Tavi ammentaa monesta lähteestä, niin hän seisoo runoilijana omilla jaloillaan.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta

2011-12-29T18:28:00.003+02:00

--

(Julkaisematon kirja-arvostelu vuodelta 2011)

--

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta, romaani, WSOY 2011 (Ville Keynäs suom.)

Michel Houellebecq kirjoittaa aiheromaaneja, jotka yhdistelevät esseetä ja proosaa. Hän ottaa mielellään kantaa nykyisiin huolenaiheisiin, kuten maahanmuuttoon, islamismiin ja seksuaalisuuteen liittyviin ongelmiin. Houllebecq lukeutuu niin sanottuihin kohukirjailijoihin, mutta tätä asiaa ei kannata korostaa liikaa. Kohu on nimittäin syntynyt lähinnä siitä, että Houellebecq uskaltaa kritisoida länsimaista elämänmenoa, eikä liiku meikäläisten kirjailijoiden mukavuusalueilla. Lisäksi hän antaa mielellään provosoivia lausuntoja. Niiden aiheuttamassa rytäkässä unohtuu usein, että ranskalainen on erinomainen kirjailija.

Houellebecq sai viimeisimmistä La carte et le territoire -romaanistaan (Maasto ja kartta) kotimaansa arvostetun Goncourt-kirjallisuuspalkinnon. Tunnustus vaikutti tosin tulleen kirjailijan laadukkaasta aiemmasta tuotannosta, sillä Maasto ja kartta ei kuulu tekijänsä parhaimpiin töihin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uusi romaani olisi huono. Keskinkertaistakin Houellebecqiä lukee mielellään. Uusin kirja vaikuttaa välityöltä, mutta se vahvistaa entisestään mielikuvaa Houellebecqistä eräänä tärkeimmistä nykykirjailijoista.

Houellebecqin heikkouksia ovat ontot henkilöhahmot ja köykäiset juonet, vahvuuksia puolestaan aihevalinnat ja niiden tarkkanäköinen käsittely. Kirjailija on saanut lokaa niskaansa, sillä hän on esimerkiksi nimittänyt islamia ”maailman typerimmäksi uskonnoksi”. Kiiltomatoon kirjoittanut Jarkko Tontti määritteli Houellebecqin Oikeus nautintoon -romaanin liioittelun romaanitaiteeksi, ja tämä pitää paikkansa. Ranskalainen provosoi, mutta pääsee provosoidessaan lähelle totuutta.

Maasto ja kartta kertoo ranskalaisesta Jed Martinista. Hän on valokuvaaja ja taidemaalari, joka kärsii luomisen tuskasta ja lähes täydellisestä tunteettomuudesta muihin ihmisiin nähden. Amerikkalaiset kirjallisuuspiirit eivät Houellebecqistä perusta, sillä hänen romaaniensa maailmankuva on äärimmäisen pessimistinen. Hänen hahmonsa eivät ole kiinnostuneita juuri kiinnostuneita mistään, ellei rahaa ja valtaa lasketa. Seksin Houellebecq näkee rahan ansaitsemisen ja vallan tavoittelun välineenä.

Martin nousee maailmanmaineeseen ensin Michelinin kartoista tekemillään valokuvasuurennoksilla ja myöhemmin erilaisia ammatteja kuvaavilla maalauksilla. Kaikkein eniten hysteriaa aiheuttaa maalaus ”Bill Gates ja Steve Jobs keskustelevat tietotekniikan tulevaisuudesta”, Houellebecqin piikki teknologiaan ja sen kehittäjiin höyrähtäneelle nykyajalle. Taidemaailmaa Houellebecq kuvaa järjettömäksi instituutioksi, joka ryntäilee päättömästi eri muoti-ilmiöiden perässä.

Tekijä ironisoi Maastossa ja kartassa myös itseään. Romaanissa on henkilöhahmona kirjailija Michel Houellebecq, josta päähahmo Martin maalaa muotokuvan. Samalla kaksi taiteilijaa tutustuvat toisiinsa. Fiktiivinen Houellebecq kuvataan erakoituneeksi ja vastenmieliseksi alkoholistiksi, eli juuri samanlaiseksi millaisen mielikuvan lehdistö on oikeasta Houellebecqistä antanut. Maalaukseen päätyvä Houellebecq päätyy kirjoittamaan Martinin näyttelyyn pitkähkön esittelytekstin, joka lisää kuvataiteilijan suosiota entisestään. Romaanien tekijälle käy sen sijaan kehnosti, sillä hänet tapetaan raa’asti.

Maastossa ja kartassa osallistutaan fiktiivisen Houellebecqin hautajaisiin. Todellinen kirjailija on monesti uhkaillut lopettaa kirjoittamisen, sillä hän on kyllästynyt sen mukanaan tuomaan kuuluisuuteen, joten Maastossa ja kartassa oleva hautajaiskohtaus saattaa olla vertauskuva oikean kirjailijantyön päättymiselle.

Näitä rivejä ja lausuntoja ei kuitenkaan välttämättä kannata ottaa aivan tosissaan. Ennen kuolemaansa fiktiivinen Houellebecq toteaa tuntevansa ”ihmiskuntaa kohtaan vain heikkoa solidaarisuutta”, mutta todellinen Houellebecq jatkaa silti romaanien kirjoittamista ja tuntee selvää huolta länsimaisen kulttuurin tulevaisuudesta. Ihmisinhon takaa pulpahtelee silloin tällöin usko ihmiseen.

Houellebecqin hahmot eivät tosin yleensä löydä paikkaansa maailmassa. Martinkin vieraantuu elämästä, mutta hieman eriskummallisella tavalla. Hän tulee valokuvillaan ja maalauksillaan niin rikkaaksi, ettei hänen enää tarvitse tehdä töitä. Martin ostaa Audi A6:n, täydellisen henkilöauton, ja vetäytyy muurin ja metsän suojaamaan kartanoonsa. Hän saavuttaa rauhan vierailemalla valtavassa ja lähes tyhjässä hypermarketissa sekä ajellessaan uudella Audillaan ”levollisena, ilottomana, ehdottoman neutraalina”.

Maaston ja kartan Parnassoon arvostelleen Tommi Melenderin mielestä edellinen lainaus kuvaa nykyihmisten kyltymätöntä materialismia, mutta tämä on hieman turhan yksioikoinen näkemys. Ihminen on aina saanut nautintoa hyvin suunnitelluista esineistä. Martinin ongelmana on, että hän sulkeutuu kokonaan maailmalta ja lopettaa olemassaololleen merkityksen antaneen työskentelyn kokonaan. Hän on kykenemätön ratkaisemaan ongelmaa, joka syntyy toimeentulon rajamailla eläneen taiteilijan alkaessa takoa rahaa. Houellebecq ratkaisi oman vastaavan ongelmansa muuntamalla sen kirjaksi.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Nöyryytyksestä

2011-12-21T16:26:00.011+02:00

Olemassaolonsa pelkälle tekemiselle perustavalle ihmiselle kaikkein hirvittävin kuviteltavissa olevia asia on, jos ja kun hän menettää kykynsä toimia. Paikoillaan pysyminen on tällaiselle ihmiselle käytännössä mahdotonta. Hän pitää useimmiten joko sairauden tai ikääntymisen mukanaan tuomaa toimintakyvyttömyyttään henkilökohtaisena loukkauksena, johon voi reagoida ainoastaan vihalla.

Philip Roth kuvailee tätä ihmiskuntaa pitkään seurannutta ongelmaa uudessa pienoisromaanisarjassaan, johon kuuluvat kirjat Jokamies, Tuohtumus, Nöyryytys ja vielä suomentamaton Nemesis. Romaaneissa kerrotaan neljän kosketuksensa jokapäiväiseen todellisuuteen menettävän miehen tarina.

Nöyryytys kertoo kuuluisuuteen nousseesta amerikkalaisesta näyttelijästä Simon Axlerista, joka menettää eräänä päivänä äkillisesti kykynsä näytellä. Hän ei enää kykene nousemaan teatterin lavalle, menemään yleisön eteen ja asettumaan uskottavasti vieraan ihmisen nahkoihin.

Axler kuvaillaan robottimaisesti toimivana ja täydelliseen itsekuriin uskovana 65-vuotiaana miehenä. Kun Axler ei voi enää työskennellä ammatissaan, hän alkaa pitää elämäänsä näytelmänä. Shakespearelta peräisin oleva ajatus, jossa jokainen vastaantulija käsitetään näyttelijäksi ja jossa jokainen esittää elämänsä aikana monia rooleja, saa Axlerin nöyryyttämään vapaaehtoisesti itseään. Hän menee ensin psykiatriseen sairaalaan ja aloittaa myöhemmin suhteen itseään huomattavasti nuoremman vanhan perhetuttavan kanssa, vaikka tietää koko ajan tarinansa olevan lopussa.

Myös muut Rothin ns. Nemesis-sarjan kirjat käsittelevät älykkäitä ja taiteellisia lahjoja omaavia ikääntyviä miehiä, jotka eivät pysty hyväksymään vanhenemiseen kuuluvaa voimien ehtymistä. He päätyvät itsemurhan kaltaisiin epätoivoisiin ratkaisuihin ja pyrkivät tekemään mahdollisimman paljon ja mahdollisimman pitkään. Sitä ennen vapaaehtoisesti valittu traaginen rooli pitää tietenkin näytellä loppuun asti.

Roth on tällä hetkellä 78-vuotias, joten hänen voidaan helposti ymmärtää kuvaavan omia vaikeuksiaan ikääntymisen kanssa. Joka tapauksessa hänen voi olettaa tietävänsä aiheen läpikotaisin. Nöyryytyksen ja Rothin muiden romaanien ongelmana on, että ne ovat muodoltaan hyvin hallittuja, mutta sisältävät aivan liian vähän tunnetta. Olen itse kiinnostunut hallitun kokonaisuuden (eli muodon) ja tunteen (eli tyylin) yhdystämisestä. Nöyryytyksessä vauhtia yritetään lisätä seksillä, mutta se käsitetään eläimelliseksi pelehtimiseksi. Aistillisuus puuttuu kokonaan.

Axler pakenee julkisuuden valokeilaa, mutta päätyy pienempään valokeilaan yhdessä lähimpien ihmistensä kanssa. Hän ei pysty hyväksymään toimettomuutta. Tätä voidaan hyvällä syyllä pitää ihmiskunnan kirouksena, koska se ei jätä rauhaan eikä mahdollista elämästä nauttimista. Toimintapakko kannattaa kuitenkin myös ymmärtää ihmiskuntaa eteenpäin ajavana voimana. On sittenkin hyvä, että suurin osa meistä on Rothin kirjoissa esiintyvien henkilöiden kaltaisia itseään epätoivoisesti eteenpäin ajavia hahmoja.

Václav Havel (1936-2011)

2011-12-18T14:44:00.003+02:00

(Václav Havel)

Roger Casementistä

2011-12-08T15:00:00.004+02:00

Roger Casement jätti jälkeensä ristiriitaisen perinnön. Hän työskenteli Belgian Kongossa, jossa paljasti kuinka julmasti siirtomaaisännät kohtelivat afrikkalaisia alkuperäisasukkaita, sekä Perussa, jossa näki omin silmin miten moraalittomasti paikallinen kumiteollisuus hyväksikäytti työvoimanaan käyttämiään intiaaneja. Casementia pidettiin aluksi yhteistä etua ajavana sankarina, mutta hänen maineensa ryvettyi myöhempien tapahtumien tähden. Casement oli irlantilainen nationalisti. Hän puhui ja kirjoitti Irlannin itsenäisyyden puolesta ja oli Ison-Britannian siirtomaavallan vankkumaton vastustaja. Casement sekaantui Irlannin 1900-luvun alun itsenäisyystaisteluihin lopulta siinä määrin, että hänet vangittiin Ison-Britannian tiedustelupalvelun toimesta ja hirtettiin maanpetturina vuonna 1916.

Hirttämistä ennen julkisuuteen saatettiin sarja Casementin kirjoittamia päiväkirjamerkintöjä ja muistiinpanoja, joiden väitettiin todistavan hänen homoseksuaaliset ja pedofilistiset taipumuksensa. Tekstien todenmukaisuutta ei tosin ole aukottomasti todistettu. Perulaisen nobelistin Mario Vargas Llosan mielestä Casement kirjoitti kaikki paheelliset merkintänsä itse, mutta koki niistä todellisuudessa vain pienen osan. Llosa kirjoittaa romaanissaan Keltin uni, ettei Casement saanut pitkään aikaan osakseen ansaitsemaansa arvostusta. Kuolemansa jälkeen Casementia pidettiin pitkään imperiumin vastaisena vehkeilijänä ja likaisena elostelijana. Hänestä kirjoitettiin jonkin verran, mutta kirjoitusten tekijöinä toimivat englantilaiset historioitsijat. Näkemys oli pakostakin yksipuolinen.

Llosan mukaan käänne parempaan tapahtui vasta hiljattain: "Tapojen ja etenkin Irlannin seksuaalivallankumouksen myötä Casementin nimi nousi vähitellen esiin, vaikkakin aina vähin äänin ja teennäisesti, kunnes hänet viimein hyväksyttiin siksi mitä hän oli ollut: suureksi siirtomaavallan vastustajaksi, ihmisoikeuksien ja aikansa alkuperäisten kulttuurien puolustajaksi ja Irlannin itsenäisyydelle uhrautuneeksi taisteilijaksi. Hänen maanmiehensä suostuivat vähitellen hyväksymään sen, että sankari ja marttyyri ei ole mikään abstrakti prototyyppi eikä täydellisyyden perikuva vaan ristiriitainen, vastakohtainen, heikko ja hyvin inhimillinen olento".

Casementin elämä ja hänen näkemänsä asiat todistavat sen ilmeisen asian, että vaikka ihminen on pohjimmiltaan paha, hänessä on myös paljon hyvää. Kongoon lähdettiin levittämään kristinuskoa, tiedettä ja parempaa elämää, mutta rajaton valta ja kyltymätön ahneus alkoivat kiehtoa siirtomaaisäntiä hyväntekoa enemmän. Saman huomasi myös Joseph Conrad, jonka erinomainen Kongo-romaani Pimeyden sydän on kirjoittajan Casementin kanssa käymien keskusteluiden inspiroima.

Sama kaava toistui myöhemmin Perussa. Sieltä löydetty kumi merkitsi maalle taloudellista onnenpotkua, mutta myös kumiesiintymien lähellä asuneiden alkuperäisasukkaiden orjuuttamista ja sukupuuttoa. Useimmilla ihmisillä tuntuu olevan voittamaton halu pitää yhtä ihmisryhmää toista huonompana, kuten esimerkiksi Kongon, Perun, kansallissosialistien Saksan, Neuvostoliiton ja kommunistisen Kiinan tapahtumat osoittavat. Onneksi kaikkein surkeimmissakin yhteiskunnissa on Casementin kaltaisia sankareita, jotka kertovat todistamistaan vääryyksistä. Elämä ei ole koskaan mustavalkoista.

Maailmanlopusta

2011-11-25T11:08:00.007+02:00

Sain viimeinkin katsottua Lars von Trierin Melancholian. Se on hyvä, joskin turhan osoitteleva elokuva henkilökohtaisen ja yhteisen elämän päättymisestä. Melancholia käsittelee suurimpia mahdollisia aiheita, eli rakkautta ja kuolemaa, mutta onnistuu silti olemaan muutakin kuin pelkkä kliseenippu. Sen alussa kokoonnuttaan maaseudulla sijaitsevassa kartanossa pidettävään hääseremoniaan. Sukulaisten joukkokokoontuminen on hyvä lähtökohta, sillä se tarjoaa mahdollisuuden tarkkailla läheisten ihmisten välillä helposti syntyviä konflikteja ja niiden vaikutusta elämään. Häiden juhlinta menee arvattavasti poskelleen, mutta syynä on henkilökohtaisten kahnausten lisäksi myös taivaalle ilmestynyt ja kohti maapalloa kiitävä planeetta nimeltä Melancholia.

Elokuvassa nähdään masentunut Justine (Kirsten Dunst), jolle maailmanloppu merkitsee pakoa ahdistavasta ja vastenmielisestä maailmasta, hänen hysteerinen siskonsa Claire (Charlotte Gainsbourg), jolle maapallon tuhoutuminen on vertauskuva hänen omalle epäonnistumiselleen elämässä, Clairen aviomies John (Kiefer Sutherland), joka tappaa itsensä huomattuaan tieteellisen maailmankatsomuksensa riittämättömäksi, sekä Johnin ja Clairen poika Leo (Cameron Spurr), joka on liian nuori pystyäkseen käsittelemään tai ymmärtämään kuoleman lopullisuutta. Maailmanloppua puidaan näiden keskushenkilöiden kautta.

Ihailen von Trierin elokuvantekofilosofiaa, joka perustuu kauneuden ja totuuden tavoitteluun, mutta en voi olla silti ihmettelemättä hänen pakonomaista tarvettaan ärsyttää elokuviensa konservatiivisimpia katsojia. Taannoinen Antichrist oli ohjaajan ärsyttämishalun huippu, sillä sen väkivalta meni mässäilyn puolelle, mutta myös Melancholiassa on vastaavia väkinäisen oloisia elementtejä. En esimerkiksi pitänyt kohtauksesta, jossa hääpukuun sonnustautunut Justine virtsaa golfkentälle. Kyseessä on vertauskuvallinen teko, jonka kautta nainen osoittaa syvän halveksuntansa yksityisten golfkenttien edustamalle rikkaalle länsimaiselle elämäntavalle, mutta se ei mitenkään sovi näin kauniin elokuvan kauneuteen. Antichristissa on puhuva kettu, Melancholiassa virtsaava morsian. Von Trier lisää elokuviinsa tahallaan tällaisia ärsyttäviä elementtejä.

En pidä kauneutta ja totuutta erillisinä asioina. Von Trier on ehkä toista mieltä, sillä Melancholiassa kauniit vaatteet, Sutherlandin hahmon omistama hulppea kartano ja koko hääseremonia ovat tyhjyyden ja merkityksettömyyden vertauskuvia. On ehdotettu, että von Trierin elokuva kuvaa moneen kertaan povattua ja vielä tulematta jäänyttä länsimaiden tuhoa, mutta yhtä lailla se kuvaa henkilökohtaista tuhoutumista. Jumalan, ydinperheen ja politiikan kaltaiset asiat ovat menettäneet merkityksensä. Niinpä me länsimaalaiset ajattelemme mielellämme, että henkilökohtainen kuolemamme tarkoittaa samalla koko maailman tuhoutumista. Olemme tästä syystä menettäneet kykymme sympatiaan ja empatiaan ja ajattelemme vain omaa välitöntä etuamme. Melancholia kuvaa tätä umpisolmua viiltävän tarkasti.

Mats Traat: Haralan elämäkertoja

2011-11-24T09:52:00.003+02:00

--

(Arvostelu julkaistu viro.nyt numerossa 4/2011)

--

Erään pitäjän tarina

Mats Traat: Haralan elämäkertoja, runoja, Ntamo 2011 (Hannu Oittinen ja Merja Aho suom.)

Mats Traat on Viron arvostetuimpia kirjailijoita, mutta meillä Suomessa hänen tuotantoaan tunnetaan valitettavan vähän. Traatilta on tätä kirjaa ennen suomennettu ainoastaan kolme romaania, vaikka hänen merkittävä elämäntyönsä käsittää runoja, proosaa ja näytelmiä.

Haralan elämäkertoja on Traatin runollinen päätyö. Se on kuvitteelliseen etelävirolaiseen kylään sijoittuva ja siellä eläviä ihmisiä käsittelevä runosarja, jota Traat on kirjoittanut nyt jo viidenkymmenen vuoden ajan. Elämäkertoja on siis kertynyt melkoinen nivaska, eikä niiden kääntäminen kokonaisuudessaan olisi välttämättä mahdollista, joten tähän suomennokseen on poimittu parhaita paloja vuosien varrelta. Hannu Oittinen ja Merja Aho ovat kääntäneet kokonaisuudessaan vuoden 1976 valikoiman Harala elulood, sekä lisänneet mukaan muutamia yksittäisiä haraloita.

Haralan asukkaiden elämäkerrat on kirjoitettu toteavaan tyyliin: ”Elämässäni ei tapahtunut mitään sellaista, / millä kannattaisi kerskailla. / Olin sen räätälin eukko, mieheni näki harvoin selvää päivää, / lopulta minäkään en jäänyt pekkaa pahemmaksi. / Keväällä ukko hukkui kännipäissään maantieojaan, / minä syksyllä samaan paikkaan.” Henkilöt puhuvat tuonpuoleisesta. He ovat asiat selkeästi näkeviä ihmisiä, jotka elivät Viron historian solmukohdissa, kuten Neuvostoliiton miehityksen aikana. Ihmisen osa ei ole helppo: ”Neljänkymmenen vuoden perästä pojanpoika sai tietää, / että osallistuin ratkaisevasti Viron kansan tuhoamiseen, / ja hylkäsi minut. / Minulla ei jäänyt muuta ratkaisua kuin käydä narun jatkoksi.”

Traat esittelee haraloissaan vaikuttavan henkilögallerian, johon kuuluu kaikenlaisia ihmisiä. Oittinen ja Aho kirjoittavat jälkisanoissaan, että Traatin uudemmat samaan sarjaan kuuluvat runot ”kommentoivat kärjekkäästi myös neuvostoaikaa, kyydityksiä, metsäveljiä tai vaikkapa markkinatalous-Viroa.” Kyläyhteisön käyttäminen on kirjoittajan tapa kommentoida maailman menoa, mutta samalla hän joutuu ajattelemaan asioita eri kanteilta. Kirjoittajalla on varaa jopa itseensä kohdistuvaan huumoriin: ”En ole eläissäni ajanut polkupyörällä / enkä pikistänyt pyykkipojalla lahjettani kireäksi, / kuten tuota toimitusta kuvaa Mats Traat, / se tyhjäntoimittaja joka ei ollut vielä syntynytkään, / kun minä jo herrastelin / ja ajelin autolla ympäriinsä”. Yhteistä useimmille Haralan asukkaille on kuitenkin tietty pessimistinen ja elämään kyllästynyt pohjavire, johon me masentuneet suomalaiset pystymme helposti samaistumaan: ”Elämäni sujui yleisesti ottaen siedettävästi, kestin kaiken / mallikkaasti, mutta sittenkään / kukaan ei ymmärtänyt minua.”

Haralan elämäkertoja on hyvin kirjoitettu ja kiehtova runovalikoima, jonka sisäisestä yhtenäisyydestä olisi mukava tehdä tutkimusta. Jo pelkästä runojen lukemisesta on tietenkin iloa, sillä tekstit vievät suomalaisen lukijan läheiseen ja 1940-luvulta eteenpäin meiltä kokematta jääneitä mullistuksia kokeneeseen yhteisöön. Traatin haralat ovat helposti lähestyttävissä, sillä niiden teksti on proosamaisen selkeää, ja tämän tyylin käyttäminen on tarinallisuuden johdosta perusteltua. Kyseessä on eräs vuoden merkittävimmistä suomennoksista.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Olavi Ruitlane: Nainen

2011-11-24T09:49:00.004+02:00

--

(Arvostelu julkaistu viro.nytin numerossa 4/2011)

--

Totuus naisista

Olavi Ruitlane: Nainen, romaani, Savukeidas 2011 (Hannu Oittinen suom.)

Tyrmistystä voi vain kuvitella, kun suomalaiset feministit pääsevät Olavi Ruitlasen Nainen-kohuromaanin pariin. Kirjasta nousi Virossa poru, kun se määriteltiin sovinistiseksi ja naista halventavaksi. Kohut ovat tietysti aina tekemällä tehtyjä ja myös tässä tapauksessa on tehty kärpäsestä härkänen. Pieni osa virolaislukijoista suuttui lukiessaan Ruitlasen viihteellistä ja naissukupuolta käsittelevää teosta. Kirjailija heitti puolestaan lisää vettä myllyyn ilmoittamalla teoksen kertovan entisestä vaimostaan. Vaimo raivostui ja haastoi tekijän oikeuteen.

Nyt kirja on suomennettu. Suomennoksesta vastaa virolaisen nykykirjallisuuden kääntäjä Hannu Oittinen. Oittinen on tehnyt hyvää työtä, vaikka muutama kirjoitusvirhe kirjaan on jäänytkin. Itse tekstistä tulevat ensimmäisinä mieleen kaksi kirjoja liukuhihnalta tehtaillutta miestä, Juha Vuorinen ja Charles Bukowski. Molempia pidetään kovina juomareina, vaikka heiltä julkaistujen kirjojen määrä kieliikin päinvastaisesta. Monet lukijat pitävät Vuorista, Bukowskia ja Ruitlasta kirjojensa hahmoina.

Meille suomalaisille Ruitlasen virolaisessa keltaisessa lehdistössä käsitelty ja paikallisissa tuomioistuimissa puitu yksityiselämä ei ole lainkaan tuttu. Parempi niin, sillä voimme tästä syystä lähestyä Naista puhtaana fiktiota. Lukiessamme opimme puolestaan lisää elämästä. Sukupuolten välisen ikuisen kamppailun käsittelemisen lisäksi Ruitlanen ottaa välillä kantaa vakaviin yhteiskunnallisiin asioihin, kuten Viron taloudellisiin vaikeuksiin taannoin ajanutta velkakriisiä: ”Äkkiä tuli Lantapaukuille mahdollisuus saada pankista lainaa ilman minkäänlaisia takauksia. Vain hyvin harvat jättivät mahdollisuuden käyttämättä.” (s. 39) Soppa syntyi siitä, että lainantakaajat olivat itsekin korviaan myöten veloissa: ”Lantapaukkulassa oli jokainen niin lainan takaaja kuin sen saajakin. Sikin sokin. Monet olivat taanneet lainoja ristiin ja vinksin vonksin niin pitkään, että kun Nainen halusi ottaa lainaa, niin kaikilta Takaajilta oli suuntavaisto aivan sekaisin: he eivät osanneet suunnistaa enää edes lähikauppaan.” (s. 40) Ilmaiseen rahaan ja ikuiseen kasvuun perustuva elämäntapa vertautuu tässä kirjailijan juurettomaan elämään, eivätkä nämä kaksi ääripäätä näytä loppujen lopuksi eroavan kovin paljon toisistaan.

Naisen nimetön kertoja jahtaa elämänkumppaneitaan kaupungissa ja maaseudulla. Ammatikseen hän kirjoittaa runoja. Kyseessä on klassisen ulkopuolinen hahmo, ja myös hyvin tyypillinen kirjailija, joka ei tule toimeen tavallisessa elämässä. Maatöitä tehdessään hän esimerkiksi törmää traktorilla sähkönjakelukeskukseen ja polttaa ladon. Toisaalta kirjailijana toimiminen mahdollistaa myös elämän eri ilmiöiden tarkan analysoinnin: ”Minuun suhtaudutaan kunnioittavasti rautakaupassa: siellä on selvää, että rakennan Naaraalle pesää. Kohtaan ymmärtäviä katseita myös AA-kerhossa, jossa käyminen osoittaa minun haluavan tuhlata Naaraalle kuuluvaa rahaa viinaan vähemmän kuin ennen tai ei enää lainkaan.” (s. 119) Taiteilijat analysoivat ympäristöään älykkäästi, vaikka eivät tulisi toimeen siinä.

Ruitlasen romaanisssa kenelläkään ei ole nimeä. Naisella on monta synonyymia, kuten Kiihkeä nainen ja Tyttölapsi, ja maaseudun asukkaat ovat puolestaan Lantapaukkuja. Ei tarvitse lukea syvältä huomatakseen, että Ruitlanen käyttää näitä stereotyyppejä tietoisesti. Hän kärjistää tarkoituksella: ”Kaikenlaiset Naiset muuttavat Miestä. Nuori nainen tekee Miehestä nuoren, Kiihkeä nainen kiihkeän, Kadonnut nainen saa Miehen tuntemaan kaipausta, Tyttölapsi tekee Miehestä Lapsen ja Hoitsu ruumiin.” (s. 123)

Naista lukee mielellään monesta syystä. Kirja on ensinnäkin niin hyvin kirjoitettu, ettei Vuorinen pystyisi koskaan samaan. Lyhyet kappaleet ja luvut johtavat toiseksi nopeaan lukukokemukseen. Kolmanneksi kirja on häpeämättömän viihteellinen. Kaltaiseni vakavan kirjallisuuden ystävä naureskeli ääneen Naisen odottamattomien juonenkäänteiden äärellä. Samaa on sattunut muun muassa Bukowskin säännöttömästä elämäntavasta kertovien tarinoiden äärellä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Suuresta harppauksesta

2011-11-16T13:16:00.013+02:00

Suurella harppauksella tarkoitetaan Kiinassa noin vuosina 1958-1962 toteutettua yhteiskunnallista uudistusta, jonka tarkoituksena oli nostaa maa hetkessä maailman kehittyneimpien talouksien joukkoon. Kommunistien ideoima maatalouden ja teollisuuden täydellinen uudistaminen johti valtavaan inhimilliseen katastrofiin, kuten Frank Dikötterin vasta suomennetusta kirjasta Mao - Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962 selviää. Suuri harppaus aiheutti nälänhädän, joka johti lukemattomien ihmisten kuolemaan.

Kommunismi on ollut kaikista ihmiskuntaa koetelleista poliittisista mullistuksista tuhoisin. Se on poliittinen uskonto, jonka tavoitteet ovat epärealistiset ja todellisuudesta irronneet. Lukuisat kommunistista ideologiaa noudattaneet maat ovat epäonnistuneet täydellisesti. Neuvostoliitolta, Kiinalta, Kuubalta, Pohjois-Korealta, Laosilta ja Vietnamilta on jäänyt utopistinen ihanneyhteiskunta toteuttamatta. Kansan nimissä tehdyt vallankaappaukset eivät ole johtaneet yhteiseen hyvään perustuvaan hallintoon, vaan harvainvaltaan, jossa muutamat ovat hyväksikäyttäneet monia. Mao Zedongin Kiina on eräs viime vuosisadan varoittavampia esimerkkejä.

Neuvostoliittoa rautaisella kädellä hallinnut Josef Stalin ja Kiinaa kuristusotteessaan pitänyt Mao olivat raakoja diktaattoreita, joiden tekemät päätökset johtivat kymmenien miljoonien ihmisten kuolemaan (satojen, jos sodat lasketaan mukaan). Adolf Hitleristä puhutaan meillä eniten, vaikka myös Stalinia ja Maoa olisi syytä tarkastella enemmän. Tämä suurin piirtein samoihin aikoihin hallinnut kolmikko kuuluu maailmahistorian pahimpien rikollisten joukkoon. Holokausti, Ukrainan nälänhätä ja suuri harppaus olivat valtavia katastrofeja, joista meidän pitäisi tietää ja joista meidän pitäisi yrittää ottaa opiksi.

Suurta harppausta edelsi pieni harppaus, jolloin suoritettiin maltillisempia taloudellisia uudistuksia, ja sen jälkeen alkoi kulttuurivallankumous, jolloin kommunistista johtoa suuren harppauksen aikana kritisoineita tahoja vangittiin ja tapettiin.

On yleisessä tiedossa, että kommunistisissa maissa käytäntöön sovellettava ”tarkoitus pyhittää keinot” -ajattelu tarkoittaa ihmisten uhraamista aatteen alttarilla. Maon yhteiskuntamalli perustui Lenin kuuluisaan tokaisuun, jonka mukaan ainoastaan työtä tekeville voi antaa leipää. Kiinassa syntyikin Neuvostoliiton tyylinen hirviöyhteiskunta, jossa naisilla, lapsilla, vanhuksilla, vammaisilla, sairailla ja muulla vähemmän työtä tekevällä väellä ei ollut minkäänlaista ihmisarvoa. Darvinistinen lähestymistapa oli peräisin lähimenneisyydestä, jossa Mao oli joukkoineen selviytynyt pitkästä ja verisestä sisällissodasta, ja onnistunut kaappaamaan vallan periviholliseltaan Tšiang Kai-šekiltä. Vallan makuun päästyään Mao keksi koko joukon katastrofiin johtaneita uudistuksia.

Kiina on valtava maa ja suuren harppauksen käynnistyessä maassa oli valtava määrä potentiaalisia työläisiä. Kenenkään ei annettu laiskotella. Kaikki kynnelle kykenevät lähetettiin pelloille ja tehtaisiin. Työstä kieltäytyneet tai työhön kykenemättömät suljettiin vankileireihin tai tapettiin. Neuvostoliitossa tai Kiinassa ei tosiaankaan ollut lainkaan työttömyyttä, mutta nollatyöttömyys saavutettiin raa'in menetelmin. Ihminen suostuu kyllä tekemään työtä, jos häntä uhataan väkivallalla, mutta työn jälki ei tällöin ole parasta mahdollista. Suuri harppaus johti räjähdysmäisesti lisääntyneeseen tuotantoon, mutta tavara oli poikkeuksetta heikkolaatuista. Tiettyyn tehtävään kouluttautumisen, logistiikan ja terveen järjen käyttämisen kaltaiset seikat olivat Maolle ja hänen kanssahallitsijoilleen käsittämättömiä asioita. Kiina joutui retuperälle.

WikiPedian mukaan harppauksen ”aikana nälkään arvioidaan menehtyneen 14–43 miljoonaa henkeä, ja kymmenet miljoonat lapset jäivät syntymättä”, mutta Dikötter päätyy kirjassaan suurempaan lukemaan. Hänen mukaansa harppauksessa ja sen aiheuttamassa nälänhädässä kuoli vähintään 45 miljoonaa ihmistä. Kuolleiden määrä on joka tapauksessa valtava, vaikka Kiina pyrkiikin edelleen parhaansa mukaan piilottelemaan tapausta käsitteleviä arkaluontoisempia asiakirjoja. Maon henkilökultti ei kaikeksi onneksi elä yhtä vahvana kuin vielä jokin aika sitten, joten Dikötter pääsi Kiinaan tekemään laajamittaista tutkimusta. Hänen kirjansa vahvistaa näkemystä, jonka mukaan kommunismissa kukaan ei ole koskaan vastuussa mistään, vaikka sen alaisuudessa inhimillisiä katastrofeja tapahtuu tämän tästä.

The Mars Voltan konsertista

2011-11-07T15:31:00.003+02:00

(Tämä merkintä on alkujaan Illuusioon kirjoitettu konserttiarvio.)

--

Vihaiset bänditreenit

(The Mars Volta Helsingin The Circuksessa 3.7.2011)

The Mars Volta tunnetaan energisenä ja vaikeana yhtyeenä. Se soittaa vaikeasti määriteltävää musiikkia, joka on sekoitus progressiivista rockia, hardcore-punkia ja monia muita tyylejä. Heidän levyillään lauletaan englantia ja espanjaa, eikä suurinta osaa heidän lauluistaan voi todellakaan kutsua helpoksi kuunneltavaksi. Tinkimättömyydestään huolimatta The Mars Volta nauttii kohtalaista taloudellista menestystä.

Yhtyeen sunnuntainen Helsingin konsertti oli odotetun energinen ja vaikea. Energinen siksi, että solisti Cedric Bixler-Zavala poukkoili tuttuun tyyliinsä ympäri lavaa, kitaristi Omar Rodríguez-López piiskasi kitaraansa riivattuna ja muu yhtye soitti parhaimmillaan kuin viimeistä päivää. Vaikea konsertti oli siksi, että suurin osa settilistasta koostui uusista ja vielä julkaisemattomista kappaleista. Näistä peräti viisi (I'm Not Running Away, The Whip Hands, Trinkets Pale The Room, Walk The Plank ja Traps In The Cellar) kuultiin ensimmäistä kertaa livenä, ja lauluista kaksi muistutti bändille varsin epätyypillisiä balladeja.

Haastava lauluvalikoima johti siihen, ettei suurin osa yleisöstä tuntenut kappaleita eikä konsertista näin ollen muodostunut The Mars Voltan konserteille tyypillistä riehakasta elämystä. Yleisö kuunteli kädet puuskassa, kohteliaasti ja keskittyneesti. Vauhtiin päästiin vasta lopussa, kun Inertiatic ESP -hitti sai yleisön puimaan nyrkkejään, sitä seuranneessa The Widow kuultiin yhteislaulua ja viimeisenä soitettu Goliath oli kaikin puolin vauhdikas kokemus. Sitten keikka loppuikin.

Esiintymispaikka ei ollut paras mahdollinen. The Circus tunnetaan yökerhona, eikä diskomainen miljöö ole paras mahdollinen paikka The Mars Voltan kaltaiselle vihaiselle yhtyeelle. Tavastia olisi mielestäni ollut kaikin puolin parempi valinta.

Uusien laulujen kuuleminen oli herkkua kaltaiselleni pitkän linjan The Mars Volta -fanille, joka oli kuullut yhtyeen parhaat vanhat kappaleet jo vuonna 2008 Milanossa. Silloinen konsertti oli energisyydessään vertaansa vailla. Suurin osa The Circukseen saapuneista ihmisistä oli kuitenkin selvästi näreissään, että yhtye keskittyi soittamaan lähinnä tuoretta materiaalia.

Yhdestä asiasta kaikki olivat samaa mieltä: konsertti oli liian lyhyt. The Mars Volta soitti tavallisen rock-keikan verran, eli noin puolitoista tuntia. Yhtye on tuttu kolmen tunnin paremmalle puolelle venyvistä eeppisistä konserteistaan, joissa mennään alusta loppuun kaasu pohjassa. Vauhti oli päällä nytkin, mutta menon ollessa kovimmillaan soitto loppui yllättäen. Äänekkäästi vaadittua encoreakaan ei kuulunut.

The Mars Volta oli tätä ennen soittanut Suomessa vain kahdesti, vuoden 2003 Provinssirockissa ja vuonna 2008 Red Hot Chili Peppersin lämmittäjänä. The Circuksessa yhtyettä kuultiin ensimmäistä kertaa Suomessa klubikeikalla. Kokemus oli kaksijakoinen. Virkamiesmäiseksi The Mars Voltaa ei sentään kehtaa haukkua, mutta kaikesta näki, että vasta alkaneen kiertueen paukkuja säästeltiin isompiin esiintymisiin. Yhtye soittaa seuraavaksi muun muassa Venäjällä, Espanjassa ja Isossa-Britanniassa. Toivottavasti The Mars Volta tulee Suomeen uudestaan

--

Nämä kuultiin:

I'm Not Running Away *
The Whip Hands *
Trinkets Pale The Room *
Walk The Plank *
Dyslexicon *
Traps In The Cellar *
Broken English Jam
Inertiatic ESP
The Widow
Goliath

(* = uusi kappale)

--

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Tree of Lifesta

2011-11-01T12:58:00.013+02:00

Terrence Malickin Tree of Life palkittiin Cannesin elokuvafestivaalien tämänvuotisella Kultaisella palmulla. Pysti meni oikeaan osoitteeseen, mutta se olisi pitänyt antaa amerikkalaisauteurille hänen aiemmista elokuvistaan, kuten Julma maa (1973) tai Onnellisten aika (1978), ei tästä uutuudesta. Tree of Life onnistuu reilussa kahdessa tunnissa kertomaan maapallon tähänastisen historian, joten melkoisesta vyörytyksestä on kysymys. Elokuvassa ollaan isojen kysymysten äärellä, eikä sen saama ristiriitainen vastaanotto ole aiheen ja sen toteutuksen huomioiden ollut yllätys. Jotkut ovat vakuuttuneet Tree of Lifen erinomaisuudesta, toiset pitävät sitä käsittämättömänä roskana. Totuus lienee tässä välissä.

Juho Siro pitää Tree of Lifea vaikuttavana luomiskertomuksena, Tuukka Tomperin mielestä Malickin kuvakieli on puolestaan maneerista ja liian tyyliteltyä. Molempia näkökantoja on helppo ymmärtää. Tree of Lifessa kuljetaan samanaikaisesti kahta tarinalankaa, joista ensimmäisessä kuvataan päähenkilöiden elämää ja toisessa maapallollamme tapahtuneita maantieteellisiä muutoksia. Juonet on leikattu toisiinsa tyylillä, joka tuo mieleen runollisen musiikkivideon ja Tony Scottin huonot toimintaelokuvat. Lukemattomien leikkausten ja välähdysten taustalla kuullaan tosin eteeristä klassista musiikkia, joten Malick ei kuvaa toimintaa, vaan yrittää rauhoittaa. Kaikella elämällä on hänen mielestään tarkoituksensa.

Nostan Malickille hattua, sillä hän on David Lynchin, Pedro Almodóvarin ja Lars von Trierin ohella viimeisiä omalaatuisia mainstream-ohjaajia. Heidän elokuvansa pyörivät suurissa teattereissa, vaikka suurin osa niiden katsojista ei ymmärrä näkemästään hölkäsen pöläystä. Tree of Lifen näytöksestä lähti muutama ihminen kesken kaiken pois, ja heidän reaktioistaan pystyi päättelemään, että he pitivät Malickin elokuvaa loukkaavan käsittämättömänä. Lähtijät tuskin lukevat runoutta.

Tree of Lifen luomiskertomus olisi kaivannut viilausta. Laavan pulppuamisen, veden virtauksen ja auringon välkkeen kaltaiset kuvat tuovat mieleen isobudjettisen luontodokumentin Planeettamme maa, eikä niitä kaikessa vaikuttavuudessaankaan jaksa katsoa kovinkaan pitkään. Avaruuteen sijoittuvat kohtaukset, joissa Malick esittelee kierteisgalaksien kaltaisia ihmeitä, tuntuvat erityisen päälleliimatuilta, eikä Jumalan etsiminen tai pelkkä ihmettely riitä mielestäni niiden perusteluiksi.

Näyttelijöistä Brad Pitt on loistava, kuten myös hänen vaimoaan näyttelevä Jessica Chastain, eikä heidän pojistaankaan löydy pahaa sanottavaa. Harvoin näkee itse asiassa näin taitavia lapsinäyttelijöitä. Kaartin ongelmatapaus on hieman yllättäen Pittin hahmon aikuistunutta poikaa Jackia esittävä Sean Penn. Penn on loistava näyttelijä, mutta hän tekee Tree of Lifessa erään myöhäisuransa huonoimmista rooleista.

Malickin elokuva pyrkii kertomaan lapsuuden ihmeistä, jotka ihminen aikuistuessaan onnettomuudekseen menettää, mutta muodikkaissa vaatteissa ja hyväpalkkaisessa työssä kituuttava Jack ei onnistu saamaan katsojien sympatiaa puolelleen. Erityistä vaivaannusta aiheuttaa kohtaus, jossa aikuistunut Jack kohtaa isänsä, äitinsä ja nuoremman itsensä paratiisillisella rannalla. Se on kaikesta päätellen tarkoitettu hetkeksi, jossa hahmot ja katsojat ymmärtävät kuuluvansa ihmiskunnan päättymättömään ketjuun, mutta lopputulos on pitkästyttävä.

Pidin Malickin aiemmasta tuotannosta suuresti, mutta Tree of Life aiheutti ristiriitaisia tunteita. Ihailin toisaalta kuva- ja äänimaailman kauneutta, sekä Pittin vivahteikasta näyttelyä, mutta elokuva vaikutti kaikesta kauneudestaan huolimatta väkinäiseltä. The New Worldin (2005) luontokuvaus oli vaikuttavampaa. Tree of Life on mahtipontinen elokuva, joka kärsii huomattavista ongelmista. Runollisessa kerronnassa ei ole mitään vikaa, mutta Tree of Life olisi hyötynyt yksinkertaisemmasta (eli tavanomaisemmasta) kerronnasta. Elokuvan alkuperäisversio oli tiettävästi kahdeksan tunnin mittainen. Maailman historiaa ei voi lyhyesti kertoa, joten Malickin olisi ehkäpä pitänyt valita yksinkertaisempi aihe.

Ry Cooderista

2011-10-24T12:39:00.007+03:00

Yhdysvalloista puhutaan paljon pahaa, ja syystä, mutta samaan aikaan kaikki tietävät parhaan musiikin tulevan sieltä. Kulttuurien sulatusuunissa on syntynyt populaarimusiikin tekemiselle hedelmällinen ympäristö. Näin on ollut 1900-luvun alussa, jolloin Tin Pan Alleyn kulmilla tehtailtiin lukemattomia blues-, jazz- ja country-klassikkoja, 1920-luvulla, jolloin yhdysvaltalainen blues valtasi maailmaa, 1930-luvulla, jolloin levytettiin upeaa jazzia, ja 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin syntyi periamerikkalainen ilmiö nimeltä rock and roll. Viimeistään tätä seuraavalla vuosikymmenellä syntynyt ja ympäri maailmaa levinnyt vastakulttuuri siivitti populaarimusiikin huomattaviin taiteellisiin korkeuksiin, ja teki samalla amerikkalaisesta pop- ja rock-musiikista osan yleismaailmallista tietoisuutta.

Tämän vuosituhannen parasta musiikkia tekevät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samat vanhat parrat, jotka aloittivat muusikonuransa 1960- ja 1970-luvuilla. Heihin kuuluu sellaisia pop- ja rock-musiikin ikoneita, kuten Bob Dylan, Bruce Springsteen ja Tom Petty. Ry Cooderista puhutaan vähemmän, vaikka hän lukeutuu kaikkien aikojen parhaisiin kitaristeihin. Rolling Stone -lehti arvosti Cooderin kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi kitaristiksi, ja kitaroita valmistavan Gibsonin vastaavalla listalla suuren yleisön keskuudessa vähemmän tunnettu ja Jimi Hendrixin veroinen Cooder ylsi sijalle 32.

Cooder soitti 1960- ja 1970-luvuilla taiteellista huippukauttaan eläneiden muusikkojen, kuten Captain Beefheartin ja The Rolling Stonesin kanssa. Jälkimmäisestä yhtyeestä hänet potkittiin, kun Keith Richards ei halunnut yhtyeeseensä Cooderin kaltaista virtuoosia. Seuraavalla vuosikymmenellä Cooder keskittyi tehtailemaan mainioita elokuvasoundtrackeja, joista mainitsemisen arvoisia ovat ainakin hänen Southern Comfortiin (1981), Parix, Texasiin (1985) ja Crossroadsiin (1986) tekemänsä kappaleet. Cooder on jäänyt vaille aikalaistensa (ja monien huonompien soittajien) kirkasta sädekehää, koska hän ei ole tehnyt itsestään suurta numeroa. Hän on tyytynyt vähäisempiin rooleihin, ja ollut mielellään taustasoittajana, tehnyt elokuvasoundtrackeja ja toiminut tuottajana.

Cooderin oma musiikki on hyvin amerikkalaista. Siinä kuulee muun muassa afrikkalaisia, kuubalaisia ja meksikolaisia vaikutteita, joten hänen laulunsa edustavat parasta mahdollista monikulttuurisuutta. Juuri yhdysvaltalainen populaarimusiikki on onnistuneimmin yhdistellyt eri kulttuurien parhaita puolia. Into the Purple Valley -levyllään (1972) Cooder coveroi muun muassa Johnny Cashin ja Woody Guthrien yhteiskunnallisia lauluja, mutta lisäsi tulkitsemaansa vakavahenkiseen musiikkiin afrikkalaisia, karibialaisia ja eteläamerikkalaisia rytmejä. Hänen kuusi vuotta myöhemmin julkaisemansa albumi Jazz vei puolestaan historialliselle matkalle jazzin historiaan, ja osoitti, että poprockia ja jazzia voi yhdistää onnistuneesti. Vuoden 1979 erinomaisella Bob till You Drop -levyllä Cooder tulkitsi puolestaan varhaisia R&B- ja rock-klassikoita, kuten Elvis Pressleyn Little Sisteriä, ja onnistui erinomaisella soitollaan tuomaan kappaleisiin uusia vivahteita.

1990-luvulla Cooder paneutui muun muassa afrikkalaisen (Ali Farka Touré) ja kuubalaisen (Buena Vista Social Club) musiikin tuottamiseen ja tekemiseen tunnetuksi. Tästä työstään hänet palkittiin Grammylla, joka vastaavien amerikkalaisten tunnustusten tavoin menee toisinaan oikeaan osoitteeseen.

Cooder piti pitkään taukoa soololevyjen äänittämisestä, mutta vajaan kahden vuosikymmenen hiljaiselo päättyi tällä vuosituhannella ilmestyneeseen albumiryppääseen. Chávez Ravine (2005), My Name Is Buddy (2007), I, Flathead (2008) ja Pull Up Some Dust And Sit Down (2011) ovat teemalevyjä, jotka käsittelevät eri näkökulmista Yhdysvaltojen yhteiskunnallisia ongelmia. Cooderia on välillä moitittu menneessä ajassa eläväksi dinosaurukseksi, mutta viimeistään hiljattaiset levyt osoittavat hänen voivan halutessaan myös olla ajankohtainen. Kritiikki on joka tapauksessa turhaa, sillä kaikki hyvän musiikin ystävät tietävät, että parhaat laulut on jo äänitetty. Helmet löytyvät menneisyydestä.

Populaarimusiikki ei ole kuitenkaan missään nimessä menettänyt elinvoimaansa, sillä kuten Cooderin koko tuotanto osoittaa, jo olemassa olevaa musiikkia voi edelleen tulkita uudestaan raikkaalla tavalla.

Penkkiurheilusta

2011-10-17T13:06:00.004+03:00

Timo Vihavainen kirjoitti taannoin blogissaan, että jalkapallon tai muun joukkueurheilun seuraaminen on tuomittavaa, tai vähintään typerää käytöstä. Hän mainitsee pitävänsä penkkiurheilun kaltaista leikkiä tärkeänä, ja siteeraa hyväksyvään sävyyn leikin roolia yhteiskunnassa korostanutta kulttuurihistorioitsija Johann Huizingaa, mutta vertaa samassa blogitekstissään urheilukatsomoa möliseviin apinoihin.

Vihavainen kertoo totuudenmukaisesti, että entiset akateemiset piirit vaikenivat urheilusta jyrkästi, koska häpesivät siihen kuuluvaa eläimellisyyttä, mutta nykyään jalkapalloa ja muuta populaarikulttuuria seurataan suu vaahdossa. En häpeä myöntää kuuluvani itse jälkimmäiseen ryhmään. Yleisurheilusta en perusta, mutta pyrin seuraamaan jalkapalloa ja jääkiekkoa mahdollisimman tarkasti. Näiden lajien joukkueiden ottelut rytmittävät elämääni ja antavat sille ylimääräistä merkitystä. Seuraan kannattamieni joukkueiden edesottamuksia mahdollisimman runsaasti, ja kuulun myös siihen Vihavaisen tuomitsemaan joukkoon, jonka mukaan nämä joukkueet lukeutuvat elämää suurempiin asioihin. Urheilijoiden yksityiselämä ei tosin minua kiinnosta.

Vihavainen pitää urheiluseurojen kannattamista ja niiden pelaajiin samaistumista infantiilisina leikkinä, jolle ei ole sijaa kypsässä yhteisössä. Hänen mukaansa leikki on nykyään ”tasa-arvoinen osa todellisuutta ja vasta aikuistuminen tekee mahdolliseksi sen asettamisen uuteen perspektiiviin.” Kypsymistä ei kuitenkaan tapahdu. Elämme Vihavaisen mukaan toivottoman infantiilisessa maailmassa, jonka tunnusmerkkejä esimerkiksi rock-musiikin ja jalkapallon meissä aiheuttamat tunteenpurkaukset ovat. Urheilun ammattimaistuminen, kaupallistuminen ja sen suosion räjähdysmäinen lisääntyminen saa Vihavaiselta tylyn tuomion. Hänen mukaansa kyseessä on jälleen yksi lisäesimerkki länsimaisen kulttuurin alennuksesta.

Vihavainen kirjoittaa, että kun "katsoo katuyleisön reaktioita jonkin suuren ottelun ratkettua, tuskin tarvitsee tutkimuksia osoittamaan havaittujen käyttäytymismallien primitiivisyyttä. Oman egon katteeton pönkittäminen ja vastustajien demonisointi saavuttavat yhä uudelleen absurdit mittasuhteet. Mielipuolinen mekastus ja riehunta, suunnitelmalliset ja spontaanit väkivallanteot, sanalla sanoen äärimmäisen lapsenomainen käytös sisältää paljon sellaisia aggressiivisia primitiivireaktioita, joita mikään sivistynyt yhteiskunta ei voi hyväksyä normaalioloissa.” Kyse on yleistyksestä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, ja lähes aina ihmisten kokoontuessa sankoin joukoin tiedossa on päihtymistä, roskaamista, väkivaltaa ja mekastusta. Tämä pätee ainakin rock-festivaaleihin tai muihin tapahtumiin, joissa ihmisten käytöstä ei joko haluta tai pystytä kontrolloimaan millään tavalla.

Jalkapallo-ottelu on kuitenkin tässä mielessä rock-festivaalin vastakohta. Suuren luokan jalkapallokamppailu on hallittu tapahtuma, jossa hintavat liput hankkineilla katsojilla on omat numeroidut istuimensa, jossa olutta ei useimmiten tarjota kuin anniskelualueilla, ja jossa poliisit sekä muut järjestyksenvalvojat huolehtivat katsojien turvallisuudesta. Katsomoissa on turvallista. Kannattaa saa, eikä intohimonkaan osoittamista ole kielletty, kunhan kannattaessaan ja joukkueensa edesottamuksista intoillessaan ei vahingoita ketään muuta. Vahinkoja tapahtuu, mutta niistä on poikkeuksetta tiedossa porttikielto tai oikeusjuttu. Kyseessä on varsin terve tapa purkaa arkielämässä kasaantuvaa stressiä.

Edellinen pätee niihin Euroopan maihin, joissa jalkapallolla on pitkät perinteet ja joissa urheilua käydään sankoin joukoin seuraamassa. Meillä Suomessa tilanne on toinen. Jokainen suuren luokan urheilutapahtuma aiheuttaa järjestäjille valtavia ongelmia, joita ei voida selittää pelkästään penkkiurheilukulttuurin puutteella, vaan jotka johtuvat tapahtumien onnettomasta organisoinnista. Ongelmia ilmenee etenkin meikäläisessä jalkapallossa. Ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin, kun suurien urheilujuhlien järjestäminen on puuhastelun tasolla. Niinpä vaikka suomalaiset ovat urheilukansaa, ja vaikka meillä on selvää tilausta kaikenlaisille urheilutapahtumille, niin organisoinnin puolesta homma ei aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Vihavainen vihjaa blogikirjoituksessaan tietysti myös otteluiden ulkopuolisiin tapahtumiin, kuten kaduilla tai kuppiloissa tapahtuviin ja jalkapallon motivoimiin väkivallantekoihin. Nämä ovat tietysti tuomittavia asioita. Sekä stadioneiden sisäinen että niiden ulkopuolinen väkivalta on kuitenkin vähentynyt viime vuosikymmenien aikana huomattavasti. Ennenhän oli vielä jäsenmäärältään suuria ja pahamaineisia huligaanikannattajaryhmiä, jotka käyttivät jalkapalloa tekosyynä kaikkeen rikolliseen toimintaa, mutta nyt huliganismi on lähinnä marginaali-ilmiö. Äänekkäimmät fanit on aivan oikein järjestetty omiksi kannattajakatsomoikseen, jossa he voivat mielin määrin heilutella lippujaan, polttaa soihtujaan, huudella solvauksiaan ja laulaa laulujaan. He luovat otteluihin tunnelmaa, eli Vihavaisen sapekkaasti kritisoimaa vääränlaista kulttuuria, mutta tästä ”mielipuolisesta mekastuksesta” syntyy myös paljon hyvää, kuten näyttäviä katsomolakanoita. Kannattaminen on parhaimmillaan karnevalistista, pahimmillaan mellakanomaista, mutta yleensä rauhallista toimintaa.

Olen käynyt katsomassa monia jalkapallo-otteluita ympäri maailmaa, enkä ole koskaan joutunut minkäänlaisiin ongelmiin tai tuntenut oloani millään lailla uhatuksi. Täysissäkin katsomoissa on vallinnut intohimoisen positiivinen tunnelma. Oman joukkueen hävitessä ollaan tietysti pettyneitä, mutta kannattajat sortuvat hyvin harvoin ylilyönteihin.

Olen seurannut pallon potkimista eurooppalaisissa kulttuurikaupungeissa, kuten Firenzessä, Pariisissa ja Madridissa, ja tapittanut urheilun lisäksi myös taidemuseoiden seinillä roikkuvia maalauksia. Kulttuurin eri muodot eivät sulje toisiaan pois. Arvotan suuria taideteoksia ja jalkapallopelissä tehtyjä hienoja maaleja luonnollisesti eri tavalla, koska ne kuuluvat täysin toisenlaisiin maailmoihin, mutta mikään ei estä minua arvostamasta molempia. Vihavainen on todennäköisesti sitä mieltä, että massoja houkuttelevat urheilutapahtumat vievät heidän huomionsa pois elämän todella tärkeiltä asioilta, kuten oopperalta, teatterilta ja kirjallisuudelta, mutta massat eivät nähdäkseni ole koskaan olleet erityisen kiinnostuneita suuresta taiteesta.

Siinä olen puolestaan Vihavaisen kanssa samaa mieltä, että kaikella leikillä on aikansa ja paikkansa. Samaten pidän vääränä sitä käsitystä, että kaikkia mahdollisia asioita, kuten pop-levyä ja oopperaa, pitäisi arvottaa samalla tavalla. Tasapäistäminen ei ole oikein. Olen kirjoittanut tässä blogissa terveestä elitismistä, ja peräänkuulutan sitä edelleen, mutta myös massoille pitää antaa välillä tunnustusta. Laput silmillä eteenpäin ravaavat väkijoukot osuvat nimittäin välillä myös oikeaan paikkaan. Näin on elämää suurempaa draamaa tarjoavan jalkapallon kohdalla.

Roskaamisesta

2011-10-10T08:47:00.005+03:00

Theodore Dalrymple kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Isossa-Britanniassa räjähdysmäisesti lisääntyneestä roskaamisesta. Ongelma ei ole meille suomalaisille kovin tuttu, sillä olemme tottuneet jätehuoltomme toimivuuteen, sekä hyviin tapoihin, mutta talouskriisin pitkittyessä mekin voimme joutua tottumaan roskaamisen lisääntymiseen. Dalrymplen Litter on pitkä essee, jossa kirjoittaja pohtii omaa suhdettaan roskaamiseen ja kaikkialle hänen kotimaahansa levinneisiin jätteisiin. Heti kirjan alussa tehdään roskien määrään liittyvä hälyttävä huomio: ”Vaimoni epäilee minun toisinaan liioittelevan, mutta nyt hän vahvisti, ettei tämänkertainen käsitykseni ollut dyspeptinen tai johtunut vääristyneestä maailmankuvasta. Hän vahvisti, että roskien määrä on, käyttääkseni jo kauan sitten merkityksensä lähes kokonaan menettänyttä sanaa, uskomaton.” (s. 8)

Litterissä argumentoidaan, että Ison-Britannian kaupunkeja, kyliä ja maaseutua rumentava valtava roskamäärä ei johdu niinkään roskia keräävien tahojen ammattitaidottomuudesta, tai vaikkapa esimerkiksi roskakorien liian vähäisestä määrästä, vaan tapojen turmeluksesta. Roskaaminen on Dalrymplelle vertauskuva kautta linjan tapahtuneelle kulttuuriselle alentumiselle. Ison-Britannian kaltaisessa entisessä maailmanvallassa tämä on sekä ymmärrettävä että hälyttävä ilmiö. Maa on täysin epäonnistunut pyrkimyksessään muodostaa toimiva hyvinvointivaltio. Asiat ovat menneet pieleen pidemmän aikaa, ainakin 1960-luvulta lähtien, eikä valtiolla tunnu olevan muuta ratkaisua lisääntyvään tyytymättömyyteen kuin valvonnan jatkuva lisääminen. Dalrymple huomauttaa, että Isossa-Britanniassa on kaikista maailman turvakameroista kolmannes.

Hyvinvointiyhteiskunta pyörii paperilla, sillä ainakin toistaiseksi rahaa on riittänyt sosiaaliturvaan ja muihin yhteiskunnallisen rauhan ylläpitämiseksi välttämättömiin maksuihin. Taannoiset mellakat kuitenkin osoittivat, että pinnan alla kytee jotain hyvin ikävää. Yksilöllisyyttä korostava hedonistinen elämäntapa on Dalrymplen mielestä johtanut siihen, että roskien jättäminen tienposkeen tuntuu useimmista ihmisistä heidän oikeudeltaan. He ajattelevat yhden vaivaisen tien poskeen heitetyn käärepaperin olevan mitätön asia, mutta kaikkien toimiessa samoin tuloksena on valtava määrä jätettä. Yhä kiireisemmäksi muuttunut elämä on puolestaan johtanut siihen, että ihmiset syövät huomattavan paljon ollessaan liikkeellä. Isoa-Britanniaa rumentavista roskista suurin osa onkin roskaruokapaketteja, sokerivesipulloja ja suklaapatukoiden kääreitä.

Dalrymple kirjoittaa analysoivalla, provosoivalla ja ironisella tyylillä, jota käyttää suomalaisista muun muassa historioitsija ja Dalrymplen hengenheimolainen Timo Vihavainen. Liberaalit hyssyttelevät Dalrymplen mukaan roskaamisesta, koska he haluavat uskoa demokratian pätevän kaikkeen, myös käärepaperien heittelemiseen kadulle. Roskaamisen kieltäminen olisi näin ollen loukkaus ihmisoikeuksia kohtaan: ”Varma keino leimautua Kansan Viholliseksi on ehdottaa ihmisten voivan käyttäytyä omasta halustaan huonosti. Taustalla toimii nimittäin jokin heistä riippumaton voima, joka on löydettävä, että heidät pystytään vapauttamaan vastuusta.” (s. 50) Pidämme näin ollen yllä illuusiota, että roskaava ihminen on uhri, vaikka tiedämme aivan hyvin hänen olevan syyllinen yhdessä hänen elämänsä liian helpoksi tehneen yhteiskunnan kanssa.

Tommi Parkko: Kirjoita runo

2011-10-08T14:43:00.004+03:00

Abckiria

Tommi Parkko: Kirjoita runo, tietokirja, Avain 2011

Tommi Parkko tunnetaan runouden moniottelijana. Tällä kertaa hän on päättänyt täyttää erään kirjallisen tyhjiön tekemällä aloittelijoille suunnatun runojen kirjoittamisen oppaan. Vastaavia teoksia ei Suomessa ole monta. Esimerkkeinä Parkko mainitsee Risto Ahdin ja Markku Toivosen Runouden kuntokoulun (1988) ja Heikki Salon laulujen sanoittamista käsittelevän Kahlekuningaslajin (2006). Muuten markkinoilla on lähinnä runojen lukemiseen suunnattuja oppaita, kuten Väinö Kirstinän Runo ja lukija (1971).

Kirjoita runo lähtee liikkeelle perusasioista. Sen alussa käsitellään runouden ominaispiirteitä, joiden avulla runon pystyy tunnistamaan muiden tekstien joukosta. Tämän osion lopuksi muistetaan tietenkin asiaankuuluvasti mainita, että (melkein) mikä tahansa voi loppujen lopuksi olla runoutta.

Parkon mielestä runoilijan on hyvä osata perusasiat, eikä hän tästä syystä säästele sanojaan puhuessaan kuvallisuudesta, rytmistä, topografiasta ja muusta teoriasta. Koska runoilijaksi ei kuitenkaan tulla kuin kirjoittamalla, niin Kirjoita runo sisältää runsaasti käytännön harjoituksia. Niissä kehotetaan esimerkiksi tehtailemaan teksti, jossa on alkusointuisuutta tai loppusointuisuutta. Näiden avulla pääsee varmasti runojen rustaamisen alkuun, vaikka Parkon runsaasti käsittelemä teoria tuntuisikin vieraannuttavalta.

Aloittelevalle runoilijalle kaikkein hyödyllisin on kuitenkin osio nimeltä Runomaailma. Se käsittelee kustannusmaailman, kulttuurilehtien, antologioiden, kilpailujen, Internetin, luovan kirjoittamisen opettamisen ja apurahojen ihmeellistä maailmaa. Useinhan nämä asiat opitaan kantapään kautta, mutta Parkko kirjoittaa taitojen harjoittamisesta, julkaisumahdollisuuksista ja taloudellisen tuen saamisesta hyvin esimerkein ja ammattitaidolla. Kyllä tälle oppaalle on tarvetta.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

J.G. Ballard: Uponnut maailma

2011-10-08T14:38:00.002+03:00

Paluu tulevaisuuteen

J.G. Ballard: Uponnut maailma, romaani, Jalava 2011 (Mika Renvall suom.)

Muutama vuosi sitten kuollut J.G. Ballard on eräs 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Hän ennusti romaaneissaan juuri ne ongelmat ja katastrofit, joista yhteiskuntamme kärsii tänä päivänä. Hän aavisti esimerkiksi aivan oikein, että 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa ihmisten ongelmat liittyvät lähinnä henkiseen elämään. Länsimaiden asukkailla on yllättävän suuria vaikeuksia sopeutua maailmaan, jossa taloudellinen hyvinvointi on ennennäkemättömän korkealla tasolla. Uskonnon katoaminen on puolestaan johtanut arvotyhjiöön, kun elämä on äkkiä menettänyt merkityksensä.

Ballardin laajasta tuotannosta löytyy esimerkiksi sotaa (Auringon valtakunta), seksuaalisia poikkeamia (Crash) ja ylikierroksilla käyvää kaupallistumista (Kingdom Come) käsitteleviä teoksia. Hänen kirjansa ovat fiktiota, mutta niissä kaikissa on sama filosofis-esseistinen ote. Ballardin näkemyksen mukaan teknologinen kehitys johtaa ihmiskuntaa kohti tuhoa. Syy ei ole teknologiassa itsessään, vaan siinä kuinka olemme sitä käyttäneet.

Ballardin romaaneissa yhteiskunta on tavalla tai toisella rappeutunut. Myöhemmissä kirjoissaan Ballard syyttää rappeutumisesta ihmistä itseään, mutta uran alkuvaiheessa vaikeuksiin löytyi muitakin syitä. Uransa alussa hän seurasi ajan henkeä ajattelemalla luonnonkatastrofien olevan suurin mahdollinen uhka. Pitkään suomentamista odottaneessa Uponneessa maailmassa auringonpilkut ovat aiheuttaneet valtavia tulvia ja muuttaneet maailman asuinkelvottomaksi viidakoksi.

Uponneen maailman keskiössä on ajatus käänteisestä evoluutiosta. Kun olosuhteet muuttuvat radikaalisti, niin ihminen palaa Ballardin mukaan nopeasti aiempaan eläimellisyyteensä. Eräs romaanin henkilöistä pohtiikin ääneen muistavansa kaikki näkemänsä laguunit ja suot, vaikka hänellä ei olekaan niistä tietoisia kokemuksia. Ballard on parhaimmillaan ihmisen sisäisten kokemusten kuvaajana. On kiinnostavaa ajatella mahdollisia alitajuisia muistoja ja pelkoja, joita olemme esi-isiltämme perineet.

Uponnut maailma julkaistiin vuonna 1962, kirjoittajansa ollessa 32-vuotias. Kokemattomuus näkyy pinnallisina henkilöhahmoina ja epäuskottavina juonenkäänteinä. Romaanin päähenkilö on psykologi, joka tarkkailee itseään, muita ihmisiä ja ympäristöään samaan tapaan kuin hyönteisiä analysoiva tutkija. Tämä estää lukijaa samaistumasta sivuilla seikkaileviin hahmoihin, mutta antaa toisaalta sijaa luonnonkatastrofeihin liittyville pohdinnoille. Millaisia hirveyksiä tapahtuisi, jos lämpötila nousisi nopeasti ja pysyvästi sietämättömän korkeaksi? Pystyisimmekö sopeutumaan sellaiseen maailmaan?

Uponnut maailma on Ballardin ensimmäinen romaani. Se ei ole hänen parhaita kirjojaan, mutta kyseessä on yhtä kaikki hänen myöhemmän tuotantonsa ymmärtämisen kannalta tärkeä työ. Romaanin julkaissut Jalava ansaitsee hatunnoston, sillä suuret kustantamot eivät ole katsoneet tarpeelliseksi suomentaa tätä teosta. Uponnut maailma sisältää avaimen, joka käy muun muassa Crashin, Concrete Islandin ja Tornitalon muodostamaan lukkoon.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Henry Bacon: Väkivallan lumo

2011-10-08T14:34:00.003+03:00

Pommia niskaan

Henry Bacon: Väkivallan lumo, tietokirja, Like 2010

Henry Bacon on Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen prosessori. Kirjassaan Väkivallan lumo Bacon käsittelee sitä kuinka elokuvaväkivaltaan on eri aikoina suhtauduttu. Tutkimukselle on tilausta, sillä aihetta ei ole Suomessa juuri käsitelty.

Bacon lähestyy elokuvaväkivaltaa psykologisesta näkökulmasta. Estetisointi sivuutetaan, kun kirjoittaja käsittelee fiktiivistä väkivaltaa henkisestä perspektiivistä. Toinen kirjan lähtökohdista on nostaa kaikki väkivaltaa sisältävät elokuvat ikään kuin samalle viivalle. Bacon ei ota kantaa esittelemiensä filmien taiteellisiin ansioihin, vaan käsittelee niitä ainoastaan viitekehyksensä näkökulmasta. Näin häneltä jää esimerkiksi huomaamatta, että Rambo – taistelija 2:n (1985) kaltaisissa camp-henkisissä toimintaelokuvissa tärkeää on väkivallan lisäksi myös huumori.

Bacon uskoo, että elokuvan kehitys peilaa yhteiskunnallisia olosuhteita. Kun vielä 1950-luvulla uskottiin kuriin ja nuhteeseen, niin 1960-luvun nuorisovallankumous merkitsi muutosta yhteiskunnassa. Samalla Hollywoodissa alettiin tehdä tabuja rikkovia ja aiempaa suorasukaisempia filmejä. Valkokankaan seksi ja väkivalta lisääntyivät huomattavasti.

Väkivallan lumo on hyvin kirjoitettu, ja näin sujuvaa akateemista tekstiä lukee mielellään. Kirjan rakenne on tosin hieman kummallinen johtuen esimerkkiaineiston sattumanvaraisuudesta. Miksi esimerkiksi toinen Rambo ja Terminator 2 – Tuomion päivä (1991) mainitaan, mutta muita näihin sarjoihin sisältyviä elokuvia ei käsitellä? Puutteellisuus näkyy myös joidenkin lajityyppien, kuten sotaelokuvien, vähäisenä esimerkkimääränä.

Väkivallan lumossa käsitellään kuitenkin kohtuullisen monia elokuvia. Psykologiset väitteet perustellaan elokuvin, joiden sisältö jakaantuu muun muassa henkiseen (Ingmar Bergman) ja pintapuoliseen (Quentin Tarantino) väkivaltaan. Välillä Bacon tosin menee pohdinnoissaan liian pitkälle. Niinpä Väkivallan lumoa lukiessaan tuntuu välillä kuin lukisi psykologian perusteita. Aihe on yhtä kaikki tärkeä ja pohtimisen arvoinen.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Plagioinnista

2011-10-03T15:11:00.018+03:00

Plagioinnista jaksetaan älähdellä, vaikka kaikki tietävät, että kaikki merkityksellinen on jo aikoja sitten sanottu tai tehty. Mitä taiteeseen tulee, niin kaikki alkaa jo olla vanhan toistoa tai tulkitsemista uudelleen. Todella omaperäisiä taiteilijoita on vähän, ja heidänkin omaperäisyytensä rajoittuu yleensä räväkkään persoonallisuuteen, eikä niinkään heidän tekemäänsä työhön. Plagiointikeskustelu on tietenkin paikallaan, jos joku esimerkiksi varastaa suoraan pitkiä jaksoja jonkun kaunokirjallisesta teoksesta, mutta yleensä keskustelussa mennään ylilyöntien puolelle.

Helsingin Sanomat julkaisi jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan Bob Dylania syytetään plagioinnista. Aamukahvit menivät monelta väärään kurkkuun, vaikka tämän ja monien muiden vastaavien shokeeraavien paljastusten uutisarvo on loppujen lopuksi tasan nolla. Tapahtumat etenivät tällä kertaa niin, että joku Dylanin New Yorkissa olevassa taidenäyttelyssä vieraillut huomasi taiteilijan tekemien maalausten muistuttavan kovasti muutamia kuuluisia valokuvia. Asiasta näyttävästi uutisoinneille sanomalehdille ei tosin tullut mieleenkään, että syytös oli absurdi, tai että Dylan on ollut samojen väitteiden kohteena ennenkin.

Dylan on niitä taiteilijoita, jonka koko tuotanto perustuu vanhan tulkitsemiselle uudelleen. Matkan varrelle on tosin mahtunut myös aidosti omaperäisiä töitä, kuten pop-musiikin vuonna 1966 uudistanut levy Blonde on Blonde. Dylan on kuitenkin ennen kaikkea taitava tulkitsija. Hän aloitti folk-laulajana, siirtyi poprock-muusikoksi ja teki jonkin aikaa uskonnollisia lauluja. 2000-luvulla Dylan on tullut tunnetuksi nimenomaan vanhan ja jo olemassa olevan musiikin sovittajana. Hänen tämän vuosituhannen levyissään, kuten "Love and Theftissä" (2001) ja Modern Timesissa (2006), on lukemattomia suoria lainauksia 1960-luvulla ja aiemmin tehdystä musiikista. Elokuvamaailmassa Dylanin vastine olisi esikuviensa töistä asioita suoraan ottava Quentin Tarantino. Dylan on jopa tulkinnut tunnettuja joululauluja ja tehnyt sen omalla karhealla tyylillään.

Columbia Records julkaisi Dylanin 31. studioalbumin, lainausmerkeillä kirjoitettavan "Love and Theftin", epäonnisena päivänä 11.9.2001. Kriitikot ottivat levyn innostuneina vastaan ja pitivät sitä hienona kumarruksena vanhalle amerikkalaiselle musiikille. Levy oli saanut vaikutteita mm. 1930-luvun bluesista ja bluegrassista, eikä se kuulostanut lainkaan nykypäivän ylituotetulta musiikkimassalta. Dylan käytti 1980-luvulla syntentisaattoreita ja muita vempaimia, eikä hänen musiikkinsa ollut tuohon aikaan kummoista, mutta 1990-luvulla hän ymmärsi viimein palata musiikillisille juurilleen. Ylimääräistä tekniikkaa ei tarvittu, vaan kaikki tarvittava löytyi jo valmiiksi omasta levyhyllystä. Niinpä Dylan alkoi lainaamaan (tai varastamaan) jo tehtyä musiikkia.

Alkuinnostuksen laannuttua "Love and Theftin" kohdalla raivostuttiin lopulta siitä, että pieni osa laulujen sanoituksista oli otettu Junichi Sagan yakuza-aiheisesta kirjasta Confessions of a Yakuza. Alkuperäisen teoksen lause "My old man would sit there like a feudal lord" oli esimerkiksi Dylanin toimesta muuttunut muotoon "My old man, he's like some feudal lord". Asiasta nostettiin metakka, vaikka Saga ilmoittikin aivan oikein olevansa otettu saadessaan toimia Dylanin inspiraation lähteenä. Sitäkään ei otettu huomioon, että Dylan oli poiminut kirjasta vain muutamia lyhyitä lauseita. Nyt sama ympyrää kiertävä keskustelu on aloitettu uudestaan.

Dylan-faneja pidetään sinisilmäisenä joukkona, joka hyväksyy kaiken mitä heidän ihailunsa kohde sattuu tekemään. Tunnustaudun tällaiseksi faniksi, mutta totean myös, että Dylan on tehnyt uransa aikana paljon huonoa musiikkia. Suurin osa hänen 1980-luvun lauluistaan on kehnoja, eikä hänen vuoden 1966 kokeellinen romaaninsa Tarantulakaan ole mistään kotoisin. Dylanin plagiointikeskustelussa on kuitenkin menty liian pitkälle. Ihmiset ovat sensaationnälkäisiä, joten myyntiluvuistaan kiinnostuneet juoru- ja sanomalehdet tarttuvat ymmärrettävästi mihin tahansa täkyyn, mutta nyt on jälleen yksi rima alitettu. Dylania plagioinnista syyttävien kannattaa ottaa laput silmiltään nähdäkseen hänen maalauksensa ja korvatulpat korvistaan kuunnellakseen hänen laulujaan. Ei kaiken tarvitse olla viimeiseen saakka omaperäistä.

Piipuista

2011-09-27T08:01:00.026+03:00

Olen sikarimiehiä, mutta poltan myös silloin tällöin piippua. Sekä sikarin että piipun polttaminen ovat harkitsevaisen ja ajattelevan miehen toimintaa, mutta piipun kanssa harkitsevaisuus korostuu, sillä piipun valmistaminen polttoon ja itse polttaminen vaatii keskittymistä ja kärsivällisyyttä. Aikaa ja tilaa on oltava.

Tupakka on paras huumausaine, koska se poistaa jännitystä, parantaa keskittymiskykyä ja rauhoittaa. Toisin kuin kaikki muut huumausaineet, tupakka lisää työkykyä sekä lyhyessä että pitkässä juoksussa, eikä aiheuta käyttäjälleen harhaista tilaa. Lääkärit, kuten arvostamani konservatiivinen ajattelija Theodore Dalrymple, jaksavat muistuttaa tupakan terveysvaaroista, mutta hyväksyvät samaan hengenvetoon tupakkatuotteiden valtiolle tuomat verotulot ja pitävät tupakkaa ylipäätään pienenä paheena.

Runsaassa käytössä ollut ja paljon parjauksen kohteena ollut tupakka tuotiin Amerikasta Eurooppaan 1400-luvulla. Muistamme historiasta, että monilla intiaanikansoilla rauhanpiipun polttaminen oli merkityksellinen toimitus. Löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbukselle annettiin vuonna 1492 lahjaksi maissin- tai palmunlehtiin käärittyä tupakkaa, eli eräänlaisia varhaisia sikareita. Kolumbusta on kiittäminen tupakan tuomisesta eurooppalaisten ulottuville ja Hitlerin kaltaisia terveysintoilijoita puolestaan nykyisistä ja jatkuvasti tiukentuvista tupakkalaeista. On toki totta, että tupakan terveysriskit aiheuttavat yhteiskunnalle sairashoidollisia liittyviä kustannuksia, mutta samalla tupakointi hyödyntää yhteiskuntaa esimerkiksi parantamalla ihmisten keskittymiskykyä ja lisäämällä näin heidän työpanostaan. Mainittuja mittavia verotulojakaan ei ole syytä unohtaa.

Eurooppaan tuotua tupakkaa pidettiin aluksi lääkekasvina. Pitkään ajateltiin, että tupakointi on terveellistä; aiheuttihan se miellyttävän ja levollisen olon. 1600-luvulla poltettiin piippua, 1700-luvulla nuuskattiin, 1800-luvulla keksittiin sikari ja 1900-luvulla savuke. Elämän muuttuessa kiireisemmäksi myös tupakointiprosessi muuttui yksinkertaisemmaksi ja lyhyemmäksi. Tämän kehityksen huippuna pidetään massatuotantona valmistettuja savukkeita.

Piipun polttaminen oli suosituimmillaan 1600-luvulla. Tuolloin kaikki vauvasta vaariin nauttivat piipun polttamisesta, vaikka nykyään jo piipun esiin ottamista pidetään elitistisenä. Piipun mainitseminen herättää monissa mielikuvan silinterihatuista, taskukelloista ja menneisyydestä. Eteenpäin katsova aikamme ei halua palata vanhoihin huonoihin aikoihin, jolloin naisilla ei ollut äänioikeutta, työlaisillä ei ollut minkäänlaisia oikeuksia ja lapset pakotettiin työskentelemään. Terveysintoilu on mustamaalannut tupakoinnin ja tupakoitsijat on maalattu nurkkaan.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, ettei ihminen ole täydellinen olento. Hänellä pitää olla pahoja tapoja, kunhan ne pysyvät järkevyyden ja laillisuuden rajoissa, eikä oman elämän täydellinen hallitseminen ole mahdollista. Tupakoinnin rajoittaminen ei tee maailmasta parempaa paikkaa, vaan se on kädenojennus fasismin suuntaan. Pian vainotaan alkoholia, sitten lihansyöntiä ja kohta ollaan taas juutalaisten ja muiden ryhmien kimpussa.

Peräänkuulutan edellisessä merkinnässä mainitsemaani tervettä elitismiä. Nykyisenä poliittisen korrektiuden ja tasapäistämisen aikana on hyvä olla olemassa asioita, jotka nostavat meidät harmaan arjen yläpuolelle ja jotka muistuttavat meitä ihmisenä olemisen arvokkuudesta. Näitä asioita ovat esimerkiksi korkeakoulutus, suuret taiteet, shakki, vuosikausia kypsytetyt väkevät alkoholijuomat, sikarit ja piiput. Olen siis korkean kulttuurin ja terveiden paheiden kannalla.

Kannattaa muistaa, ettei hyvän tupakan polttamista ole suinkaan tarkoitettu harvoille ja valituille, vaan että tupakka on kaikista ylellisistä nautinnoista edullisin. Tupakka vaatii kuitenkin kunnioitusta. Piipputupakkaa ei esimerkiksi ole tarkoitettu pikaiseen sauhutteluun, vaan se on luotu verkkaiseen ja tietoiseen nautiskeluun. Piipun täyttäminen on aluksi haasteellinen ja sitten nautinnollinen prosessi. Itse polttaminen onkin sitten taivaallista.

Piipun polttaminen ei ole enää kovin yleistä, koska harrastuksen aloittamiseen tarvitaan monia välineitä, kuten puhdistustyökalu ja piippurassi, mutta myös koska onnistuneeseen potteluun pitää nähdä jonkin verran vaivaa. Tärkeää on esimerkiksi se, että piipun pesä täytetään oikein. Ilma ei kierrä, jos tupakka pakataan liian tiukkaan, ja vastaavasti liian löyhästi pakattu tupakka aiheuttaa liiallista vetoa. Ammattitaidoton pakkaaminen johtaa piipun nopeaan sammumiseen, eikä edes useimmilla tupakkaharrastajilla ole aikaa tai halua omaksua piipun oikeaoppista käyttöä.

Tupakointia vastustava propagandakampanja on tehnyt tehtävänsä. On ehkä paradoksaalista, että tupakoinnista on tullut samanaikaisesti elitististä (sikarit ja piiput) ja kapinallista (savukkeet), mutta molemmat ilmiöt johtuvat natsien aloittamasta ja muiden innokkaasti jatkamasta terveysfasismista.

Lainaan lopuksi Sikaritalon verkkosivulta löytämääni osuvaa tekstiä:

"Kulttuurihistorioitsija Alexander von Gleichen-Russwurmin mukaan on savuke vuonna 1914 'symboli koko modernille elämälle.' Se ei jätä minkäänlaista tilaa levolle, ei johda syventymiseen eikä vakavampaan keskusteluun. Se 'herättää ajatuksia, mutta sammuttaa ne juuri kun ne ovat leimahtamaisillaan liekkiin. Toimettomien käsien kevyenä askareena se antaa hetkeksi mukavuuden tunteen ja toimii symbolina vieraanvaraiselle kodille, kun aika ja hetki eivät salli parempaa tarjottavaa.'" Tämä on eräs syy, miksi suosin kärsivällisyyteen kannustavia tupakkatuotteita, eli sikaria ja piippua.

Terveestä elitismistä

2011-09-19T13:25:00.010+03:00

Minua kutsutaan välillä elitistiksi. Otan nimityksen kohteliaisuutena, vaikka elitisti onkin nykyään haukkumasana, eikä sen käyttäjä tarkoita hyvää. Lisään yleensä perusteluna, että tunnustan tervettä elitismiä. En siis katso olevani muita parempi, tai olevani luonnostani oikeutettu etuoikeutettuun elämään, vaan käsitän elitismin kenen tahansa mahdollisuutena pyrkiä parempaan. Samalla ymmärrän elitismin pyrkivän säilyttämään säilyttämisen arvoiset yhteiskunnalliset rakenteet.

Terveen elitismin piiriin kuuluvat esimerkiksi korkeakoulutus ja korkeat taiteet, eli ne asiat, jotka nostavat ihmisen harmaan arjen yläpuolelle ja tekevät hänen elämästään arvokasta. Toisaalta siihen kuuluvat myös sellaiset ei-niin-itsestäänselvyydet, kuten hyvä maku. Hyvä maku kun on ollut jo pitkään poissa muodista. Terve elitismi vastustaa käsitystä, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, pukeutua samalla tavalla ja muistuttaa kaikin tavoin toisiaan. Toisaalta se vastustaa myös huonoa makua, kuten itsetarkoituksellista pyrkimystä pukeutua mahdollisimman räikeästi tai kaikkien poliittisten päätösten vastustamista.

WikiPedian mukaan eliitti-sanan alkuperä on latinan verbissä eligere. Se tarkoittaa valitsemista. Termi liitetään usein politiikkaan, ja pieniin etuoikeutettuihin ryhmiin, jotka nauttivat kohtuuttomista eduista enemmistön kustannuksella. Platonin mukaan valtion hallitseminen kuuluu viisaimmille, mutta koska ihmiset harvoin tunnistavat ne, jotka ovat heitä itseään viisaampia, demokratia ei yleensä johda viisaimpien valtaan. Marxilaiset puolestaan väittävät, että eliitti tukee käytännöillään vallitsevaa järjestystä ja yrittää säilyttää kulloisen yhteiskunnallisen tilanteen. Koska marxilaisuutta käytäntöön soveltaneet valtiot ovat poikkeuksetta muuttuneet hirvittäviksi diktatuureiksi, niin olen tässä suhteessa mieluummin Platonin ja hänen hengenheimolaistensa kannalla.

Terve elitismi ei kuitenkaan tarkoita taantumuksellisuutta. Järkevä konservativismi vaalii yhteiskunnalle tärkeitä asioita, kuten vaikkapa oikeuslaitosta ja taiteen apurahajärjestelmiä. Ne voivat tarkoittaa yksittäisille ihmisille ylimääräisiä kuluja, joita hän ei olisi valmis maksamaan, mutta hyödyttävät samalla yhteiskuntaa kokonaisuutena. Niin kutsuttu vastaeliitti vastustaa puolestaan usein kaikkea mahdollista, mutta ei pysty tarjoamaan järkeviä vaihtoehtoja. Joskus esimerkiksi vaaditaan vankiloiden lakkauttaumista. Suurin osa vangeista on rikoksenuusijoita, joita vankila ei kriitikoiden mukaan ole auttanut palautumaan kunnolliseen elämään. Yksittäisten ihmisten kohdalla väite pitää varmasti paikkansa, koska mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta kokonaisuuden kohdalla tilanne on aivan toinen. Juuri rangaistuksen pelko estää useimpia ihmisiä ajautumista rikoksen polulle. Vankila toimii siis ennaltaehkäisevänä voimana, jonka poistaminen johtaisi hyvin todennäköisesti pienien ja suurien rikosten määrän räjähdysmäiseen nousuun.

Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves puhuu tuoreessa elämäkerrassaan järkevästä elitismistä, kuten korkeakouluista, johon kaikki eivät pääse. Ajatus on ensi silmäyksellä pöyristyttävä, mutta muuttuu tarkemmalla miettimisellä järkeväksi. Massakoulutus on tietysti hyvä ja toivottava asia. Peruskoulutus on hyvä tarjota kaikille, mutta korkeakouluihin ei aivan kaikkia tarvitsisi päästää. Samalla suomalaisen peruskoulutuksen suurimpia puutteita, kuten filosofian opettamisen vähäistä määrää, olisi syytä korjata. Lisäymmärrys ei koskaan ole pahitteeksi.

Ilves ei puhu korkeammista lukukausimaksuista, vaan vaativammasta arvosana-asteikosta, joka johtaa valmistuneiden korkeampaan sivistykseen. Opiskelin hiljattain Tallinnassa, eikä koulussani noudatettu erityisen tiukkaa arvosteluasteikkoa. Tutkinto oli mahdollista saada melko vähällä vaivalla. Tämä johtaa mairitteleviin tilastoihin, joissa korkeakoulututkinnon saaneiden määrä kohoaa vuosi vuodelta, mutta vähentää todellisuudessa ylemmän koulutuksen merkityksellisyyttä. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen arvostelijoiden kanssa on tässä suhteessa helppo olla samaa mieltä. Korkeakoulutuksen ongelma ei kuitenkaan ratkea vähentämällä sitä tarjoavien laitosten määrää, tai edes nostamalla lukukausimaksuja, vaan muuttamalla opetusta vaativammaksi ja lisäämällä näin terveen elitismin määrää.

Virosta

2011-09-12T12:28:00.009+03:00

Vietin viime viikolla aikaa Tallinnassa. Asuin siellä kuluneet kolme vuotta, ja vaikka olen nyt muuttanut takaisin Helsinkiin, niin olen edelleen kiinnostunut eteläisestä naapurimaastamme. Viro on tutkimisen arvoinen. Tallinna on esimerkiksi kaukana siitä ostos- ja juopotteluparatiisista, jona monet suomalaiset sitä pitävät, ja muualtakin Virosta löytyy kauniita kaupunkeja. Ennen kaikkea Virosta löytää selviä merkkejä sekä varhaisemmasta että hiljattaisemmasta historiasta. Maa on tässä suhteessa täysi vastakohta Suomelle, sillä meillä melkein kaikki menneisyydestä muistuttava on lanattu puskutraktoreilla maan tasalle.

Menneisyyden muistelulla on hyvät ja huonot puolensa, koska Viron historiallisuus on tietysti osin pakon sanelemaa. Maa ei ole vieläkään täysin toipunut Neuvostoliiton miehityksen huomattavan negatiivisesta vaikutuksista, ja esimerkiksi Tallinnasta löytyy runsaasti ankeaa kommunistista arkkitehtuuria. Samanlaisia harmaita laatikkotaloja löytyy kaikista entisen Neuvostoliiton maista. Kävin taannoin Varsovassa, ja sen laitamilla näkyi aivan samanlaisia lähiökerrostaloja kuin Tallinnan Mustamäessä ja Lasnamäessä. Lisäksi Tallinnan vanha kaupunki on tanskalaisten ja saksalaisten ritareiden aikoinaan rakentama. Kaupungin kokonaisarkkitehtuuri muistuttaa asukkaita ja vierailijoita kipeästä menneisyydestä.

Seppo Zetterbergin muutama vuosi sitten julkaisema Viron historia käy läpi maan vaiheita jääkaudelta tähän päivään. Kirjasta suurin osa keskittyy ymmärrettävästi Tallinnan tapahtumiin, koska Viron väestöstä (noin 1,2 miljoonaa) suurin osa (noin 400,000) asuu pääkaupunki Tallinnassa. Suomen historioitsijoita kritisoidaan joskus helsinkikeskeisyydestä, mutta tallinnakeskeisyys on tässä suhteessa omaa luokkaansa. Virolaisten pääkaupunki-intoilua on tosin viime aikoina yritetty laimentaa järjestemällä esimerkiksi itsenäisyyspäivän paraateja ja itsenäisyyspäivän vastaanottoja muualla kuin Tallinnassa.

Viron kohtalona on ollut sijaita suurten ja voimakkaiden valtakuntien, kuten Venäjän, Saksan, Puolan ja Ruotsin läheisyydessä. Baltian maantieteellisestä alueesta, kuten Latviasta, Liettuasta ja Virosta, onkin taisteltu kiivaasti. Saksa hallitsi Viron aluetta monta sataa vuotta, ja saksalaiset ovatkin virolaisten historiallisia päävihollisia, mutta maa on ollut myös Tanskan, Venäjän, Neuvostoliiton ja Ruotsin alaisuudessa. Parhaimmillaan asiat olivat Ruotsin vallan aikana, eli noin 1600-luvulta 1700-luvulle. Tällöin otettiin kulttuurillisia ja taloudellisia edistysaskeleita, ja Viron alue teki myös tiivistä yhteistyötä niin ikään Ruotsin valtakunnan alaisuuteen kuuluneen Suomen alueen kanssa. Itsenäistymisestä ei vielä tällöin ollut Virossa ja Suomessa puhetta, vaikka maissa puhuttiinkin ruotsin lisäksi niiden omia kieliä.

Suomen ja Viron itsenäistymispyrkimykset pääsivät vauhtiin samoihin aikoihin. 1800-luvulla intoiltiin omasta lipusta ja kielestä. Maiden kulttuurit olivat lähellä tosiaan. Elias Lönnrot teki 1800-luvulla matkoja Viroon. Hänen vierailujensa ja runojensa inspiroima syntyi Viron kansalliseepos, Kalevipoeg. Maamme erkanivat toisistaan oikeastaan vasta Neuvostoliiton miehityksen aikana. 1940-luvulta vuoteen 1991 virolaiset kärsivät riistosta, jonka kohteeksi Suomi ei kaikeksi onneksi koskaan joutunut. Satunnaiset pidätykset, urkinta ja kuljetukset olivat arkipäivää. Pyörät lakkasivat pyörimästä niin pitkäksi aikaa, että Viron vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisen jälkeinen taloudellinen elpyminen kuuluu viime vuosisadan suurien ihmeiden joukkoon.

Viron nykyinen presidentti Toomas Hendrik Ilves valittiin hiljattain toiselle virkakaudelle. Hän mainitsee tuoreessa elämäkerrassaan Omalla äänellä olevansa erityisen ylpeä virolaisten kansalaisaktiivisuudesta, kuten yksityisyrittäjyydestä ja kulttuurin omaehtoisesta kehittämisestä, sekä Viron viimeisen kahden vuosikymmenen aikana noudattamasta liberaalista politiikasta. Seurasin kehitystä omin silmin kolmen Tallinnassa viettämäni vuoden aikana. Virolaiset ihmiset ovat aktiivisia tavalla, jota meidän laiskanpulskeiden suomalaisten on vaikea ymmärtää.

Viro on itsenäistyttyään tehnyt kaikkensa irtautuakseen Neuvostoliitosta ja Venäjästä. Maa on liittynyt muun muassa kansanyhteisö Euroopan Unioniin, sotilasliitto Natoon ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (ETYJ). Se on integroitunut huomattavasti varovaista Suomea enemmän. Viro ei ole ulkopoliittisesti varovainen, vaikka se pyrkii käyttäytymään käytännöllisesti. Ilves mainitsee kirjassaan, että Viro on menestynyt muita entisen Neuvostoliiton maita paremmin, koska se ei ole mennyt liian pitkälle omaisuuden yksityistämisessä. Kun Virossa yksityistettiin Ilveksen mukaan vain lähinnä asuntoja, niin esimerkiksi Liettuassa ja Baltiassa yksityistäminen ulottui myös teollisuuden ja kaupan piiriin. Talousvaikeuksien aikana kävi sitten niin, että pienet eturyhmät pystyivät haalimaan teollisuuden ja kaupan tärkeimmät sektorit itselleen. Syntyi oligarkkeja, korruptiota ja muuta jo Neuvostoliitosta tuttua. Viro vältti tämän sudenkuopan taitavasti.

Ilves on Virolle hyvä presidentti, koska hän vie maata yhä enemmän länsimaalaiseen suuntaan. Vaikka samassa paketissa tulee tuloerojen suurenemista, markkinataloutta ja elitismiä, niin se on kuitenkin kommunismiin paluuta huomattavasti parempi vaihtoehto. Toisin kuin muut Neuvostoliitosta irtautuneet maat, niin Viro ei ole itsenäistymisensä jälkeen missään vaiheessa nöyristellyt Venäjää. Muun Itä-Euroopan Venäjä on jo ottanut kuristusotteeseen. Ilveksen mielestä Viro ei tosin kuulu Baltian maihin, eikä edes Itä-Eurooppaan, vaan Pohjoismaihin. Tämä johtuu hänen mukaansa historiasta, eli nykyisestä politiikasta ja pitkäaikaisista kulttuurillisista yhteyksistä, jotka Viro ja Pohjoismaat jakavat keskenään. Kun esimerkiksi Liettua kuuluu puolalaiseen ja katolilaiseen kulttuuripiiriin, niin Viro on luterilaisen uskontonsa myötä enemmän sidoksissa Saksan ja Suomen kuntaan. Se haluaa olla käytännöllinen maa. Käytännöllisyys onkin välttämätöntä, jos Viro haluaa jatkaa valitsemallaan ja hyväksi havaitsemallaan tiellä.

Suuresta epäonnistumisesta

2011-09-02T12:46:00.014+03:00

Portti ikuisuuteen (Heaven's Gate, 1980) on kaikkien aikojen aliarvostetuimpia elokuvia. Sitä on viime vuosina yritetty nostaa esiin, muun muassa erikoisnäytännöissä, puheenvuoroissa ja esseissä, mutta elokuva kärsii kuitenkin edelleen ansaitsemattoman huonosta maineesta. Syy on perinteisen amerikkalainen, eli raha. Noin 40 miljoonan dollarin budjetilla tehty Portti ikuisuuteen tienasi lippuluukuilla vain reilut kolme miljoonaa dollaria. Elokuvan pitkittynyt tekeminen ja sen täydellinen taloudellinen epäonnistuminen johtivat aikanaan suureen mediasirkukseen. Lehdistö, televisio ja asiansa osaamattomat kriitikot iloitsivat täydellisestä mahalaskusta. Samalla ne keskittyivät vähättelemään elokuvan taiteellisia ansioita.

Portti ikuisuuteen oli aiemmin Kauriinmetsästäjällä (The Deer Hunter, 1978) Oscar-palkintopöydän puhdistaneen Michael Ciminon kolmas oma elokuva. Kauriinmetsästäjää kritisoitiin aikoinaan populistiseksi ja ylipitkäksi. Portti ikuisuuteen leimattiin puolestaan marxilaiseksi, koska se kuvaa työläisten kamppailua historiallisen välttämättömyyden edessä. Nämä ovat kuitenkin epämääräisiä yleistyksiä.

Kauriinmetsästäjän seuraaja on monestakin syystä lännenelokuvalajityypin uudistaja. Timo Hännikäinen on Kerberoksessa vuonna 2007 julkaistussa esseessään analysoinut filmin juonta yksityiskohtaisemmin, joten en aio siihen tässä kummemmin paneutua, vaan olen kiinnostunut elokuvan "antiwesterniydestä". Juuri vastakohtaisuus on todennäköinen syy sille, miksei Portti ikuisuuteen nauti Yhdysvalloissa suurta suosiota. Elokuva rikkoo monia yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden hyviksi katsomia konventioita.

Hännikäinen kirjoittaa, ettei Portti ikuisuuteen noudata perinteistä amerikkalaista tarinankerrontaa. Se kyllä etenee kronologisesti alusta loppuun, mutta muuten aristoteelinen tarinankerronta heitetään romukoppaan. Elokuva esimerkiksi keskittyy historian suuriin linjoihin ja sen kolmesta päähenkilöstä kerrotaan vähitellen. Filmiä on kulunut pitkä tovi, kunnes James Averillin (Kris Kristofersson), Nathan D. Championin (Christopher Walkenin) ja Ella Watsonin (Isabelle Huppert) välinen yhteys selviää. Yleisön oli vaikea pysyä kärryillä pitkässä elokuvassa, jonka hahmoja ei annettu katsojalle ikään kuin tarjottimella.

Myös historian tietämyksestä olisi ollut katsojalle apua. Cimino kuvaa elokuvassaan pientilallisten ja karjanomistajien välistä väkivaltaista yhteenottoa 1890-luvun Wyomingissa. Hännikäinen muistaa kuitenkin alleviivata, ettei Ciminon elokuva ole historiallisesti eksakti. Oikeita henkilöitä ja tapahtumia on sulautettu toisiinsa niin, että lopputuloksena on historiallinen tulkinta. 1890-luvun karjasotien vaikutus amerikkalaiseen elämänmenoon oli joka tapauksessa mullistava, sillä ne merkitsivät villin lännen loppua ja perinteisemmän elämänmenon korvautumista yksityisomistukseen ja rahantekoon perustuvalla todellisuudella.

Vanha elämäntapa oli tullut tiensä päähän. Juuri tätä muutosta Cimino kuvaa neutraalissa ja surumielisessä elokuvassaan. Neutraali elokuva on sikäli, ettei se selvästi asetu pientilallisten tai karjanomistajien puolelle. He käyttäytyvät historiallisten ja yhteiskunnallisten rooliensa mukaisesti. Surumielinen filmi on puolestaan siksi, että sen kaikkien hahmojen unelmat jäävät toteutumatta. Toiset kuolevat, toiset katkeroituvat. Portti ikuisuuteen on siis elokuva amerikkalaisen unelman epäonnistumisesta. Se kuvaa Hännikäisen mukaan yhteiskuntaa, joka tuhoutui lopullisesti karjasotien tuoksinassa. Ei ihme, että amerikkalaiseen unelmaan edelleen uskovat hyökkäsivät niin aggressiivisesti Ciminon näkemystä vastaan. Elokuvan ohjaajan ja sen katsojien näkemykset historiasta erosivat merkittävästi toisistaan.

Kirjoituksissa ja dokumenteissa, kuten muutaman vuoden takaisessa Final Cutissa, jaksetaan kauhistella ohjaaja Ciminon maanisuutta elokuvan tekemisen aikana. Hän muun muassa rakennutti ja purki kulissikaupunkeja hetken mielijohteesta, kuljetutti kalliilla hinnalla kuvauspaikalle 1890-luvulla käytetyn höyryveturin ja kuvatutti samoja kohtauksia useita kymmeniä kertoja. Ciminon pyrkimys täydellisyyteen johti rahanmenoon ja hermoromahduksiin, mutta myös kauniisiin kuviin. Portti ikuisuuteen sisältää lukuisia kauniita maisemia, ja sen yksityiskohtaisuus on elokuvan historiassa omaa luokkaansa.

Portti ikuisuuteen on suuri epäonnistuminen. Se on valtavan hieno elokuva, jonka kaikki osa-alueet tukevat toisiaan. Tuotantoyhtiö ja yleisö eivät kuitenkaan perustaneet Ciminon poikkeuksellisen omaperäisestä lännenelokuvasta. Niinpä filmi oli taloudellinen pannukakku. Yleensä jyvällä olevat elokuvakriitikotkin menivät analyyseissään täysin metsään. The New York Timesin kriitikko vihjaili, että ohjaaja myi sielunsa paholaiselle saadakseen Kauriinmetsästäjän onnistumaan. Toisen suurelokuvan epäonnistuminen oli kuulemma paholaisen vaatima maksu. The Chicago Sun-Timesiin kirjoittanut Rogert Ebert nimitti puolestaan lännenelokuvaa "skandaalimaiseksi elokuvalliseksi roskaksi." Elokuvahistoriasta ei löydy toista elokuvaa, joka olisi saanut osakseen yhtä laajamittaista ja yhtä epäoikeudenmukaista arvostelua.

Jos Ciminon kolmas ohjaustyö ansaitsee jostain kritiikkiä, niin sitä pitää kritisoida Hollywoodin 1970-luvun ns. kultakauden päättämisestä. Portti ikuisuuteen oli viimeinen elokuva, jossa ohjaajalla oli vapaat kädet visionsa toteuttamiseen. Samalla se oli myös viimeinen suuri lännenelokuva. Sittemmin siirryttiin tuottajavetoiseen tekemiseen. Tuloksena oli vähemmän kunnianhimoisia, mutta budjetissaan pysyneitä ja tuottavampia elokuvia. Suuri yleisö oli tyytyväinen, mutta Hollywood-elokuvien laatu kärsi. Nykyään taiteellisesti merkittävimmät elokuvat tulevatkin Hollywoodin ulkopuolelta.

Portti ikuisuuteen julkaistiin vuonna 1980 kolmen ja puolen tunnin mittaisena versiona. Alkuperäinen versio oli ollut noin kaksi tuntia pidempi, mutta sitä tuotantoyhtiö ei sulattanut. Ohjaajan sopimuksessa nimittäin luki, että lopullisen elokuvan piti olla alle kolmen tunnin mittainen, joten puolessa lisätunnissakin oli kestämistä. Mieleen tulee Terrence Malickin myöhempi sotaelokuva Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line, 1998). Senkin ensimmäinen versio oli noin viiden tunnin mittainen. Tuotantoyhtiö pakotti kuitenkin Malickin saksimaan mestariteoksensa huomattavasti lyhyemmäksi. Sekä Portti ikuisuuteen että Veteen piirretty viiva ovat erinomaisia, jopa mestarillisia elokuvia. Ne olisivat kuitenkin voineet olla vielä mestarillisempia, jos ne olisi julkaistu niin pitkinä kuin ne oli tarkoitettu.

Espanjalaisesta jalkapallosta

2011-08-22T12:30:00.004+03:00

Espanjan jalkapallosarja La Liga alkoi eilen. Pallon potkimisen piti alkaa jo viikko sitten, mutta tuolloin käynnistynyt pelaajayhdistyksen lakko pakotti siirtämään ensimmäisen kierroksen tuonnemmaksi. Toisen kierroksen järjestäminenkään ei ollut kirkossa kuulutettu, vaan espanjalaiseen tapaan sopimukseen pääsystä ilmoitettiin mahdollisimman myöhään, eli juuri ennen toisen kierroksen alkua.

Lakossa on tällä hetkellä myös toinen Euroopan keskeisistä jalkapallosarjoista, Italian Serie A. Pelaajat lakkoilevat siellä samasta syystä kuin naapurimaassa Espanjassa, eli maksamatta jääneiden palkkojen takia. Melkein koko Eurooppa kärsii tällä hetkellä pahoista talousvaikeuksista. Erityisissä ongelmissa on Välimeren alue, kuten Portugalin, Espanjan ja Kreikan kaltaiset löyhän taloudenpidon maat. Vaikeudet heijastuvat jalkapalloon. Turkissa ilmeni sopupeliskandaali, Kreikassa vähennettiin valtion jalkapallolle antamaa määrärahaa ja muualla jätetään kokonaisia kierroksia pelaamatta.

Jalkapallolakkoilun syyt ovat pitkälti samat kuin taloudellisissa vaikeuksissa painivilla valtioilla. Euroopassa on pitkään eletty velaksi, eikä jatkuvaan velan ottamiseen perustuva yhteiskunnallinen ja yksityinen elämä voi kantaa kovin pitkälle. Pohja on tullut vastaan. Espanjan jalkapallosarjan lakko saatiin toistaiseksi sovittua, kun seurat ja pelaajayhdistys sopivat uusista pelisäännöistä. Rästiin jääneet palkat maksetaan ja palkatta pitkään jääneen pelaajan ei enää ole pakko edustaa velkaantunutta seuraa koko sopimuksensa ajan.

Four Four Two -jalkapalloblogissa julkaistiin reilu viikko takaperin tämä tyhjentävä kirjoitus. Se selvittää Espanjan urheiluelämän hetkeksi pysäyttäneen jalkapallolakon syitä ja seurauksia. Ongelmissa ovat lähinnä pienemmät seurat. Ne eivät pysty maksamaan palkkojaan joko huonon taloudenpidon, kehnon urheilullisen menestyksen tai molempien syiden vuorovaikutuksen takia. Pelaajia houkutellaan sopimuksilla, jotka lähentelevät uhkapeliä. Jos seura selviää rahakkaisiin eurooppalaisiin seurajoukkuekilpailuihin, niin toiminta on taattu muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Jos ei, niin silloin ollaan velkakierteessä ja pahoissa vaikeuksissa.

Huomionarvoista lakossa on, että se masinoitiin suurseurojen pelaajien toimesta. Iker Casillasin ja Carles Puyolin kaltaisten megatähtien on helppo olla lakossa, koska heillä on jo ennestään valtavat määrät rahaa tilillä. Jälkimmäinen on kaiken kukkuraksi loukkaantuneena. Pikkuseurojen pelaajilla, joiden toimeentulo perustuu täysin seuroilta saataviin sentteihin, tilanne on paljon vaikeampi. Toki samat alasarjojen pelaajat kärsivät myös eniten nykyisestä epämääräisestä sopimusjärjestelmästä. Lakko oli siis sekä oikeutettu että tarpeen, mutta sen ratkaisu oli tyypillisen espanjalainen. Väliaikaisratkaisu saavutettiin, mutta suurimpien huolenaiheiden ratkaisemista lykättiin tuonnemmaksi.

Ei ole suuri salaisuus, että lähes kaikki jalkapalloseurat ovat valtavissa veloissa. Pallon potkimisen mahdollistavia taloudellisia kiemuroita voi seurata muun muassa tästä erinomaisesta blogista. Monet pienemmät ja suuremmat seurat elävät yli varojensa. Isot seurat noudattavat toimintamallia, jossa he etsivät vanhat velat maksamaan pystyviä uusia rikkaita omistajia, pienien seurojen toiminta puolestaan perustuu menestyksen ja sitä kautta tulevien lisätulojen saamisen uhkapeliin. Koko touhu on karannut niin pahasti käsistä, että amerikkalaistyylisille palkkakatolle olisi kysyntää. Tällaiset rajoitukset tosin tasoittaisivat kilpailutilannetta niin merkittävästi, että suurseurat eivät niihin tule varmasti suostumaan. Ja koska juuri niillä on kabinettien suurin vaikutusvalta ja koska juuri ne keräävät ympärilleen eniten seuraajia, niin jalkapallon kattojärjestöillä on pähkinä purtavanaan talousvyyhdin ratkaisemisessa. Tuleen mieleen, ettei kaikki asiat kertaheitolla ratkaisevaa päätöstä välttämättä ole.

Espanjan valtiolta pääsi jalkapallolakon päättymisen myötä helpotuksen huokaus. Leipä on jo viety kansalta aiemmin, joten sirkushuvien kieltäminen olisi varmasti johtanut mielenosoitusten ja yhteiskunnallisen epätasapainon lisääntymiseen. Mitään ei ole kuitenkaan varsinaisesti ratkaistu. Real Madrid ja FC Barcelona kaapivat edelleen leijonanosan La Ligan televisiotuloista ja maksavat pelaajilleen tähtitieteellisiä palkkoja. Muut seurat joutuvat tyytymään kahden suurseuran yhteiseltä pöydältä putoamiin murusiin. Tilanne on likipitäen sama kuin nykyisessä kapitalistisessa maailmassa. Kilpailu on vääristynyttä, koska isoilla organisaatioilla on paremmat resurssit menestyksen tavoittelemiseen. Menestys ruokkii menestystä. Kasvu ei tosin voi jatkua loputtomasti. Tämän mielessä pitäen on helppo ennustaa, että jalkapallolakot tulevat toistumaan, eivät pelkästään Välimeren alueella vaan myös muualla maailmassa.

Kauko Röyhkän romaaneista

2011-08-22T11:36:00.003+03:00

Kauko Röyhkä on loistava muusikko, mutta hänen kirjallinen tuotantonsa ei ole sieltä parhaimmasta päästä. 1980-luvulla Röyhkä kirjoitti kirjoja, jotka olivat huonoja tai korkeintaan keskinkertaisia. Tähän alelaarikategoriaan kuuluvat teokset Tien laidalla Waterloo, Aave, joka maalasi taulun, Oskari Koposen seikkailut ja Magneetti. Varhaistuotannon epätasaisuudesta huomasi, että Röyhkä on parhaimmillaan laulujen sanoittajana. Ei ihme, että hän lopetti vuonna 1987 ilmestyneen Magneetin jälkeen kirjoittamisen toistaiseksi. Sittemmin Röyhkä oppi kirjoittamaan. Monet hänen 1990-luvun ja tämän vuosituhannen kirjoistaan, kuten kirjoitustauon päättänyt ja Finlandia-ehdokkaaksikin päässyt Kaksi aurinkoa (1996), ovat varsin hyviä lukuromaaneja.

Röyhkä sanoo asiat suoraan. Kahdesta auringosta hän on todennut: "Halusin kirjoittaa romaanin joka olisi mahdollisimman törkeä, kaunis ja epäkirjallinen." Sellainen kyseinen romaani kieltämättä onkin. Röyhkän kirjat muistuttavat hänen julkisuuskuvaansa, eli ne pyrkivät herättämään keskustelua keinolla millä hyvänsä. Röyhkä on tässä suhteessa oman maineensa vanki. Muusikkonakin häntä on alettu kunnolla arvostaa vain kypsällä iällä, kun nuoruuden levyjä pidettiin 1980-luvulla lähinnä vitseinä. Röyhkeyksiä mielellään lateleva Kauko Röyhkä on taiteilijanimi, jonka takaa löytyy arkisemman kuuloinen Jukka-Pekka Välimaa. Syntyy vaikutelma, että Välimaa huutelee Röyhkä-nimen takaa. Välillä huutelu on tietysti tarpeen. Useimmat Röyhkän julkaistut romaanit sisältävät runsaasti seksuaalista kuvastoa. Tämä on toisaalta piristävää, sillä Suomen kaltaisessa puritaanisessa maassa seksuaalisuus on perinteisesti ollut arka aihe, ja toisaalta rasittavaa, kun kirjassa muhinoidaan joka toisella sivulla.

Röyhkän uusin romaani, Kreikkalainen salaatti, kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Mitä kirjoihin tulee, niin seksi vie helposti huomion olennaisesta. Röyhkän uudet romaanit tunnistaa helposti, sillä kaikki ne ovat noin 200 sivun mittaisia, helppolukuisia ja revitteleviä. Kun kirjoittaja yritti vielä 1980-luvulla olla ainakin jossain määrin vakava, niin viimeistään Kahden auringon jälkeen hän uskalsi kirjoittaa omalla suorasukaisella tyylillään. Uudet romaanit ovat Röyhkän parhaimpia kirjallisia töitä, vaikka niitä tuskin tullaan satojen vuosien päästä klassikkoina muistelemaan. Uudemmille kirjoille on yhteistä ennen kaikkea se, että ne alkavat ikään kuin tapahtumien keskeltä ja jättävät lopussa tarinan kesken. Viimeiset käänteet jätetään lukijan pääteltäväksi. Onnistuneimmasta päästä on vuonna 2006 julkaistu Avec. Avecissa Röyhkä on onnistunut kirjoittamaan kertomuksen, joka on vimmainen ja hyvin rytmitetty. Kokonaisuus on tasapainossa, kuten tarinavetoisessa romaanissa kuuluukin.

Kreikkalainen salaatti on sekin hyvin rytmitetty. Romaanin kolme lyhyehköä tarinaa risteilevät keskenään tavalla, joka kertoo kirjailijan ammattitaidosta. Välillä päähenkilöt jopa tapaavat ohimennen toisensa. Kaikki jää kuitenkin röyhkämäisesti levälleen. Uuden romaanin kannalta ikävin asia on, ettei yksikään kolmesta tarinasta ole erityisen kiinnostava. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, vaikka yksi heistä sattuukin olemaan lesbo. Henkilöiden tavallisuudessa ei tietenkään olisi mitään pahaa, jos itse teksti olisi korkeatasoista. Näin ei kuitenkaan ole. Uuden romaanin nimi tuo tietysti nykylukijan mieleen Kreikasta käynnistyneen Euroopan talouskriisin, mutta tätä Röyhkä ei korosta. Kreikkalaisen salaatin päähenkilöt kärsivät kaikki jonkinlaisista henkilökohtaisista kriiseistä, ja kaikki lähtevät Kreikkaan lomalle lepuuttamaan hermojaan, mutta mitään sen kummempaa ei tapahdu. Röyhkän tunteva lukija jää odottamaan jotain räväkämpää, kuten lenteleviä astioita ja murhia. Ehkä kirjoittaja on seestynyt.

Kreikkalaisesta salaatista tulee mieleen Röyhkän toinen romaani, vuonna 2007 ilmestynyt Job. Senkin luki nopeasti, mutta kokonaisuudesta ei jäänyt mitään käteen. Röyhkän kaikki kirjat voisikin luokitella ajanvietekirjallisuudeksi. Niitä ei kannata yrittää älyllistää. Kun lukija jättää aivonsa narikkaan, niin Kreikkalaisen salaatin parissa voi viettää muutamia mukavia hetkiä. Samalla pitää kuitenkin muistaa, että vaikka joskus 1800-luvulla Röyhkä olisi todennäköisesti lynkattu, koska hänen kirjoissaan kiroillaan ja ollaan viriilejä, niin 2000-luvulla hänen edustamansa paheellisuus on arkipäivää.

Pessimismistä

2011-08-15T19:37:00.005+03:00

Itävaltalainen Thomas Bernhard on peripessimisti. Häntä pidetään syystä eräänä saksalaisen nykykirjallisuuden tärkeimmistä nimistä, vaikka hän karttoikin elämänsä aikana kaikenlaisia tunnustuksia kuin ruttoa. Bernhard kouluttautui soittamaan klassista musiikkia Salzburgin Mozarteumissa, mutta löysi lopulta elämänsä tarkoituksen kirjallisuudesta. Musiikkikoulutuksen huomaa esimerkiksi siitä, että hänen kirjansa ovat melodisia. Kappalejakoja ei juuri ole, toistoa käytetään tehokeinona ja pitkät lauseet tarjoavat haastetta parhaallekin kääntäjälle. Kuvailisin Bernhardin tekstejä adjektiivilla melodinen, jos hänen kirjansa eivät olisi niin läpikotaisen pessimistisiä ja vailla uskoa minkäänlaiseen hyvyyteen.

Bernhard ei pidä ihmisistä eikä heidän muodostamaa yhteiskuntaansa juuri minään. Hänen penseytensä aistii haastatteluista, kuten tästä englanniksi käännetystä keskustelusta. Pessimismi on kuitenkin myös voimavara. Romaanissa Haaskio Bernhard kirjoittaa elämänilonsa menettäneestä pianistista, joka ei kuitenkaan tee itsemurhaa, vaan käyttää kaiken aikansa musiikin harjoittamiseen. Kirjan pianisti, kanadalainen ja niin ikään Mozarteumissa opiskellut Glenn Gould, oli todellinen henkilö. Hän ja Bernhard tunsivat toisensa musiikkiopiston ajoilta. Gould jätti lahjakkuudellaan muut varjoonsa. Näin tapahtui Haaskiossa esitetyn näkemyksen mukaan siksi, että Gould ymmärsi lahjakkuutensa ja omisti sille maanisesti koko elämänsä. Muut, Bernhard mukaanlukien, jäivät pelkiksi harrastelijoiksi.

Kriitikot hyökkäävät mielellään Bernhardia vastaan. Hänen romaaninsa ovat omaelämäkerrallisia, eikä niissä säästellä Itävallan valtiota, Salzburgin kaupunkia tai itävaltalaisia ihmisiä. Bernhard parjaa toistuvasti kotimaataan. Hän työskenteli urallaan myös teatterissa ja kirjoitti useita sapekkaita näytelmiä. Romaanissa Hakkuu haukutaan nimillä muutamia kirjoitusajankohtana (1970-luvulla) vaikuttaneita teatteri-ihmisiä. Kulttuuriväen mitta täyttyi viimeistään siinä vaiheessa, kun Bernhard ilmoitti testamentissaan kieltävänsä kaikkien kirjojensa julkaisamisen Itävallan rajojen sisällä. Tässä upeaa klassista musiikkia tuottaneessa ja Hitlerin kanssa veljeilleessä kansakunnassa on jotain mätää, kuten Bernhardin kanssapessimistien Michael Haneken ja Elfriede Jelinekin tuotannoista voi päätellä.

Lurra Editions on hiljattain julkaissut ensimmäisen osan Bernhardin viisiosaisesta elämäkerrasta. Teos sisältää proosallista tekstiä, mutta eroaa tekijän muista kirjoista perustumalla vain ja ainoastaan tositapahtumiin. Bernhard kuvaa lapsuuttaan Salzburgin kaupungissa. Se oli ensin natsismin ihannoin ja sitten fundamentalistisen katolisuuden merkitsemä. Kirjoittaja ei tee mitään eroa näiden kahden suuntauksen välillä. Asiaa jopa alleviivataan, kun Bernhardin sisäoppilaitoksen seinällä pitkään roikkunut Hitlerin kuva korvataan Jeesuksen kuvalla. Maailma nähdään mielettömänä kamppailuna, jossa vain vahvat pärjäävät.

Syy-elämäkerran Parnassoon taannoin arvostellut Herman Raivio hyökkää Bernhardia vastaan perinteisin humanistisin argumentein. Raivion mukaan on väärin, ettei Bernhard näe ihmiskunnan hyviä puolia. Yhtä lailla on tuomittavaa, ettei Bernhard ehdota ratkaisuja mainitsemiinsa ongelmiin. Hänen tuotantonsa ei siten ole humanistisen rakentavaa tai edes hyväntahtoista. Niinpä melkein koko Raivion kritiikki on kirjoitettu ironiseen sävyyn: "Koulun johtaja jakelee korvapuusteja oppilailleen ja nämä kiusaavat heikompiaan. Pienikokoista maantiedonopettajaa ja rampaa oppilastoveria rääkätään järjestelmällisesti. Kaikki osallistuvat rituaaliin. Siitä on luonnollisesti vain askel uhrin tappamiseen, siitä kansanmurhaan ja niin edelleen."

Raivion kaltaiset lukijat tuntevat itsensä loukatuiksi aina, kun Bernhardin kaltainen vahvan persoonallisuuden omaava kirjailija esittää eriävän mielipiteensä maailman menosta. Helposti päädytään lisäksi siihen argumenttiin, ettei maailmassa tapahtuvia ikäviä asioita pidä näyttää tai kuvailla, koska ne saattaisivat loukata tai järkyttää joitakin. Tämä on hölmö päätelmä.

Bernhard kirjoittaa eräästä todellisuudesta. Se on hänen todellisuutensa, eikä meillä ole mitään syytä hyökätä sitä vastaan, oli se sitten kuinka pessimistinen hyvänsä. Samaa mieltä ei tarvitse olla, kunhan vähintään myöntää Bernhardin kirjoittavan kauniita lauseita. Suomennoksissakaan ei ole yhtään ylimääräistä sanaa, vaikka Bernhard käyttää runsaasti toistoa ja vatvoo pitkään samaa asiaa. Ja jos kasvatuslaitosten, kansallissosialismin läpitunkemien kulttuurien ja fundamentalistiuskovaisten kaltaisiin yhteisöihin tutustuu pintaa syvemmältä, niin Bernhardin Syyssä esittämä kuvaus ei tunnu lainkaan liioittelulta. Ihminen kun on luonnostaan paha.

Lukas Moodyssonista

2011-08-10T12:52:00.003+03:00

Lukas Moodysson tunnetaan elokuvantekijänä, mutta hän on julkaissut myös kuusi runokokoelmaa ja yhden romaanin. Kirjailijanura on tosin tauolla tauolla, sillä hänen viimeisin kirjallinen julkaisunsa on vuoden 2003 Vad gör jag här (suom. Mitä minä teen täällä?). Elokuvista uusin on puolestaan vuoden 2009 isolla rahalla tehty ja hyvän vastaanoton saanut Mammutti.

Moodysson on ahdistunut mies. Tämän huomaa tarkastelemalla hänen elokuvatuotantoaan. Läpimurtotyö Fucking Åmål (1998) ja sitä seurannut Kimpassa (2000) olivat elämäniloisia filmejä. Niissä oli synkkiä teemoja, mutta lopulta elämän näytettiin voittavan. Sen jälkeen tapahtui huomattava muutos. Myöhemmät Lilja 4-ever (2002), dokumentti Terrorister – en film om dömda (2003) ja elokuva Reikä sydämessäni (2004) olivat ahdistuneen taiteilijan tekemiä. Lilja 4-ever käsitteli lapsikauppaa ja prostituutiota, Terrorister dokumentoi Göteborgin ilmastokokouksessa vuonna 2001 mieltään osoittaneiden nuorten kovaa elämää ja Reikä sydämessäni -elokuvassa tehtiin amatööripornoa ruotsalaisessa lähiössä.

Moodysson kommentoi tuotantonsa täyskäännöstä näin: "Julkisuus on vaarallista. Jos kuuntelet, kuinka sinua kehutaan tai mollataan, saatat ryhtyä elämään toisten odotusten mukaan. Halusin sanoa ei. Päätin tehdä elokuvia, jotka näyttävät, etten ole kiva ihminen. Halusin, ettei minusta pidetä."

Tällä metodilla tehtyjen elokuvien jälkeen Moodysson teki runollisen Containerin (2006), sekä siloitellumman Mammutin. Aiempi ahdistus oli kuitenkin hedelmällistä. Moodyssonin tähän mennessä parhaat filmit tehtiin vuosien 2002 ja 2006 välillä. Tällöin ilmestyi myös hänen toistaiseksi viimeinen kirjansa, runoelma Mitä minä teen täällä? Tämä kirja on syyttä jäänyt vähälle huomiolle. Siinä on nimittäin puidaan samoja ajatuksia ja teemoja, jotka löytyvät myös tekijän samoihin aikoihin tekemistä elokuvista. Mitä minä teen täällä? pui Moodyssonille tärkeitä aiheita, kuten globalisaatioon liittyvä ongelmia ja pornoteollisuutta.

Moodysson yhdistää markkinatalouden ja seksuaalisen vapautumisen samalla tavalla kuin ranskalainen romaanikirjailija Michel Houellebecq. Kaikki on kaupan. Ajatuskulkua seurataan Lilja 4-everin ja Reikä sydämessäni -filmin lisäksi myös myöhemmässä Mammutissa, kun hyvinvoivat ja rikkaat länsimaalaiset käyttävät kehitysmaissa asuvia hyväkseen. Suomen Kuvalehden artikkelin mukaan "tämä suhde saa yksilötasolla seksuaalisia ja rikollisia muotoja." Moodysson täydentää: "Thaimaa on mukava paikka, mutta monissa paikoissa siellä seksiteollisuus on hyväksytty täysin. Ihmisistä tehdään esineitä."

Runoelma Mitä minä teen täällä? kertoo ihmisistä, jotka yrittävät elää elämän ristiriitojen keskellä. Välillä kertojana toimii Moodysson itse, välillä taas asetutaan esimerkiksi pornoteollisuuden työntekijän nahkoihin. Kirjan teksti on yksinkertaista ja toteavaa: "olen niin kiltti kuin voin / en haaskaa itseäni / osoitan kiitollisuutta / pyrin nöyryyteen / taistelen itsekkyyttä vastaan / taistelen pessimismiä vastaan / mutta se ei ole helppoa". Moodysson yrittää koko kirjan ajan tuloksetta ratkaista ristiriitaa, joka syntyy, kun kehitysmaassa asuva rikas taiteilija alkaa puhua maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Moodyssonin kirjat ja elokuvat syntyvät syyllisyydentunteesta, siitä ettei kaikilla ole mahdollisuutta vaikuttaa. Suomen Kuvalehti kirjoittaa: "Ei ole ihme, että hänen suosikkimuusikkonsa on kroonista syyllisyydentuntoa poteva britti Morrissey, joka kritisoi yliseksualisoitunutta maailmaa ja suosittelee vegetarismia."

Moodysson väittää, että kaikki tekemämme aiheuttaa tuhoa. Ihminen ei hänen mukaansa ole luova olento, ei edes luodessaan taidetta. Ihminen tuhoaa. Mitä minä teen täällä? asettaa jo otsakkeessaan kysymyksen, johon se ei osaa vastata. Maailma nähdään käsittämättömänä sekasotkuna, jossa jätökset virtaavat putkissa samaan aikaan kun joku ottaa ranskalaiset perunat uunista ja samaan aikaan kun joku masturboi hotellihuoneessa ja samaan aikaan kun jossain päin maailmaa kuvataan pornoa. Moodysson ei kuitenkaan luovuta. Hän tekee jatkuvasti töitä. Perheestään hän puhuu ja kirjoittaa lämpimästi. Toivoa on, vaikka maailma muuttuu koko ajan synkemmäksi paikaksi. Mitä minä teen täällä? loppuu tekijälle tyypilliseen tapaan yhtä aikaa onnellisesti ja surullisesti: "minun lapseni minun lapseni minun rakas lapseni / herään hänen askeltensa ääneen / kannan hänet asunnon läpi / hän on kaunis rakastan häntä niin paljon / elämä on ihanaa / kaikki on mahdollista / en tiedä selviänkö tästä".

Bob Dylanista (2)

2011-07-31T14:49:00.004+03:00

(Julkaisematon artikkeli vuodelta 2009)

--

Onko Bob Dylan runoilija?

Yleiskatsaus muusikon uraan ja kirjaan Hollywood Foto-Rhetoric (2008)

”It’s the difference between words on paper and the song. The song disappears into the air, the paper stays.” (B.D.)

Bob Dylanin (s. 1941) runoilijuutta on epäilty ja julistettu niin kauan kuin hän on ollut kuuluisa. Hänet tunnetaan ennen kaikkea muusikkona, joka muutti populaarimusiikin sanoituksillaan ja sävellyksillään. Hänen 1960-luvulla alkanut ja edelleen jatkuva taiteilijannuransa on pitänyt sisällään viitisenkymmentä levyä, muutaman kirjan ja radio-ohjelman juontajuuden. Levyjen taso on vaihdellut melkoisesti, mutta niiden tekijän suosio on pysynyt vankkumattomana.

Dylan on ristiriitainen hahmo. 1960-luvulla hän hylkäsi asemansa folk-vastakulttuurin johtohahmona ja ryhtyi soittamaan sähkökitaraa. Hänen laulunsa eivät enää käsitelleet yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, vaan kääntyivät sisäänpäin. Sekavien, surrealistisesti polveilevien laulujen jälkeen oli vuorossa yksinkertaisempien kappaleiden kausi. Niitä seurasivat kristillisvaikutteiset levyt, joiden jälkeen Dylan palasi taas ”tavallisen” musiikin pariin. Viime aikojen Dylan-lauluja ovat leimanneet lainaukset. Lauluntekijä on lainannut tai varastanut ahkerasti menneiltä muusikoilta, ammentaen mm. blues-perinteestä.

Joka siirtymävaiheessa Dylan on onnistunut suututtamaan monia. Hän on taiteilijana hämmästyttävän monipuolinen. Välillä suunnanmuutokset ovat menneet metsään, mutta Dylan on yhtä kaikki onnistunut säilyttämään ikonisen asemansa. Dylan-faneja löytyy kaikkialta ja he ovat viimeiseen saakka hänen puolellaan. Vihamiehetkin ovat yhtä intohimoisia.

Dylanin kirjatuotanto on rajoittunut muutamaan teokseen. Hän on maininnut, että teki uransa alkuvaiheessa tietoisen valinnan kirjallisuuden ja musiikin välillä, keskittyen jälkimmäiseen. Valinta osui oikeaan. Kokeellinen runokirja Tarantula (1966) ei saanut yhtä ylistävää vastaanottoa kuin 1960-luvun puolivälissä ilmestyneet äänilevyt. Sen jälkeen saatiinkin odottaa. Dylanin itsensä kynäilemä elämäkerta Chronicles ilmestyi 2005. Vuoden 2008 lopussa ilmestyi Dylanin runoja ja Barry Feinsteinin valokuvia sisältävä Hollywood Photo-Rhetoric – The Lost Manuscript.

Hollywood Photo-Rhetoricin runot on kirjoitettu vuonna 1966, siis samoihin aikoihin kuin Tarantula ja ehkä Dylanin paras levy Blonde on Blonde. Julkaisemattomat tekstit löytyivät arkistojen uumenista. Proosarunot kuvaavat erinomaisesti tekijänsä silloista luomiskautta. Ne ovat sekavia, surrealistishenkisiä ja poukkoilevia. Dylan on oma itsensä. Hän seikkailee teksteissään omassa päässään ammentaen sieltä amerikkalaista ja yleistä mytologiaa, tekee kunniaa menneisyydelle ja ajattomuudelle.

Tekstejä ja saman aikakauden lauluja yhdistää se, että niihin on samanaikaisesti helppo ja vaikea saada otetta. Laulujen ymmärtämistä helpottaa tietysti tarttuva melodia, pelkkien tekstien tulkinta on vaikeaa. Silti kirjoittaja-Dylan puhuttelee lukijaa, vaikka teksteissä ei näyttäisikään olevan järkeä. Runot ovat tulkinnanvaraisia; niiden rikkauden käsittelyn vastuu jää usein yksinomaan lukijalle. Tämä vahvistaa omaa käsitystäni Dylanista omaperäisenä runoilijana.

Hollywood Photo-Rhetoricin tapauksessa tulkintaa helpottavat valokuvat. Nekin kuvaavat Dylanin hipaisemaa rapakon takaista sielunmaisemaa näyttelijöineen, maisemineen, Hollywood-kyltteineen ja amerikanrautoineen. Vaikka runot ja Feinsteinin valokuvat eivät alkujaan kuuluneet yhteen, niin yhteen laitettuina ne kommentoivat toisiaan. Niiden dialogi ei ole sulkeutunutta; ei-amerikkalainenkin saa teksteistä ja asetelmista nautintoa. Mikään ei ole sitä miltä vaikuttaa. Dylan liikkuu runoissa yllättäviin, mielenkiintoisiin suuntiin. Ne ovat puhdasta lyriikkaa mielleyhtymineen ja tarkkoine maisemineen. Ajatus ei katkea, se virtaa. Bob Dylan on näissä runoissa yhtä paljon runoilija kuin lauluissaankin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Raúlista

2011-07-24T17:24:00.002+03:00

Eilen kirjoitettiin jälleen yksi luku jalkapallohistoriaa, kun espanjalainen Raúl González Blanco voitti seuransa Schalke 04:n kanssa Saksan Liigacupin voitettuaan paikalliskilpailija Borussia Dortmundin. Etunimellään Raúl tunnetun hyökkääjäpelaajan ura on täynnä suuria saavutuksia. Hän on voittanut seurajoukkuetasolla Espanjan jalkapallosarjan La Ligan kuudesti (1995, 1997, 2001, 2003, 2007 ja 2008), Espanjan Supercupin neljästi (1997, 2001, 2003 ja 2008), Mestarien liigan kolmesti (1998, 2000 ja 2002) ja Saksan cupin kerran (2010). Tässä on vain osa hänen saavutuksistaan. Koska jalkapallo on kuitenkin tulosurheilua, niin Raúlin pitää vielä mainita tehneen Real Madridille kaikkiaan 323 maalia, Schalke 04:lle 19 maalia ja Espanjan maajoukkueelle 44 maalia. Hänet muistetaan myös eurooppalaisen seurajoukkuekilpailun Mestarien liigan kaikkien aikojen parhaana maalintekijänä.

Raúl on 34-vuotias, joten hänen uransa on jo ehtoopuolella. Hän on jo lopettanut maajoukkueensa ja jättänyt kasvattajaseuransa Real Madridin pelatakseen uransa todennäköiset viimeiset vuodet saksalaisessa Schalke 04:ssä. Vaikka ura maailman suurimmassa seurajoukkueessa Real Madridissa ei loppunut tyylikkäästi, kun Raúl päästettiin lähtemään suurimmitta seremonioitta, niin häntä tullaan aina pitämään yhtenä Espanjan pääkaupunkiseuran kaikkien aikojen suurimmista pelaajista. Raúl on legenda. Hän on herrasmiespelaaja ja tyylikäs jalkapalloilija, joita rahaa suurimpana arvonaan nykyään pitävässä jalkapallomaailmassa on valitettavan vähän. Hän kantoi Real Madridin paitaa kunniakkaasti ja arvokkaasti. Raúlin lempinimi El Siete viittaa hänen koko uransa käyttämäänsä pelipaitaan numero seitsemän.

Raúlin ura alkoi paikallisessa C.D. San Cristóbal de los Ángelesin joukkueessa. Kyseessä on pienehkö työläisnaapurusto, joka sijaitsee Madridin suurkaupunkialueen laitamilla. Hyökkääjä otti San Cristóbal de los Ángelesissa ensimmäiset askeleensa jalkapalloilijana, mutta ura lähti toden teolla lentoon vasta Atlético Madridin palkatessa hänet nuorisojoukkueeseensa. Atléticon silloinen presidentti Jesús Gil teki kuitenkin erään elämänsä suurimmista kömmähdyksistä, kun hän pian Raúlin saapumisen jälkeen päätti sulkea koko nuorisoakatemian auttaakseen talousvaikeuksiin joutunutta seuraansa. Näin lupaava nuori hyökkääjä pääsi siirtymään Real Madridiin. Matka kävi Cadete-nuorisoryhmästä ensin Juvenil C:hen, sitten Juvenil B:hen ja Juvenil A:han. Kaikilla ikätasoilla Raúl pisti maalintekoennätykset uusiksi.

Ammattilaisura alkoi vuonna 1994. Raúl oli tuolloin 17-vuotias ja pelasi Real Madrid C:n joukkueessa. Nuorukainen paukutti 13 maalia seitsemässä pelissä ja niinpä hänet nostettiin nopeasti Real Madridin ykkösjoukkueeseen. Hän korvasi erään seuran kaikkien aikojen suurimmista pelaajista, Emilio Butragueñon. 17 vuoden ja 124 päivän ikäisenä Raúlista tuli kaikkien aikojen nuorin Real Madridin edustusmiehistön pelaaja. Hän saalisti ensimmäisessä pelissään syötön ja teki ensimmäisen maalinsa jo toisessa virallisessa ottelussaan. Ensimmäinen maali tuli sopivaan paikkaan, kun Real Madrid pelasi kotonaan paikalliskilpailija Atléticoa vastaan. Raúl saalisti ensimmäisen kautensa aikana yhdeksän maalia ja auttoi joukkueensa Espanjan mestariksi.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana Raúl sai tasaisesti peliaikaa. Samalla hänestä tuli eräs eurooppalaisen seurajoukkuejalkapalloilun suurimmista nimistä. Menestystä tuli niin Espanjan sarjassa, Euroopan seurajoukkuekilpailuissa kuin Espanjan maajoukkueessakin. Tänä aikana Raúl muodosti legendaarisen Real Madrid -kärkiparin ensin Fernando Morientesin ja sitten Ronaldon kanssa. Vuonna 2003 hänet valittiin Real Madridin kapteeniksi. Tässä asemassa hän pysyi aina vuoteen 2010, kunnes hänet kaupattiin saksalaiseen Schalke 04:ään. Espanjalaisjoukkueen fanit eivät siirrosta pitäneet. Olihan Raúl jo saavuttanut legendaarisen maineen. Ura kuitenkin jatkuu edelleen ja toivottavasti kruunautuu vielä muutamalla maalilla ja pokaalilla. Raúl nähtäneen kuitenkin tulevaisuudessa työskentelemässä Real Madridin organisaatiossa. Sinne hän on enemmän kuin tervetullut.

A.W. Yrjänä: Angelus

2011-07-19T10:50:00.002+03:00

Aikalaiskritiikkiä

A.W. Yrjänä: Angelus, runoja, Johnny Kniga 2010

Muusikko-runoilija A.W. Yrjänän runoprojekti on edennyt viidenteen osaansa. Yrjänän runokokoelmien alkukirjaimista muodostuu lause ARS MAGNA. Se on latinaa ja tarkoittaa "suurta työtä". Latinaksi ovat yksittäisten kirjojen nimetkin, eli Yrjänä tavoittelee tässäkin suhteessa korkeampaa todellisuutta. Projekti alkoi kolmella mytologishenkisellä kirjoilla, jotka olivat Arcana, Rota ja Somnia. Ne olivat vaikeahkoja kokoelmia, jotka liikkuivat paljon lukeneen ja kokeneen Yrjänän kieltämättä kiinnostavissa mielenmaisemissa. Neljäs kokoelma, Mechanema, säilytti aiempien runojen mytologiset elementit, mutta laajensi ilmaisua arkipäiväiseen suuntaan.

Angelus on Yrjänän selkeästi yhteiskuntakriittisin kokoelma tähän asti. Mukana on Mechanemasta ja aiemmasta tuotannosta tuttuja arkipäiväisiä ja korkealentoisia aiheita, mutta pääpaino on tässä hetkessä. Yrjänä ei koskaan ole välittänyt nykymenosta, vaan elänyt mielellään kirjojen, musiikin ja muun taiteen maailmassa. Hän on kertonut ihailevansa Pentti Saarikosken runojen vaivatonta ja samaan aikaan älykästä tarinointia. Tätä tyyliä hän itsekin toteuttaa. Tuloksena syntyy erikoinen yhdistelmä alatyyliä ja ylätyyliä, maata ja taivasta, josta ei voi Saarikoskea lukuun ottamatta vetää yhtäläisyysmerkkejä yhteenkään suomalaiseen runoilijaan.

Angelus hyökkää kirjoittajansa käsittämättömäksi ja vastenmieliseksi käsittämää yhteiskuntaamme vastaan. Sen runoissa seikkailee yksilöitä, jotka kärsivät henkilökohtaisista ongelmista (Ja aamut on yhä kaihon saartamat / kun muistaa vain kaiken, mistä tietää, / ettei se ole tapahtunut / ja kammoaa elämäänsä kuin hidasta tukehtumista) mutta jaksavat joissain tapauksissa silti taistella epäinhimillistä maailmaa vastaan (Liput liehuvat / vallankumouksen runous täyttää laaksot / ihanalla aamukasteella / sotilailla kukkia hiuksissa / sortaja on kaatunut).

Samaan tapaan kuin esimerkiksi niin ikään runoutta ja musiikkia tehnyt Leonard Cohen, niin juuri musiikki on Yrjänän äidinkieli. Runous on sivuprojekti, mahdollisuus puhua laulujen ulkopuolisista asioista. Angelus on vihainen kirja. Se on täynnä vallankumousta, vihaa ja satunnaista kirkkautta. Se on Yrjänän aiemman tuotannon kaltainen, eli välähdyksiä loistavasta runoudesta. Katkelmat jäävät kuitenkin edelleen katkelmiksi, koska kokonaisuus ei ole yksittäisten hienojen hetkien veroinen. Kun Yrjänä kirjoittaa ”Katkelmia ja väläyksiä kaikki / eikä Jumala lähetä ohjeita / hän lähettää profetian, mysteerin, kaaoksen siemenet”, hän todella tarkoittaa sitä. Jossain Angeluksen takana välkkyy korkeampi todellisuus ja klassikon aseman ansaitseva runokirja, joka Yrjänältä on kuitenkin edelleen kirjoittamatta.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Saila Susiluoto: Carmen

2011-07-19T10:48:00.001+03:00

Flamencon rytmissä

Saila Susiluoto: Carmen, runoja, Otava 2010

Carmen on Georges Bizet’n säveltämä ooppera, joka sai ensi-iltansa vuonna 1875. Kyseessä on eräs kaikkien aikojen suosituimmista oopperoista, jonka Saila Susiluoto on nyt soveltanut kirjaksi. Carmen on Susiluodon viides runokokoelma. Se seuraa Bizet’n oopperaa vain viitteellisesti, alkuteosta lähinnä inspiraationa käyttäen. Kirja on omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, joka on kirjoittajansa tarinallisin ja paras julkaisu tähän asti.

Oopperan Carmen seikkaili 1800-luvun Sevillassa. Susiluoto siirtää nimihenkilön maanläheisempään ympäristöön, tympeään ostoskeskukseen ja suomalaiseen metsikköön. Runoissa seikkaileva Carmen on ”muovinpätkistä, metallinpaloista, keinoihosta, implanteista, mikropiireistä” ja muista osista tehty puoli-ihminen, jolla on kaikki muut ihmisen ominaisuudet paitsi sielua. Tämä avaa kirjan tulkinnoille nyky-ihmisen pinnallisuudesta, mutta Susiluodon teoksessa on monia muitakin puolia.

Carmen on luotu rakastamaan kaikkea ja kaikkia. Tämä johtaa ongelmiin ja traagiseen loppuun, kun rakkauden kohde Jose ei pysty hyväksymään rakastettunsa sitoutumattomuutta. Perustelut kaikuvat kuuroille korville: ”Olen sinun, sinun, sinunkin. Karistan lämmön kaikkeen / mihin tahansa auringon peilihehkun.” Carmen on kaunis ja iloinen, mutta ei osaa rakastaa. Tämä petaa oopperastakin tuttua traagista loppua, jolle Susiluodon rikas kieli tekee oikeutta.

Lyhyissä jälkisanoissa selviää, että Susiluoto on kirjoittanut eräät runot flamencon rytmiin. Tämä tuo teksteihin paitsi ääneen luettaessa toimivaa toistoa, niin myös välimerellistä intohimoa. On ilo lukea näin vauhdikasta ja asiaansa uskovaa runoutta.

Runot kertovat tarinan, mutta samalla ne piirtävät myös kuvaa ikiaikaisesta naiseudesta. Naisena olemisen ilo ja suru välittyvät Susiluodon proosallisesta runoudesta poikkeuksellisen voimakkaalla tavalla. Tekijä on käsitellyt samaa aihepiiriä edellisessä kokoelmassaan Missä leikki loppuu, mutta Carmenissa ajatukset ja kuvat ovat kehitellympiä ja hallitumpia. Susiluoto on parhaita nykyrunoilijoita.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Mark Mallon: Aregemia

2011-07-19T10:46:00.001+03:00

Isoveli valvoo

Mark Mallon: Aregemia, runoja, Tammi 2010

Aregemia on fiktiivinen paikka. Se on Atlantilla sijaitseva saariryhmä, jonka asukkaat ovat jatkuvan tarkkailun alaisena. Isoveli valvoo -tyyppinen yhteiskunta on ikävä paikka asua, sillä sen asukkaat katoilevat maanalaisiin labyrintteihin ja kärsivät mielenterveydellisistä ongelmista. Mark Mallonin esikoiskirjassa mainitaan myös kommunismi ja renium-niminen metalli, mutta nämä ovat pelkkiä vihjeitä ja välineitä Aregemian todellisuuden ymmärtämiseksi.

Mallonin kirja koostuu pitkistä, fragmenteiksi jakautuvista proosarunoista. Teksteistä on vaikea saada otetta, sillä puhuja ja paikka vaihtuvat tämän tästä. Katkelma ”esikaupungin sivukaduilla käveli vastaan suurisilmäisiä, vakavailmeisiä / lapsia, joita ilmestyi lisää kun yhtä katsoi riittävän pitkään silmiin, niitä / tuli kuin sieniä sateella, ne kävelivät kokoojakaduille ja sieltä bulevardin / suuntaan, kerääntyivät jonoiksi - mutta äitisi ei jaksanut seurata heitä / vaan jatkoi matkaansa sairaalaan” jatkuu ”ikään kuin lapset olisivat sisaruksia keskenään, hän ajatteli, kun / vastaantulijoita ei enää ollut, ja tienrakentajat olivat vielä neuvotteluissa”, eivätkä muutkaan runot anna ymmärrykseen kuin vihjeitä.

Onneksi runouden ei tarvitse olla helppoa. Lukija joutuu tekemään Aregemian kanssa töitä, mutta kirja on vaivannäön arvoinen. Kustantamon verkkosivuilla Mallonin mainitaan kirjoittavan Blade Runnerin ja Stalkerin tyyppisestä elokuvamaailmasta, mutta Aregemiassa on muutakin. Synkkyys on esimerkkielokuvien kaltaista, mutta Aregemia kasvaa omalakiseksi ja omilla jaloillaan seisovaksi maailmaksi, josta lukee mielellään.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita

2011-07-19T10:44:00.003+03:00

Kuviksi muuttuneet naiset

Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita, runoja, Otava 2010

Sirpa Kyyrönen on Nihil Interitin puheenjohtaja. Hänen esikoisrunokokoelmansa Naispatsaita palkittiin Katri Valan palkinnolla. Palkintoraati mainitsi, että teksti ”raottaa etenkin mieslukijoille sellaisen arvoituksellisen maailman kantta, joka vain harvoin avautuu siskojen, vaimojen tai naistutkijoiden myötävaikutuksella.” Tämä on hyvä kiteytys Kyyrösen ensimmäisestä kirjasta. Naispatsaita on viiteen osastoon jaettu kokoelma, joka käsittelee naiseutta. Nimensä mukaisesti se tarkentuu patsasteleviin ja kuviksi muuttuneisiin naisiin, mutta myös mereen, joka on toinen kirjan keskeisistä aiheista.

Meri, naiseus ja mytologiset ainekset ovat tuttuja ja puhki kaluttuja aiheita, mutta Kyyrönen saa ne tuntumaan tuoreilta. Tämä johtuu rikkaasta ja yllättäviin suuntiin pyrkivästä kielestä, joka saa runoihin potkua: ”Kahlaajalintu pyrkii minusta ulos, / lapaluissa kutisee, tynkii. / Pyydän heiltä siipirikkoisia hevosenpäitä ja kipsikäärerullia. / Kalaparvet kuin neulaparvet pistelevät iholla, / kun minulle tuodaan naispatsaita kaikilta maailman meriltä.” Tässä lyhyessä avainrunossa Kyyrönen kirjoittaa raskaudesta ja synnytyksen odotuksesta, mutta myös siitä mitä naiselle merkitsee ottaa vastaan naiseus, ikiaikainen rooli ja stereotyyppi. Hämmästyttävää, kuinka paljon muutamassa rivissä voi sanoa.

Suurin osa runoista on pitkiä ja poukkoilevia. Ne siirtyvät kokemuksesta ja aiheesta toiseen. Tarjolla on toisaalta elämisen iloa (on ihmeteltävä / jokaista peilikuvaa, linnunpoikasta, kivitaskua, / maalattava lasipurkkiin meri) ja toisaalta taas elämän tuskaa (vihaan maata sängyssäsi ja kuunnella kuinka sydämeni hakkaa). Kyyrönen on vahvimmillaan kirjoittaessaan ikävistä kokemuksista, joten Naispatsaita-kirjan parhaisiin osa-alueisiin kuuluvat esimerkiksi synnyttämisen, sairauden ja kuolemisen kipua kuvaavat kohdat.

Naispatsaita muodostuu kokonaisuudeksi, jossa käydään läpi kaikki ikävaiheet tytöstä naiseen ja naisesta isoäitiin. Eri aikakaudet ovat kirjassa sekaisin, kuten myös esimerkiksi ihmiset ja heidän asuinpaikkansa, joten sekä lukijalta että kirjoittajalta vaaditaan paljon. Kirjoittaja selviää puhtain paperein, sillä runo pysyy vaikeimmissakin kohdissa hallussa. Lukijalla on vaikeampaa, sillä teksti on moniselitteistä ja vaativaa. Runot avautuvat hitaasti. Tämä on haaste, jota kaikki eivät välttämättä halua ottaa vastaan. Vastaanottajille on kuitenkin luvassa lukukokemus, joka on verrattavissa hitaasti avautuvan simpukan sisältä paljastuvaan helmeen.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Carlo Emilio Gadda: Via Merulanan sotkuinen tapaus

2011-07-19T10:42:00.003+03:00

Vanhahtava, moderni klassikko

Carlo Emilio Gadda: Via Merulanan sotkuinen tapaus, romaani, Teos 2010 (Laura Lahdensuu suom.)

Tässäpä hankala romaani, ja sellainen kirja, jonka suomentaja pitäisi ehdottomasti palkita kääntäjäpalkinnolla. Italialaisen Carlo Emilio Gaddan pääteos Via Merulanan sotkuinen tapaus (Querpasticciaccio brutto de via Merulana) ilmestyi alkukielellä jo vuonna 1957. Suomennosta saatiin siis odottaa, mutta hienoa kyllä odotus palkitaan. Se on salapoliisikertomus, joka sijoittuu Roomaan ja vuoteen 1927. Salapoliisitarinaa romaanissa on kuitenkin vain nimeksi. Murha tapahtuu ja sitä selvitellään, mutta pääpaino on kuitenkin muualla.

Vuosi 1927 oli ajankohta, jolloin Benito Mussolinin johtamat fasistit olivat vallassa Italiassa. Via Merulanan sotkuinen tapaus kritisoi sivulauseissa fasisteja tämän tästä. Herkullinen satiiri onkin romaanin parasta antia, kuten myös mehevä kuvaus 1900-luvun alkupuoliskon Roomasta. Muuten kirja onkin vaikea pala purtavaksi, sillä se on kirjoitettu (ja myös suomennettu) vanhahtavalla ja hengästyttävällä tyylillä. Eteenpäin mennään sellaisella vauhdilla ja sellaisilla kiemuroilla, että romaani itsessään on melkoisen sotkuinen tapaus. Lukijalta vaaditaan pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä, mutta myös ymmärrystä. Gadda on kirjailija, joka käyttää niin näppäriä viittauksia ja kielipelejä, ettei niitä kaikkia pystytä selittämään edes suomentajan sinänsä kattavissa jälkisanoissa.

Kärsivällisyys kuitenkin kannattaa. Via Merulanan sotkuinen tapaus ei ole helppo kirja, mutta sillä on ansionsa. Se on satiiri, jonka kritiikki kohdistuu Mussolinin puuhien lisäksi myös ahneuteen, piittaamattomuuteen ja yläluokan nurkkakuntaisiin tapoihin. Romaani vie lukijan rikkaaseen ja monisyiseen maailmaan, joka poikkeaa melkein kaikesta muusta kirjallisuudesta. Suomesta tuskin löytyy kirjoittajaa, joka pystyisi vastaavaan vyörytykseen kuin mihin Gadda pystyy koko kirjan mitalla. Siksi käännös onkin maailmanluokan työtä. Murhaselvittelyssä ei loppujen lopuksi päästä puusta pitkään, mutta tässä vaiheessa lukijakin on tajunnut, ettei tärkeää ole lopputulos vaan kuljettu matka.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Arto Melleristä (2)

2011-07-14T15:55:00.003+03:00

(Tämä on korjailtu versio vuonna 2010 kirjoitetusta ja julkaisemattomasta artikkelista. Katso myös aiempi Melleristä kirjoittamani merkintä.)

--

Kaksi Melleriä

1

Heti tämän kirjoituksen aluksi teen pahimman mahdollisen virheen, eli totean Arto Mellerin ja hänen runojensa olevan yhtä. Helsingin Sanomiin Mellerin kootut runot arvostellut Markko Paasonen on vastakkaisella kannalla: ”Runoja lukiessa täytyy muistaa, että niissä ei puhu runoilija itse, eikä varsinkaan hänen mediassa esiintynyt kuvansa. Runojen puhuja on aina toinen, aina kirjoituksen synnyttämä ja muovaama - silloinkin, kun kaikki tuntomerkit näyttäisivät viittaavan kirjailijan persoonaan.” (Helsingin Sanomat 28.4.2006) Paasonen kirjoittaa Mellerin persoonan ja hänen runoudessaan esiintyvän selkeästi romantisoidun minäkuvan välisestä ristiriidasta.

Pitää kuitenkin muistaa, että Melleri oli huumorimiehiä. Hänellä oli aina pilke silmäkulmassaan, niin runoudessaan kuin elämässäänkin. Välillä hän otti runoissaan näytelmänomaisesti jonkin roolin ja johti lukijaa harhaan. Tämä oli tarkoituksellista. Asian tekee tosin vielä kimurantimmaksi se, että Melleri oli toiselta kutsumukseltaan näytelmäkirjailija. Tämä tuo hänen runoihinsa tiettyä näytelmällisyyttä, kulisseja, näyttelijöitä, juonellisuutta ja muuta sälää.

Jarkko Tontti kirjoittaa: ”Mellerin kuvasto on mitä jylhin. Rappiota, haaksirikkoja, uppoamista ja hajoamista, kaatuvia kaupunkeja ja vajoavia mantereita, ratsuin kiitäviä sanansaattajia öisillä aroilla.“ (Runouden vuosikirja 2006 MotMot. WSOY 2007, s. 142-145) Sanasto on vaativa. Mitä suurempia sanoja kirjoittaja käyttää, niin sitä enemmän hänen tekstiltään vaaditaan. Melleri liikkui vaarallisilla vesillä, mutta luovi enimmäkseen onnistuneesti. Hänen romanttisen sanastonsa ja kuvastonsa esikuvia sai hakea aina Lordi Byronin (1788-1824), Arthur Rimbaudin (1854-1891) ja Charles Baudelaren (1821-1867) kaltaisista suuruuksista saakka.

Lähempikin esimerkki löytyy. Paljon on puhuttu siitä, että oliko Melleri oman sukupolvensa Pentti Saarikoski. Olivathan molemmat historiaan ja mytologiaan mieltyneitä miehiä, jotka käyttivät historiaa runoissaan vaivattoman tuntuisesti. Paasonen kiteyttää heidän välisensä eron: ”Runoilijoina he olivat kovin erilaisia. Saarikosken lähtökohdathan olivat romantiikkaa kriittisesti katsovassa modernismissa.” (HS 28.4.2006) Miesten vertaaminen lieneekin median keksimä viittaus molempien runoilijoiden railakkaaseen yksityiselämään. Saarikoski ja Melleri tunnettiin humalaisista toilailuistaan, joilla lehdistö kansan riemuksi mässäili. Runouteen miesten rinnastaminen pätee pinnallisesti, mutta ei pintaa syvemmältä.

Saarikoski ja Melleri eroavat toisissaan ennen kaikkea vakavuudessa. Saarikoski otti runoutensa äärimmäisen vakavasti, kun Mellerin lähtökohta oli toinen. Tontti kirjoittaa: “Arto Melleri ei osannut ottaa rooliaan vakavasti vaan nauroi myös itselleen, toilailuilleen ja runoudelleen.” (Runouden vuosikirja 2006) Melleri kuunteli myös mielellään kotimaista iskelmämusiikkia ja ulkomaista rockia. Niiden vaikutus Melleriin näkyy runojen musikaalisuudessa. Mellerille kirjoittamisessa tärkeintä ei ollut tarkkuus, vaan runon soljuvuus, rytmi. Ylipäätään hänen tuotannossaan kulkee punaisena lankana huumori, jotka tosin muuttuu sitä hirtehisemmäksi ja vetelämmäksi mitä enemmän tekijälle kertyi vuosia.

Yksinkertaistan siis väittämällä, että Arto Melleri, siis runoilija ja henkilö, on hänen kirjoittamiensa runojen pääasiallinen puhuja. Tässä mielessä on selvää, että Mellerin tuotantoa pitää koossa juuri hänen vahva persoonallisuutensa. Elämänkokemuksia ja ajatuksia välitetään tavalla, joka tekee Mellerin tuotannosta tunnustuksellista. Toinen väittämäni on, että nuori Melleri oli täysivaltainen näkijä ja kokija, kun taas vanhempi Melleri osoitti näkijyytensä ja kokijuutensa vain ajoittain. Mellereitä on siis kaksi.

2

Arto Melleri kuoli kirjailijaksi nuorena. Hän syntyi vuonna 1956 ja menehtyi vuonna 2005, siis alle 50-vuotiaana. Hänen parhaat, kypsimmät vuotensa olivat siis periaatteessa vielä edessä. Melleri eli tosin railakkaasti ja poltti kynttilää molemmista päistä. Hänen koko tuotantonsa käsittävää Runot-tiiliskiveä (2006) lukiessa huomaa, että ilmaisu muuttuu vuosien mittaan pessimistisemmäksi ja katkonaisemmaksi. Sen perusteella voi tulkita, että Mellerin tuotannosta löytyy kahdet tyystin erilaiset kasvot.

Vedenjakajana toimii vuosi 1982. Siihen mennessä Melleri oli julkaissut neljä kokoelmaa, Schlaagerinseppeleen (1978), Zoon (1979), Ilmalaiva ’Italian’ (1980) ja Mau-Maun (1982). Nämä olivat ovat hienoja kirjoja, joissa Mellerin ilmaisu kehittyy kirja kirjalta. Sitten tuli tauko, jolloin Melleri keskittyi elämiseen, näytelmiin ja proosaan.

Pitkähkön tauon jälkeen julkaistu runokokoelma Johnny B. Goethe (1988) onkin jo aivan erilaista Melleriä. Martti Anhava kirjoittaa koottujen runojen jälkisanoissa, että tämän kokoelman runojen ”yleisvire on maanpäällinen, väsähtänytkin” (s. 647), kun taas aiemmat kokoelmat olivat korkealentoisempaa tavaraa. Anhava jatkaa: ”Tulevaista enteilevät avausrunon känninen nonsense ja kokoelman päättävien renkutusten koleahko ilottomuus.” (s. 647)

Melleri sijoitti itsekin runojensa vedenjakajan tähän. Tekijän itsensä toimittama kokoelma Nuoruus, siivekästä ja veristä, Runot 1972-89, julkaistiin vuonna 1989. Melleri ymmärsi, tosin kokoelman verran myöhässä, että hänen tuotantonsa kehittyisi tästä eteenpäin toiseen suuntaan. 1990-luvulla ja 2000-luvulla julkaistut viisi runokokoelmaa ovat todisteita tästä päätelmästä. Ne ovat väsymyksen ja rappioitumisen sävyttämiä, monumentteja kirjoittajansa väsymykselle. Ne vihjailivat tekijänsä päätymisestä ennenaikaiseen hautaan.

3

Päihteet tekivät Melleristä kaksijakoisen runoilijan. Melleri käytti paljon alkoholia ja huumeita. Hän ihaili ennen aikojaan kuolleita muusikkoja, kuten Brian Jonesia, Jimi Hendrixiä, Jim Morrisonia ja kumppaneita. Samalla oma kynttilä paloi molemmista päistä. Alkoholi ja huumeet toimivat aluksi kirjoittamisen katalysaattorina, mutta alkoivat toimia kunnon pettäessä kirjoittamista vastaan. Lentäviä lauseita syntyi pitkään, mutta vuosien mittaan yhä harvemmin.

Paradoksaalista kyllä, Melleri kirjoitti nuorempana kokeneemmin ja itsevarmemmin kuin varttuneemmalla iällä. Esikoiskirja Schlaagerinseppele (1978) sisältää iskelmämaisia maisemia, perinteissävyistä kaihoa ja melankoliaa. Runojen puhuja (Melleri itse) yrittää irrottautua lapsuutensa maisemista, kauniilta ja tapahtumaköyhältä maaseudulta. Se onnistuukin. Tässä vaiheessa tosielämän Melleri muutti Pohjanmaalta Helsinkiin.

Toisessa kokoelmassa, vain vuotta myöhemmin julkaistussa Zoossa (1979), esittäytyy tyystin erilainen Melleri. Tämä Melleri on se näkijä ja kokija, jollaisena hänet kannattaa muistaa. Zoo-kirjan nimikkorunossa Melleri laskettelee täysillä: ”Minä kuuntelin riihiä ja juopuneita ja kuuta, maantierummut pimeitä viuhkoina avautuvissa keväissä, saniaiset, saunan välikatossa lauantaina hikoilivat Uudet Kuvalehdet, Unkarin kansa ies niskassaan, minä tiesin”.

Runossa puhuu mies, joka uskoo tietävänsä. Mellerin runous on tunnustuksellista, koska monen runon puhujana on selkeästi hän itse. Nuori Melleri näkee selkeämmin ja, mikä tärkeintä, enemmän kerralla: ”Tunnetko / miten mantereet liikkuvat yössä… / jalkojesi alla: miten usva nousee, / ja uponneet kaupungit nousevat sen suojassa, / ikivanhat, asumattomat…”

4

Vuoden 1982 jälkeen oli toisin. Kokoelma Nuoruus, siivekästä ja veristä, Runot 1972-89 jäi muistomerkiksi puhtaan näkemisen vuosita. Sen jälkeiset neljä runokirjaa väläyttelivät paikoin, mutta jäivät aiempia vaisuimmiksi. Näin oli siitä huolimatta, että Viiden aistin todistus (1990) sai hyvän vastaanoton ja sitä seurannut Elävien kirjoissa (1991) palkittiin Finlandialla. Melleri kutsuttiin Linnan juhliin, mutta hänet heitettiin juhlista ulos huumeiden käyttämisen takia. Uusi Melleri oli syntynyt. Tämä Melleri oli sama mies kuin ennenkin, mutta nyt julkisuus otti resuisen ja vauhdikasta elämää viettäneen runoilijan hampaisiinsa. Pilke katosi välillä silmäkulmasta, ja Melleri alkoi runoissaan toteuttaa hänelle sälytettyä roolia.

Anhava kirjoittaa Mellerin koottujen runojen jälkisanoissa: ”Sanankäytön tarkkuuteen Mellerinä olemisen resuuntuminen ei juuri vaikuttanut, mutta leikillisyys väheni ja värittyi sarkasmin suuntaan.” (s. 648) Anhavan mukaan Melleri liikkuu myöhemmässä tuotannossaan krapulahoureisen ilmaisun piirissä. Välillä tämä toimii, useimmiten tosin ei.

Mellerin myöhäiskauden paras kirja on Helsingin Kallioon sijoittuva Puukkobulevardi (1997). Se on humalaisen (tai alkoholistin) paatosta, mutta toimivaa sellaista. Krapulaiset aamut ovat vaikeita: ”Miten vihlookaan veden välke / tänä aamuna silmiä, / sielua, sielun silmiä”. Ryypiskelyn jälkeen elämä alkaa taas maistua: ”Antaa ajan pysähtyä, / luomisen jatkua, suvullisen sikiämisen, / unien toteutumisen – kypsyvän hedelmän halun, / ja hetken huuman – ikuisen – / Annetaan auringon nousta, ampua nuolensa – / lävistää meidät tähän”.

Eräs Puukkobulevardi-kokoelman punaisista langoista on ajatus ajattomuudesta. Sen puhujana toimii ennen aikojaan vanhentunut mies, joka haluaa kuitenkin edelleen elää nuoruuttaan. Kaikki aikatasot ovat läsnä. Puhuja tuntee silti ajan kuluvan. Hän haluaa pysäyttää sen joko juomalla tai käyttämällä huumeita. Tulos on, että Melleri kirjoittaa Puukkobulevardissa ajasta paremmin kuin koskaan.

Mellerin eräs tärkeimmistä vaikuttajista oli muusikko Tuomari Nurmio (s. 1950). Nurmion laulua lainataan Puukkobulevardin alussa osuvasti: ”…sielussani tumma laulu helää! Perkele! Rannanjärvi elää!” Näitä sanoja seuraava kokoelma liikkuu nostalgisissa ja melankolisissa maisemissa. Puukkobulevardin puhuja kaipaa aiempaa näkemistä, vimmaa ja runouden viinalla läträämiseen kadonnutta lahjaa: ”Etsin kadonnutta säettä, tiedän: / se on täällä / kun kaupunki nukkuu kohmeloaan, / ja inisevin kärryin lähtee liikkeelle / lehden jakaja, tuo vihdoinkin sanoman”.

Puukkobulevardissa Melleri asettaa itselleen korkean riman ja ylittää sen viimeisen kerran. Sen jälkeiset kirjat hapuilua. Puukkobulevardi on onnistunut sekoitus hourailua ja näkemistä, huumoria ja tietoa. Sen sivuilla Melleri lopultakin tunnustaa, että hänen aiempi minänsä oli kirjoittajana ylivertainen. Nuori Melleri oli vielä sen verran viaton, että pystyi uskomaan sammumattoman valon ja loputtoman matkaamisen kaltaisiin mahdottomiin asioihin. Tästä syntyi kuolematonta runoutta.

Näkijän ja kokijan osa on tietysti hyvin rankka. Mellerin kaltainen runoilija ja profeetta kantaa raskasta taakkaa. Melleri ei kuollut ihailemiensa rock-muusikkojen tapaan nuorena. Kynttilän polttaminen molemmista päistä johti siihen, että Melleristä tuli vanha ja väsynyt. Hän vanheni ennen aikojaan. Vakava auto-onnettomuus ja toipilaana kirjoitettu Arpinen lemmen soturi (2004) on vain kalpea aavistus siitä mihin Melleri parhaimmillaan pystyi. Hetkessä elämisen taito, puhdas näkeminen ja kokeminen, on Mellerillä tosin aina läsnä. Aiemmissa kokoelmissa sen vain kohtaa useammin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Lyhyesti Eeva-Liisa Mannerista

2011-07-07T15:55:00.004+03:00

--

(Tämä käyttämätön teksti on kirjoitettu Pispalan Runotulet 2010 -tapahtuman inspiroimana ja sitä varten.)

--

Muistot ja menneisyys runoudessa: pyyhkäisy ehdotettuun aiheeseen

”Puutarha tulee harvemmaksi päivä päivältä,
kohta se näkyy lävitse kuin repeytynyt verho.
Taivas tulee lävitse, ja sade, pilvien meri, vuodatetaan.”

(Eeva-Liisa Manner)

1

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) kirjoitti monipuolista runoutta. Hänen tuotantonsa kokoava Kirkas, hämärä, kirkas sisältää voimakasta ja monella tasolla liikkuvaa runoutta. Tuula Hökkä esittää kirjan esipuheessa muutamia näkökulmia Mannerin tuotantoon. Hökkä esimerkiksi kirjoittaa, kuinka Manner pyrki runoudessaan yhdistämään ”ei minkään” ja hiljaisuuden. Hökkä jatkaa mainitsemalla, kuinka Manner toi hiljaisuuden suomalaiseen runouteen: ”Hiljaisuus osana kieltä ja sen tuonti runouteen muiden taiteenlajien avulla, rajoja ylittäen, aistinalueita sekoittaen, valkoisen ja mustan viivan, äänen ja odottavan tauon kohtaamisena on laajalti muuallakin maailmassa modernin taiteen omaksumaa.”

Mannerin runoissa eri aikatasot sekoittuvat toisiinsa. Hän voi esimerkiksi siirtyä nykyisyydestä menneisyyteen, käsitellä nykyhetkeä tai siirtyä menneisyydestä tulevaisuuteen. Mannerin runous pyrkii ajattomuuteen. Silti hänen runojaan lukemalla selviää, että niiden ydin on muistoissa ja menneisyydessä.

2

Mannerin parhaimpia runoja on Tämä matka -kokoelmaan (1956) sisältyvä teksti ”Lapsuuden hämärästä”. Tämä Mannerin omasta lapsuudesta kertova pitkä ja lyyrinen runo on malliesimerkki muistojen ja menneisyyden käytöstä runoudessa. Runo alkaa: ”Joku liikutti muistini tomua, johon aika piirsi / symbolinsa / ja avasi käärön joka osaksi on murentunut / kuin vanha hauras kirja hajoten veteen.” Tämä ”joku” herättää runon puhujan muistelemaan lapsuuttaan.

Lapsuus näyttäytyy Mannerin runossa yhtä aikaa pelottavana ja ihmeellisenä. Manner kirjoittaa lapsena kokemistaan mahdollisuuksista: ”Seinään oli maalattu puisto: puita ja koukeroita. / Kauan tuijotin metsään ja tapettiin / jonka tumma ja kiehtova pinta aukeni äärettömyyteen – / sateeseen, lauluun, lintujen musiikkiin.” Lapsuuden aika näyttäytyy puhujalle tiloina ja avaruuksina, musiikkina ja valona. Aikuisten maailma puolestaan näyttäytyy kaiken tämän vastakohtana.

Mannerin koti oli uskonnollinen. Uskonnollisuuden vertauskuvana ”Lapsuuden hämärässä” -runossa toimii puhujan isoäiti, joka laulaa viattomalle lapselle tuonpuoleisesta maailmasta: ”Ja Isoäiti otti nopeasti / tyytymättömän näköisenä virsikirjan / ja sekoitti riutuviin säveliin oman särkyneen laulunsa, / joka tuli raskaista, kylmistä maailmoista, / todemmista kuin omani.” Näin aikuisuus ja sen takana odottava tuonpuoleinen ottavat jo pienen lapsen otteeseensa.

Leikki loppuu tähän. Edessä on aikuistuminen, siirtyminen rajoitusten ja ahtauden, metelin ja pimeyden maailmaan: ”Näistä luoduista maailmoista hälveni päivä päivältä oikku ja / leikki, / avaruus murtui, arki / kyhäsi sieluun uusia sokkeloita, / joissa harhailin varpain nokisin.” Tätä seuraa ahdistus, yksinäisyys, tunne eksymisestä. Tiedämme, että sota leimasi Viipurissa syntyneen ja kasvaneen Mannerin lapsuutta. Lapsuuden idyllin ja leikkien tilalle astui äkkiä kuolema: ”Oi nuoruus! Isoäiti veisasi, ja kuoli, / kärsivällisesti kuin eläin, ja sai puhtaan paidan / pitsein, ruusukkein ja röyhelöin.” Uskonnollinen isoäiti pääsi taivaaseen, mutta Eeva-Liisa oli eksyksissä: ”Mutta minä, mitään-näkemätön, silmät täynnä tuhkaa, / elin penseydessä kuin penessä pesässä.” Ja edelleen: ”Niin menetin rakkauden, avoimen ja valoisan oven, / niin kuin me kaikki sen kerran menetämme.”

On merkillepantavaa, että Manner kirjoittaa lapsuudesta rakkautena ja aikuisuudesta puolestaan rakkauden vastakohtana, eli täydellisenä yksinäisyytenä. Sanastoltaan, kuvastoltaan ja teemoiltaan monitahoinen ”Lapsuuden hämärästä” kasvaa suureksi runoksi. Se on lapsuuden ja viattomuuden ylistys ja vastalause aikuisuutta ja sen vakavaa maailmaa vastaan. Mannerin runo on hyvä osoitus menneisyyden ja muistojen käyttämisen tarjoamista mahdollisuuksista. Runo piirtää esiin elävän kuvan pienestä tytöstä, joka vähitellen varttuu aikuiseksi.

Tämän runon, kuten suuren osan Mannerin tuotannosta, pohjavire on haikea. Mannerin runot voi jakaa kahteen pääkategoriaan. Ensimmäinen kategoria on ”Maailma on aistieni runoelma” -tekstien kaltaiset läsnäoloa, nykyhetkeä ja sen kokemista kuvaavat runot. Toinen kategoria on puolestaan ”Lapsuuden hämärästä” -tekstien kaltaiset runot, jotka kuvaavat menneisyyttä ja luovuttamista. Molemmat ovat tyylikeinoja, joiden avulla Manner sukeltaa alitajuntaansa ja hakee sieltä aineksia. Niinpä meidän kannattaakin Eeva-Liisa Mannerin esimerkin mukaisesti ensin kirjoittaa itsemme muistojen ja menneisyyden labyrinttiin, ja sitten kirjoittaa itsemme ulos sieltä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Talouskriisistä

2011-07-01T20:12:00.004+03:00

Politiikka on tunnetusti likaista peliä, mutta talous se vasta likaista peliä onkin. Kun nämä kaksi asiaa yhdistetään, niin tuloksena on melkoinen sotku. Viime vuonna valmistunut dokumentti Inside Job yrittää kertoa maailmaa viime vuosina koetelleista taloussotkuista maallikon näkökulmasta. Yritys epäonnistuu, koska talousmaailma on monimutkainen ja korruption epäselväksi muuttama vyyhti, mutta Inside Job on yhtä kaikki katsomisen arvoinen. Ohjelma on tehty Yhdysvalloissa, joten se käsittelee taloussotkuja Wall Streetin näkökulmasta. Pitää kuitenkin muistaa, että dollari on edelleen vahvin kansainväliseen talouteen vaikuttava valuutta. Lisäksi dokumentissa käsitellyt amerikkalaiset pankit ja vakuutusyhtiöt ovat saattaneet koko maailman pinteeseen.

Inside Job todistaa, että Yhdysvaltain hallitus oli ja on pahasti sekaantunut paikallisen yritysmaailman toimintaan. Kapitalistisessa järjestelmässä politiikka ja talous kulkevat käsi kädessä. Ensimmäisen pitäisi kaiken järjen mukaan hallita jälkimmäistä. Paha vain, että 1980-luvulta lähtien juuri talous on toiminut tahtipuikon heiluttajana. Monikansalliset yritykset ovat kasvaneet niin suuriksi, että ne sekaantuvat tämän tästä valtioiden toimintaan. Missään tämä ei ole niin ilmiselvää ja läpinäkyvää kuin rahaa palvovassa Yhdysvalloissa. Monet päättäjät istuvat poliitikonuransa jälkeen jonkin suuryhtiön hallituksessa, tai ovat ponnistaneet sieltä valtionvirkaan. Tuloksena on selkääntaputteluun perustuva järjestelmä, jossa kaikki tärkeimmät päättäjät valvovat yritysmaailman etuja. Kaiken kukkuraksi tärkeimpien yritysten määrän laskemiseen ei tarvita kummempaa laskupäätä.

Vuoden 2008 talousromahdus perustui lainoihin. Yhdysvaltalaiset kuluttajat saivat helposti lainoja uuden talon tai auton ostoon, vaikka heillä ei välttämättä olisikaan ollut varaa maksaa lainaa takaisin. Vakuutusyhtiöt puolestaan vakuuttivat lainoja, joten loppujen lopuksi kaikki olivat velkaa toisilleen. Pankkien ja vakuutusyhtiöiden työntekijät hyötyivät, sillä he nauttivat lainabuumin mahdollistamista valtavista vuosibonuksista. Kun säkin pohja tuli vastaan, niin valtio joutui maksumieheksi. Lainanantajat levittelivät käsiään. Yksityisyrittämisen vapauteen perustuva yhdysvaltalainen järjestelmä sai pahan kolauksen, kun sen hyväksymä bonusjärjestelmä ei taannutkaan jo maksettujen palkkioiden palautusta talouskriisin pahentuessa. Pankkien ja vakuutusyhtiöiden työntekijöiden ja johtajien ei tarvinnut palauttaa saamiaan hulppeita palkkioita. Se olisikin ollut vaikeaa, sillä rahat oli jo sijoitettu eteenpäin suihkokoneisiin, urheiluautoihin, kalliisiin asuntoihin tai ainakin siirretty turvaan ulkomaiselle pankkitilille.

Ei ihme, että Yhdysvaltojen valtiovelka tuplaantui vain muutamassa vuodessa. Syntyi nurinkurinen asetelma, jossa valtio otti lisää velkaa pystyäkseen maksamaan entiset velkansa. Samaahan yritetään nyt Euroopan Unionissa, kun monet sen jäsenvaltiot ovat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin. Kaiken sotkun keskellä suurten yritysten johtajat ja pikkujohtajat (puhumattakaan Yhdysvaltojen ja Euroopan Unionin johtavista poliitikoista) jatkavat suurista palkoistaan nauttimista. Inside Job tarjoaa pähkinän purtavaksi. Jos ja kun nykymeno osoittautuu kestämättömäksi ratkaisuksi, niin miten jatkaa eteenpäin? Ihmiset tuskin tulevat olemaan valmiita karsimaan elämiensä tasosta, sillä kulutusyhteiskunta on jo ehtinyt painaa meihin lähtemättömän jälkensä,

Theodore Dalrymplestä

2011-06-21T12:30:00.004+03:00

Posti toi kaksi kirjaa, joista molemmat sisältävät mielenkiintoisia, innoittavia ja hyvin kirjoitettuja esseitä. Kirjat The New Vichy Syndrome ja Not With a Bang But a Whimper on kirjoittanut brittiläinen Theodore Dalrymple. Olen jo pitkään halunnut tilata kyseisen kirjoittajan esseitä, ja nyt tartuin tuumasta toimeen. Sanomalehtiin ja kulttuurijulkaisuihin kirjoittavan Dalrymplen tekstejä löytyy mukavasti myös verkosta, mutta viime vuosina on ilmestynyt monia lehtikirjoituksista koottuja kirjoja, joista The New Vichy Syndrome ja Not With a Bang But a Whimper ovat vain kaksi hyvää esimerkkiä.

Dalrymple on pseudonyymi, jonka takana on entinen lääkäri ja nykyään kokotoimisesti kirjoittava Anthony Daniels. Kyseessä on konservatiivinen ajattelija, joka on kirjoittanut ja puhunut muun muassa monikulttuurillisuutta, modernistista arkkitehtuuria ja huumeiden laillistamista vastaan. Dalrymple ajattelee ja kirjoittaa terävästi, eikä hän karsasta vaikeitakaan aiheita. Eräässä esseessään Dalrymple esimerkiksi jyrää suurta suosiota ympäri maailmaa nauttivan arkkitehti Le Corbusierin. Betonista tehtyjä kuutiotaloja suunnitellut Le Corbusier vastaa hänen mukaansa 1900-luvun muita suuria tuhoajia, kuten Adolf Hitleriä ja Josif Stalinia. Dalrymple kärjistää mielellään, mutta onnistuu siitä huolimatta (tai juuri siksi) herättämään lukijan mielenkiinnon.

The New Vichy Syndrome pureutuu nyky-Euroopan ongelmiin. Dalrymple ei pidä Euroopan Unionia toimivana organisaationa. Seitsemään osaan jakaantuvassa Why Are We Like This -esseessä Dalrymple argumentoi, ettei maaosamme ole valmis luopumaan kansallisvaltioista. Tämän huomaa hänen mukaansa jo siitä, että Euroopan Unioni rakoilee aiempien yhtenäisyyspyrkimysten tavoin jo ensimmäisten ongelmien, kuten taloudellisten vaikeuksien ja Euroopan ulkopuolelta saapuvan maahanmuuton, edessä. Dalrymple pitää tärkeänä, että kansallisvaltiot pitävät yllä ihmisen identiteettiä sen rakoillessa kristinuskon väistymisen ja hedonismin esiinmarssin myötä. Toisaalta hänen esseensä valavat uskoa perinteisiin yleiseurooppalaisiin saavutuksiin, kuten tieteellisiin edistysaskeliin ja suureen taiteeseen. The New Vichy Syndrome valaa uskoa sekä yksilöllisyyteen että yhteisöllisyyteen. Dalrymple on oikeassa väittäessään, että vain näin toimiessamme pystymme vastustamaan länsimaiden rappioitumista ja estämään islaminuskon leviämistä eurooppalaisiin maihin.

Not With a Bang But a Whimper on laajahko kokoelma esseitä, joita Dalrymple on julkaissut muun muassa The City Journal -lehdessä, ja joista suurimman osan löytää myös verkosta. Kyseessä on toista tilaamaani kirjaa laajempi valikoima kirjoituksia eri aiheista. Kirjoittaja käsittelee mielitaiheitaan, kuten Iso-Britanniassa rehottavaa ja lukemattomista valtion tarjoamista eduista nauttivaa alaluokkaa ja muslimien vaikeuksia sopeutua hedonistisiin länsimaihin. Samalla hyökätään humanistisesti ajattelevia ja Iso-Britannian turmion tielle ajaneita poliitikkoja, kuten entistä pääministeriä Tony Blairia ja nykyistä pääministeriä Gordon Brownia vastaan. Dalrymple määrittelee Blairin sätkynukeksi, jonka sinisilmäinen politiikka vei maan Irakin sotaan ja ajoi kansalaiset taloudelliseen ahdinkoon. Brown ei saa suopeampaa kohtelua, sillä häntä Dalrymple pitää tyhjänä takkina ja täysin kykenemättömänä korjaamaan Blairin hallituksen aiheuttamia vahinkoja. Not With a Bang But a Whimper peräänkuuluttaa selkärankaisia johtajia, jotka pysäyttäisivät Iso-Britannian syöksykierteen muun muassa vähentämällä tarpeetonta byrokratiaa, tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja parantamaan katastrofaalista taloudellista tilannetta.

Parasta Dalrymplessä on tapa, jolla hän käyttää pitkän työelämänsä kokemuksia perustellakseen esseittensä väittämiä. Vankilassa, mielisairaalassa, Iso-Britanniassa ja maailmalla työskenneltyään hänellä on tarjota kattava valikoima kertomuksia ja esimerkkejä, jotka elävöittävät hänen kirjoituksiaan ja tekevät ne kiinnostaviksi. Dalrymplen kanssa on vaikea olla eri mieltä, sillä hän perustelee useimmat näkemyksensä hyvin ja tarkastelee väitteitään eri kanteilta. Huumeista kirjoittaessaan hän on tosin monesti hakoteillä (esimerkiksi vaatiessaan yhteiskuntaa lopettamaan puhtaiden ruiskujen jakamisen huumeiden käyttäjille), mutta kokonaistuotantonsa puolesta Dalrymple on eräs tärkeimmistä nykyesseisteistä. Kotimaassaan Englannissa Dalrymple nauttii vain marginaalista suosiota, sillä hän kritisoi byrokratisoitunutta ja suuntansa menettänyttä kotimaataan suututtaen näin vallanpitäjät. Meillä Suomessa hänen esseitään tunnetaan kohtalaisesti, paljolti Timo Hännikäisen kirjoitusten ansiosta, mutta suomennosvalikoima antaa vielä odottaa itseään.

Clarence Clemons (1942-2011)

2011-06-19T12:06:00.003+03:00

(Clarence Clemons)

Sikareista

2011-06-14T14:14:00.002+03:00

Kuuban vuoden 1959 vallankumous meni monelta osin mönkään, mutta yksi hyvä asia syntyi Fidel Castron, Che Guevaran ja kumppaneiden kaapattua vallan: erinomaiset sikarit. Sikareiden tekemisellä oli toki maassa pitkä ja kunniakas historia jo ennen veristä vallankaappausta, mutta Castron alaisuudessa 1960-luvulta tähän päivään Kuuba on tehnyt maailman parhaat sikarit. Niistä nautitaan kaikkialla maailmassa, paitsi Yhdysvalloissa, jonka kansalaiset ovat maiden välisen pitkän kauppasaarron takia menettäneet mahdollisuuden polttaa kuubalaisia sikareita laillisin keinoin.

Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbusta (1451-1506) pidetään henkilönä, joka toi tupakkatuotteet Eurooppaan. Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan intiaaniheimojen keksimä tupakka saavutti nopeasti eurooppalaisten suosion. Tupakka oli pitkään ylellisyystuote, jota poltettiin vain ylimystön parissa, mutta sittemmin markkinoille tuli myös halvempia sikareita, piipputupakan polttamiseen tarkoitettuja piippuja ja koneellisesti tuotettuja savukkeita. 1800-luvulle tultaessa sikarin polttelu oli yleinen harrastus, ja se on pitänyt pintansa tähän päivään asti huolimatta maailmassa yleisesti vallitsevasta tupakoinnin vastaisesta mielialasta. Sikarin polttaminen on nautinto, jota ei tulisi kieltää missään olosuhteissa.

Sikari valmistetaan tupakkakasvista. Kyseessä on yksivuotinen kasvi, jonka sadonkorjuu alkaa Kuubassa noin 45 päivää alkuperäisen taimen istutuksesta. Eri kasvualustoilla kasvaa erilaisia kasveja, joista myöhemmin tulee puolestaan erilaisia sikareita. Tupakkapellolta kerätyt kasvit kuivataan, fermentoidaan, lajitellaan, ikäännytetään ja fermentoidaan uudestaan, ja vasta sitten ne ovat valmiita käärittäviksi. Kyseessä on pitkä ja huolellista toimintaa vaativa prosessi, jonka lopullisena tuloksena on yksilöllinen ja omalaatuisen maun omaava sikari. Parhaat sikarit kääritään ja täytetään käsin, eli niissä on sikälikin yksilöllinen leima. Osaavimmat käärijät ovat käyneet läpi vuosien tai jopa vuosikymmenien koulutuksen, koska parhaiden sikarien kääriminen ja täyttäminen on tarkkuutta vaativaa työtä.

Sikareita on joka makua ja kokoa. Niitä säilytetään erityisessä humidorissa, joka pitää sikarit tarpeeksi kosteina ja estää niitä täten kuivumasta liikaa. Parhaat lopputuotteet tulevat Karibian alueelta, kuten Kuubasta, Hondurasista ja Nicaraguasta, mutta myös esimerkiksi Brasiliassa ja Yhdysvalloissa tehdään hyviä sikareita. Pitkä valmistusprosessi huipentuu polttamiseen, joka aloitetaan leikkaamalla sikarin pää ja sytyttämällä sikari niin, että se syttyy kauttaaltaan. Sen jälkeen tiedossa on monia nautinnon hetkiä. Olen itse sikareiden ja tupakoinnin suuri ystävä, ja omat suosikkimerkkini ovat kuubalaiset Cohiba, Montecristo ja El Rey Del Mundo. Eihän mikään ei ole mukavampaa, kun pitkän ja uuvuttavan kirjoituspäivän jälkeen saa istua nojatuoliin ja polttaa kaikessa rauhassa maukkaan kuubalaisen sikarin.

Viiksistä

2011-06-03T10:54:00.003+03:00

Tämä merkintä ei käsittele miesten ylähuulia monesti koristavia viiksiä, vaikka niitä tyylikkäinä pidänkin, vaan ranskalaisen Emmanuel Carréren romaania Viikset (La Moustache, 1986, suomennettu vuonna 2002). Samalla se käsittelee myös kirjasta sovitettua elokuvaa, jonka kirjailija itse sovitti valkokankaalle vuonna 2005. Mielenkiintoista kyllä, Viikset on luokiteltu fantasiaromaaniksi, vaikka se on varsin perinteinen trilleri.

Viikset alkaa, kun päähenkilö Marc Thiriez päättää eräänä päivänä ajaa viiksensä. Hän haluaa yllättää vaimonsa, mutta yllättyy suuresti, kun rakas vaimo käyttäytyy kuin viiksiä ei olisi koskaan ollutkaan. Tämä on vastoin tosiasioita, sillä Thiriez muistaa pitäneensä viiksiä lähes koko aikuisikänsä. Mies vaipuu epätoivoon yrittäessään todistaa vaimolleen, ystävilleen, työtovereilleen ja sukulaisilleen, että hänellä todella oli viikset ennen kuin hän lopulta päätti ajaa ne pois. Lopulta Thiriez pakenee Hong Kongiin, mahdollisimman etäällä kotikaupungistaan Pariisista olevaan kaupunkiin, jossa hän aikoo aloittaa uuden elämän kaikessa rauhassa.

Viikset jättää lukijan pääteltäväksi, että kumpi on sekaisin: mies vai maailma. Todennäköisempi vaihtoehto on mies, sillä Carréren muissakin romaaneissa kuvataan mielen pirstaloitumista ja siitä aiheutuvaa hulluutta. Asiaa ei kuitenkaan alleviivata. Viikset nojautuu tyypilliseen postmodernistiseen maailmankuvaan, jonka mukaan mikään ei ole varmaa ja että kaikki on yhtä kaaosta. Tätä alleviivataan, kun viiksien kadottua alkaa kadota muutakin, kuten esimerkiksi kartasta pyyhkiytyvä Espanjan valtio. Carréren kirjassa esineillä ja asioilla ei ole konkreettista arvoa. Thiriezin varmalta vaikuttanut ja muuttumattomaksi käsittämä maailmankuva särkyy, eikä hän osaa suhtautua särkymiseen järkevällä tavalla. Seuraa irtiottoja, psykiatrikäyntejä ja väkivaltaa, mutta ne eivät ole kiinnostavia eivätkä edes kovin hyvin kirjoitettuja, mutta romaanin ja elokuvan perustana kulkeva postmodernistinen ajatusmalli on yhtä kaikki pohtimisen arvoinen.

Filosofiassa on jo vuosituhansien ajan kiistelty siitä, että kumpi on todellisempaa, ajatukset vai materia. Nykyään perusjako tehdään metafyysisten ja luonnontieteellisten filosofien välillä. Ensimmäiseen joukkoon kuuluvat ne, jotka uskovat Jumalan olevan kaiken takana, ja jälkimmäiseen ne, jotka uskovat kaiken selittämiseen järjellä. Nykyaika on lisännyt soppaan muun muassa postmodernistit, jotka eivät usko kumpaankaan ryhmittymään, vaan mieltävät maailmankaikkeuden kaaokseksi. Heille elämä on epävarmuutta ja taistelua, ja päättyy lopullisesti kuolemaan. Viikset-romaanin maailma on selvästi postmodernistinen, eli hauras ja järjetön todellisuus, jossa kaikki asetetaan kyseenalaiseksi nihilistisellä tavalla.

Romaanin ja elokuvan päähahmo on tavallinen ihminen, joka ei kaikesta päätellen välitä tuon taivaallista filosofioista, mutta joka joutuu todellisuudessaan tapahtuneen äkillisen muutoksen takia tarkistamaan näkemyksiään todellisuuden luonteesta. Kun jokapäiväisen elämän monotonisuus ja varmuus asetetaan kyseenalaiseksi, niin mies muuttuu käden käänteessä eläimeksi, jolle väkivalta tuntuu ainoalta mielekkäältä ratkaisulta. Hän pakenee Hong Kongiin, vieraaseen maailmaan ja kulttuuriin, jossa yrittää elää tuntematta ketään ja ilman viiksiään. Joukkoon sulautuminen ei kuitenkaan onnistu, sillä viiksien katoamisen aiheuttama epävarmuus seuraa häntä kaikkialle. Pakopaikkaa ei ole.

Ranskalainen romaanitaide on Michel Houellebecqiä ja Jonathan Littelliä (molemmat muuten emigroituneita) lukuun ottamatta alennustilassa, mutta aina silloin tällöin Ranskasta putkahtaa kirjoja, joiden toteutus ontuu mutta jotka pistävät ajattelemaan. Carreren Viikset on eräs näistä kirjoista. Kun yhteiskuntamme on kaupungistumisen ja maallistumisen myötä menettänyt kosketuksensa sekä luontoon että Jumalaan, niin arki jää monille ainoaksi kosketuspinnaksi. Kun se poistetaan kuvioista, niin ihminen muuttuu ikäväksi ja päämäärättömäksi olennoksi. Siksi Viikset kannattaa lukea.

Gil Scott-Heron (1949-2011)

2011-05-28T08:59:00.002+03:00

(The Revolution Will Not Be Televised)

Bob Dylanista

2011-05-24T09:36:00.002+03:00

Bob Dylan täyttää tänään 70 vuotta. Se on kunnioitettava ikä muusikolle ja taiteilijalle, joka on jo pitkään nauttinut vanhemman valtionmiehen asemasta. Vuonna 1962 levyttävänä artistina debytoinutta Dylania on pidetty milloin minkäkin liikkeen profeettana, muun muassa 1960-luvun nuorisokapinan ja 1980-luvun uuskristillisen liikkeen airuena, ja vielä tänäkin päivänä maailmasta löytyy lukemattomia Dylaniin hurahtaneita ihmisiä. Kuulun tähän hurahtaneiden ryhmään, sillä olen jo pitkään ostanut kaikki Dylanin viralliset levyjulkaisut, mutta lähestymistapani on mielestäni terveellisempi kuin niillä, jotka ihailevat miestä varauksetta. Kaikki Dylanin tekemä ei yksinkertaisesti ole kuolematonta tavaraa, vaikka suurin osa kieltämättä on.

Kaksi syntymäpäiväsankaria vastaan kohdistettua pääväitettä, eli se, ettei mies osaa laulaa, ja se, että hänen live-esiintymisensä ovat jo pitkään olleet keskinkertaisia, ovat päällisin puolin totta. Onneksi nykymuusikkojen ei enää välttämättä tarvitse omata kaunista lauluääntä, vaan esimerkiksi pelkällä tekniikalla pääsee pitkälle. Dylan on vanhemmilla päivillään oppinut hallitsemaan ääntään samaan tapaan kuin taitava näyttelijä. Painotukset ovat oikeissa kohdissa, kuten kuulee esimerkiksi levyillä Love and Theft (2001) ja Modern Times (2006). Dylanin yhä pahemmaksi käynyt raakkuminen on tuonut hänen lauluihinsa lähestyvän kuoleman tuntua.

Lisäksi Dylan soittaa edelleen lukemattomia konsertteja vuodessa. Hänen 1980-luvulla alkanut ja siitä lähtien lähes katkeamattomana jatkunut Neverending Tour -kiertueensa loppuu kyllä aikanaan, mutta todennäköisesti vasta miehen kuukahtaessa lavalle. Loppumisesta ei ole vielä näkynyt merkkejä. Leipääntymistä vältelläkseen Dylan soittaa monessa konsertissaan kappaleittensa vaihtoehtoisia versioita, mikä on tietysti varma keino saada kuuluisia hittejä odottavat fanit menettämään hermonsa. Kaiken hyväksyvät Dylan-seuraajat puhuvat samassa tilanteessa tietysti tinkimättömästä taiteilijasta.

Tinkimätön taiteilija Dylan kieltämättä on, mutta totuus on, ettei hänen konserttejaan jaksa enää kuunnella. Onneksi mies on julkaissut sellaisen läjän musiikkia, että siihen tutustumisessa menee loppuelämä. Suurin osa musiikista on vieläpä erinomaista. Musisoinnin lisäksi Dylan on kunnostautunut taidemaalarina, radio-dj:nä ja kirjailijana. Toivoa muuten sopii, että Dylan ehtii viimeistellä tekeillä olevan elämäkertansa ennen siirtymistään manan majoille.

Hyvää merkkipäivää, Bob!

Matti Pulkkinen (1944-2011)

2011-05-21T11:02:00.003+03:00

(Kirjailija Matti Pulkkinen on kuollut (HS))

Kauhusta

2011-05-19T11:09:00.002+03:00

Timo Hännikäinen kirjoitti blogissaan kauhuelokuvista. Hän kritisoi erityisesti niiden alennustilaa ja niiden tekemisen vaikeutta. Onhan niin, että kauhu on komedian ohella vaikein lajityyppi. Kauhu on usein tahatonta komediaa, komedia puolestaan useimmiten vain kauheaa. Esimerkeiksi hyvistä kauhuelokuvista Hännikäinen mainitsee H.-G. Clouzot'n Pirulliset, Manaajan, Black Swanin ja Nicholas Roegin Kauhun kierteen, eli juurikin sellaisia elokuvia, joissa kauhu rakennetaan psykologisin keinoin. Poissa on veripalttu, tilalla rauhallinen ja katsojan mielikuvitusta ruokkiva kauhu.

Blogimerkinnän kommentissa kehotetaan tutustumaan korealaiseen kauhuun. Se ei ole suositeltavaa, vaikka Etelä-Koreassa hyviä elokuvia tehdäänkin. Korealainen kauhu ei nimittäin ole sen parempaa kuin länsimainenkaan, vaan ainoastaan erilaista. Siinä käsitellään eri aihepiirejä kuin meillä, mutta meille tyypillisestä virheellisestä näkökulmasta, jossa verenvuodatus määritellään kauhuksi psykologisen johdattelun sijaan. Lisääntyneen verenvuodatuksen takia moni kauhuelokuvantekijä päätyy tekemään toimintaa. Katsojille ei enää riitä, jos ruumiita tulee vanhojen rikosfilmien tapaan yksi, vaan kuolleita pitää olla kasaksi asti. Kuolleitakaan ei ymmärretä jättää rauhaan, vaan ruumiita jahdataan zombielokuvissa siinä missä eläviäkin.

Kulttuurimme on vääristynyt. Koska ruumisröykkiöitä pidetään lähtökohtana kaikelle kauhulle, niin ei ole mikään ihme, että hyvät kauhufilmit ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Sama laatukato pätee mielenkiintoista kyllä myös videopeleihin, eli nuoreen lajityyppiin, joka monesti yrittää kopioida elokuvan vanhempaa taidemuotoa. Onnistuneita kauhuvideopelejä on muuten tasan yksi, eli ensimmäisen PlayStationin Silent Hill. Peli julkaistiin vuonna 1999, ja se onnistuu ikääntyneestä teknisestä toteutuksestaan huolimatta vieläkin pelästyttämään pelaajan, ainakaan jos ei tiedä mitä on tulossa.

Alkuperäinen Silent Hill lähtee oikeasta lähtökohdasta, sillä sen mekaniikka perustuu siihen, ettei pelaaja kaikkialla leijailevan sumun takia näe kuin metrin suuntaansa. Kun sumusta kantautuu vielä epämääräisiä ääniä, niin resepti pelkäämiselle on valmis. Pelaaja ohjaa tytärtään etsivää Harry Masonia, mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana selviää, ettei kadonnut tytär ollutkaan tavallinen pulliainen. Vyyhti selviää vähitellen, ja hyvän kauhun tavoin kokija joutuu tekemään ratkaisuista omat johtopäätöksensä.

On tietysti valitettavaa, että samalla tavalla kuin vitsi naurattaa vain kerran, niin kauhukin onnistuu pelottamaan vain kertaalleen. Tämä pätee elokuviin ja peleihin. Myöhemmät Silent Hill -pelit ovat siirtyneet toiminnallisempaan suuntaan, eikä sarjan nimissä julkaistua surkeaa elokuvaa kannata tässä edes käsitellä. Hännikäisen blogimerkinnän kommenteista löytyy vielä hyvä lainaus, joka kiteyttää tässäkin käsitellyn aiheen: "Hyvä kauhuelokuva koskettaa omia sisäisiä pelkojamme ja alitajunnan piilossa olevia tunteitamme ja ajatuksiamme. Suurin pelko jokaiselle ihmisellä lienee se, että todellisuus lähtee niin sanotusti hanskasta ja mielemme pimenee ja murtuu."

Villarrealista

2011-05-08T11:56:00.015+03:00

Villarrealin joukkue on pelannut Espanjan jalkapallosarjassa La Ligassa yhtäjaksoisesti kaudesta 2000-2001 lähtien. Seura on kotoisin vajaan 50,000 asukkaan Vila-Realin kaupungista, joka sijaitsee Valencian läheisyydessä. Minä ja monet muut jalkapallonystävät olemme seuranneet Villarrealin tarinaa mielenkiinnolla. Pikkukaupunkitaustan lisäksi seuran tekee mielenkiintoiseksi se, että se on onnistuneen hankintapolitiikkansa ja toimivan juniorityönsä lisäksi pelannut kaunista jalkapalloa. Villarreal on viimeiset kymmenen vuotta ollut vakiovieras eurooppalaisissa seurajoukkuekilpailuissa, eli Mestarien liigassa ja Eurooppa-liigassa. Samalla se on kotimaassaan onnistunut horjuttamaan Real Madridin ja FC Barcelonan kaltaisia jättiläisiä, vaikka ei taloudellisesti paini likimainkaan samassa sarjassa.

Inspiraatio tähän blogikirjoitukseen syntyi, kun katsoin Villarrealin ja Getafen välisen taannoisen ottelun. Villarreal on vuosien mittaan joutunut vaihtamaan pelaajiaan ja valmentajiaan useaan otteeseen, mutta se on ihme kyllä pystynyt säilyttämään vauhdikkaan ja lyhytsyöttöpeliin perustuvan pelityylinsä. Viimeviikkoinen Villarreal-Getafe kuvasti hyvin kotijoukkueen nykytilaa: välillä peli toimi kuin unelma, toisinaan taas yksinkertainen kuviokaan ei onnistu. Kamppailu oli vauhdikas. Tauolla tilanne oli 1-0 Getafelle, mutta toisella jaksolla Villarreal onnistui Canin ja Rossin maaleilla nousemaan ansaittuun 2-1-voittoon.

Villarrealin joukkueen lempinimi on El Submarino Amarillo, eli Keltainen Sukellusvene. Sukellusveneen on pitkään povattu uppoavan, lähinnä taloudellisista syistä, mutta se ei ole suostunut luovuttamaan. Villarreal on espanjalaisella ja eurooppalaisella mittapuulla harvainen joukkue, koska se on jo pitkän aikaa pelannut taitojensa rajamailla. Joukkueessa on tällä hetkellä Mateo Musacchion, Ángel Lópezin, Marco Rubenin, José Catalán, Bruno Sorianon ja Hernán Pérezin kaltaisia kammottavia puujalkoja, jotka sotkeutuvat tämän tästä omaan näppäryyteensä, mutta osallistuvat silti joukkueen pelitapaan ja yrittävät kikkailla kuten muutkin.

Avauskokoonpanossa on toisaalta on myös Canin, Carlos Marchenan, Joan Capdevilan, Santi Cazorlan ja Nilmarin kaltaisia hyviä pelaajia. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, ettei yksikään tämän ryhmän miehistä pääsisi avaukseen eurooppalaiessa huippujoukkueessa, kuten vaikkapa Real Madridissa. Eipä silti, kun Villarrealin tämänhetkiseen kokoonpanoon kuuluu vielä Giuseppe Rossin ja Borja Valeron kaltaisia taitureita ja maestroja, niin joukkueessa alkaa olla ihmeellisen hyvä tasapaino ja sopiva määrä eri tyyppisiä pelaajia.

Olen seurannut Villarrealia jo noin vuosikymmenen verran mielenkiinnolla siksi, että joukkueessa on koko sen ajan ollut toimiva kemia. Siellä on aina muutamia loistavia yksilöitä, mutta kyseessä on ennen kaikkea joukkue isolla J:llä. Se pyrkii toteuttamaan mahdottoman (eli sulavan, näyttävään maaliin johtavan lyhytsyöttöpelin) käytännössä. Parhaimmillaan homma toimii niin uskomattoman hyvin, että ei ihme että joukkueella on Suomessakin oma virallinen faniklubinsa. Harvassa ovat ne kotiottelut, joissa ei huomaa näkyvällä paikalla roikkuvaa Villarreal Fan Club Finlandin lakanaa.

Joukkue on seikkaillut uskomattomasti sekä Espanjan liigassa ja Euroopassa. Suuret joukkueet ovat ostaneet Villarrealin parhaat pelaajat, mutta Villarreal on vuosi toisensa jälkeen yllättänyt uudella miehistöllä. Tälläkin kaudella se selviytyi uskomattomasti Eurooppa-liigan välieriin, vaikka loukkaantumisia oli enemmän kuin tarpeeksi. Valmentaja Juan Garrido joutuikin tyytymään improvisoituun ja suoraan sanoen kammottavan huonotasoiseen puolustuslinjaan, jolla ei olisi pärjätty edes Veikkausliigassa. Jos koko puolustuksen ydin, eli tässä tapauksessa Ángel, Marchena, varakapteeni Gonzalo Rodriguez ja kapteeni Marcos Senna ovat pitkäaikaispotilaina sivussa, niin joukkue on tähän suhteutettuna pärjännyt todella hyvin. Kun nyky-Villarreal häviää, niin se häviää juuri huonon puolustuksensa takia.

Garrido on loistava valmentaja. Hän on saanut maksimipotentiaalin irti joukkueesta, jolle povattiin jo mahalaskua Espanjan alempaan keskikastiin. Aiemmin samaan temppuun pystyi chileläislähtöinen Manuel Pellegrini, joka haali joukkueen täyteen etelä-amerikkalaisia vahvistuksia. Garridolla on vielä tekemistä vaihtojen kanssa, jotka hän tuntuu tekevän ns. mututuntumalta, mutta taktikkona hän on loistava.

Villarrealin tulevaisuus näyttää jälleen haasteelliselta. Joukkueen paras pelaaja Rossi on tarttumassa kesällä Barcelonan haaviin. Kärkipelaaja Rossin kauppaaminen tulee olemaan valtava menetys. Nyt nähdään Garridon kyky haalia siirtomarkkinoilta edullisia ja hyviä pelaajia, joiden avulla menestyttäisiin myös jatkossa. Rossista on luvassa hyvät kipurahat, jotka pitäisi sijoittaa järkevästi eteenpäin. Joukkueen ostostoiveissa on maailmanluokan kärki, joka täyttää Rossin saappaat, ja maailmanluokan keskuspuolustaja, joka pystyy hillitsemään nykypuolustuksen jatkuvaa säntäilyä.

Todellisuudessa Rossista saatavat noin 30 miljoonan euron kipurahat kuitenkin suunnataan enimmäkseen velkojen maksuun. Vila-realin kaupungissa asuu tosiaan vain noin 50,000 ihmistä, joten puolet kaupungista tarvittaisiin edes jalkapallojoukkueen stadionin täyttämiseen. Joukkue on onneksi saanut paljon uusia kannattajia, kiitos näyttävän pelityylin ja sen mukanaan tuoman menestyksen. Rahasta on joka tapauksessa jatkossakin puutetta. Itse kääntäisin katseeni Etelä-Amerikkaan, jonne Villarrealilla on entisen valmentajan Pellegrinin ansiosta hyvät ja hedelmälliset suhteet. Argentiinasta ja Braziliasta saattaisi irrota edullisesti lupaavia nuorukaisia (ja vanhoja sotaratsuja) niin puolustukseen kuin hyökkäykseenkin.

Nyky-Villarrealin tärkein pelaaja ei ole pian lähtevä Rossi, vaan pelinrakentaja Borja Valero. Jos Valero lähtee, niin sitten on pikapalaverin paikka. Esimerkiksi Real Madrid on kiinnostunut taitavasta kaljupäästä, joten Valeronkin lähtö lienee ajan kysymys. Ensi kaudeksi miestä ei tosin vielä olisi varaa menettää. Hänen avullaan Villarreal kykenee pelaamaan Espanjan viihdyttävintä jalkapalloa. Se on nopeaa ja hyökkäysvoittoista pallonsiirtelyä, jota pelaa samassa maassa myös esimerkiksi Real Madrid. Kyseessä on täysi vastakohta barcelonalaiselle pelille, jossa palloa siirrellään hitaasti mieheltä toiselle. Jos pelityyli säilyy, niin tulen katsomaan Villarrealin pelejä jatkossakin.

Arto Melleristä

2011-04-30T14:26:00.003+03:00

--

Teksti on kirjoitetty Yle Radion Kirjakerhoa varten. Ohjelma, jossa keskustelin Ilpo Tiihosen kanssa Mellerin proosasta, esitettiin 29.4.2011.

--

Olen kirjoittanut Arto Melleristä muutamaan otteeseen, viimeisimpänä Illuusio-lehteen. Kritiikkini Mellerin proosakokoelmasta Pääkallolipun alla julkaistiin Illuusion tämän vuoden toisessa numerossa. Kyseessä on siis kulttuurilehti, ja mielenkiintoinen kokeilu, joka ilmestyy verkossa ja iPadille.

Lappajärvellä vuonna 1956 syntynyt ja Helsingissä vuonna 2005 kuollut Melleri toimi lähinnä runoilijana, mutta kirjoitti myös näytelmiä ja proosaa. Koko hänen tuotantonsa on hänen oman elämänsä (eli Pohjanmaalla vietetyn lapsuuden ja Helsingissä vietetyn muun elämän) sävyttämä. Pohjanmaalla elettiin luonnossa ja luettiin sarjakuvia. Helsingissä kuvaan tulivat alkoholi ja huumeet, joita Melleri väärinkäytti pitkiä aikoja.

Mellerin Pääkallolipun alla -kirjaan koottu proosa on kiinnostava etenkin omaelämäkerrallisesta näkökulmasta. Teksti on Melleriä itseään, hänen ajatuksiaan ja hänen elämänsä kuvastoa. Kirja alkaa päiväkirjasta poimitulla katkelmalla ”Miksi olen kirjailija”, joka alleviivaa Mellerin antiporvarillista elämäntapaa: ”Miksi yhteiskunta pelkää aistien juhlia, miksi pikkuporvarin pelko ja ennakkoluulo on kirjoitettu laeiksi joiden nojalla ihmisiä laitetaan vankilaan, suljetaan häkkeihin.” Kirjailijan ammatissa Melleri pystyy omien sanojensa mukaan parhaiten toteuttamaan luonnettaan, joka on ennen kaikkea uneksijan luonne.

Pääkallolipun alla on laajahko teos, yli 700 sivun mittainen. Sen on toimittanut Mellerin ystävä ja kollega Martti Anhava, joka toimitti aiemmin myös Mellerin kootut runot (2006). Runsaasta sivumäärästään huolimatta Pääkallolipun alla ei sisällä juurikaan yhtenäistä, pitkää proosaa, vaan lähinnä katkelmia. Melleri ei koskaan löytänyt suurta tarinaa, josta olisi tullut suuri romaani. Hän kyllä haaveili sellaisesta, kuten elämäkerrallisista tiedoista ja valmiiksi saadusta proosastakin ilmenee. Epäonnistuminen romaanikirjailijana taitaa olla jonkinlainen runoilijoiden ammattitauti, sillä siitä kärsi Mellerin lisäksi muun muassa Pentti Saarikoski, jonka proosa koostuu Mellerin tavoin lähinnä hyvin kirjoitetuista katkelmista.

Tähän väliin on mainittava, että Anhava on käsittääkseni kirjoittamassa Mellerin elämäkertaa. En tiedä, voiko se tuoda mitään olennaista uutta Mellerin kirjailijankuvaan. Kaikki tärkeähän on jo oikeastaan sanottu Mellerin runoissa, tai viimeistään tässä uudessa proosajärkäleessä. Lisäksi Anhava on kirjoittanut koottuihin runoihin ja Pääkallolipun alla -kirjaan hyvät jälkisanat, joissa Mellerin elämän pääpiirteet ja tuotannon vaiheet tulevat kyllä hyvin esille.

Pääkallolipun alla sisältää nuoruudenkertomuksia, joilla Melleri osallistui 1970-luvulla kirjoituskilpailuihin, sekä myöhempää proosaa, kuten vuoden 1985 novellikokoelman Rubiinisilmäinen pääkallosormus, vuoden 1987 romaanin Tuomiopäivän sävärit ja vuoden 2001 novellikokoelman, eli Kummitusjutun ilmakehän. Sinne tänne on myös ripoteltu päiväkirjoista poimittuja proosakatkelmia, tai lastuja, jotka Anhava on editoinut julkaisukelpoiseen muotoon.

Formaatti on onnistunut, koska kirjassa on sopiva määrä julkaistua ja julkaisematonta materiaalia. Teksti soljuu hyvin eteenpäin, vaikka Melleri olikin omimmillaan runoilijana. Runoilijanlaatu näkyy Pääkallolipun alla -kirjaan sisällytetyissä proosateksteissä sikäli, että suurin osa mukana olevista tarinoista ja ajatelmista on katkelmallisia ja tyyliltään runollisia. Minuun vetoavat eniten nuoruus- ja luontokuvaukset, joissa käsitellään Mellerin kasvumaisemia Pohjanmaalla. Vähemmän onnistuneita ovat nuoruuden ja aikuisuuden sekoilukuvaukset, kuten vaikkapa romaani Tuomiopäivän sävärit.

Alkoholin ja huumeiden väärinkäyttöä saa toki kuvata kirjallisuudessa, ja pitääkin kuvata, mutta siinä pitää olla jokin perustelu takana. Tämä perustelu voi olla vaikkapa yhteiskuntakriittisyys, tai sitten tekstin taiteelliset ansiot, vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Melleri kuvaa mielellään harhailijoita, yhteiskunnan oravanpyörästä pudonneita ihmisiä. Ei siinä mitään. Melleri oli itsekin boheemi hahmo ja harhailija, ja kirjailijan pitää tietysti kirjoittaa siitä mitä hän tietää ja mistä hän osaa kertoa. Harhailu ja päämäärättömyys ovat tiettyyn pisteeseen asti hyviä asioita, eikä minulla ole mitään tällaisen elämäntyylin valinneita ihmisiä vastaan, mutta lukijan näkökulmasta haahuilusta tulee nopeasti väsyttävää. Kun novellissa korkataan se kymmenes olut, kuunnellaan sadannen kerran se sama rock-kappale, tai käytetään taas huumeita, niin kyllä ainakin minussa herää halu tehdä vähintään itse näitä asioita eikä vain lukea niistä. Kirjan laskee helposti kädestä.

Melleri oli vahvimmillaan luonnon ja oman menneisyytensä kuvaajana. Pääkallolipun alla –järkäleeseen sisältyvät kertomukset, kuten ”Yö vanhankaupunginvintissä”, ”Onneton rakastaja...” ja Rubiinisilmäinen pääkallosormus -kokoelmaan sisältyvä ”Jäät lähtevät” piirtävät kuvan vahvasta kertojasta, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi pystynyt luottamaan itseensä. Novelleissaan Melleri pääsi lähimmäksi ajatustaan hyvästä proosasta. Anhava kirjoittaa Pääkallolipun alla –kirjan jälkisanoissa, kuinka ”Mellerin keskeisiin tavoitteisiin siis kuului omanlaisensa rytmikkään proosailmaisun kehkeyttäminen tai löytäminen. ’Rubiinisilmäisessä pääkallosormuksessa’ hän tuntuu päässeen lähimmäksi sitä mitä oli hakenut”, eli onnistunut kirjoittamaan maalailevaa proosaa.

Proosan keskeneräisyyden takia olenkin sitä mieltä, että Melleri kirjoitti parhaat tekstinsä melko nuorena. Esikoisrunokokoelma Schlaagerinseppele (1978) palautti romantiikan suomalaiseen runouteen. Melleri käytti tässä vaiheessa onnistuneesti esimerkiksi iskelmämusiikista tuttuja kliseitä, jotka olisivat vähemmän tosissaan olevan kirjoittajan käsissä muuttuneet helposti naurettaviksi. Myös seuraavat runokokoelmat, Zoo (1979), Ilmalaiva ’Italia’ (1980) ja Mau-Mau (1982), olivat todella onnistuneita. Mau-Mau on ehkä paras tajunnanvirtana kirjoitettu ja (Anhavan mukaan) huumeidenkäytön tuloksena syntynyt runokirja, joka Suomessa on kirjoitettu. Näiden jälkeen Melleri yritti sitten tosissaan proosaa, mutta palasi nopeasti näytelmiin ja runouteen.

Melleri sai Finlandia-palkinnon runokokoelmasta Elävien kirjoissa (1991). Tämä oli vielä sitä vanhaa hyvää aikaa, kun runotkin pystyivät kilpailevaan Finlandiasta. Tässä vaiheessa historiaa tuli tietysti lamaa ja kaikkea muuta, joka näkyy Mellerin senaikaisessa tuotannossa. Melleri kirjoitti entistä enemmän alkoholista, huumeista ja syrjäytyneisyydestä, kuten esimerkiksi vuoden 1997 runokokoelmassa Puukkobulevardi. Mellerin runoja on nyt muutettu lauluiksikin. Tämä on tapahtunut Don Huonojen entisenä laulajana tunnetun Kalle Aholan toimesta. Olen kuullut levyltä nyt kaksi laulusovitusta, eivätkä ne ole vakuuttuneet. Minusta vaikkapa Tuomari Nurmio olisi ollut parempi tulkitsemaan Mellerin runoja. Melleri itsehän oli suuri Tuomari Nurmion ystävä.

Prosaistina Mellerin suurin ongelma oli itseluottamuksen puute. Anhava kirjoittaa Pääkallon alla –teoksen jälkisanoissaan, kuinka Melleri ”halusi kirjoittaa omannäköistään, valtavirrasta erottuvaa proosaa.” Anhava mainitsee Mellerin suosikeiksi muun muassa Conradin, Tshehovin, Mannian ja Faulknerin, suomalaisista prosaisteista mainitaan Hannu Salama. 1980-luvun alkupuolesta Anhava kertoo, kuinka ”Melleri kirjoitti oman arvionsa mukaan tuhansia liuskoja suorasanaista tekstiä, erilaisia avauksia ja luonnoksia, vain joutuakseen umpikujaan kerran toisensa jälkeen.” Proosa ei ottanut luonnistuakseen. Melleri oli perfektionisti, joka vaati itseltään ja proosaltaan liikaa. Lopputuloksena oli, ettei kunnollista pitkää romaania koskaan syntynyt. Tuomiopäivän säväreissä Melleri pääsee lähimmäksi laajaa kertomusta, vaikka kyseinen romaani ei kovin onnistunut olekaan.

Jälkisanoissa kerrotaan myös, kuinka Tuomiopäivän sävärit oli eri muodoissaan tekeillä lähes kaksitoista vuotta. Niiden aikana Mellerin ajatukset kirjan rakenteesta, juonen kehittelystä ja henkilöasetelmista ehtivät muuttua moneen kertaan. Seuraava lause kiteyttää Mellerin vaikeudet: ”Niin monien mutkien ja tyhjiin valuneiden yritysten jälkeen valmistuvan kirjan vastaanotto koituu helposti tekijälle pettymykseksi, olipa se millainen hyvänsä.” Tuomiopäivän säväreitä ei aikoinaan kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi, ja pettymys sai kirjailijan palaamaan runouden pariin.

Melleri jäi vuonna 1998 suojatietä ylittäessään auton alle. Tuloksena oli aivovamma, joka lopulta vei kirjailijan hengen vuonna 2005. Proosa jäi keskeneräiseksi, mutta Pääkallolapun alla täydentää silti Mellerin kirjailijankuvaa julkaisupäätöksen perustelemisen verran. Tuleva elämäkerta tuskin tuo jo ilmestyneeseen aineistoon mitään merkittävästi uutta.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Gonzalo Rojas (1917-2011)

2011-04-27T16:36:00.004+03:00

I

And no more tears; this transparent woman,
who today is sealed away,
this woman who now is walled
in a niche grave
like a madwoman chained
to a cruel bedstead in an airless room
with neither boat nor boatman, among faceless strangers,
this woman who, alone, is
The One,
who held us all in the heaven
of her body.
Blessed
be her womb.

II

And nothing nothing else; that she bore me and made me
a man with her seventh birth
her figure of fire
and of ivory
in the trials of poverty and sadness
and she knew
how to hear through the silence of my childhood the sign
the Secret
Sign
without ever
breathing
a word.
Blessed
be the fruit of her womb.

III

Let others go instead of me
I can't go now to put
the red carnations there
the carnations of the Rojases ‚— mine and yours ‚—
today
on the painful thirteenth day of your martyrdom
those family members who are born at dawn
and who are reborn ‚— let them go to that wall for us for Rodrigo
for Tomás for young Gonzalo for Alonso; let them go
or not as they wish
or let them leave you in the dark
alone
alone with the ashes
of your beauty
which are your resurrection Celia
Pizarro
daughter and granddaughter of Pizarros
of late Pizarros Mother;
and may you come with us
into exile dwelling as always in grace
and mutual delight.
Blessed
be thy name.

(Runon Celia englanninnos)

Josh T. Pearsonista

2011-04-26T15:15:00.003+03:00

Kävin lomalla Pariisissa. Matkasta eivät suinkaan jääneet parhaiten mieleen Mona Lisa, Riemukaari, Eiffel-torni tai muut turistinähtävyydet, vaan eurooppalaistuneen amerikkalaismuusikko Josh T. Pearsonin konsertti. Sen näin vierailtuani Tourcoingissa, pienessä kaupungissa lähellä Ranskan ja Belgian välistä rajaa. Paikalla oli vain toistakymmentä ihmistä, joka kertoo omaa kieltään kauniissa teatterissa esiintyneen muusikon suosiosta. Raporttien mukaan esimerkiksi Berliinin ja Hampurin saman kiertueen keikoilla yleisöä oli paikalla vielä vähemmän.

Josh T. Pearson on toistaiseksi melko tuntematon musiikko, joka on julkaissut tähän mennessä vain kaksi täyspitkää albumia. Ensimmäinen, tuplalevy The Texas-Jerusalem Crossroads (2001), julkaistiin Pearsonin sittemmin lopettaneen yhtyeen Lift to Experiencen toimesta. Sen jälkeen Pearson on kiertänyt maailmaa soittaen satunnaisia konsertteja, mutta tänä vuonna hän yllätti julkaisemalla ensimmäisen levynsä kymmeneen vuoteen. Last of the Country Gentlemaniä hierottiin pitkään, mutta varsinainen äänitystyö tehtiin Berliinissä kahdessa päivässä. Sinä aikana purkkiin saatiin laulu, kitara ja silloin tällöin kuultavat jousisoittimet.

Siinä missä The Texas-Jerusalem Crossroads on suoraviivaista (joskin kekseliästä) rockia, niin soololevyllään Pearson yllättää kuuntelijansa. Kyseessä on rauhallinen ja pitkiä kappaleita sisältävä teema-albumi, joka kertoo poskelleen menneestä parisuhteesta. Pearson äänitti kappaleet livenä studiossa ja kitaralla itseään säestäen. Jouset lisättiin myöhemmin, mutta niitäkin kuullaan vain muutamassa tarkoin valitussa kohdassa.

Last of the Country Gentleman on vaikea levy. Pearsonin laulu ja soitto ovat toisinaan hyvin hiljaisella, toisinaan taas hyvin kovalla. Syntyy vaikutelma, että esimerkiksi kolmetoistaminuuttisella Honeymoon's Great! Wish You Were Her -kappaleella laulaja kärsii välillä (ihmissuhteeseen kuuluvista) kivuista ja on välillä jopa kuoleman kielissä. Tulkinta on loistavaa, eikä Pearson todellakaan säästele itseään ja kitaraansa. Sama toistuu konserteissa, jossa hän seisoo lavalla yksin kitaransa ja vahvistimensa kanssa. Syntyy intiimi ja välitön tunnelma, joka yhdistyy komean parran omaavan Pearsonin vahvaan persoonaan.

Last of the Country Gentlemanilla ei ole yhtään edukseen erottuvaa kappaletta. Niinpä siitä ei tule myyntiartikkelia, koska suuri yleisö kaihtaa edelleen radiosoittoa karttavia artisteja. Tunnetusti isänmaalliset amerikkalaisetkaan tuskin levystä pitävät, että Texasista kotoisin oleva Pearson (synnyinosavaltiosta tulee nimen keskellä oleva T) on asunut pitkiä aikoja Berliinissä ja Pariisissa. Kriitikot ovat hänen levyään ylistäneet, mutta ostajat eivät ole sitä vähemmän yllättäen löytäneet. Tämä on harmi, sillä kyseessä on kaikessa karuudessaankin eräs vuoden parhaita albumeja.

Woody Allenin elokuvista

2011-04-10T15:57:00.002+03:00

Woody Allen aloitti elokuvauransa tekemällä kehnoja komedioita, mutta viimeistään Annie Hallin (1977) myötä hän löysi oman tyylinsä. 1970- ja 1980-luvuilla Allen teki paljon samanlaisia elokuvia. Niiden päähenkilönä oli neuroottinen ja hyperaktiivinen älykkö (yleensä Allen itse), joka harhaili eri puolilla New Yorkia. Tuloksena syntyi vaihtelevan laatuisia elokuvia, jotka kaikki yrittivät vastata kaikkein suurimpaan kysymykseen, eli siihen mikä on elämän tarkoitus.

Vanhoilla päivillään Allen on löytänyt vastauksen. Ymmärrettyään lopettaa näyttelemisen hän on keskittynyt ohjaamaan ja käsikirjoittamaan elokuviaan. Loistavat uudemmat työt, kuten Match Point (2005), Cassandra's Dream (2007) ja Vicky Cristina Barcelona (2009) osoittavat, että Allenissa on yhä potkua. Hän on nimittäin keksinyt, ettei elämällä ole tarkoitusta ja että kaikki on pelkkää kaaosta. Niinpä hänen elokuvissaan harhaillaan, petetään, rakastutaan, erotaan, puhutaan, vatvotaan, käännetään ja väännetään, eikä lopulta päädytä minnekään muualle kuin korkeintaan kuolemaan.

Tämä on Allenin käsitys elämästä. Tuoreessa You Will Meet a Tall Dark Stranger -elokuvassa (2010) siteerataan Shakespearea, jonka mukaan elämä on pelkkää ääntä ja vimmaa, eikä filmin nimessä oleva "pitkä tumma muukalainen" voi olla kukaan muu kuin itse kuolema. Tarkoituksettomuuteen voi suhtautua traagisesti, kuten vaikkapa Match Pointissa tai Cassandra's Dreamissa, tai huumorilla, kuten esimerkiksi Scoopissa (2006) tai Whatever Worksissa (2009). Allen taitaa sekä tragedian ja komedian, kaksi suurinta lajityyppiä. Hän on jo pitkään ohjannut ainakin yhden elokuvan vuodessa. Hänen elokuvansa ovat teemoiltaan ja ideoiltaan yhdenmukaisia, eivätkä kumma kyllä toistakaan itseään, vaikka samaa temppua toistetaan vuosi toisensa jälkeen.

Match Pointista eteenpäin Allen on sijoittanut melkein jokaisen filminsä Eurooppaan, esimerkiksi Lontooseen ja Madridiin. Tämä luo tuoreutta, sillä aiemminhan Allen ehti jo lokeroitua New Yorkin kaupungin kuvaajaksi. Hänen elokuviensa suurin valtti ei kuitenkaan ole ympäristö, vaikka se onkin kieltämättä kaunis ja hyvin kuvattu, vaan dialogi. Kautta Allenin tuotannon olemme tavanneet eriskummallisia, eksyksissä olevia ja rakkaudenjanoisia ihmisiä, jotka ovat asiansa entistä pahemmin sekaisin. Katsoja viihtyy, kun vuoristoratamaista dialogia vyörytetään tuutin täydeltä. Allen on muutamaan kertaan kokeillut proosaakin, mutta hänen vahvuutensa ei ole eheiden tarinoiden luomisessa. Hänen elokuviensa loistava dialogi, ihmisten suista ryöppyävä spontaanin oloinen puhe, tulee vielä pitkään olemaan ihailun kohteena.

Saul Williamsista

2011-04-04T09:06:00.004+03:00

Eräs asia, josta jaksetaan väitellä, on rap-musiikin vahvuus taidemuotona. Gangsta-rap, eräs lajityypin vallitsevista muodoista, on luonut ihmisten mieliin mielikuvan rap-musiikista sisällöllisesti tyhjänä muotona, jonka esittäjät keskittyvät rahojen levittelyyn, painavien kultaketjujen käyttämiseen ja puolialastomiin naisiin. Tietyssä mielessä mielikuva on muuttunut todellisuudeksi. Artistit, kuten 50 Cent, edustavat rapin banaalimpaa ja yhdentekevämpää puolta.

Stereotyypin ei kuitenkaan kannata muuttua ainoaksi todellisuudeksi, ei vaikka se pitäisi osittain paikkansa. Saul Williams on esimerkki taiteilijasta, joka tutkii kiehtovalla tavalla rapin mahdollisuuksia. Hän on runoilija ja muusikko. Rap-musiikkihan elää ennen kaikkea kahdesta asiasta, eli sanoituksista ja taustoista. Kun molemmat onnistuvat, tuloksena on onnistunutta musiikkia. Williams on runoilija, jonka laulujen sanoitukset on osittain poimittu hänen julkaisemistaan kirjoista. Vuonna 1998 Williams tähditti kulttielokuvaa Slam, joka kertoo mustasta open mic -runoilijasta. Open mic -traditioon kuuluu improvisointi ja hyvä muisti, sillä lavalle noustaan yleensä hetken mielijohteesta ja ilman papereita. Williams on loistava improvisoija. Tämä käy ilmi Slam-elokuvan hienoimmista kohdista, joissa hän lukee, huutaa, kuiskaa ja esittää omia runojaan.

Williamsilla on mielenkiintoinen runokäsitys. Hän näkee kaikki runoilijat shamaaneina ja ihmisinä, joilla on enemmän tai vähemmän suora yhteys toiseen maailmaan. Runouden merkityksestä hän on sanonut: "I think that it would be to express, to share, to relieve, to explore. For me poetry offers some what of a cathartic experience. I am able to move through emotions and emotional experience particularly, you know, break-ups, difficulties in all the things that I may face, whether that is with an industry or a loved one or whomever, there needs to be an infiltration process, like you have a window open over there. That is the purpose of poetry - it is the window that opens that allows some air in, some other insight, some other possibility so we can explore all that we feel, all that we think but with the space to see more than what we know, because there is so much more than we know. If I didn't open myself to the possibilities of the unknown then I would be lost."

Seuraava väittely voidaan sitten käydä siitä, että onko Williams kunnollinen rap-artisti. Hänen musiikissaanhan on kuultavissa vaikutteita rock-musiikista (Amethyst Rock Star, Saul Williams) ja Nine Inch Nails -henkisestä menosta (The Inevitable Rise and Liberation of NiggyTardust!). Williams onkin ennen kaikkea runoilija. Koska rap-musiikki on parhaimmillaan hyvin lähellä runoutta, Williams on valinnut tämän ilmaisumuodon saadakseen äänensä kuuluviin: "In an open-letter to Oprah Winfrey answering her question 'Are all rappers poets?' Williams labels himself a "Backpacker" which means to say he is 'a person who chooses to associate themselves with the more "conscious" or politically astute artists of the hip-hop community.' Williams points out the nature of being a poet is to understand one's vulnerability and sensitivities."

Rap on kehittyvä taidemuoto, johon mahtuu tekijöitä joka lähtöön. Jokainen muusikko ponnistaa tietyistä lähtökohdista ja on usein kiinnostavimmillaan tutkiessaan juuri näitä lähtökohtia. Williams kasvoi 1980-luvun New Yorkissa, eli paikassa jossa hip-hop-kulttuuri syntyi ja nousi toden teolla esille. Älykkäänä ja ympäristönsä tiedostavana ihmisenä Williams on kyennyt tutkimaan hip-hopin kiinnostavimpia mahdollisuuksia: "hip-hop is born from 'sample culture' and can 'turn you on' to other people by discovering who is featured within the track, he imbibes from all wells - a child of hip-hop, a child of the limitless 'unknown'." Rapin ja runouden mahdollisuudet ovat loputtomat. Banaaleimmillaan tästä syntyy 50 Centin ja Tommy Tabermannin kaltaisia yrittäjiä, jotka hyötyvät rikkaasta kulttuuritraditiosta tekemällä siitä yksinkertaista ja helposti myytävää viihdettä. Parhaimmillaan ilmaantuu puolestaan Saul Williamsin kaltaisia tekijöitä, jotka yhdistävät molempien kenttien parhaat puolet.

Jaan Kross: Keisarin hullu

2011-03-25T11:40:00.001+02:00

Hulluuden kirja

Jaan Kross: Keisarin hullu, romaani, WSOY 2010 (Juhani Salokannel suom.)

Virolaisen Jaan Krossin tunnetuimpiin romaaneihin kuuluva Keisarin hullu julkaistiin vuonna 1978. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1982, jonka jälkeen kirjasta on otettu lukuisia painoksia. Kross nousi meillä verrattain hitaasti suosioon, mutta hiljattaisen kuolemansa aikoihin häntä pidettiin jo yhtenä merkittävimmistä virolaisista kirjailijoista. Keisarin hullun on suomentanut Juhani Salokannel, joka tunnetaan Krossin ja muun virolaisen kulttuurin aktiivisena tuojana meidän maahamme. Salokannel on hyvä suomentaja, jonka lisäksi hänen omista kirjoistaan kannattaa lukea Krossia ja Viron historiaa käsittelevä kirja Sivistystahto (WSOY, 2008).

Keisarin hullu kertoo vuosina 1787–1836 eläneen Timotheus von Bockin vaiheista. von Bock oli todellinen henkilö. Hän oli aatelismies, joka pääsi ystävällisiin väleihin muun muassa Venäjän silloisen keisarin Aleksanteri I:n kanssa. Liiviläinen aatelinen erehtyi kuitenkin esittelemään keisarille laatimaansa perustuslakiluonnosta. von Bock sai tästä hyvästä vihamiehiä, jotka juonittelivat hänen selkänsä takana, leimasivat von Bockin hulluksi ja järjestivät hänet vankilaan. Kymmenen vuoden vankilakautensa aikana hän kirjoitti monia sekavia tekstejä. Niitä esitellään Keisarin hullussa ikään kuin vasta löydettyinä dokumentteina. Oliko von Bock mielenvikainen vai ei, se jää lukijan päätettäväksi. Hän oli joka tapauksessa romanttinen ja idealistinen hahmo, joka kantoi huolta yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista.

Keisarin hullu on klassista Krossia, sillä siinä todelliset henkilöt, tapahtumat ja paikat sekoittuvat keksittyihin seikkoihin. Monia vastoinkäymisiä kokeneen van Bockin vaiheita seurataan herkullisen tarkasti. Keisarin hullu kuuluu realistisen kirjallisuuden tyylisuuntaukseen, jossa asioita, ihmisiä ja esineitä pyritään kuvamaan mahdollisimman tarkasti. Tässä suhteessa se muistuttaa tuttuja ja turvallisia lukuromaaneja, vaikka nykylukija pystyykin yhdistämään kirjan tapahtumat Neuvostoliiton ja Viron suhteisiin 1900-luvulla. On oikeastaan ihme, että romaani ylipäätään julkaistiin Neuvostoliiton tiukan sensuurin alla. Keisarin hullun tekee erinomaiseksi se, että se toimii sekä pinnalta että pintaa syvemmältä. Tässä suhteessa se täyttää klassisen romaanin tunnusmerkit.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Jaan Kross: Rakkaat kanssavaeltajat I & II

2011-03-25T11:37:00.002+02:00

Pettymysten ja täyttymysten kronikka

Jaan Kross: Rakkaat kanssavaeltajat I & II, elämäkerta, 2005 ja 2010 (Jouko Vanhanen suom.)

Jaan Kross (1920-2007) eli vaiherikkaan elämän. Hän on historiallisista romaaneistaan tunnettu virolainen kirjailija, joka ehti elämänsä aikana kokemaan monia maansa kokemia mullistuksia. Krossin tunnetuimpia kirjoja ovat muun muassa yli tuhannen sivun mittainen Uppiniskaisuuden kronikka (1970-1980, suom. 2003) sekä tässä lehdessä arvosteltu Keisarin hullu (1978, suom. 1982). Virolaisen merkkimiehen itsensä kirjoittamista Rakkaat kanssavaeltajat -elämäkerroista muodostuukin todellinen pettymysten ja täyttymysten kronikka.

Rakkaat kanssavaeltajat -kirjoissa ei juuri mainita Krossia itseään. Kirjailija häivyttää itsensä taustalle, josta käsin hän käy läpi tapahtumia, ihmisiä ja paikkoja. Niitä riittää, sillä esimerkiksi jälkimmäisen kirjan henkilöluettelossa on lähemmäs tuhat henkeä. Kross ehti moneen, mutta enimmäkseen hän kirjoittaa kohtaamistaan ihmisistä. Siksi onkin hyvä, että toisen kirjan loppuun on lisätty kirjailijan pojan Märten Krossin lyhyt kuvaus isästään. Se täydentää kokonaisuuden, jonka kääntäminen virosta suomeksi on varmasti ollut vaativa työ.

Kross eli suurimman osan elämästään Virossa, jota Neuvostoliitto miehitti. Hänet suljettiin vankilaan, kuljetettiin Siperiaan ja estettiin pitkän aikaa tekemästä kirjoittajan työtään. Silti Rakkaat kanssavaeltajat ei ole katkera kirja. Se on kuvaus toivonsa säilyttävästä ja työtä tekevästä virolaisesta miehestä. Tässä suhteessa se on siis täysi vastakohta esimerkiksi Sofi Oksasen menestysteokselle Puhdistus, jossa Neuvostoliiton aikainen virolainen yhteiskunta näyttää luotaantyöntävältä paikalta. Kross itse ei ollut missään vaiheessa neuvostovallan puoltaja, vaan hän teki ahkerasti töitä Viron itsenäisyyden puolesta.

Toive toteutui. Siinä missä Rakkaat kanssavaeltajat I keskittyy Krossin lapsuuteen ja nuoruuteen, toisessa osassa edetään Viron uuteen itsenäistymiseen saakka. Länsivallat antoivat toisen maailmansodan jälkeen jo kertaalleen itsenäistyneet Baltian maat Neuvostoliitolle. Tämä oli rikos, jota Kross ei koskaan antanut anteeksi. Silti Kross keskittyy elämäkerroissaan rakkauteen. Kirjat ovat arvokas historiallinen ja kulttuurihistoriallinen lähde, johon meidän suomalaistenkin on hyvä tutustua. Olihan hyvin lähellä, ettei Neuvostoliitto miehittänyt meitäkin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Eino Santanen: Punainen seinä

2011-03-25T11:32:00.003+02:00

Runo törmää seinään

Eino Santanen: Punainen seinä, runoja, Teos 2010

Eino Santasen kaksi ensimmäistä kokoelmaa, Kuuntele, romantiikkaa (Tammi 2002) ja Merihevonen kääntää kylkeään (Teos 2007), esittelivät hänet äkkivääränä ja lahjakkaana uuden runouden äänenä. Kirjat saivat ristiriitaisen vastaanoton. Esikoisen kohdalla ei osattu päättää, että kannattaako kirja ottaa tosissaan vai tulisiko sitä lähestyä vitsinä. Seuraavan julkaisun kohdalla oltiin paremmin jäljillä, sillä se ymmärrettiin ja palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Ristiriitainen kritiikki ei kuitenkaan laantunut, joten johonkin hermoon Santanen oli selvästi osunut.

Kolmas kokoelma, osuvasti nimetty Punainen seinä, jatkaa edellisten kirjojen jalanjäljillä. Kuuntele, romantiikkaa tarkasteli ironisesta näkökulmasta muun muassa luontoa ja kaupunkeja. Merihevonen kääntää kylkeään puolestaan leikitteli mainosten ja todellisuuden välisillä jännitteillä. Punainen seinä jatkaa samojen aiheiden käsittelyä. Kirja ottaa kantaa maailman menoon, mutta pilke silmäkulmassa. Santasen tähänastisia kokoelmia tulisikin lukea trilogiana ja maailmankuvana.

Lukija törmää helposti seinään Santasen tekstien edessä. Kriitikoidenkin on ollut ilmeisen vaikea tarttua Punaiseen seinään, sillä tähän mennessä ilmestyneistä kritiikeistä huokuu ihmetys ja hämmennys. Vielä kolmannenkaan samoja teemoja käsittelevän kokoelman kohdalla ei ilmeisesti osata päättää, että mistä näkökulmasta Santasta tulisi lähestyä. Tekstit ovat toki vaikeita. Ne käyttävät kaikille tuttua kieltä, mutta vääntelevät sitä odottamattomalla tavalla. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella säkeistä, kuten ”Ja kuitenkin vaanimassa pusikoissa erinäisiä möykkyjä”? Kuva on toki huvittava, mutta merkitystä siinä ei tunnu olevan.

Punaisessa seinässä on muutamia hahmoja, kuten mies, nainen, toimistotyöntekijä Kimmo ja nimeämätön entinen pornotähti. He ovat karikatyyrejä, joiden kautta maailmaa peilataan. Elämä nähdään kaoottisena kokemuksena, johon yhtä aikaa sekava ja tasapainoon pyrkivä teksti pyrkii viittaamaan. Punainen seinä toteuttaa Santasen poetiikkaa, jonka mukaan kaikki pitää ottaa yhtä aikaa mahdollisimman vakavasti ja vitsinä. Kirjan lopussa olevat peilirunot antavat vihjeen Santasen tuotantoon. Ne näyttävät ensi vilkaisulla toistensa kopioilta, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa runot erilaisiksi. Tekijä iskee lukijalle silmää, tarttuu tätä kädestä ja vie yhtä aikaa tuttuun ja vieraannuttavaan maailmaan. Santasen kaikki kolme kokoelmaa ovat merkittäviä kuvia ajasta jossa elämme.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Jukka Vieno: Stockan kulma

2011-03-25T11:30:00.001+02:00

Runoja Stockmannin kellon alta

Jukka Vienola: Stockan kulma, runoja, WSOY 2010

Jukka Vieno tunnetaan parhaiten käsikirjoittajana, mutta hän on julkaissut myös muutaman kokoelman verran runoja. Edellisestä, vuonna 1982 julkaistusta Troijan porteilla -kirjasta on kuitenkin sen verran aikaa, että Vienon ajateltiin jo jättäneen runouden taakseen. Hän on kuitenkin kirjoittanut ilmeisen ahkerasti, sillä uusi Stockan kulma -kokoelma on melkein 400:n sivun mittainen. Se lienee Suomen ennätys, koska kirja sisältää vain uusia ja aiemmin julkaisemattomia runoja.

Stockan kulma ei ole kirjana sieltä vaatimattomammasta päästä, sillä se pyrkii massiivisen sivumääränsä lisäksi vakuuttamaan myös suurella aiheellaan. Kirjan teemana toimii Vienon oma elämä, eletyt päivät lapsuudesta tähän hetkeen. Vieno on nyt keski-ikäinen, joten kerrottavaa riittää. Runot ovat tunnustuksellisia, vaikka taiteilijan ja yksityishenkilön välinen varaus tekstien tulkinnassa kannattaa muistaakin.

Stockan kulman tekstien tyyli vaihtelee huomattavasti. Tämä ei tietenkään ole ihme, jos ja kun runoja on kertynyt melkein kolmen kymmenen vuoden ajalta. Vaikuttavimmillaan Vieno on kirjoittaessaan lyhyesti. Stockan kulman lyhyet tekstit saavuttavat hetkien kauneuden: ”Hiljaisia lintuja / näkee nyt enemmän, varjoja / hiekkatiellä / matkalla mustikkamättäille.” Pelkästä tunnelmoinnista ei kuitenkaan ole kyse, sillä Vieno ottaa pitkässä kirjassa myös käsittelyyn muun muassa seksin, eritteet ja muut runoudessa yleensä vähemmin käsitellyt elämänalueet. Vieno kirjoittaa kaikista aiheistaan rohkeasti ja tarkasti. Kirjan punainen lanka on kuitenkin suju. Runojen puhuja on ikääntyvä mies, joka on elämänsä aikana menettänyt vanhempansa, veljensä, ystävänsä ja rakkautensa. Nyt hän elää muistoissa, runojen menneisyydessä.

Epätasaisuus on pitkien runokirjojen ongelma. Stockan kulma on parhaimmillaan silloin, kun sen runot onnistuvat tallentamaan elämän tavallisesti huomaamatta jääviä hetkiä. Huonoimmillaan kirja on puolestaan silloin, kun se vaipuu itsesääliin ja surkutteluun. Kokonaisuus on silti sen verran jykevä, että sivuilta löytyy jokaiselle jotakin. Vieno on omaääninen runoilija, jonka seuraavaa kokoelmaa ei toivottavasti tarvitse odottaa monta kymmentä vuotta.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet

2011-03-25T11:27:00.001+02:00

Vihaisen miehen paluu

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet, esseitä, Savukeidas 2010

Antti Nylén on täällä taas. Hänen ensimmäinen esseekokoelmansa, Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007), sai Kalevi Jäntin palkinnon. Tärkeämpää oli kuitenkin se, että Nylénin esikoisteos aloitti suomalaisen esseen uuden tulemisen. Hänen jälkeensä mainioita esseitä ovat kynäilleet muun muassa Tommi Melender, Timo Hännikäinen ja Jukka Mallinen. Heistä jokainen on muuten Savukeitaan kustantama, joten pieni turkulaiskustantamo on mainoslauseensa mukaan todella nousemassa kotimaisen esseistiikan lippulaivaksi.

Halun ja epäluulon esseet on tyylillinen hiilikopio Nylénin ensimmäisestä kirjasta. Aiheita varioidaan, mutta kirja käsittelee silti tekijänsä lempiaiheita: uskontoa, lihansyöntiä ja eri asioiden ihailua. Nylén on Suomen kenties tunnetuin Morrissey-fani, mutta uudessa kirjassaan hän paljastaa ihailevansa myös Nicoa, Robert Bressonia, nykyistä Paavia ja Anna Abreuta. Abreusta on kirjassa muuten hykerryttävä essee, jossa Nylén analysoi teinitähtien seuraamista haluamisen näkökulmasta. Kirjassa on muuten myös essee Morrisseyn takapuolesta. Nämä ovat kaksi esimerkkiaihetta, joiden käyttämisestä vain hyvin kirjoittava Nylén pääsee pälkähästä.

Sisällöllisesti kiinnostavampia ovat esseet muusikko Nicosta ja elokuvaohjaaja Bressonista. Nylén kirjoittaa molemmista niin syväluotaavasti, että kohteiden on pakko olla hänelle läpikotaisin tuttuja. Samaistuminen menee niin pitkälle, että Nylén löytäneensä Morrisseystä isänsä ja Nicosta äitinsä. Myöhemmin hän samaistuu Bressonin elokuviin, jotka ovat täynnä uskonnollisia symboleja. Nylén hurmioituu uskonnon kasvottomuuden edessä, vaikka etsiikin uusissa esseissään totuutta nimenomaan kasvoista (eli pinnasta).

Niinpä Halun ja epäluulon esseet aiheuttaakin jälleen ihastusta ja vihastusta. Moni tuskin esimerkiksi hyväksyy Nylénin perustelut katolilaisuuden puolesta ja lihansyöntiä vastaan, vaikka esseiden esittämiä kärjistyksiä vastaan onkin vaikea argumentoida. Tämä onkin Nylénin vahvuuksia. Hän kirjoittaa niin, että asioista täysin eri mieltä oleva lukijakin tulee vakuuttuneeksi. Nylénissä on jotakin samaa kuin entisaikojen saarnaajissa. Hän haltioituu kulloinkin käsittelemistään aiheista niin, että intohimo ei voi olla vaikuttamatta lukijaankin. Samalla tekstit säilyttävät tyylin, joka on täysin omintakeinen kotimaisessa kirjallisuudessa. Niinpä Melender, Hännikäinen ja Mallinen saattavat kirjoittaa hyviä esseitä, mutta Nylénin tasolle he eivät yllä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Uigurista

2011-03-20T15:19:00.003+02:00

Uiguurit ovat Kiinassa ja Keski-Aasian valtioissa asuva turkkilaissukuista kansa, johon kuuluu tällä hetkellä noin kymmenen miljoonaa ihmistä. Uigur on puolestaan Jorma Erosen vuonna 1978 julkaisema runoteos, joka sai vuonna 1979 Kalevi Jäntin palkinnon. Kyseessä on suomalaisugrilaisesta kansanperinteestä ammentava runokokoelma, joka puolustaa täysin paikkaansa vielä tänäkin päivänä. Sitä ovat tahoillaan käsitelleet ainakin Jonimatti Joutsijärvi ja Timo Harju, mutta Uigur on silti jäänyt liian vähälle huomiolle. Se on merkkiteos, jonka unohtamista ei pitäisi selittää edes lukijoiden vähäinen kiinnostus runouteen.

Käytän tämän merkinnän kuvana itsenäisyyttä tavoittelevan Itä-Turkestanin lippua, jonka käytön vähemmistökansoja tunnetusti vainoava Kiina on kieltänyt. Syynä kuvavalintaan on se, ettei Erosen kirjasta (tai Erosesta itsestään) löytynyt järkeviä kuvia. Eronen on hävinnyt kuin tuhka tuuleen, aivan kuten hänen kaksi julkaistua kirjaansa. Ne ovat Uigur ja intiaanirunojen käännösvalikoima Juoksu yönmaahan (1977), jota löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista. Erosen täydellinen vaikeneminen on eräs kirjallisuuskenttämme suurista mysteereistä, joista runoilijat välillä mielellään puhuvat. Muuten Eronen alkaa olla unohtunut.

Uigur on siitä rikas kirja, että se käyttää laajaa aineistoa taitavasti. Paitsi suomalais-ugrilaisuudesta, Uigurissa on viitteitä myös intiaanien runouteen ja eri mytologioihin. Uiguurien kansanperinteeseen kuuluu valtava määrä perimätietona levinneitä kansanrunoja, sankarilauluja, satuja ja muita kertomuksia, joista niistäkin Eronen on ottanut vaikutteensa. Lopputulos ei ole yhtä hallittu kuin vaikkapa Paavo Haavikon niin ikään mytologiasta ammentava Kaksikymmentä ja yksi (1974), mutta tunnetasolla Erosen kirja on Haavikon kylmäkiskoista tulkintaa edellä.

Harju on kirjoittanut Uigurista muun muassa seuraavaa: "Rytmi runossa on ihmeellinen asia. Se voi ympäröidä lukijan, tehdä runosta tilan, jossa oikeasti saa elää. Rytmi voi myös koskettaa, ihan ruumiillisesti, jollain oudolla mutta todella kehomielikuvituksen tasolla. Rytmin myötä runossa ei äkkiä olekaan enää kyse kuvien tarkkailusta ulkoapäin vaan sanoista, joiden merkitykset koskettavat, hellästi ehkä tai julmasti mutta ainakin kokonaisvaltaisesti." Uigur onkin erityisen onnistunut pienissä siirtymissä, musikaalisuudessaan joka vie runoja laulunomaisesti eteenpäin. Olisi kiinnostavaa kuunnella, miten Erosen runot toimisivat ääneen lausuttuina.

Harjun mainitsema rytmi toimii esimerkiksi tässä runossa: "veri luut nahka jänteet suolet seitsemän vuotta / kestävät solut uudistuvat kuolevat uudistuvat / sairastuvat elpyvät jos pääsen näiltä matkoilta / kotiin kotona sinussa ei ole soluakaan samaa / ei soluakaan samaa joka minut olisi tuntenut / eikä minussa ole soluakaan samaa / joka sinut tunsi rantakallioilla kallio poltti / tuuli poltti meri silloin polttohohteessa / meri oi meri minun on ikävä täällä suolla / hiekkaharjuilla meri oi meri / kävelin siellä / lumen kajossa / minä rukoilin."

Takakannessa on maininta Erosesta "leikkimielisenä šamaanina", mutta se taitaa olla lisätty jälkikäteen mahdollisten lukijoiden miellyttämiseksi. Ihan tosissaan Eronen nimittäin on, vaikka käsittelee humoristisiakin aiheita. Uigurin sadassa sivussa ei ole yhtään liikaa, eivätkä kirjoittajan paukutkaan yllättäen lopu kesken, vaikka tässä ollaan liikkeellä esikoisrunokirjan ja maailman luomisen merkeissä. Uigur luo omalakisen ja moneen suuntaan avautuvan maailman, kuten parhaat runot tekevät.

Sean Pennistä

2011-03-17T13:22:00.002+02:00

Sean Penn on hieno näyttelijä. Hän on Yhdysvalloissa syntynyt ja elänyt näyttelijä ja elokuvaohjaaja, joka herättää kotimaassaan ristiriitaisia tunteita. Syynä tähän on hänen pessimistinen maailmankäsityksensä, joka ei sovellu periamerikkalaiseen mielikuvaan hymyilevästä ja positiivisesta ihmisestä. Penn on vanhemmiten ryhtynyt poliittisesti aktiiviseksi, kuten ilmenee esimerkiksi hänen elokuvistaan Richard Nixonin Salamurha (2004), Tulkki (2005), Milk (2008) ja Fair Game (2010), jotka kaikki ottavat kantaa poliittisesti arkaluontoisiin aiheisiin.

Yhdysvaltojen politiikka on kieroutunutta, mutta tästä huolimatta kansalaiset uskovat sinisilmäisesti johtajiinsa. Tämä korostuu presidentti-instituutiossa, jossa jopa George W. Bushin kaltaiset pölvästit kohotetaan presidenttiytensä takia puolijumalan asemaan. Liberaalit kommentoijat, kuten Penn, ovat Yhdysvaltojen median jatkuvan pilkanteon kohteena. Tämä johtuu siitä, että suurin osa paikallisesta valtamediasta on joko republikaanien tai demokraattien hallinnassa. Esitetyt uutiset ja mielipiteet ovatkin usein puolueellisia, eikä niitä usein pysty erottamaan vallitsevasta poliittisesta konsensuksesta. Sananvapaus on maassa tosin edelleen onneksi mahdollinen, vaikka sitä rajoitetaankin mustamaalauksen keinoin.

Penn vetoaa ihmisenä ja näyttelijänä etenkin eurooppalaiseen yleisöön, sillä hän kärsii etenkin meille pohjois-eurooppalaisille tutusta maailmantuskasta. Hänen äänestään, hänen kasvoistaan ja kaikista hänen eleistään kuvastuu pessimismi, tuska ja kärsimys, mutta myös valtava energia ja halu muuttaa asioita. Tähän on helppo samaistua. Siksi Penn pystyy näyttelemään yhtä lailla perinteisemmissä rooleissa (21 Grammaa, Menneisyyden ote) kuin poliittisemmissa elokuvissa (Kaikki kuninkaan miehet) ja saavuttamaan kummassakin lajityypissä saman valtavan latauksen.

Penn on parhaimmillaan näytellessään miehiä, joilla ei ole lähtökohtaisesti mitään menetettävää tai jotka menettävät elokuvan aikana kaiken. Häntä karsastetaan konservatiivissa piireissä poliittisen aktiiviisuutensa, hyväntekeväisyystyönsä ja kärkevien mielipiteittensä takia. Terrorismin vastaisen sodan kyseenalaistaneena Penn on leimattu kommunistiksi, petturiksi ja epäisanmaalliseksi lurjukseksi, kuten myös esimerkiksi hänen kanssanäyttelijänsä George Clooney. Toisinajattelu on Yhdysvalloissa aina ollut lapsenkengissä. Maan yksioikoiset poliittiset instituutiot takertuvat valtaansa kaikin käytettävissä olevin keinoin, eikä aina kansalaisten parhaaksi. Juuri siksi Yhdysvallat tarvitseekin Pennin kaltaisia vahvoja persoonallisuuksia, jotka eivät epäröi sanoa mielipideitään julkisesti.

Kuninkaan puheesta

2011-03-07T17:08:00.002+02:00

Kuninkaan puhe on juuri sellainen elokuva, jonka voisi odottaakin voittaa tärkeimmät Oscar-palkinnot. Se sai tärkeimmät Oscarit, eli Parhaan elokuvan, Parhaan ohjauksen, Parhaan miespääosan ja Parhaan käsikirjoituksen. Asiaa ei ihmettele, kun katsoo tämän hyvin tehdyn ja poliittisesti korrektin elokuvan. Verrattuna muihin samoissa kategorioissa ehdolla olleisiin filmeihin, kuten esimerkiksi The Black Swaniin, The Social Networkiin ja The Fighteriin (eräänlaisia menestystarinoita nekin), Kuninkaan puheessa on selvästi eniten palkintopotkua.

Kuninkaan puheen menestys johtuu monesta asiasta. Ensinnäkin, elokuva toimii monella tasolla. Se on tarina änkyttävästä miehestä (Colin Firth), joka sattuu olemaan Englannin kuningas Yrjö VI. Oli kuningasinstuutiosta sitten mitä mieltä tahansa, kaikesta hermoilevasta ja pahasti änkyttävästä Yrjö VI:stä ei voi olla välittämättä. Hän on hyvin sympaattinen hahmo. Elokuva on rakennettu siten, että se valaa uskoa kuningasinstituution tärkeyteen. Toisaalta se on myös klassinen kasvutarina, jossa vaikeista lähtökohdista ponnistava mies nousee tärkeään asemaan. Alleviivaavana sanomana on, ettei vaikeinkaan menneisyys pysty kahlitsemaan määrätietoista ihmistä.

Toiseksi, Kuninkaan puheessa on onnistuneita vastavoimia. Firthin näyttelemä kuningas ja puheopettaja (Geoffrey Rush) ovat elokuvan kantavia voimia, joiden keskinäistä kahnausta seuraa mielellään. Muut henkilöt jäävät taka-alalle. Heidän kauttaan selvennetään myös kuilua, joka aukeaa kuningashuoneen ja tavallisen kansan välille. Kun kuningas ja puheopettaja ystävystyvät, osa kuilusta kuroutuu umpeen. Vahvin vastavoima löytyy kuitenkin ajasta. Kuninkaan puhe alkaa vuodesta 1925 ja päättyy toisen maailmansodan alkuun. Tuolloin valtaan nousi vahvoja valtionpäämiehiä, jotka olivat hyviä esiintymään julkisesti. Kuninkaan puheen ilmeisin esimerkki on erinomaisena puhujana ja vakuuttavana valehtelijana tunnettu Adolf Hitler. Yrjö VI taas on vässykkä ja huono johtaja, kunnes oppii esiintymään. Johtaminen on ennen kaikkea näyttelyä, kuten Kuninkaan puhe onnistuneesti esittää.

Kolmanneksi ja viimeiseksi on huomautettava, kuinka konkreettinen ja sovinnainen Kuninkaan puhe on. Se ei käsittele vaikeita aiheita, ellei änkyttämistä lasketa tällaiseksi perimmäiseksi kysymykseksi. Kuningasinstituutiota ei aseteta missään vaiheessa kyseenalaiseksi, kuten ei muuten mitään muutakaan. Jopa elokuvassa maailmalla on järjestyksensä, jossa kaikille on määrätty selkeät ja helposti määriteltävät roolit. Näytöksestä poistuvalle jää hyvä mieli, joka on tietysti eräs tärkeimmistä palkintosateen takaajista. Kun tähän hyvään mieleen yhdistetään onnistunut taiteellinen toteutus, kuten esimerkiksi mainio kuvaus ja onnistunut leikkaus, Oscarsuma on valmis. Vaikka Kuninkaan puhe ei kuulukaan vuoden parhaisiin elokuviin, niin sitä voi silti suositella kaikille.

Day of the Tentaclesta

2011-03-03T15:25:00.003+02:00

Ennen osattiin tehdä seikkailupelejä. LucasArts julkaisi 1990-luvulla PC:lle lukuisia mainiota pelejä, kuten The Secret of Monkey Island, Indiana Jones and the Fate of Atlantis ja Grim Fandango. Muiden yläpuolella on kuitenkin Day of the Tentacle. Se on seikkailupeliveteraanien Tim Schaferin ja Dave Grossmanin ideoima julkaisu, joka ilmestyi vuonna 1993, eli sopivasti lajityypin kulta-aikaan.

Day of the Tentacle on jatkoa vuoden 1987 Maniac Mansonille, joka oli B-luokan kauhuelokuvista vaikutteita ottanutta parodiaa. Jatko-osassakin on humoristisia kauhuelementtejä, mutta muuten se eroaa edeltäjästään lähes joka suhteessa. Pelin tarinana on pieleen mennyt tieteellinen koe, jonka seurauksena violetti lonkerohirviö pyrkii ottamaan maailman haltuunsa.

Juonta kuljetetaan loistavasti. Pelin viehätys perustuu kekseliääseen ongelmanratkaisuun, joka parhaiden seikkailupelien perinteiden mukaisesti koettelee uskottavuuden rajoja, sekä dialogiin, joka vetää vertoja parhaalle kirjallisuudelle. Day of the Tentacle ei ota itseään vakavasti. Pelissä tavataan esimerkiksi Yhdysvaltain perustajia aina George Washingtonista lähtien, kun aikamatkailuun suunnitellut käymälät vievät pelin sankareita eri aikakausille, sekä tekohampaita käyttävä puhuva hevonen.

Menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen sijoittuvat pelialueet ovat kekseliäitä. Aivonystyröitä vaivataan tämän tästä, sillä eteneminen tyssää jos ei osaa käyttää oikeita esineitä oikeissa paikoissa. Jotkin ongelmanratkaisut, kuten esimerkiksi Yhdysvaltain lipun syntyä käsittelevä kohta, ovat hermojaraastavan vaikeita, mutta onneksi toimiva huumori pitää pelaamisen viihdyttävänä.

Day of the Tentaclea pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaista peleistä. Omassa lajityypissään se kuuluu ehdottomaan parhaimmistoon, joten toivottavasti huhut pelin uudelleenjulkaisusta pitävät paikkansa.

Jyrki Pellisen runoista

2011-02-25T11:08:00.003+02:00

Jyrki Pellinen on suotta painettu villaisella, ainakin jos vertaa samaan aikaan hänen kanssaan aloittaneisiin tai kirjoittaneisiin runoilijoihin, kuten Pentti Saarikoskeen, Eeva-Liisa Manneriin tai Paavo Haavikkoon. Pellinen on heidän kanssaan samaa sarjaa niin tuotantonsa laajuuden kuin sen laadunkin suhteen, vaikka ei koskaan olekaan nauttinut samanlaista arvostusta.

Pellinen kirjoittaa edelleen. Hän on julkaissut nelisenkymmentä runo- ja proosateosta, jonka lisäksi hän on myös toiminut taidemaalarina. Pellinen tunnetaan kuitenkin runoilijana. Hän on voittanut monia palkintoja, vaikka ei lukevan yleisön silmissä nautikaan vastaavaa arvostusta kuin edellä mainitut jättiläiset.

Leevi Lehto on kirjoittanut Pellisestä, että "silloin ajattelen Jyrki Pellistä, s. 1940. Radikaalisti avoimen poetiikan kehittäjää, josta ei todellakaan koskaan - kesken runonkaan - ole voinut tietää, mitä hän seuraavaksi sanoo. Superlahjakkuutta, joka vielä kypsällä iälläkin osoittaa kiitettävää vimmaa kirjoittaa koko tuotantonsa uudelleen. Ja runoilijaa, jota ei tosiaankaan vähään aikaan ole näkynyt julkisuudessa - ei suurten, keskikokoisten eikä pienten julkaisemana." Yllätyksellisyys on avain Pellisen tuotantoon. Yllätyksellisyyden poetiikka, jota Pellinen toteuttaa, tarkoittaa ettei hänen runojensa kulkua voi päätellä ennalta. Hän voi niin tahtoessaan olla yhtä aikaansa edellä kuin samana vuonna syntynyt Kari Aronpuro, mutta taitaa myös esimerkiksi lyhyet luontorunot.

Monen runoilijan tuotannosta paljastuu asioita, joita he tahtoen tai taitomattaan toistavat. Pellinen on toista maata. Hän on kirjoittanut kaikenlaista runoutta ja aina yllättävällä tyylillä. Kuuskajaskari (1964) on maalailevaa proosarunoa, Lauttasaari (1977) kuvaa runoilijan lapsuudenmaisemia ja Rakkautta pöytävuorella (2007) on lyhyttä ja aistivoimaista runoutta. Pellinen osaa kirjoittaa sekä pitkästi että lyhyesti. Runojen aihepiirikin on sen verran laaja, että sitä on turha lähteä tässä erittelemään. Kirjaluetteloa vilkaisemalla saa käsityksen poikkeuksellisesta luomisvoimasta.

--

(Jyrki Pellisen runo Blast #2:ssa.)

(60-vuotiaasta) Leevi Lehdosta

2011-02-23T15:01:00.003+02:00

--

(Kirjoitettu Leevi Lehdon 60-vuotissyntymäpäiväksi 23.2.2011)

--

Leevistä, Leeville

Opiskelin Kriittisessä korkeakoulussa vuosina 2006–2008. Tähän aikaan kirjoittajakoulussa opettivat muun muassa Eino Santanen, Harry Forsblom, Hannu Simpura, Merja Virolainen ja Leevi Lehto. Muistan hyvin, kuinka vaikuttunut olin Lehdon ensimmäisestä luennosta. Olin vielä koulun aloittaessani melko tietämätön kirjallisista piireistä, enkä ollut tutustunut kuin pintapuolisesti yhdenkään opettajani tuotantoon. Tiesin, että Santanen ja Lehto olivat runoilijoita, kuten olin myös lehteillyt Simpuran ja Virolaisen proosaa. Olin kirjallisilta mieltymyksiltäni konservatiivinen, enkä nähnyt kokeilevien tekstien arvoa. Lehdon luennot muuttivat käsitykseni.

Opin Kriittisessä korkeakoulussa arvostamaan kaikkea kirjallisuutta. Opin myös kirjoittamaan itse. En edelleenkään kirjoita kokeilevasti, vaikka olen yhden cut-up-runoja sisältävän kokoelman julkaissutkin, mutta luen mielelläni kaikenlaista kirjallisuutta ja kaikkia kirjailijoita. Olen tästä kiitollinen Lehdolle, sillä juuri hän herätti minussa lopulta kiinnostuksen kirjallisuuteen. Lehdon luennot eivät olleet akateemisia. Hän ei käsitellyt perinteisiä aiheita tai perinteisiä kirjailijoita. Tai käsitteli, mutta omalla tavallaan. Lehdon mieltymys esimerkiksi Eino Leinon runouteen on hyvin tiedossa, mutta Lehto tarkasteli Leinonkin runoutta uudelta kantilta. Lehdon verkostakin löytyvä rap-versio Leinon Tuulikannel-runosta tasapainottelee onnistuneesti korkean taiteen ja huumorin välimaastossa.

Lehto antoi Kriittisen korkeakoulun luennoillaan esimerkkejä kirjailijoista ja muista taiteentekijöistä, joihin hän kehotti oppilaitaan tutustumaan. Välillä mainittiin Leinon kaltaisia klassisia nimiä, mutta suurin osa Lehdon suosikeista oli nykyisempiä kirjailijoita jotka tekivät työnsä toisin. Äkkiseltään muistan Lehdon maininneen ainakin Christian Bökin, James Joycen, Charles Bernsteinin ja monia muita tekijöitä. Omiin romanttis-lyyrisiin runoihini Lehto ei myöskään suhtautunut väheksyvästi, vaikka vaatikin niihin lisää särmää ja odottamattomia ratkaisuja. Opin hänen rakentavasta palautteestaan ennen kaikkea sen, ettei kirjoittaja saa kangistua kaavoihinsa vaan hänen pitää aina pyrkiä kehittymään ja näkemään toisin.

Käännekohta tuli vuonna 2007, kun Lehto alkoi suunnitella Ntamo-kustantamon perustamista. Lehto mainitsi asiasta minulle. Hän ehdotti, että julkaisin ensimmäiset runoni juuri Ntamon kautta. Ajatus tuntui hyvältä. Vuoden mittaan syntyikin vuoden 2007 lopussa julkaistu kirja, joka sai nimekseen Yökiipijä. Lehto oli jonkin verran mukana teoksen korjailussa ja runojen valitsemisessa. Kyseessä onkin kirja, joka on yhdistelmä omaa romanttista lyriikkaani ja lehtomaista kokeilevuutta. Yökiipijän runot ovat aiheiltaan tavanomaisia, mutta toteutukseltaan säksättäviä ja hyppeleviä. Tämä on tarkoituksellista.

Toisessa Ntamolta julkaisemassa kokoelmassani, Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä, olin cut-up-runouden pauloissa. Ajatuksen cut-up-kokoelman tekemisestä sain Lehdolta. Se edusti juuri sellaista toisin tekemisen ja uuden ja vanhan yhdistelmää, josta kiinnostuin päivä päivältä enemmän. Tarjosin kirjaa ensin muutamalle muulle kustantamolle, mutta se löysi lopulta hyvän kodin Ntamosta. Cut-up-runot sopivat Ntamon repertuaariin, sillä kustantamo on muutaman toimintavuotensa aikana profiloitunut ennen kaikkea runouden julkaisijana. Ntamo on kulttuuriteko, Lehdon urotyö, joka on tuonut lukijoiden saataville paljon kiinnostavaa kirjallisuutta.

Olen nyt siirtynyt eteenpäin, Ntamolta Teokselle, mutta Lehdon vaikutus työssäni ja tekemisessäni tuntuu edelleen. Haluankin toivottaa Lehdolle onnea hänen 60-vuotissyntymäpäivänään, sillä ilman häntä monia meistä uusista ja vanhoista kirjoittajista ei olisi. Hyvää syntymäpäivää, Leevi!

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Jan Kaus: Tähtiä ja neonvaloja

2011-02-21T13:12:00.002+02:00

--

(Julkaistu Viro.nytin numerossa 1/2011)

--

Hienovaraista proosaa

Jan Kaus: Tähtiä ja neonvaloja, lyhytproosaa, NyNorden 2010 (Raija Hämäläinen suom.)

Jan Kaus on monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu muun muassa runoja ja proosaa. Hänet tunnetaan myös kääntäjänä, esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin virontajana. Tähtiä ja neonvaloja on Raija Hämäläisen suomentama proosavalikoima, joka sisältää lyhyitä katkelmia. Sen alkuteos, Miniatuurid, on yhdistelmä eri tyylejä. Tähtiä ja neonvaloja ei olekaan pelkkä novellikokoelma, sillä sen tekstit ovat paikoin hyvinkin runollisia. Kirja onkin yhdistelmä proosarunoa ja proosaa.

Fragmenteista ei tule hullua hurskaammaksi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä teksti on kaunista. Tallinn-Väike -katkelma alkaa seuraavasti: ”Unissa sieltä löytyvät kaikki ne kirjat joita tuolloin tuli ikävöityä.” Kausin tarinoiden taustalla on virolaisuus ja Viro, mutta katkelmat liikkuvat unen ja sattuman maisemissa. Yllättävätkään käänteet eivät ärsytä, jos niitä lähestyy runouden logiikalla. Kaikkea ei pidä ottaa kirjaimellisesti, vaan hyvin kirjoitettu teksti tarjoaa lähinnä ymmärrykseen auttavia vihjeitä.

Hämäläinen on hyvä kääntäjä. Tähtiä ja neonvaloja on hienovaraista proosaa, jonka suomentamisessa saa olla tarkkana. Hämäläinen suoriutuu kuitenkin urakastaan sen verran hyvin, että hän voisi kääntää Kausia lisääkin. Seuraavat kirjamessut (joissa Viro on teemamaana) ovat nimittäin melkein oven takana.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Jürgen Rooste: Citykani ja duracellpupu

2011-02-21T13:07:00.003+02:00

--

(Julkaistu Viro.nytin numerossa 1/2011)

--

Iloittelua Tallinnasta

Jürgen Rooste: Citykani ja duracellpupu, runoja, NyNorden 2010 (Hannu Oittinen suom.)

Jürgen Rooste on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt julkaista paljon runoutta. Häneltä on ilmestynyt viroksi toista kymmentä kirjaa. Citykani ja duracellpupu on ensimmäinen runokokoelma, joka Roosteelta julkaistaan suomeksi. Häneen on voinut aiemmin tutustua muun muassa antologiassa Ajattelen koko ajan rahaa, mutta uusi valikoima on tervetullut laajempi katsaus tämän nuoren lyyrikon monipuoliseen tuotantoon.

Rooste on romanttinen boheemi. Hänen tapauksessaan se liittyy viinan ja naisten kanssa sähläämisen lisäksi myös yhteiskunnalliseen kommentointiin, jossa virolaista (tai länsimaista) elämäntapaa kritisoidaan kovin sanoin: ”voin hankkia itselleni / seitsemän tonnia maksavan pesukoneen / ja hajottaa sen vielä samana yönä”. Rooste kirjoittaa pilke silmäkulmassa, mutta onnistuu myös havahduttamaan. Hänen elämää ja muutosta janoavista runoistaan suomalainenkin lukija saa paljon irti.

Virolaisen runouden hovikääntäjä Hannu Oittinen on jälleen tehnyt tarkkaa työtä. Kirjan lopussa olevat jälkisanat voisivat olla pidemmätkin, mutta itse runoissa Oittinen tavoittaa hyvin alkuperäistekstien nyanssit. On hienoa, että Roostetta voi viimeinkin lukea myös kunnolla suomeksi.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Radioheadistä

2011-02-20T15:30:00.002+02:00

Radiohead julkaisi kaksi päivää sitten vuosia odotetun uuden albuminsa, The King of Limbsin. Rauhallinen ja elektroninen levy tuo mieleen laulaja Thom Yorken soololevyn, vuoden 2006 hienon The Eraserin, mutta myös pääyhtye Radioheadin Amnesiacin (2001). Radiohead on xx:nsä ja James Blakensa kuunnellut, sillä The King of Limbs on rauhallinen ja paikoin jopa meditaatiomusiikkia muistuttava albumi.

Toisin kuin hengenheimolaisensa Amnesiac, vain kahdeksan lyhyehkön kappaleen mittainen The King of Limbs ei ole masentavaa kuunneltavaa. Toisaalta se ei myöskään ole yhtä innostava kuin esimerkiksi xx:n ja James Blaken esikoisalbumit. Radiohead on yllättävän suosittu yhtye ottaen huomioon sen, että se tekee käytännössä taidemusiikkia. Vuoden 1997 Ok Computer oli Radioheadin läpimurto niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin, mutta sittemmin yhtye on kääntynyt sisäänpäin. Nyt ollaan siinä pisteessä, ettei Radioheadilla ole enää levy-yhtiötä ja että se julkaisee kaiken tuotantonsa digitaalisesti ja itse.

Ok Computer on vaikuttanut melkein kaikkeen viimeisen reilun kymmenen vuodena tehtyyn englantilaiseen musiikkiin. Nykymusiikki onkin yhtä lainausta ja viittauksellisuutta, joten ei ihme että The King of Limbs sisältää lyhyestä kestostaan huolimatta valtavan määrän musiikkia. Musiikki on vain pinottu kasaksi, jolloin esimerkiksi hyviä musikaalisia ratkaisuja kannattaa jahdata haavin ja hyvien kuulokkeiden kanssa. The King of Limbs ei ole kuitenkaan missään vaiheessa uraa uurtava, kuten Radioheadiltä on totuttu odottamaan, vaan osa samaa minimalistista monimutkaisuutta jollaista kaikki vakava musiikki nykyään on.

Levyn parhaat kappaleet ovat singlenäkin julkaistu Lotus Flower ja loistava Codex, jota on hyvä kuunnella esimerkiksi meditoidessa. On mukava huomata, ettei Radiohead ole poliittisesta aktiviisuudestaan ja pessimismistään huolimatta vaipunut pelkään synkistelyyn, vaan tekee rauhoittavaakin musiikkia. Näin siis melodisesta näkökulmasta, vaikka Yorken sanoitukset ovat edelleen epämääräinen yhdistelmä abstraktia runoutta ja yhteiskunnallisia asioita. The King of Limbs jos mikä on nykytaidetta.

nick%2Bcave2.bmp

2011-02-15T18:00:00.001+02:00

lemmy.jpg

2011-02-15T17:59:00.000+02:00

john_waters.jpg

2011-02-15T17:58:00.000+02:00

Bo Carpelan: Ikkunapaikalla

2011-02-13T13:53:00.004+02:00

--

(Tämän tekstin on kirjoittanut vieraileva bloggaaja, Tuukka Terho.)

--

Runoilija Bo Carpelan menehtyi perjantaina 84-vuoden iässä. Proosaa ja myös lastenkirjoja kirjoittanut filosofian tohtori on ollut minulle viimeisen vuoden ajan hyvin tärkeä runoilija, kirjallisen suunnan näyttäjä, esteettisen suunnan opastaja. Runokokoelma ”Vuodet kuin lehdet” (1989) on ollut iltalukemisenani viimeisen puolen vuoden aikana. Joka ilta häkellyn kerta kerran jälkeen Carpelanin tavasta ilmaista asioita, lähestyä elämää kuin sen kokisi joka hetki ensimmäistä kertaa.

Ystäväni Mäkijärven Esan facebookprofiilin kautta onnistuin eksymään perjantaina 11.2.2011 2006 vuonna ilmestyneeseen Ylioppilaslehden haastatteluun, jossa Carpelan kuvaa sen hetkistä ja myös lähimenneessä kirjoitetun runouden tunnelmia. ”Luin juuri Uusi ääni -antologiaa, jossa on hiljattain esikoisensa julkaisseiden runoilijoiden tekstejä. Se on täynnä todella lahjakkaita nuoria kirjailijoita. Onko jokin muu maa, jossa kirjoitetaan niin paljon kivoja runokirjoja kuin Suomi? Olen hyvin ylpeä tästä.” Carpelan kertoo. Itsekin koin lämpimän tunteen lukiessani antologiaa. Olen sen jälkeenkin tuntenut. Kokoelmat ovat kivoja mutta myös haastavia. Myös tuon antologian jälkeen on ilmestynyt hyviä ”kivoja” kokoelmia, tapoja lähestyä tätä maailmaa, kauneutta. Niistä esimerkkeinä Toivion Miian Loistaen olet (Teos, 2007) Viikilän Jukan Runoja I (Gummerus, 2008), Luoma-ahon Ville Ruumiita – kokoelma (PoEsia, 2009), sekä viimeisimpänä Niemen Juulin Yömatkat (Otava, 2010). Toisaalta edellä mainittujen esimerkkien kautta voi myös huomata, että hyviä kokoelmia julkaistaan laajalti eri kustantamoiden kautta. Pienkustantamot Ntamo ja PoEsia ovat tuoneet markkinoille monia uusia mielenkiintoisia julkaisuja, jotka eivät välttämättä isojen kustantamoiden kautta saisi sellaista näkyvyyttä, kuin ne ansaitsisivat. Hyvä tapa tutustua uusiin kokoelmiin on esimerkiksi Internetissä ilmestyvän kirjallisuuskritiikkilehti Kiiltomadon kautta.

”Kirjallisuudesta on paljon väärinkäsityksiä. Yksi niistä on se, että runous on aina vaikeaa. Siksi monet ihmiset välttävät runokirjojen lukemista. Ei se ole ollenkaan niin. Runous näkee ja tiivistää jotain ja avartaa samalla ihmisten mielikuvitusta.”Carpelan kertoo. Runouden käsittäminen hankalaksi on minusta ollut aina ollut ristiriitaista. Itse olen oppinut runojen myötä ymmärtämään maailmaa ja toisia ihmisiä paremmin, ovathan säkeet lähtökohtaisesti jonkun toisen ihmisen kirjoittamia. Toki ihmiset ovat tutustuneet runoihin ainoastaan Kalevalan ja Eino Leinon kautta, ovat auttamattomasti sitä mieltä, että runouden vanhahtavuus ja vaikeaselkoisuus ei tähän päivään kuulu.

Itseni kohdalla runojen lukeminen (ja kirjoittaminen) lähti rockyhtye CMX:n musiikin ja Pentti Saarikosken runouden yhteentörmäyksestä. Sillä tiellä on oltu viimeiset 11 vuotta. Muistan toki ensimmäisen kerran kun kuuntelin CMX:n Vainajala-levyä (1998) ja mietin, mitä ihmettä lauseella ”silmän veitsi terävämpi, sylin ahjo syvempi” tarkoitettiin. Loppu on historiaa, mutta mielestäni sen lisäksi että runouden tehtävä on aukaista maailman myyttejä ja mytologioita, on sen tehtävä myös synnyttää ihmisissä uteliaisuutta. Uteliaisuutta joka estää meistä tarttumasta miekkaan ja saa sen sijaan tarttumaan kynään.

Carpelan puhuu haastattelussa myös maailman muutoksesta, elämän kuvien ja informaatioiden tulvasta, joka edelleen synnyttää meissä ainoastaan negatiivista levottomuutta. ”Nykyisessä maailman muutoksessa minua askarruttavat väkivalta ja pinnallisuus. Tapahtumista kirjoitetaan hirveän paljon ja hirveän nopeasti. Sitten ne ovat poissa ja täytyy saada uudet sensaatiot ja järkyttävät jutut. Ei ole aikaa pysähtyä ja ajatella asioita läpi. Elokuvissa näkee usein sarjoja nopeita leikkauksia. Hirveän paljon informaatiota ja hirveän paljon kuvia. Ehtiikö niitä katsoa todella? Ehkä nuoremmat oppivat katsomaan nopeasti kuvia.” Itse olen viimeisestä lauseesta sitä mieltä, että myöskään nuoret eivät kykene katsomaan nopeasti vaihtuvia kuvia. Ainakaan niin että se vaikuttaisi ensin negatiivisesti. Ärsyketulva, toisien sanoen uutis- ja viihdetulva, miksi ei myös sosiaalinen tulva (lue. facebook, twitter, jne) saa meissä aikaan jälleen negatiivista energiaa, emme tiedä mitä pitäisi tehdä, minkä vuoksi ja kenelle. Itsekin myönnän syyllistyneeni tulvien uhriksi, aiheuttajaksi, sijaiskärsijäksi. Levottomuus loppuu heti kun informaatiosta päästää irti ja luottaa omiin vaistoihinsa tai kauan sitten kirjoitettuun, esimerkiksi runouteen.

Carpelan on mielestäni yksi hieno esimerkki siitä, että vanhempia ihmisiä kannattaa kuunnella – heitä kannattaa haastaa, heidän rakkauttaan kannattaa yrittää ymmärtää. Kannattaa olla utelias pohtimaan heidän ajatuksiaan, oli kyse sitten runoilijasta tai hevosmiehestä. Koin noin vuosi sitten takaperin hurmoksen tunteita ihmisten keskellä, lähes täydellisen elossa olon tunteita – vanhainkodissa! Olen opiskellut sairaanhoitajaksi ja tehnyt siinä sivussa töitä esimerkiksi vanhainkodeissa. Muistan edelleenkin keskustelut sodista, perheistä, työmatkoista ympäri Eurooppaa, mutta ennen kaikkea muistan keskustelut rakkaudesta. En voi sanoin kuvailla kuinka 84-vuotiaan rouvashenkilön kanssa keskustellessani kuinka tunsin itseni ensin täysin tietämättömäksi, sitten uteliaaksi. Haastakaa siis nuoret vanhempianne ja päinvastoin. Oli kyseessä sitten rakkaus tai viha.

Vanhan zen-buddhalaisen ajatuksen mukaan kun on nuori, puu on puu, vesi on vesi ja vuori on vuori. Kun on todella ymmärtänyt jotain tästä elämästä, puu ei ole enää puu, vesi ei ole vesi, eikä vuori ole vuori. Mutta jos todella on ymmärtänyt, niin vesi on vesi, puu on puu ja vuori on vuori. Ei ole yksinkertaista kirjoittaa tästä toisesta puusta. Se on hyvin monimutkainen asia, mutta näyttää yksinkertaiselta kuin japanilainen runo, joka voi viidessä rivissä kertoa hirveän paljon. Tänään kävellessäni vanhempieni luokse kyläilemään pysähdyin hetkeksi keskelle pitkää luontopolkua. Sen keskellä koivut pysyivät paikallaan, lumi lepäsi oksien päällä niin kuin se olisi tehnyt matkaansa kauemmin kuin kukaan osasi ymmärtää, polku näytti moneen kertaan kuljetulta, mutta silti uskalsin pysähtyä ja katsoa sitä uudella tavalla. Runouden avulla olen oppinut hyväksymään sen tosiasian, että puu ei ole enää puu, se on koti jollekin, jollekin se on elinkeino. Vesi ei ole vesi, se voi olla reitti ja vuori, tästä tuskin tarvitsee kirjoittaa.

Rauha sieluilleni

12.2.11

Tuukka Terho

LÄHTEET

Carpelanin haastattelu ylioppilaslehdessä 18.05.2006.
http://www.ylioppilaslehti.fi/2006/05/18/mita-olen-oppinut-bo-carpelan. Viitattu 12.2.2011.

Bo Carpelan (1926-2011)

2011-02-11T12:36:00.004+02:00

"Päivällisen jälkeen oli aivan äänetöntä tunnin.
Oli kuin hämärä huoneessa olisi tihentynyt.
Isä varjosti kädellä kasvojaan kun nukkui.
Esineet vanhenivat.
Äänet pihalla kajahtelivat verkkaan kuin lumi.
Äiti ompeli alasluisuneitten silmälasien lävitse.
Kirjan yli näin ne läheltä niin kuin hiljaisuus tuo lähelle.
Pöytälamppu hohti vaimeasti.
Täsmälleen tunnin kuluttua isä nousi ylös.
Elämä virtasi takaisin huoneeseen ja ääniin.
Kun he puhelivat, olin taasen yksin.
Kaikki oli valoisaa kuin pimeän tauottua."

(Kokoelmasta Piha, suom. Tuomas Anhava)

Kari Aronpuro: Kihisevä tyhjä

2011-02-10T13:00:00.002+02:00

Uusi alku

Kari Aronpuro: Kihisevä tyhjä, runoja, Ntamo 2010

Kari Aronpuro aloittaa alusta. Alusta aloittaminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että hän siirtyy isolta kustantamolta pienemmälle. Näin tämä Tammelta melkein kaikki kirjansa julkaissut ja moneen kertaan palkittu runoilija kommentoi omalla tavallaan kustannusalan murrosta. Ja näin esimerkiksi hänen valitut runonsa sisältävä, Vesa Haapalan toimittama Retro-valikoima julkaistaan sekin verkossa pääasiallisesti toimivalta Ntamolta. Samoin on Aronpuron uusimman runokokoelman laita.

Aronpuro jatkaa toki myös siitä mihin jäi. Hänen ensimmäinen kokoelmansa, Peltiset enkelit, julkaistiin jo niinkin kauan aikaa sitten kuin vuonna 1964. Sen jälkeen hän on julkaissut toistakymmentä runokirjaa, joista edellinen, vuonna 2008 ilmestynyt Lehmän henkäys, sai innostuneen vastaanoton. Puhuttiin jopa, että Aronpuro palauttaa uskon suomalaiseen nykyrunouteen. Lehmän henkäys olikin 2000-luvun kotimaisten runojen kirkkainta kärkeä. Se vyörytti lukijoiden silmille sanoja ja kollaaseja, sisältöä unohtamatta.

Uusi kirja, Kihisevä tyhjä, jatkaa Lehmän henkäyksen viitoittamalla linjalla. Ei liene sattumaa, että alussa lainataan alitajunnan mestaria, psykologi Sigmund Freudia. Aronpuron kirjoittamat ja kokoamat runot kumpuavat nimittäin juuri Freudin erikoisalueista, eli alitajunnasta ja unista. Tähän tapaan: ”Joka päivä joku, joka on vuosikausia elänyt täydellisessä pimeydessä, saa takaisin / silmiensä valon. Olin 25-vuotias, rahaton ja nälkäinen. Sain hiiren ystäväkseni. Tämä / tapahtui eräänä iltana, jolloin maailma riemuitsi enemmän kuin milloinkaan ennen.” Assosiaatiosta toiseen siirtyessään Aronpuro saa aikaan runollista liikettä.

Aronpuro argumentoi, että mitä tahansa voi käyttää runon materiaalina. Niinpä ei kannata ihmetellä, että hänen runonsa sisältävät ties mistä ongittuja luetteloita ja katkelmia. Kuten näin: ”Tampereen raatihuoneen Tukholmasta vuonna 1889 hankittu uusrokokootyylinen / böömiläistä alkuperää oleva kristallikruunu, jossa kahdeksan / kahdeksanpesäistä kynttilänvartta ja vastaava määrä hehkulamppuja / sytytettyinä.” Aronpuro kirjoitti omintakeisesti jo ennen kuin nykyiset kokeilevat runoilijat olivat edes syntyneet. Ei ihme, että häntä pidetään nykyrunouden eräänlaisena isä- tai isoisähahmona. Aronpuro on aina ollut aikaansa edellä.

Kihisevä tyhjä sisältää myös muutamia Banks L. Steppburnin ottamia valokuvia. Ne rytmittävät poukkoilevaa ja kihisevää kokonaisuutta. Valokuvat saavat pysähtymään, miettimään niitä joka puolelta ympäröivien runojen järjettömyyttä ja järkeä. Ja onhan niin, että Aronpuron uudesta sanataideteoksesta on vaikea saada otetta. Mutta toki on myös niin, että sitä lukemalla kokee myös selittämätöntä nautintoa. Siitä tietää, ettei Kihisevä tyhjä ole sekasotku, vaan tarkoin harkittu kokonaisuus. Se on oma maailmansa. En välttämättä ymmärrä mitä Aronpuro haluaa sanoa. Siitä huolimatta en epäröi sanoa, että Kihisevä tyhjä sisältää hänen parhaita runojaan.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Noam Chomsky: Anarkismista

2011-02-10T12:56:00.002+02:00

Anarkismin monet kasvot

Noam Chomsky: Anarkismista, esseitä, Sammakko 2010 (Ville-Juhani Sutinen suom.)

Anarkismi on aate, joka on helppo leimata mutta jota on vaikea kiteyttää. Anarkismin nimissä on esimerkiksi harjoitettu väkivaltaa, kieltäydytty aseista ja puolustettu kommunistisia oppeja. Kärjistetysti voi sanoa, että kaikki anarkismiin liittyvät näkemykset ovat yhtä aikaa sekä oikeassa että väärässä. Tulkitsijoita on yhtä monta kuin anarkistejakin. Eräs heistä oli 1800-luvulla elänyt Mihail Bakunin. Hän oli ensimmäisiä anarkistisia teoreetikkoja. Bakunin kannatti työläisten vallankumousta, mutta erosi esimerkiksi Karl Marxin ajatuksista vaatimalla myös valtion täydellistä tuhoamista. Bakunin ennusti tuolloin varsin kaukonäköisesti, että Marxin visioima työläisten johtama valtiomalli johtaisi vain entistä pahempaan diktatuuriin.

Koska anarkismi poukkoilee moneen suuntaan, siitä on vaikea kirjoittaa yleisesitystä. Näkemyksiä on loppujen lopuksi yhtä monta kuin näkijöitäkin. Aina kannattaa kuitenkin yrittää, sillä anarkismi on loppujen lopuksi kiehtova elämäntapa ja vieläpä varsin terveellinen sellainen. Se kehottaa ajattelemaan omilla aivoillaan. Harva esimerkiksi tietää, että amerikkalainen raskaan sarjan intellektuelli Noam Chomsky tunnustautuu anarkistiksi. Hän edustaa niin sanottua anarkosyndikalismia. Kärjistetysti ilmaisten se pyrkii yhdistämään sosialismin ja anarkismin parhaat puolet. Chomsky väittää, että nykyinen yhteiskuntamallimme on täysin toimimaton ja se tulisi korvata tasapuolisemmalla ja terveemmällä järjestelyllä. Tässä hän tosin mainitsee, ettei kannata nousua barrikadeille, vaan suosii hidasta ja sisäistä muutosta.

Jokaisen anarkismista kiinnostuneen (tai aiheesta tietämättömän) kannattaisi lukea Chomskyn esseeteos Anarkismista. Tai ei ehkä ensimmäistä pitkää esseetä, jonka nimi- ja määritelmävyöryssä menee pää pyörälle. Myöhemmät, lyhyemmät tekstit ovat sen sijaan hyviä pyyhkäisyjä aiheeseen. Ne luettuaan ei ehkä vielä ole aiheen asiantuntija, mutta runsaan lähdeluettelon avulla pääsee pidemmälle. Kirjan kääntänyt Ville-Juhani Sutinen tekee hyvää työtä, eikä esimerkiksi Chomskyn käyttämässä termistössä ole käännösvirheitä. Muutamia kirjoitusvirheitä tosin löytyy.

Anarkismista sisältää 1960-luvulta aina 2000-luvulle ulottuvia Chomskyn esseitä ja hänen haastatteluitaan. Niistä saa kuvan johdonmukaisesta ajattelijasta, jonka näkemyksissä on puhtia. Chomsky myöntää rehellisesti, ettei hänestä ole yksin ratkaisemaan kaikkia yhteiskunnan uudelleenjärjestelyyn liittyviä ongelmia. Siksi hän ehdottaakin mallia, jossa ihmiset toimisivat yhdessä ja rakentaisivat pienistä yhteisöstä laajemmalle ulottuvaa yhteiskunnallista kokonaisuutta. Hän kieltäytyy näkemyksestä, että muutos olisi mahdoton toteuttaa. Chomsky uskoo ihmiseen. Tässä suhteessa hän on siis enemmän idealisti kuin konservatiivi, mutta anarkismissa on aatteena yhtä jotakin hyvin kiehtovaa. Tai on sitten, kunhan viitsii selvittää itselleen sen perusteet.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa

2011-02-10T12:53:00.002+02:00

Kuuntele, romantiikkaa

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa, runoja, Sammakko 2010 (Markku Into suom.)

Ruotsissa riittää hyviä runoilijoita. Esimerkiksi Göran Sonnevi, Gunnar Björling, Tomas Tranströmer ja muut kuuluvat runoilijoiden raskaaseen sarjaan, joita on siunattu sekä palkinnoilla ja lukijoilla. Myös Bruno K. Öijer on suosittu. Omaperäinen Öijer ei tosin ole yhtä valtavirtaa kuin edellä mainittu kolmikko, vaikka hänen kirjansa nykyään keikkuvatkin myyntitilastojen kärjessä. Suosio on tullut vasta hiljattain, 1990- ja 2000-luvuilla. Todellisuudessa käkkärätukkainen Öijer on edelleen sivullinen ja runoja kirjoittavien piirien kiertämä.

Esikoisteoksensa Sång för anarkismen (Laulu anarkismille) Öijer julkaisi vuonna 1973. Sitä seuranneet 1970-luvun valikoimat edustivat rönsyilevää ja moneen suuntaan hapuilevaa tyyliä. Sitten Öijer selkeytti ilmaisuaan. Seuraavalla vuosikymmenellä Öijer esiintyi Skugga kommer -runolevyllä, jossa hän luki tekstejään musiikin säestyksellä. Osa Öijerin nykysuosiosta selittyy sillä, että hän lukee runojaan mielellään yleisön edessä. Hypnoottiset, intensiiviset ja näytelmälliset lavaesiintymiset ovatkin tuoneet hänelle paljon ystäviä.

Sittemmin Öijer on seestynyt. Tai ei ehkä seestynyt, mutta ainakin pelkistänyt ja suoraviivaistanut tyyliään. Voi huomata, että useimmat hänen teksteistään on tarkoitettu ääneen luettaviksi. Vuonna 2008 Ruotsissa ilmestynyt ja nyt suomeksi käännetty Hopeanmustaa (Svart som silver) sisältää hänen uransa helppolukuisimpia runoja. Samalla niissä on kuitenkin entisaikojen voimaa ja vimmaa, tinkimättömyyttä, josta Öijer on tunnettu. Instituutiotkin ovat huomanneet tämän, sillä Hopeanmustaa-kirjan runot olivat ehdolla Ruotsin arvostetun August-kirjapalkinnon saajaksi.

Hopeanmustaa on toinen suomeksi julkaistu Öijer-valikoima. Ensimmäinen, Valitut runot 1973-2001, on Hopeanmustaa kattavampi ja rönsyilevämpi. Sen lukeminen on taustan tuntemiseksi suositeltavaa ennen uuteen käännökseen tarttumista. Markku Innon tekemät uudet suomennokset tekevät kunniaa alkukielisille runoille, jopa siihen pisteeseen asti, että kääntäjä on onnistuneesti häivytetty runojen alkuperäisen kirjoittajan taakse. Tuntuu, että tässä kirjassa on latausta kielellä kuin kielellä.

Hopeanmustaa-kirjan runot ovat helposti lähestyttävissä. Niissä puidaan periromanttisia aiheita, kuten elämää, rakkautta ja kuolemaa. Puhujana on usein henkilö, jonka elämän parhaat päivät ovat jo takana: ”olen viskannut pois / luopunut enimmästä / eikä minulla ole montaa sanaa jäljellä”. Silti puhuja kieltäytyy luovuttamasta, alistumasta elämän ja kuoleman vietäväksi: ”pidin sen mikä putoaa / pidin kourallisen lumihiutaleita / kun minä käsken / ne putoavat taas / kun minä käsken ne murskaavat kallioita”. Öijer on edelleen vedossa. Ja häntä kannattaa kuunnella.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Karri Kokko ja Reijo Valta: Performanssin jälkeen

2011-02-10T12:49:00.002+02:00

Performanssin jälkeen

Karri Kokko ja Reijo Valta: Perfomanssin jälkeen, runoja, Jyväs-Ainola 2010

Karri Kokko on julkaissut yli kymmenen kirjaa viiden vuoden aikana. Niistä jokainen on Ntamon ja poEsian kaltaisten pienkustantamoiden julkaisemia runoteoksia, joissa kokeillaan kirjallisen ilmaisun rajoja. Menestyksekkäin Kokon kirjoista on suomalaisten masennusta käsitellyt Varjofinlandia (2005), jonka helsinkiläinen Koko-teatteri sovitti hiljattain näytelmäksi. Kokko on kirjoittanut aiemmat kirjansa yksin. Teosten runot koostuvat kuitenkin enimmäkseen löydetystä ja/tai uudelleen järjestellystä materiaalista, joten tässä mielessä ne ovat monen ihmisen yhteinen projekti.

Performanssin jälkeen on Kokon ja tietokirjailijana paremmin tunnetun Reijo Vallan yhteisprojekti. He julkaisivat verkossa sarjan runoja, joiden sisältö oli otettu suoraan päivän sanomalehdistä. Mukaan otetuille katkelmille oli omat sääntönsä. Niiden piti esimerkiksi olla tietyn sivun tietyltä riviltä. Tavoitteekseen kirjailijat määrittelivät kirjoittaa huomisen uutisia, tänään. Tähän tapaan: ”Pikkujoulujen tarkoitus oli tiedottaa klubilaisille uusimmista WinCapitaan liittyvistä käänteistä ja nostattaa henkeä.” Tai: ”Suomalaiselle tuli lähtö McLarenilta, kun brittitalli palkkasi Lewis Hamiltonin rinnalle päättyneen kauden mestarin Jenson Buttonin.” Kokon katkelmat ovat peräisin Helsingin Sanomista, Vallan puolestaan sanomalehti Kalevasta.

Yhteisprojekti on mielenkiintoinen, vaikka 272:llä sivussa onkin jonkin verran liikaa tavaraa. Puhtaana käsiterunoutena Performanssin jälkeen kuitenkin toimii ja kirjan sisältämät ”uutiset” saavat varmasti lisäarvoa ajan kuluessa. Nyt katkelmat tuntuvat vielä liian läheisiltä, mutta muutaman kymmenen vuoden päästä teksti näyttäytyy varmasti uudessa valossa. Tässä mielessä runot todella ovatkin huomisen uutisia.

Kirja myös jatkaa Kokon projektia, jonka tavoitteena on tekijyyden hämärryttäminen ja häivyttäminen. Muun muassa Ron Silliman on vaatinut, ettei runoudelle saisi asettaa minkäänlaisia vaatimuksia. Sillimanin mielestä runouden tulisi olla vapaata ja kaikkiin suuntiin pyrkivää. Tässä suhteessa runouden tulisikin olla rajoitusten ja erilaisten vaatimusten täyttämän proosan täydellinen vastakohta. Kokko ja Valta ovat samaa mieltä. Performanssin jälkeen on taitavaa konseptirunoutta, jossa sisältöä tärkeämpää on sisällön saavuttamiseksi suoritettu työ tai tehtävä. Kirja rohkaiseekin kokeilemaan oman luovuutensa rajoja.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Kaukaisesta maasta

2011-01-28T17:29:00.002+02:00

Kansi

Kaukainen maa on kolmas runokokoelmani. Se on kokonaisuus ja uusi alku. Se on ensimmäinen osa sarjasta, joka tulee käsittämään kaksi tai kolme osaa.

Kaukaisessa maassa ollaan matkalla. Suuntana on kaukainen maa, yhtä aikaa tavoittamattomissa ja saavutettavissa oleva paikka. Runoissa matkataan, mutta ollaan myös vielä lähdössä ja jo perillä. Teksti käsittelee lähtemisen, matkaamisen ja saapumisen mahdollisuuksia.

Kansi on vihje kirjan ymmärtämiseen. Kannessa on maapallo ja sen mantereista Afrikka. Afrikka on ihmisen alkukoti, kaiken elämän lähde. Me haluamme palata.

Kokoelmaan ovat vaikuttaneet Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin ja Pentti Saarikosken kaltaiset tutut nimet, mutta myös Tomas Tranströmer, Göran Sonnevi ja Gunnar Björling, sekä muut ruotsalaiset tai ruotsiksi kirjoittaneet runoilijat. Kaukaisen maan runot yhdistelevät uutta ja vanhaa.

Tranströmer on sanonut kirjoittavansa ”aina rajalla, ulkoisen maailman ja sisäisen maailman rajalla.” Hän kutsuu tätä rajaa totuudenkynnykseksi, ja Kaukainen maa sisältää pilkahduksia tästä totuudesta. Se on ensimmäinen askel pitkällä ja vaivalloisella matkalla. Samalla se on matka. 

--

(Tämä on laajennettu versio tekstistä, joka löytyy Teoksen sivuilta.)

Vierivistä kivistä

2011-01-21T18:22:00.002+02:00

The Rolling Stones, 1972

Viime vuonna julkaistiin uudelleen The Rolling Stonesin paras pitkäsoitto, Exile On Main Street. Se viimeisteli jatkuvan nousukiidon, jossa yhtye oli ollut oikeastaan vuoden 1964 esikoislevystään lähtien. Väliin mahtui tosin kehnompaakin materiaalia, kuten vuoden 1967 Their Satanic Majesties Request, mutta vuoden 1972 Exile On Main Street on The Rolling Stonesin selkeästi paras albumi. Se on myös yhtyeen viimeinen loistava pitkäsoitto, sillä sen jälkeen julkaistut levyt ovat yksittäisiä hienoja kappaleita lukuun ottamatta olleet pelkkää roskaa.

Exile On Main Streetin levytyksestä liikkuu mielenkiintoisia tarinoita. Verottajaa pakoon lähtenyt yhtye äänitti albumin pohjan Etelä-Ranskassa ja viimeisteli työn myöhemmin Los Angelesissa. Nauhoitukset aloitettiin kitaristi Keith Richardsin ostamassa suuressa 1800-lukulaisessa kartanossa, jossa inspiraationa toimivat alkoholi ja huumeet. Richards käytti heroiinia ja paikalla nähtiin muun muassa William S. Burroughsin kaltaisia hämäriä tyyppejä. Yhtye oli paikalla milloin mitenkin, mutta Exile On Main Streetin kappaleet äänitettiin pääasiassa öiseen aikaan.

Tuloksena oli loistava albumi. Exile On Main Street on tuplalevy, jolla ei ole yhtään huonoa kappaletta. Sillä ei myöskään ole yhtään The Rolling Stonesin tunnetuimmista kappaleista, vaikka lauluista muun muassa Tumbling Dice ja Happy ovat myöhemmin saaneet klassikon aseman. Edellisten The Rolling Stones -levyjen ongelmahan oli, että niillä oli muutamia (Paint It, Black, Sympathy for the Devil, Brown Sugar) muuta materiaalia korkeatasoisempia lauluja. Exile On Main Streetillä tätä ongelmaa ei ole, sillä levy on tasaisen laadukas. Sen kaoottinen tuotanto tuotti tällä kertaa yllättävän hyvän tuloksen.

Aikalaiskriitikot eivät Exile On Main Streetistä välittäneet. Heidän mukaansa se ei ollut kummoinen kokonaisuus, vaikka monien mielipide on myöhemmin muuttunut. Levyn aikoinaan lyttyyn haukkunut Rolling Stone -lehti listasi sen myöhemmin 500 parhaan koskaan julkaistun levyn joukkoon. Moinen takinkääntö on oikeastaan kummallista, sillä Exile On Main Street ei ole runsaasta kappalemäärästään huolimatta mitenkään vaikea albumi. Se on tarttuva levy, jonka erinomainen musiikki vaihtelee kantrista bluesiin ja jopa souliin asti.

The Rolling Stones on aina hallinnut lukuisia musiikkityylejä ja Exile On Main Street on eräs yhtyeen rönsyilevimmistä levyistä. Levyllä on jopa gospel-musiikkia, kuten ohjaaja Martin Scorsesen konserttitaltiointinakin myöhemmin tunnetuksi tulleessa laulussa Shine A Light. Vierivät kivet ovat Exile On Main Streetin jälkeen sammaloituneet markkinointikoneeksi, mutta vuoden 1972 levyn kuunteleminen palauttaa mieleen hienon musiikin jota he tekivät.

U2:sta

2011-01-13T11:46:00.003+02:00

Edge ja Bono

U2:ssa minua on aina eniten häirinnyt heidän epätasaisuutensa. Heillä on loistavia kappaleita, kuten Sunday Bloody Sunday, With Or Without You ja Sweetest Thing, mutta jokainen levy jättää toivomisen varaa. Viimeisin kuolematon kappale, One, on sekin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1991.

Edelleen jatkavan yhtyeen tasaisin (ja ehkä myös tasapaksuin) levy on vuonna 1991 ilmestynyt Achtung Baby, jolta myös mainittu One löytyy. Brian Enon tuottama Achtung Baby on tasaisin U2;n tekemä kokonaisuus, vaikka sitä tuskin tullaan muistelemaan lämmöllä muutaman vuosikymmenen päästä.

Minulle U2 onkin aina merkinnyt yhtyettä, jonka levyiltä löytyy sekä hienoja että huonoja kappaleita. Vuoden 1983 War sisältää Sunday Bloody Sundayn ja New Year's Dayn, hyviä molemmat, mutta myös kahdeksan muuta täysin yhdentekevää laulua. Seuraavan vuoden The Unforgettable Fire sisältää klassikon Pride (In The Name Of Love), mutta muu levy on jälleen tasapaksu ja tympeä.

U2:n paras albumi on vuonna 1987 ilmestynyt The Joshua Tree. Se sementoi yhtyeen suosion, mutta myös musiikillisen tyylin josta se on edelleen tunnettu. Laulaja Bono antaa The Joshua Treen lauluissa kaikkensa, eikä kitaristi Edgen yksinkertainen (ja efekteillä jylinäksi kohotettu) soitto ole sekään hassumpaa.

The Joshua Treessä olisi itse asiassa aineksia täydelliseksi levyksi. Se alkaa kolmella uskomattoman hienolla kappaleella, joiden jälkeen onkin tiedossa ihmeellinen romahdus. Kaikki paukut käytetään alussa. Where The Streets Have No Name, I Still Haven't Found What I'm Looking For ja With Or Without You ovat tunnustettuja klassikoita. Harva kuitenkaan muistaa Red Hill Mining Townin tai Exitin kaltaisia myöhempiä lauluja.

Eniten U2:ssa minua miellyttää heidän energiansa. The Joshua Treen huonoistakin kappaleista, kuten myös melkein koko yhtyeen muusta tuotannosta, huomaa heidän uskonsa asiaansa. Epätasaisuus tekee kuitenkin sen, että U2:n paras levy onkin itse asiassa joko singlekokoelma U218 Singles tai valikoima The Best Of 1980-1990. Niitä kuuntelemalla välttyy kuulemasta kehnoja renkutuksia, joita U2:n parhaatkin levyt ovat pullollaan.

Ahneudesta

2011-01-05T11:01:00.003+02:00

Daniel Day-Lewis

Kävin taannoin elokuva-arkistossa katsomassa parhaan tällä vuosituhannella tehdyn elokuvan, eli There Will Be Bloodin. Olin nähnyt sen jo aiemmin, mutta uusi katselukerta vahvisti käsitystäni elokuvan korkeasta laadusta. Aiemmin muun muassa Magnolian ohjannut Paul Thomas Anderson on nuori ohjaaja, jolla on kaikki mahdollisuudet nousta tärkeimmäksi nykyohjaajaksi. Hänen kykynsä, yhdistettynä There Will Be Bloodin pääosan näyttelevän Daniel Day-Lewisin järisyttävään suoritukseen, nostavat Andersonin uusimman elokuvan omaan luokkaansa.

There Will Be Blood on tarina Yhdysvalloista. Se perustuu Upton Sinclairin romaanin Oil!, joka ei tosin ole kovin kummoinen kirja. Tässä on siis esimerkki tapauksesta, jossa filmatisointi on selvästi kirjaa parempi. There Will Be Blood sijoittuu vuosiin 1902-1927. Alussa sivutaan Pohjois-Amerikan silloista kultaryntäystä, mutta päähahmo Daniel Plainview (Day-Lewis) löytääkin öljyä. Öljy on lähtölaukaus tarinalle, joka käsittelee amerikkalaista kapitalismia. Vuosien saatossa rikastuva Plainview edustaa amerikkalaista unelmaa. Hän nousee ryysyistä rikkauksiin, mutta menettää rytäkässä kaikki elämänsä tärkeät ihmiset. Heitä ei tosin ole kovin monta. Adoptiopoika H.W. (Dillon Freasier) ja Danielin veljeksi tekeytyvä mies (Kevin J. O'Connor) jäävät matkan varrelle.

Plainview'n vastakohta on Eli Sunday (Paul Dano). Hän on herätysliikkeen saarnaaja, jonka seurakunta hyötyy suuresti pikkukaupunki Little Bostoniin saapuvasta vauraudesta. Plainview on kyyninen ateisti, kun taas Sunday uskoo vankkumattomasti Jumalaan. Molempia miehiä yhdistää se, että he ovat valmiit mihin tahansa saavuttaakseen asettamansa päämäärän. Plainview'n päämäärä on rikkaus, Sundayn maalina taas mahdollisimman iso seurakunta. Sunday etsii ihmisiä, Plainview haluaa päästä heistä eroon. Kumpaakin yhdistää myös se, että saavutettu raha (ja valta) saa heidän elämänsä raiteiltaan. Yhteisö kukoistaa, mutta yksilöt kärsivät.

Radiohead-yhtyeen Jonny Greenwood on tehnyt elokuvan mainion ääniraidan. Musiikki korostaa pahaenteistä tunnelmaa, joka vallitsee koko filmin ajan. Kaikkein parasta on kuitenkin kuvaus, joka on aivan toista luokkaa kuin monissa uusissa Hollywood-pätkissä. Katsoja eläytyy, koska hän uskoo todella olevansa Little Bostonin karuissa maisemissa.

Ihminen on ahne. Kapitalismin kanssa kosketuksiin joutuva ihminen on entistä ahneempi, kuten There Will Be Blood osoittaa. Raha ratkaisee, mutta yhteisön eduksi ja yksilöä vastaan. Yksittäisillä henkilöillä ei Paul Thomas Andersonin elokuvassa mene kovin hyvin, vaikka heidän ympärilleen kohoaakin öljynporaustorneja ja rakennuksia. Voidaan tietysti vääntää kättä siitä, että oliko Little Bostonin väen aiempi elämä parempaa. Paikka oli erämaa, jossa elettiin tapahtumaköyhää elämää. Vasta öljy toi kaupunkiin kunnon elämän. Tämä kapitalismin aiheuttama solmu on sellainen, johon meillä Suomessakin voidaan samaistua. There Will Be Blood onkin loistava elokuva siksi, että se kiteyttää monta länsimaista ongelmaa.

Tunteesta

2010-12-28T14:32:00.002+02:00

Gonzalo Higuaín, 2010

Minulta kysytään usein, minkä takia kannatan Real Madridia. Tämä vuonna 1902 perustettu ja diktaattori Francisco Francon (vallassa vuosina 1939-1975) suosima espanjalainen jalkapallojoukkue herättää yleismaailmallista vastustusta. Kannattajiakin riittää. Ihailijoiden ja vihaajien suureen määrään vaikuttaa se, että joukkue on niin menestynyt. Real Madrid on Euroopan menestynein seurajoukkue 31:llä Espanjan mestaruudellaan ja yhdeksällä Euroopan seurajoukkuekilpailun voitollaan.

Itse en kuitenkaan kannata Real Madridia menestyksen takia. Toki joukkue voittaa tänäkin päivänä leijonanosan otteluistaan, mutta pokaalit ovat viime vuosina karttaneet yhtä maailman suurimmista joukkueista. Edelliset kaudet ovat olleet hedelmättömiä, kun eläimelliseen vireeseen päässyt FC Barcelona on kahminut itselleen kaikki mahdolliset palkinnot. FC Barcelona on edelleen kovassa vireessä, joten jokainen Real Madridin mahdollinen tuleva palkinto on työn ja tuskan takana. Espanjan toiseksi parhaan seurajoukkueen titteli on joka tapauksessa selviö.

Tunne kiinnostaa minua Real Madridissa. Hollantilaisvaikutteinen FC Barcelona on kurinalainen joukkue, joka pelaa järjestelmällistä ja tehokasta jalkapalloa. Real Madrid on koko joukkueen kannattamiseni ajan (nyt noin kymmenen vuoden ajan) elänyt ja hengittänyt tunteesta. Joukkue on aina ollut täynnä maailmanluokan tähtiä, joilla pitäisi periaatteessa voittaa ottelu kuin ottelu. Käytännössä tämä ei tietenkään onnistu. Real Madrid häviää (tai pelaa tasan, joka on tämän tason joukkueelle häviötä vastaava asia) välillä piskuisillekin joukkueille. Huonot suoritukset johtuvat siitä, etteivät tähdet saa yhteispeliään toimimaan.

Jalkapallo on joukkuepeli, mutta Real Madrid on pitkään ollut yksilöiden varassa. Zidane, Raúl, Morientes, Casillas, Roberto Carlos, Ronaldo, Cristiano Ronaldo, Beckham ja Figo ovat muutamia esimerkkejä pelaajista, jotka ovat sykähdyttäneet pelatessaan Real Madridin valkoisessa paidassa. Los Blancos, Valkoiset, esittää aika ajoin jumalaista jalkapalloa. Ennen jouluaattoa joukkue esimerkiksi esitti näytöksen, jossa se murskasi Espanjan cupissa Levanten maalein 8-0. Syksyltä on tosin myös muistissa muutama 0-0-tasapeli, joissa pallon potkimisesta ei tullut yhtään mitään. Pahimmalle kilpailijalleen Barcelonallekin joukkue onnistui häviämään lukemin 5-0.

Real Madridilta voi odottaa mikä tahansa. Jokainen ottelu on seikkailu, joka noudattaa kaikkia draaman sääntöjä. Parhaita ovat nousut, joita joukkue esittää kotikentällään maalin tai kahden takaa-ajoasemasta. Viime kaudella joukkue nousi voittoon oltuaan häviöllä muun muassa Sevillalle ja paikalliskilpailija Atleticó Madridille. Taisteluvoitot ovat hienoja, sillä ne tarjoavat tunteesta elävälle kannattajalle parhainta mahdollista viihdettä. Kolikon kääntöpuolelta löytyy taiteellinen jalkapallo, niin kutsuttu Valkoinen Baletti, jota Real Madrid parhaimmillaan esittää. Tunne onkin jotakin, missä Real Madrid tulee aina olemaan pahinta kilpakumppaniaan FC Barcelonaa edellä.